Miksi hyväksyisin sen, että asiat menevät eri lailla kuin halusin?

…tyyneyttä hyväksyä ne asiat, joita en voi muuttaa, rohkeutta muuttaa niitä asioita, joita voin, ja viisautta erottaa nämä kaksi toisistaan.

Tämä lainaus (jonka lähteeksi löysin 1900-luvun alussa vaikuttaneen teologin Reinhold Niebuhrin) on osa Tyyneysrukouksen nimellä kulkevaa rukousta. Siinä mielestäni tiivistyy myös suurta viisautta ihmiselämään yleensä, katsomuksesta riippumatta. Kärsivällinen kasvattaja 2.0 -verkkokurssin kolmannella viikolla puhutaan odotuksista, myös tämän lainauksen näkökulmasta.

Usein nimittäin odotamme itseltämme (ja lapsiltamme) sellaisia asioita, jotka realistisesti katsottuna ovat mahdottomia. Silloin kaivataan hyväksymistä ja armollisuutta.

Toisaalta usein emme odota itseltämme jotain, koska arvelemme että se olisi mahdotonta, vaikka joku keino todennäköisesti löytyisikin. Silloin tarvitaan rohkeutta ja inspiraatiota.

Tänään halusin kirjoittaa siitä, että mistä itse olen etsinyt sitä kolmatta, eli viisautta erottaa nämä kaksi toisistaan.

Mistä tiedän, voinko muuttaa jotain vai en?

Noin karkeasti ottaen itse ajattelen näin: Pystyn vaikuttamaan niihin asioihin, jotka ovat minun hulavanteessani. Tunteisiini, tarpeisiini, käytökseeni, ajatteluuni, siihen miten kohtaan toiset ihmiset.

Tähän hetkeen, siihen miten nyt on, en voi vaikuttaa. Seuraavaan hetkeen toki voin, mutta minun täytyy tehdä se muuttamalla käytöstäni, vaikuttamalla tunteisiini tai tarpeisiini, tiedostamalla ja muuttamalla ajatteluani tai odotuksiani.

Itselleni konkreettisin keino erottaa nämä kaksi toisistaan (ja löytää sitä viisautta) on ollut ajatus siitä, että jos pystyn hyväksymään tässä hetkessä kaiken, mitä läsnä on, löydän myös ne asiat, joihin voin vaikuttaa. Sillä löydän myös rohkeuden tehdä asioille jotain.

Jos lapsella on huutoraivari ja minulla migreeni ja kello on miljoona ja huomenna on aikainen herätys, niin minulla on kaksi vaihtoehtoa.

Joko vastustan sitä, että nyt on näin, ja kasaan itselleni migreenin ja turhautumisen ja hermostuksen päälle vielä kiukkua siitä, että maailma on nyt väärin! Samalla käytän sen vähänkin toimintakykyni ja kapasiteettini tämän tilanteen sisäiseen vastustamiseen ja pahimmassa tapauksessa jumitun kokonaan enkä pysty korjaamaan tilannetta lainkaan.

Tai sitten hengitän syvään. Tunnistan, että nyt on näin. Hyväksyn kaikki ne tunteet ja ajatukset, joita tämä ”nyt on näin” minussa herättää. Ja saan ehkä ihan piirun verran lisää kapasiteettia tehdä jotain hyödyllistä, jotta tilanne muuttuisi mahdollisimman nopeasti.

Tämä tarkoittaa, että etsin nykyhetkestä kaiken sen, minkä aidosti voin hyväksyä. Voinko hyväksyä sen, että kello on näin paljon ja kukaan ei ole lähelläkään iltapuuhia? Jos en, niin okei.

Voinko hyväksyä sen, että minua ärsyttää tämä tilanne? Voinko hyväksyä, että tämä menee eri tavalla kuin odotin? Jos en, niin okei.

Voinko hyväksyä, että vastustan tätä tunnetta ja tätä tilannetta? Voinko hyväksyä, että nyt minulla on ajatus siitä, että tämän pitäisi olla toisin? Ja niin edespäin.

Miten hyväksyminen tapahtuu?

Usein hyväksyminen tuntuu rentoudelta ja keveydeltä, ja vastustus tuntuu jännitykseltä ja puristukselta. Kehon viestejä voikin käyttää vihjeinä siitä, että nyt taitaa olla aika paljon vastustusta käynnissä. Ja vaikka en tietäisi, että mitä vastustan, niin jo jännittyneen kehon osan rentouttaminen voi auttaa.

Yksi tapa siihen on ensin antaa itselleen lupa jännittää niin paljon kuin vain mahdollista, ja sitten hengittää syvään ja päästää koko jännitys irti. Toinen tapa on kiinnittää huomiota jännittyneeseen kohtaan, hengittää sisään ja ulos, ja havainnoida uteliaana muuttuuko tuntemus siinä kohdassa.

Tunteiden ja ajatusten ääneen nimeäminen on myös hyvä tapa harjoitella hyväksymistä. ”Nyt ärsyttää, turhauttaa, hävettää. Nyt mulla on sellainen ajatus, että kaikki on ihan pilalla ja tämä koko ilta oli katastrofi.”

Itseäni auttaa erityisesti lause ”mulla on sellainen ajatus/odotus, että…”. Silloin nimeän sen ajatuksen, mutta otan siihen vähän etäisyyttä, jolloin minun on helpompi hyväksyä se ja samalla kyseenalaistaa: onko tuo todella noin? Onko odotukseni todella realistinen? Myös sana ”pitäisi” on hyvä vihje: silloin kun sanon tai ajattelen, että asioiden ”pitäisi” mennä tietyllä tavalla, niin taustalla on odotus, joka ei välttämättä ole ollenkaan realistinen.

Ja toki hyväksymistä voi harjoitella myös niin, että keskustelee jonkun sellaisen ihmisen kanssa, joka osaa antaa empatiaa ja kuunnella hyväksyvästi. Hyväksyvä asenne nimittäin tarttuu, kun tulee aidosti kuulluksi kaikkine tunteineen ja kokemuksineen. Usein olemme oppineet vastustamaan tunteitamme, ajatuksiamme, kokemuksiamme nimenomaan toisilta ihmisiltä. Samalla tavalla myös hyväksymistä ja itse-empatiaa voi oppia sillä, että vastaanottaa niitä keskustelussa.

Tämä tarkoittaa myös sitä, että mitä hyväksyvämmin ja empaattisemmin osaamme suhtautua lapsiimme ja heidän kokemukseensa, sitä hyväksyvämmin ja empaattisemmin he oppivat itsekin suhtautumaan. Se taas vapauttaa meiltä molemmilta kapasiteettia toimia arjessa, sietää epävarmuutta ja käsitellä tunteita, eli toisin sanoen helpottaa arkea pieni pala kerrallaan. Ja sieltä yllättäen voi löytyäkin muutosta.

Kärsivällinen kasvattaja 2.0 -verkkokurssilla opetellaan kärsivällistä ja lempeää kasvatusotetta itse-empatian ja itsestä huolehtimisen kautta. Kurssi alkaa 17.4. ja paikkoja on vielä jäljellä. Lue lisää ja tule mukaan: Kärsivällinen kasvattaja 2.0. <3

Haluaisitko enemmän kärsivällisyyttä aamuihisi?
Ilmaiseen Kärsivällisempi aamu -minikurssiin kuuluu 18-sivuinen työkirja ja viikon verran sähköposteja, joiden myötä harjoittelet tekemään aamuistasi lempeämpiä, kärsivällisempiä ja mukavampia. Samalla liityt yli tuhannen vanhemmuuden supersankarin seuraan Lupa olla minä -kirjeen tilaajaksi ja saat viikoittain sähköpostiisi inspiraatiota ja vinkkejä itsestä huolehtimiseen, kärsivällisyyteen ja riittävän hyvään vanhemmuuteen. Tervetuloa mukaan. <3