Luuletko että tää on musta kivaa?

20130802-174320.jpg

Tiedättekö sen fiiliksen, kun joku ihminen valittaa asiasta, joka itseä hiertää myös (niinkuin vaikka väsymyksestä, kodin epäjärjestyksestä, jonkun projektin tilanteesta tai tylsyydestä tai pahasta mielestä jne.), ja tekisi mieli huutaa vastaukseksi, että ”Luuletko että tää on mun mielestä kivaa?!”? Erityisesti silloin, jos tuntuu, että itsellä se ongelma on astetta tai kahta akuutimpi kuin sillä valittajalla.

Mulle nimittäin tuli tämä olo jotenkin tosi elävästi mieleen eilen, kun vietettiin väsynyttä sadepäivää sisällä hampaita tekevän puolitoistavuotiaan ja huomionnälkäisen kolmevuotiaan kanssa. Siinä jossain kohtaa, kun molemmat kiipeili mun päällä ja vonkui jotain, niin mielessä välähti tosi selkeänä se ”Luuletteko että tää on musta kivaa, häh?!”

Kunnes mä tajusin, että rehellinen vastaus lapsilta tohon kysymykseen olisi varmaan tyhjä tuijotus. Ja siitä seuraavana loogisena ajatuksena, että niin, mistäs ne tietäis jos mä en kerro.

Siinä kyseisessä tilanteessa mä sitten jotenkin sanoitin muksuille, että nyt äitiä väsyttää ja turhauttaa kun sitä ja tätä, mutta jäin miettimään tätä teemaa.

Jos et tiedä, niin en mä kyllä sitten kerro

 

Pitkin eilistä ja tätä päivää mieleen pulpahteli tilanteita vuosien varrelta, joissa olisi tehnyt mieli huutaa tuo kyseinen lause (ehkä muutamalla v-sanalla ja ärräpäällä höystettynä) milloin kenellekin. Ja jokaisessa tilanteessa huomasin näin jälkikäteen saman asian: todennäköinen vastaus siihen kysymykseen olisi ollut hämmentynyt ”Jaa-a, enpä ole tullut ajatelleeksi.”

Jollain rippileirillä joskus vuonna nakki, kun oon joutunut koputtelemaan yökaudet mekastavien teinien ovelle uudestaan ja uudestaan. ”Luuletteko, että musta on kivaa valvoa kahdelta yöllä kun te ette suostu antamaan toisille unirauhaa?!”

Kassan takana seistessä, kun joku, miten tän sanoisi diplomaattisesti, mielestään tärkeällä asialla oleva asiakas kertoo mulle, miten mun pitäisi tehdä työni. ”Luuletko että mä olen kuuro, tyhmä tai ammattitaidoton?”

Uhmaikäisen iltasirkuksen aikana, kun lapsi juoksee kerta toisensa jälkeen ovelle ja kipittää kikattaen takaisin sänkyyn. ”Luuletko, että musta on hauskaa juosta jatkuvasti sanomassa sulle, että nyt nukkumaan?”

Kun oikeastaan rakentava versio siitä kysymyksestä suuntautuu itselle ja kuuluu näin:

Olenko kertonut tälle ihmiselle, miltä tää tilanne musta tuntuu?

Ja yleensä vastaus on ei.

Niin onko sitten ihme, että toinen ihminen ohittaa mun tunteet ja tarpeet täysin, jos mä kerran en ole edes kertonut hänelle, että mitä ne mahdollisesti voisi olla?

Tai vaihtoehtoisesti oppii tulkitsemaan mun tuhinoita ja puhinoita niin, että kuvittelee mun olevan vihainen silloinkin, kun mä olen vain ajatuksissani tai muuten vaan turhautunut tai kiukkuinen jollekulle ihan ulkopuoliselle tai järkyttävän päänsäryn kourissa?

Ettei tarttis luulla tai arvailla

Silloin, kun mä 15 vuotta sitten ensimmäistä kertaa opin minäviestin (”minua suututtaa, kun jätät likaiset sukkasi lattialle, koska se lisää mun vaivaa siivouksen suhteen” jne.), niin se oli mun mielestä vähän jotenkin itsekeskeinen ajatus. Siis että mä kertoisin toisille ihmisille, että miltä musta tuntuu ja mitä mä ajattelen? Miksi sen niitä pitäisi kiinnostaa? Tai jos niitä kiinnostaa, niin tokihan ne tietää sanomattakin, että miltä musta tuntuu?

Mutta mitä enemmän mä oon erityyppisiä minäviestejä ja tunteiden ja tarpeiden ilmaisemista treenannut, niin sitä vähemmän se tuntuu itsekeskeiseltä. Nykyään mä ajattelen, että minäviestit on vähän niinkuin käyttöohjeita lähimmäisille.

Jos meidän leivänpaahdin on sökönä ja siitä tulee sähköisku, jos sen kytkee seinään, niin mä ihan arvostan jos puoliso laittaa siihen lapun että ”Sähköiskuvaara, älä laita töpseliä seinään!”

Samalla tavalla mä ajattelen, että jos mulla on ns. henkinen sähköiskuvaara käynnissä, turhauttaa tai kiukuttaa tai vaikka pelottaa, niin on ihan ympäristöystävällistä kertoa siitä muille, niin että he osaavat varautua. Sen sijaan, että mä sinnittelisin sen tunteen kanssa ja lopulta räjähtäisin silmille, kun mun tarpeita ei ole huomioitu.

Parempi, ettei oleta toisten luulevan mitään, vaan kertoo jos on jotain kerrottavaa.

Kommenteista:

Saa kommentoida! Tuntuuko sinusta minäviestien käyttäminen luontevalta, tai kankealta, tai itsekeskeiseltä, tai jotain muuta? Milloin viimeksi teki mieli kysyä toiselta, että luuletko että mä nautin tästä tilanteesta? Jos kysyit, niin mitä siinä kävi, tai jos et kysynyt, niin miten muuten käsittelit tilanteen?

Haluaisitko enemmän kärsivällisyyttä aamuihisi?
Ilmaiseen Kärsivällisempi aamu -minikurssiin kuuluu 18-sivuinen työkirja ja parin viikon verran sähköposteja, joiden myötä harjoittelet tekemään aamuistasi lempeämpiä, kärsivällisempiä ja mukavampia. Samalla liityt yli tuhannen vanhemmuuden supersankarin seuraan Lupa olla minä -kirjeen tilaajaksi ja saat viikoittain sähköpostiisi inspiraatiota ja vinkkejä itsestä huolehtimiseen, kärsivällisyyteen ja riittävän hyvään vanhemmuuteen. Tervetuloa mukaan. <3