Milloin on tarpeeksi kypsä?

Mistä sitä tietää, mitä isona haluaa tehdä? Milloin on tarpeeksi kypsä tekemään loppuelämää koskevia päätöksiä?

Mä rupesin miettimään tätä, kun muutaman päivän sisään mediassa puhuttiin kokoomusnuorten aivokukkasista. You know, häthätää parikymppiset valtion rahoilla synnytetyt, rokotetut, kouluruokitut ja hammashuolletut huutelevat vanhempien jääkaapin ääreltä, miten jokaisen tässä maassa pitäisi itse ansaita omat rahansa. Mun ei ehkä tarvitse linkittää. 🙂

Ja sitten tuli puhetta lakiesityksestä suunnata korkeakoulujen yhteishaku niille, jotka eivät ole ottaneet vastaan vielä yhtäkään korkeakoulupaikkaa.

Esityksen tavoitteena on osaltaan vaikuttaa korkeakouluopintojen aloittamisiän alenemiseen ja opiskelupaikkojen parempaan kohdentumiseen ja tätä kautta koulutusjärjestelmän tehostumiseen, korkeakoulutuksesta työmarkkinoille siirtymisen nopeutumiseen ja työllisyysasteen kohoamiseen.

Ja mä sitten rupesin miettimään, että no joo, ihan hienoja tavoitteita, jos on sitä mieltä, että keskimääräisellä 18-vuotiaalla on rahkeet valita itselleen kerrasta oikea opiskelupaikka. Mä en todellakaan ole sitä mieltä. Mä en itseasiassa tunne juuri ketään, joka olisi silloin 18-vuotiaana mennyt suoraan lukiosta haluamaansa kouluun, valmistunut sieltä omalle alalleen ja tekisi nyt onnellisena juuri sitä mitä teininä halusi.

Keskimääräinen 18-vuotias on hyvässä ja pahassa maailman huipulla. Oma ajattelu on kognitiivisesti jo tosi taitavaa, ja samalla sille omalle ajattelulle on usein aika sokea. Minkä arvojen pohjalta toimin? Näenkö, mistä vaikutteeni tulevat, ja pystynkö kyseenalaistamaan esimerkiksi vanhempieni, ystävieni tai median vaikutuksen ajatteluuni? Olenko tarpeeksi rohkea sanomaan ääneen, jos olen eri mieltä kuin viiteryhmäni? Mitä oikeasti haluan elämältäni, ja mitä olen itse valmis uhraamaan saadakseni sen? Osaanko aidosti kunnioittaa ihmisiä, jotka ovat kanssani eri mieltä, eri asemassa, eri elämäntilanteessa?

Mäkään en ole ihan vielä kolmeakymmentä, ja muistan hämärästi sen ajan kun olin 18. Sen ajattelun. Arvojani mä olin tutkinut aika tiiviisti, kiitos muutaman vuoden rippikoulukokemusten. Joitain asioita pystyin kyseenalaistamaan, ja samalla toiset asiat oli sellaisia, että sieluun sattui jos joku ihailemani ihminen sanoi jotain, mitä en täysin voinut allekirjoittaa.

Oman minän syntyprosessi oli pahasti kesken, vaikka olin käyttänyt siihen ihan varmasti paljon enemmän aikaa, energiaa ja päiväkirjan sivuja kuin keskiverto 18-vuotias.

Siinä kohtaa mä pidin välivuoden. Kaksikin, lopulta, kun en ekalla kerralla päässyt haluamaani opiskelupaikkaan (onneksi, näin jälkikäteen ajateltuna). Vaihdoin kaupunkia, tein töitä, maksoin veroja, elin parisuhteessa. Mun vanhemmat oli ihan uskomattoman kannustavia – kun mä ilmoitin suunnitelmistani, he sanoivat, että ”sä varmaan tiedät mitä teet” ja antoivat mun tehdä omat valintani. Tein kaksi vuotta asiakaspalveluhommia, joissa näki elämästä monta muutakin puolta kuin ne kaupunkilaislukiolaisen seurakunta-aktiivin ympyrät. Keksin, mihin kouluun haluan pyrkiä, luin pääsykokeisiin palavalla innolla, ja pääsin sisään kouluun.

Jos mä olisin pyrkinyt ja päässyt suoraan silloin 18-vuotiskeväänä, niin multa olis jäänyt ihan tosi monta asiaa oppimatta. Sellaisia niinkuin ihmisten empaattinen kohtaaminen, oman intuition kuunteleminen vaarallisissa tilanteissa, omien tunteiden kuunteleminen vaikeita päätöksiä tehtäessä, itselle mielekkään työn ja työyhteisön merkitys, mitä näitä nyt on. Asioita, joita voi toki oppia myös opiskeluaikana, mutta joita ei voi mitenkään nivoa koulutusohjelmaan. Niitä oppii vain näkemällä ja elämällä elämää.

En mä väitä olevani mikään suuri elämää nähnyt mestari vielä nytkään. Mutta siinä se mun pointti juurikin on. Että mä tiedän, näen, koen luissani olevani ihan täysi junnari, aloittelija vaan, jolla ei ole oikeastaan mitään rahkeita puhua muusta kuin omasta kokemuksestaan ja näkemyksestään. Mä tiedän, että mun näkökulma on vain yksi mahdollinen, eikä mulla voi olla tietoa kaikista maailman asioista. Senpä takia mä en keskimäärin rupea aukomaan päätäni sellaisista asioista, joista mun ainoat muistikuvat on yhteiskuntaopin kurssilta lukiosta.

Ja sen takia mä jotenkin ihan ihmettelen, että ne itsetietoiset, suurempaa perspektiiviä vailla olevat ja elämää kokemattomat keskimääräiset 18-vuotiaat pistetään heti toisen asteen koulutuksen jälkeen niin massiivisen valinnan eteen käytännössä puskista. Mä en tiedä tämänhetkisestä opinto-ohjauksen tilanteesta juuri mitään, joten voi toki olla, että opinto-ohjaajat käyvät valmistuvien kanssa pitkällisiä ja syvällisiä keskusteluja. Selvittävät, mitä juuri tämä henkilö haluaa elämässään saavuttaa pitkällä tähtäimellä, missä hän on taitava, mitkä ovat hänen arvonsa ja uskomuksensa hyvästä elämästä, mitä sellaista hän haaveilee mistä ei oikein edes uskalla kertoa kavereille.

Toisaalta, todennäköisesti ehkä kuitenkaan ei.

Ja sepä siinä onkin surullista, että erityisesti niille untuvikoille häthätää parikymppisille olisi ehdottoman tärkeää tiedostaa juurikin tuollaisia asioita. Ja sen lisäksi vielä kyetä yhdistämään ne omat arvot, asenteet, haaveet ja tavoitteet sellaiselle korkeakoulualalle, jolta valmistuminen tukisi niitä tavoitteita parhaiten. Ei se pahaa tee kypsemmillekään itsensä etsijöille, mutta kokemus tuo sentään jotain näkemystä siitä, mitä ei ainakaan halua. Paha vaan, että usein se kokemus karttuu nimenomaan niiden pakolla valittujen korkeakouluopintojen myötä.

Mun ideaalimaailmassa (jossa sosiaaliturva hoidettaisiin perustulolla ja saadut säästöt kohdennettaisiin vaikkapa tällaisiin asioihin) jokainen toiselta asteelta valmistuva saisi yhden lukuvuoden ajaksi tunnukset vaikka nyt viiden kiinnostavimman opiskelualan verkkoluentomateriaaleihin. Niihin, joita peruskursseista laitetaan joka tapauksessa yliopiston sisäiseen verkkoon opiskelijoille jaettavaksi. Tällöin nuori saisi joko työnteon, vapaaehtoistyön tai järjestötoiminnan ohessa rauhassa tutustua näihin eri opiskelualoihin ennen varsinaista valintaprosessia, niin ettei tarvitsisi hakea opiskelupaikkaa ihan niin sokkona.

Lisäksi tämän välivuoden aikana nuori saisi kertaluontoisen stipendin suorittaessaan jonkinlaisen mitä-haluan-elämältä -tyyppisen opintokokonaisuuden, kuten vaikka lukemalla Barbara Sherin Wishcraft-kirjan ja tekemällä kaikki sen tehtävät. Siitä opintokokonaisuudesta saisi sitten opintopisteitä, jos oma ala sattuisi löytymään korkeakoulutuksen puolelta.

Ei tälläkään tietysti kaikkia aukkoja varmasti paikattaisi, ja tällaisessa utopiassa on montakin kysymysmerkkiä, joihin on helppo tarttua. Mä oon kuitenkin sitä mieltä, että jos teinejä haluaa vastuuttaa tekemään kestäviä, opiskelu- ja työhyvinvointia tukevia valintoja, niin jostain täytyy löytyä rahat myös siihen, että niillä teineillä on ylipäänsä mahdollisuudet tehdä fiksuja valintoja. Tai sitten pitää myöntää, että parikymppinen on vielä ihmisenä epäkypsä, vaikka juridisesti onkin aikuinen, ja tukea nuoriso-opiskelua, -työllisyyttä ja muita nuorisoilmiöitä siitä näkökulmasta, että ne valinnat saakin olla väliaikaisia.

Kommenteista:
Saa kommentoida! Tää oli nyt enemmän ihmisenä kasvamista kuin vanhemmuutta, mutta välillä mulla on lupa täällä blogissa avautua tästäkin näkökulmasta. Jos sinä olet se poikkeuksellisen kypsä tapaus, joka 18-vuotiaana halusi samaa kuin 10 tai 15 vuotta myöhemmin, niin kerro ihmeessä! Muutenkin saa kommentoida, edelleen omasta näkökulmasta ja omat perspektiivit tiedostaen. Jokainen meistä on ollut itse 18-vuotias vain omassa kontekstissaan.

Haluaisitko enemmän kärsivällisyyttä aamuihisi?
Ilmaiseen Kärsivällisempi aamu -minikurssiin kuuluu 18-sivuinen työkirja ja parin viikon verran sähköposteja, joiden myötä harjoittelet tekemään aamuistasi lempeämpiä, kärsivällisempiä ja mukavampia. Samalla liityt yli tuhannen vanhemmuuden supersankarin seuraan Lupa olla minä -kirjeen tilaajaksi ja saat viikoittain sähköpostiisi inspiraatiota ja vinkkejä itsestä huolehtimiseen, kärsivällisyyteen ja riittävän hyvään vanhemmuuteen. Tervetuloa mukaan. <3

Comments

  1. says

    Mä halusin joskus 15-vuotiaana samaa asiaa kuin nytkin. Mun äiti ja isä päätti mun puolesta, että lukioon on mentävä. Lukioaikana mun pää kääntyi ja hain lukion jälkeen vähän sinne ja tänne, pidin välivuoden (vai pidinköhän kaks, en muista enää), hain taas yhteen kouluun johon pääsin ja menin ihan vaan todetakseni ettei se ole sitä mitä haluan. Sitten vaihdoin koulua, tein lapsen, kävin töissä. Taas tuli muutama vuosi vliin. Sitten hfain taas kouluihin. Pääsin tonne nykyiseen. Ei sekään ole sitä mitä mä oon halunnut, mutta nyt musta tuntuu että mä oikeasti tiedän mitä mä haluan, mä en vaan uskalla enää lopettaa koulua ja kokeilla onneani sen kanssa mitä haluaisin tehdä. Jos tämän koulun käyn loppuun ja saan alalta töitä, niin meijän perheen rahatilanne on turvattu. Jos niitä hommia ei sitten oo, niin ehkä mä sitten uskalla kokeilla onneani sen kanssa mitä mä haluan tehdä….

    • says

      Joo, tossa on myös toi pointti, että kuinka moni teini uskaltaa luottaa siihen, mitä oikeasti haluaa tehdä. Usein käsittääkseni se elämän suurin uraintohimo ja tarkoitus löytyy sellaisesta suunnasta, mikä on ollut tavallaan osana elämää jo pitkään, mutta ei oo vaan koskaan tullut ajatelleeksi että sitä vois tehdä työkseenkin.

      Juurikin sen takia olis hirveän tärkeää, että opinto-ohjaukseen panostettais myös siitä näkökulmasta, että opetettais ihmisille niiden omien mielenkiinnon kohteiden ja oman intuition tarkkailua. Ja osattais kunnioittaa sitä, miten hurja motivaatio voi nousta siitä että saa tehdä jotain aidosti mielekästä ja kiinnostavaa, vaikka siitä ei ”perinteistä” uraa välttämättä saisikaan rakennettua.