Mennyttä ja tulevaa. Kohti vuotta 2016.

Vuodenvaihteessa mulla on ollut tapana tehdä koko vuoden pysähtyminen. Kysymykset on vähän eri kuin viikoittaisissa, mutta idea on sama. 🙂

Mitkä olivat vuoden 2015 mieleenpainuvimmat tapahtumat?

Vuosi 2015 oli ensimmäinen vuosi pitkästä aikaa, jolloin olin koko vuoden päätoimisesti töissä. Kotiäitivuodet jäivät tukevasti taakse, ja 2015 olikin päivähoidon, yrittäjyyden, palkkatyön, kodin, harrastusten ja ihmissuhteiden jonglööraamista eri tavalla kuin koskaan ennen.

Alkuvuoden olin täysipäiväinen yrittäjä starttirahalla, tein valmennuksia ja koulutuksia ja verkkokursseja. Myös puoliso perusti tammikuussa 2015 oman yrityksen, joten meillä oli samassa huushollissa kaksi epätyypillistä. (Haha, no se nyt ei ollut uutta muutenkaan.) Kesää kohti aloin huomata, että arki ja yritystoiminta ei näyttänyt ihan siltä kuin olisin toivonut – oma kapasiteetti ei riittänyt vääntämään niin isolla vaihteella, jota yritys olisi tarvinnut.

Kesällä tulikin sitten vastaan tilaisuus ryhtyä opettamaan sivutoimisesti englantia ammattikorkeakoulutasolla, joten arjen palapeliin tuli yksi osa lisää. Syksyllä sitten palauttelin mieleen opettajantyön hienouksia ja haasteita samalla, kun pyöritin kevyellä otteella myös Lupa olla minää.

Ai niin, syksyllä aloitin myös kouluttautumisen Rakentavan vuorovaikutuksen (NVC) ohjaajaksi. Rakentavan vuorovaikutuksen kehyksestä käsin pidin syksyllä muutaman työpajan aiheesta Kärsivällisyyttä kolmevuotiaan kanssa, ja ne olivat juuri sitä, mitä toivoinkin. Teorian ja kokemuksen yhdistämistä, ryhmäkeskustelua, oivalluksia, tunteita ja tarpeita, yhteyttä, jakamista. Myös osallistujien palaute oli myönteistä.

Lapsiperheen arjen osalta tämän vuoden haaste oli kuopuksen kolmas ikävuosi. Tai no, ikävuodesta riippumatta kuopuksen temperamentti ja pintaan nousseet itsenäisyyden ja vallan tarpeet – ja niiden törmäykset arjen realiteettien kanssa (= kolmevee ei saa päättää kaikkia perheen asioita, koska muillakin on tarpeita) aiheuttivat sen, että aikuisten kuuntelemisen ja empatian ja kärsivällisyyden taidot olivat aikamoisella treenillä. Esikoisen kanssa samassa iässä pärjättiin enemmän keskustelemisella ja älyllisen yhteisymmärryksen löytämisellä, siinä missä kuopuksen kohdalla tuli enemmän tilanteita, joissa lapsi alkoi huutaa, lyödä, potkia, heitellä tavaroita ja heittäytyä dramaattisesti pitkin pituuttaan lattialle aikuisen selityksistä riippumatta. Että on ollut Rakentavan vuorovaikutuksen ohjaajakoulutukseen treenimaastoa ihan omassa huushollissa.

(Viime vuodelta.)

Mitä ominaisuuksia toivoisin vuodelle 2015?

Vuodelle 2015 halusin löytää takaisin mukavuusalueelle.

Mukavuus – että mä tunnistaisin, milloin asiat on mukavasti ja milloin ei ole. (Sekin on välillä tosi vaikeaa.)

Inspiraatio – että mä keksisin, miten pääsen takaisin sinne mukavuusalueelle, tai keneltä voisin pyytää apua, jotta saisin laajennettua lähikehitysvyöhykettä.

Rohkeus – että mä oikeasti tekisin niitä juttuja, enkä vain alistuisi siihen, että ei mulla kuulukaan olla asiat mukavasti. (Tämä erityisesti vähän jänskättää, koska mulla on tapana sekoittaa ”hyväksyminen” ja ”olosuhteisiin sopeutuminen”.)

Hyväksyminen – se liittyy kaikkeen. Sen hyväksyminen, että nyt on näin. Sen, että mä voin tehdä asioille jotain. Sen, että nyt on aika tehdä juttuja. Sen, että mun kapasiteetti on rajallinen. Sen, että kaikkia ideoita ei voi toteuttaa, mutta jotkut voi.

Miltä vuosi näytti näiden näkökulmasta?

Mukavuus:

Vietin aika paljon aikaa epämukavuusalueella. Toisaalta myös huomasin olevani siellä, ja aika usein (mielestäni) osasin kompensoida toisilta elämänalueilta. Aika paljon mukavuuden hyväksymistä oli myös se, että päätin ryhtyä palkkatöihin – yrityksen alkuvaiheessa energiaa kuluu niin paljon muuhun kuin siihen mun mukavuusalueen hommaan, että tutkintoa vastaava työ ja kuukausittainen palkka olivat iso askel pois stressivyöhykkeeltä. Ja koska mukavuus oli mun ensisijainen tavoitteeni tänä vuonna, niin se ratkaisu oli kokonaisuudessaan aika helppo tehdä ja tuntui oikealta. (Tuntuu edelleen.

Inspiraatio:

Aika monet mun vuoden isoista (ja pienemmistäkin) päätöksistä oli enemmän inspiraation kuin päätöksentekoprosessin tuloksia. RVO-koulutukseen ilmoittautuminen? Jep, mennään sitä kohti. Palkkatyö? Jep, tuntuu oikealta. Lisää musiikkia elämään? Hei tässä olisikin sopiva laulubändi. Iltaluento Ipanaisella? No vaikka Kärsivällisyyttä kolmevuotiaan kanssa, kun sitä on tullut tässä treenattua. Kaikki nämä olivat sellaisia juttuja, jotka toki vaativat oman työmääränsä ja vaivannäkönsä, mutta tuntuivat heti mieleen juolahtaessaan oikeilta vaihtoehdoilta. Toki oli varmasti myös hetkiä, jolloin en seurannut inspiraatiota. Ilahdutti myös seurata vierestä, kun puoliso seurasi omia inspiraatioitaan.

Rohkeus:

Tein elämäni ensimmäiset verkkokurssit. Tartuin opetustyön mahdollisuuteen, vaikka se ei sopinutkaan ideaalikuvaani siitä, millaista yritystoimintani ”pitäisi” olla ensimmäisen vuoden jälkeen. Sanoin ei asioille, jotka eivät tuntuneet oikealta. Ihan tässä kalkkiviivoilla menin kaverin kanssa ex tempore burleskitanssitunnille ensimmäistä kertaa elämässäni. Tein RVO-koulutuksessa harjoituksia, jotka meinasivat ensin tuntua ylitsepääsemättömiltä. Olin rehellinen asioista, joista en ole ennen ollut rehellinen. Ja kyllä, kaikki tämä jollain tavalla auttoi löytämään mukavuutta – joko vei lähemmäs, tai sitten valaisi reittiä ihan toiseen suuntaan.

Hyväksyminen:

Ehkä isoin hyväksymisen prosessi liittyi tänä vuonna siihen, että mun yritys ei ensimmäisenä vuotenaan ollutkaan huikean kansallisen menestyksen start-up, vaan asiat menivät eri tavalla kuin suunnittelin. Sekin vaati hyväksymistä, että minun kapasiteettini ja siihen huikeaan menestykseen vaadittava työmäärä eivät vielä kohdanneet. Puhumattakaan siitä, että meillä oli huushollissa temperamenttinen ja suuttuessaan fyysisesti aggressivinen kolmevuotias… njoo. Tuli harjoiteltua hyväksymistä. Ihan tosi paljon tuli myös hyväksyttyä sitä, että tämä ja tuo asia on nyt sellaisia, joille mun pitää tehdä jotain (ja ehkä myös poistua sieltä mukavuusalueelta ja venyä rohkeuden puolelle).

(Viime vuodelta.)

Mitä kuvittelisit, että vuotta 2015 päättävä sinä haluaisi sanoa sinulle?

Hyvä fiilis ja hyvinvointi saa olla ensisijaisia. Saa keskittyä tekemään asiat sen kautta, mikä tuntuu hyvältä ja oikealta. Inspiraatiokin saa olla alisteinen sille, että on hyvä ja turvallinen ja mukava olla.

Ole lasten kanssa silloin kun olet. Ne on aika ihania, ja sä kuitenkin haluat olla niiden kanssa. Niillä on oikeus siihen, että sä jaksat olla niille läsnä ja hyvä tyyppi, joten senkin takia huolehdi omasta hyvinvoinnistasi.

Sun intuitio kertoo aika hyvin, että miten mihinkin juttuihin kannattaa suhtautua. Luota siihen. Tee päätöksiä sillä intuitiolla ja avoimesti, koska sä osaat kuitenkin huomioida myös toisten ihmisten tarpeet.

Sä saat myös nauttia siitä, että on hyvä meininki. Saa iloita, saa olla kiitollinen, ja saa olla luihin ja ytimiin asti onnellinen. Sitä ei tarvitse peitellä tai suojella, koska sen hetken tunnekokemusta ei kukaan voi ottaa pois, vaikka olosuhteet joskus muuttuisivatkin.

Hmmmm. Näitähän tässä on tullut vuoden myötä rämmittyä. Toi luihin ja ytimiin asti onnellisuus on toisinaan löytynyt – siis sellaisia hetkiä, että kiitollisuudesta ja liikutuksesta tulee kyyneleet silmiin. Se ei ole ollut mulle tavallista, mutta tämän vuoden aikana olen löytänyt sellaisenkin puolen itsestäni.

Intuitiota haluaisin osata kuunnella vielä enemmän. Lasten kanssa haluaisin osata olla vielä enemmän läsnä. Siinä olen ehkä tsempannut, mutta aina on työsarkaa.

Mitä kuvittelisit, että vuotta 2016 päättävä sinä haluaisi sanoa sinulle?

Pysähdy. Pysähdy. Pysähdy. Pysähdy kehoon, pysähdy tunteisiin, pysähdy tuntemuksiin, pysähdy ajatuksiin, pysähdy Pyhän äärelle. Mitä hitaammin kuljet, sitä enemmän koet. Kaikkea ei tarvitse edes ymmärtää, kunhan pysähtyy ja hyväksyy.

Liiku. Se ei ole paradoksi edellisen kanssa, vaikka tavallaan onkin. Kun hyväksyminen avaa ovia, niin kulje niistä ovista. Pidä keho liikkeessä ja vetreänä, se hoitaa koko olemassaoloasi. Mene uteliaasti kohti asioita, jotka tuntuvat puoleensavetäviltä, ja kuulostele, mihin tarpeisiin ne vastaavat. Jätä rohkeasti taakse asiat, jotka eivät tunnu hyvältä. Seisova vesi alkaa haista, virtaava vesi on kirkkaampaa ja puhtaampaa.

Sinä tarvitset sitä mitä tarvitset. Jos tarvitset enemmän hiljaisuutta ja rauhaa ja palautumisaikaa kuin X, Y tai Z, niin sitten on niin. Keho ja tunteet kertovat aika tarkkaan, oletko tarpeidesi tasalla – senkin takia pysähdy niiden äärelle. Samaan aikaan pidä mieli avoinna sille, että niitä tarpeita voi kohdata myös muilla tavoilla kuin niillä, mihin olet tottunut.

Mitä ominaisuuksia toivon vuodelle 2016?

Aloitin Core Desired Feelings -prosessia välipäivinä, ja uuteenvuoteen mennessä olin saanut mietittyä vastaukset kysymyksiin ”mistä olen kiitollinen ja miksi” ja ”mikä ei toimi ja mitä kaikkea se haittaaa”. Niistä vastauksista itse asiassa löytyivätkin aika luontevasti tämän vuoden tähtäyspisteet.

Helppous.
Luottamus.
Ilo.
Yhteys.
Keho.

img_3152

(Tein itselleni ranteeseen korun muistutukseksi näistä.)

Helppoutta olen kaivannut koko kuluneen syksyn. Kun arjen palapelissä on niin paljon paloja kuin meidän perheellä, niin kaikki helppous on tervetullutta. Lisäksi olen huomannut itsessäni taipumusta tehdä asiat vaikean kautta ihan vain siksi, että siitä saa… mitä? Arvostusta (keneltä)? Pätevyyden tunnetta? Jotain, en tiedä. Niin jos tänä vuonna muistuttaisi itseään jatkuvasti siitä, että asiat saa tehdä helposti. Kaikki asiat eivät tietenkään itsessään ole helppoja, kaukana siitä. Sitä suuremmalla syyllä jos jostain kohtaa löytyy helppoutta, niin haluaisin kovasti osata tarttua siihen.

Luottamus on yksi mun Akilleen kantapäistä. Tosi monissa asioissa mun on vaikea luottaa – itseeni, toisiin, aikatauluihin, rutiineihin, prosesseihin… Usein myös juuri niihin asioihin, jotka toisivat sitä kaivattua helppoutta. Mä en kuitenkaan halua ryhtyä sellaiseksi naiviiksi ”kyllä tässä varmaan käy hyvin” -haaveilijaksi. Sen sijaan mä haluan opetella löytämään ja tunnistamaan ne asiat ja hetket, joissa luottamus on oikeasti läsnä. Niinkuin että mä luotan siihen, ettei tämä tuoli, jolla istun, hajoa altani. Mä luotan siihen, että jos mä tarvitsen vettä, niin sitä tulee hanasta. Mä luotan siihen, että jos mä kaipaan yhteyttä, niin mulla on aika monta ihmistä, joille mä voin soittaa tai laittaa viestiä ilman, että ne ihmettelee, mistä on kyse. Ja niin edespäin.

Ilo. Tämä oli 2014 yksi mun ydintunteista, ja se oli ihanaa. 😀 Marie Kondon kirjassa (jonka olen lukenut kahdesti mutta en ole vielä pistänyt käytäntöön muuten kuin pystyviikkaamisen osalta) puhutaan siitä, että kaiken, mitä omistan, olisi syytä ”spark joy” eli herättää iloa. Mä haluaisin elää sellaista arkea, jossa mahdollisimman suuri prosentti mun kohtaamista asioista, ihmisistä ja hommista herättää iloa. Ja mä haluaisin osata löytää myös iloa niihin hommiin, joissa se on piilossa.

Yhteys. Tämä oli myös mulla vuonna 2014 yhtenä ydintunteena (vaikka se onkin enemmän tarve, mutta tähtäyspiste joka tapauksessa). Mulla on taipumusta vetäytyä, eristäytyä, olla kertomatta kenellekään mitään (ks. kohta ”vaikea luottaa” muun muassa siihen, että ketään kiinnostaisi, mitä mulla on sanottavaa). Ja silloin kun mä rohkeasti lähden kohti yhteyttä, kerron miltä musta tuntuu ja mitä mä tarvitsen, teen asioita yhdessä toisten kanssa ja löydän iloa siitä yhteisestä tekemisestä, mä voin paremmin. Kun mulla on tarpeeksi luottamusta, niin mun ei tarvitse suojata itseäni eristäytymällä. (Á la BBC:n Sherlock: Alone is what I have. Alone protects me. Se on mulle tosi tyypillinen ajatus, ja mä tiedän, että se ei pidä paikkaansa. Mä vain tuppaan unohtamaan sen silloin, kun mä en voi hyvin.)

Keho. Sen lisäksi että mä helposti eristäydyn, niin mä myös usein suhtaudun kehoon aivojenkuljetustelineenä. Tänä syksynä keho sitten muistutteli aiheesta aika tiukkaan tahtiin, kun kärsin toistuvista migreeneistä. Ja silloin kun mun keho voi hyvin, niin mä muistan paremmin myös kaikki nämä tavoitteet ja toiveet. Mä muistan, että asiat voi olla helppoja, mä muistan, että mulla on asioita ja ihmisiä joihin mä luotan, mä muistan että yhteys tekee hyvää, mä muistan että elämässä voi olla iloa.

Mä periaatteessa tiedän, että mitä kaikkea mun keho tarvitsee noin yleisesti – unta, ruokaa, vettä, liikettä, läheisyyttä, rentoutumista. Mä haluaisin osata tunnistaa kehon tarpeet myös hetkessä, ja jo ennen kuin kroppa tai mieli menee ihan tilttiin. Tai kun nyt mulla rekisteröityy kehon tila siinä vaiheessa, kun kapasiteettia on 5% ja se pieni akun kuva on jo ihan punaisella. Mä haluaisin osata tunnistaa ja huolehtia kehon tilasta, priorisoida sen, jo siinä vaiheessa kun kapasiteettia on 50%-70%. Tai vaikka 95%. Että ei tarvitsisi aina mennä vajaalla jaksamisella. Hmm, millaistakohan se olisi? No, tänä vuonna voisi kokeilla.

Kiitos, kun olet ollut vuoden mittaan mukana! <3 Toivon sinulle vuoteen 2016 kaikkea sitä, mitä tarvitset ja kaipaat. Tervetuloa pohtimaan omaa vuodenvaihdetta kommentteihin!

Haluaisitko enemmän kärsivällisyyttä aamuihisi?
Ilmaiseen Kärsivällisempi aamu -minikurssiin kuuluu 18-sivuinen työkirja ja viikon verran sähköposteja, joiden myötä harjoittelet tekemään aamuistasi lempeämpiä, kärsivällisempiä ja mukavampia. Samalla liityt yli tuhannen vanhemmuuden supersankarin seuraan Lupa olla minä -kirjeen tilaajaksi ja saat viikoittain sähköpostiisi inspiraatiota ja vinkkejä itsestä huolehtimiseen, kärsivällisyyteen ja riittävän hyvään vanhemmuuteen. Tervetuloa mukaan. <3