Miksi minä en kasvata rangaistuksilla

Tuolla vanhemman Kasvatuksesta -tekstin kommenteissa tuli keskustelua rangaistuksista, ja Le Danseur Terrible esitti kysymyksen, jonka vastaus mun mielestä ansaitsee ihan oman tekstinsä.

Jäin vielä miettimään sitä tilannetta, jossa lapsi tekee tietoisesti – siis tahallaan ja toistuvasti – jotain väärää. En odota sinulla olevan tietenkään valmiita vastauksia joka tilanteeseen, mutta minua kiinnostaisit mitä siitä skenaariosta ajattelet. Tietenkin tahallisuuden määrittely on joskus hirveän vaikeaa, mutta minä olen nähnyt tällaisessa tilanteessa rankaisemisen perusteltuna. Siis kasvatuksellisesti rangaistuksen pelon opettaminen olisi perusteltua esimerkiksi jonkun turvallisuuden varmistamiseksi. Näen ehkä jollain tasolla ”aikuisten” yhteiskunnan toimivan näin. Lailla yritetään varmistaa, että jos empatiataso ei riitä niin emme rangaistuksen pelossa tappaisi toisiamme.

Hmmm. Mun piti hetki tätä pohtia ja keskustella puolisonkin kanssa aiheesta, ennenkuin sain oman näkökulmani tähän aiheeseen selkiytettyä, mutta yritetään.

Nonviolent Communication, tarve ja strategia

Mun lähtökohtainen ajattelu on Nonviolent Communicationin hengessä se, että kaikki, mitä ihminen tekee, on yritystä kohdata tai täyttää jokin aito tarve. Ja sen tarpeen täyttämiseksi valitaan jokin strategia, joka voi olla toimiva tai puutteellinen, se voi ottaa ympäristön tarpeet huomioon tai sitten ei. Ja erityisesti tällaisessa kohdassa on mun mielestä ensiarvoisen tärkeää erottaa tarve ja strategia.

Jos lapsi jatkuvasti lyö pikkusisarustaan tai ottaa luvatta tavaroita ja heittelee ne lattialle, niin sillä ei varsinaisesti ole tarvetta lyödä tai heitellä tavaroita. Tai jos otetaan esimerkki aikuisten yhteiskunnasta, niin jos joku valehtelee, pettää puolisoaan, varastaa tai tappaa, niin ei silloinkaan ole kyse niiden kyseisten asioiden tai tekojen tarpeesta. Siellä taustalla on jokin muu tarve, vaikkapa tarve tulla nähdyksi tai tarve suojautua tai jännityksen tarve tai joku muu. Lyöminen tai heitteleminen tai valehteleminen tai tappaminen on puolestaan strategioita.

Samaan aikaan pikkusisaruksella on ihan yhtä aito tarve olla turvassa ja mulla on vaikka nyt järjestyksen tarve, ja ne on ihan yhtä tärkeitä kuin sen tahallaan väärin käyttäytyvän lapsen tarve. Ei tärkeämpiä, mutta yhtä tärkeitä.

Ja sen valehtelevan ja varastelevan aikuisen (vaikuttaa valloittavalta tyypiltä, by the way) tarpeet on yhtä tärkeitä kuin sen ympäröivän yhteiskunnan tarpeet – hyvinvointi, rehellisyys, fyysinen koskemattomuus nyt noin alkuun. Vaikka sen strategiat olisivat kuinka tuomittavia, niin ne tarpeet siellä taustalla on aidosti ja oikeasti tärkeitä.

Miten mä sitten itse käytännössä toimisin?


Disclaimer: ideaalitilanteen Täydellisen Minän toiminta ja väsyneen ja räytyneen Arkiminän toiminta voi olla aika kaukana toisistaan. Mulle itselleni on tärkeää, että mä tiedän mihin mä pyrin, ja yhtä tärkeää on se, että mä annan itselleni anteeksi jos resurssit ei riitä ideaaliin toimintaan.

Mä ensin yrittäisin pitää mielessä tän ajatuksen, että molemmilla osapuolilla on joku oikea tarve. Se itsessään vaatii jo harjoitusta. Ja sitten pyrkiä löytämään jonkin tasapainon niiden tarpeiden välille siinä määrin kun mun omat resurssit siihen riittää.

Mä yrittäisin nopeasti selvittää, että mikä näistä kaikista tarpeista on se, jonka täyttyminen on tässä käynnissä olevassa tilanteessa kaikkein kriittisintä. Jos jonkun henki tai terveys on vaarassa, kun toinen hölmöilee, niin silloin varmistetaan ensin turvallisuus.

Mulla ei ole itselläni kokemusta esimerkiksi erityislasten kohdalta, joten en ole paras ihminen neuvomaan, että miten taltutetaan huutoraivarilapsi. Nää on tilanteita, joissa oma vanhempi on se arjessa kaikkein harjaantunein asiantuntija, mutta mä itse lähtisin ehkä taas Nonviolent Communicationin kautta kuuntelemaan ja sanoittamaan, että mitä tunteita ja tarpeita sillä lapsella voisi olla käynnissä. Antaisin ikäänkuin tilaa sille lapsen kokemukselle ilman, että sallin minkä tahansa käytöksen.

Yrittäisin pitää mielessä, että mulla itselläni kuohuu tunteet ja antaa niille luvan olla olemassa. Sanoittaa vaikka lapselle, että mä olen nyt hurjan vihainen kun mä pelästyin vauvan puolesta niin kovasti.

Sitten kun tilanne on lauennut suuntaan tai toiseen (tavarat on hajalla ja pikkusisaruksella tikit päässä tai sitten kaikki on hyvin paitsi että harmittaa), niin mä ottaisin aikaa sellaiselle keskustelulle, että mitä tapahtui, mitä sinä siinä tilanteessa tunsit ja teit, miltä minusta (tai pikkusisaruksesta) tilanteessa tuntui ja mitä tarvitsin.

Varmistaisin, että lapsi tietää, miksi jokin asia on kiellettyä, eli toisin sanoen mitä minun tai toisten ihmisten tarvetta loukkaa sen kielletyn asian tekeminen.

Pohtisin yhdessä lapsen kanssa, että olisiko jotain tapaa kohdata se hänen tarpeensa niin, että myös muiden tarpeet tulee kohdatuiksi.

Ja jos tilanne on sellainen, että lapsi voi omalla toiminnallaan korjata osan vahingoista, niin pyytäisin häntä toimimaan niin. Siivoamaan tavarat lattialta, pyyhkimään lattialle hulahtaneet maidot, pyytämään anteeksi loukatulta ihmiseltä. Ei rangaistuksena, vaan jotta lapsi kokee, että virheitä saa tehdä ja niitä voi yrittää korjata.

Ja sitten toistaisin tätä sykliä niin usein kuin tarvitaan. Oppimiseen vaaditaan toistoa, ja käytännössä tää on lapselle oppimisprosessi – lapsi yrittää opetella uuden, rakentavamman tavan kohdata jokin tarve. Vaikka lapsi periaatteessa muistaisi, että miten teoriassa pitikään tehdä, niin käytännön osaaminen vaatii usein muistuttamista, uudelleen keskustelua, ja harjoitusta. Ihan samalla tavalla kuin mikä tahansa muukin taito.

Toi tahallisuus-pointti saa mut ajattelemaan, että vaikka asia olisi periaatteessa käsitelty, niin jokin siellä taustalla oleva tarve on jäänyt huomaamatta. Tai sitten lapsi ei ole yksinkertaisesti tarpeeksi harjaantunut siinä uudessa käytösmallissa, vaan luiskahtaa takaisin siihen vanhaan toimintamalliin.

Vähän samaan tapaan kuin aikuinen, joka periaatteessa tietää että pitäisi olla tipattomalla tai sokerilakossa tai säästää rahaa, mutta väsyneenä tai kiukkuisena tai surullisena tahdonvoima ei yksinkertaisesti riitä ja sitten hups, löytää itsensä baarista tai puolestavälistä suklaalevyä tai nettikaupan Kiitos ostoksestasi -sivulta.

Entä se rangaistus?

Rangaistuksen pelko tässä yhtälössä saa aikaan lähinnä sen, että lapsi (tai siis ihminen) oppii ajattelemaan asioita oman napansa kautta: jotain ei saa tehdä, koska minä kärsin siitä itse. Siitä seuraa loogisesti, että kiellettyjäkin asioita saa tehdä, jos kukaan ei saa koskaan tietää, koska silloin kukaan ei rankaise.

Mä ajattelen, että se empatiatason riittämättömyys ja rangaistuksen pelko ei oikeastaan menekään niin päin, että empatiakyvyttömiä ihmisiä varten tarvitaan rangaistuksia pelotteeksi. Päin vastoin, rangaistuspelotteet saavat aikaan empatiakyvyttömiä ihmisiä, kun moraaliajattelun perustana on vain ne omat tarpeet.

Muiden tarpeita ei tule missään vaiheessa ottaneeksi vakavasti, kun kukaan ei ole koskaan siihen opettanut. Jos rikkomukset käsitellään niin, että se tekijän aito oma tarve jää edelleen näkemättä, niin miksi se tekijä kunnioittaisi muidenkaan tarpeita? Kun ei hänenkään tarvettaan näköjään kunnioiteta.

Silti mä olen sitä mieltä, että ainakin tällä hetkellä meidän yhteiskunnassa on ihan perusteltua, että on lakeja ja niistä joistain tulee vapaudenmenetystä vankilassa ja niin päin pois. Mä vaan itse näen sen ideaalitilanteen niinpäin, että sillä vapaudenmenetyksellä suojellaan yhteiskuntaa sillä aikaa, kun sen rikkomuksentekijän kanssa työstetään sitä ”oma tarve, muiden tarve, miten nämä voisi saada tasapainoon” -osastoa.

Jos on vuosikymmeniä vahvistanut aivoissaan niitä reittejä, joilla ajatellaan vain omaa hyvinvointia, niin muiden huomioonottamista ei opi hetkessä. Mä uskon, että sen voi oppia, jos tulee aidosti kohdatuksi ja joku oikeasti antaa tilaa niille omille tunteille ja tarpeille (ja itseasiassa Marshall Rosenbergin Nonviolent Communication-kirjassa kerrotaan sen kokemuksia mm. vankilatyöstä). Ja samaan aikaan on tosi tärkeää, että esimerkiksi vankilajärjestelmä suojaa toisaalta yhteiskuntaa ja toisaalta tätä haurasta, uutta oppijaa.

Kuten sanottua, sen uuden käytösmallin oppiminen vaatii toistoja toistojen perään, ja ne vanhojen käytösmallien synapsit eivät katoa aivoista mihinkään. Mitä syvempään ne toisia vahingoittavat strategiat on juurtuneet, niin sitä pitempään kestää, että ne uudet ja hyödyllisemmät strategiat vahvistuvat riittävästi.

Ja parhaimmillaan vankilajärjestelmä voi tarjota tälle oppijalle turvallisen ympäristön valmistautua siihen, että ulkomaailmassa vastaan tulee tilanteet X, Y ja Z, joihin olisin aikaisemmin vastannut näillä tavoilla, mutta nyt haluankin toimia toisin. (Mulla ei ole ajantasaista tietoa siitä, että miten tämä tällä hetkellä toimii Suomessa, ja mä tiedän että pahimmillaan vankila voi olla jotain aivan muuta kuin tällainen turvallinen oppimisympäristö. Mutta puhutaan nyt vähän aikaa ideaaleista, jos vaikka niistäkin joskus tulisi käytäntöjä.)

Niin tällai mä ajattelen aiheesta, sekä aikuisten että lasten kohdalla. 🙂

Ja tähän loppuun vielä uudestaan tämä kaikkeen idealismiin pätevä ajatus: ideaalitilanteen Täydellisen Minän toiminta ja väsyneen ja räytyneen Arkiminän toiminta voi olla aika kaukana toisistaan. Tämäkin, sekä ajattelu että käytännön toiminta, vaatii harjoitusta ja toistoa ja toistoa.

Kommenteista:
Saa kommentoida! Alkuperäisen Kasvatuksesta -tekstin voi käydä lukemassa, jos haluaa, mutta voi kommentoida ihan pelkästään tämänkin tekstin pohjalta. Ajatuksia, tuntemuksia, näkökulmia vaikka tarpeisiin ja strategioihin liittyen, tai uusien käytösmallien oppimiseen, tai siihen että miten vaikea näin aikuisena on opetella ajattelemaan uudella tavalla. Tai saa kysellä tai pohtia ääneen. 

Kuten sanottua, mulla ei ole tarpeeksi tietoa Suomen tämänhetkisestä vankilajärjestelmästä, jotta voisin keskustella siitä mitenkään järkevästi. Jos jollakulla on tietoa siitä, mikä siinä tällä hetkellä toimii tai ei toimi, niin voi kertoa oman näkökulmansa, kunhan tekee sen kunnioittavasti ja tuo omat lähtökohtansa näkyviin. Täällä on lupa kommentoida niillä, jotka tietoisesti harjoittelevat omien ja toisten tunteiden ja tarpeiden kunnioittamista.

Haluaisitko enemmän kärsivällisyyttä aamuihisi?
Ilmaiseen Kärsivällisempi aamu -minikurssiin kuuluu 18-sivuinen työkirja ja viikon verran sähköposteja, joiden myötä harjoittelet tekemään aamuistasi lempeämpiä, kärsivällisempiä ja mukavampia. Samalla liityt yli tuhannen vanhemmuuden supersankarin seuraan Lupa olla minä -kirjeen tilaajaksi ja saat viikoittain sähköpostiisi inspiraatiota ja vinkkejä itsestä huolehtimiseen, kärsivällisyyteen ja riittävän hyvään vanhemmuuteen. Tervetuloa mukaan. <3

Comments

  1. says

    Kiitos, kun vaivauduit paneutumaan aiheeseen näinkin syvällisesti. Pidän ajattelutavasta, että jokin toiminta ei ole yksiselitteisesti hyvää tai pahaa vaan haetaan oikeasti merkitystä asioiden takana. Tämän tekstin pohjalta on mielenkiintoista taas tarkkailla ihmisten toimintaa uudenlaisesta näkökulmasta.

    • says

      Mukava kuulla, että tästä pohdinnasta oli iloa ja apua! Ja kiitos itsellesi, kun inspiroit ajattelemaan näitä asioita kysymyksilläsi ja kommenteillasi. 🙂