Luovuus ja kehut

Toukokuun teemana blogissa on luovuus.

Haavoittuvuus ja yleisö

Luovuus ja luovat harjoitukset on siitä pelottavia, että niissä aina näyttää itsestään ulospäin jotain. Jos on aidosti läsnä sen piirustuksen tai runon tai improvisaation tai laulun tai muun luomisvaiheessa, niin samalla paljastaa itsestään jotain – eikä sitä etukäteen voi valita, mitä paljastaa.Jos sen suunnittelee ja päättää, niin enää ei ole kyse luovuudesta vaan esittämisestä. Luovan prosessin keskellä ihminen on haavoittuvimmillaan.

Monen mielestä on ihanaa laulaa suihkussa tai piirustella puhelimessa puhuessa. Silloin on harvemmin yleisöä. Ei tarvitse yhtään miettiä, että miltä tämä kuulostaa tai näyttää kenenkään muun mielestä.

Ei tarvitse yhtään miettiä, että miltä tämä kuulostaa tai näyttää kenenkään muun mielestä.

Sitävastoin monet meistä on oppineet, että toisten läsnäollessa ei kauheasti kannata ruveta luovaksi, koska aina joku tulee sanomaan joko ”Mikä ihme tuo on?!” tai ”Tossa kohtaa olisit voinut vähän skarpata” tai mun henkilökohtaisen suosikin, ”Ihan hyvinhän se meni”. (Boom, nuoli suoraan sydämeen. Kiitos, sinä kaikkien alojen asiantuntijakriitikko.) Ja vaikkei tulisikaan, niin sitä saattaa silti pelätä.

Mulla meni itselläni vuosia, ennen kuin uskalsin soittaa kitaraa lapsuudenkodissani niin, että joku muukin oli kotona. Ensimmäinen kerta, kun soitin ja lauloin siskon läsnäollessa, oli älyttömän haavoittuvainen hetki.

Tämä mun mielestäni liittyy keskusteluun siitä, että pitääkö ja saako lapsia kehua. Mä laajentaisin kysymyksen siihen muotoon, että pitääkö ja saako ihmisiä ylipäänsä kehua. Koska tietyllä tavalla koko tämä meidän elämämme on enemmän tai vähemmän luovaa improvisointia ja uusiin tilanteisiin sopeutumista. Ehkä selkeimmin siihen kysymykseen löytyy kuitenkin vastaus noiden luovien juttujen kautta.

Miltä ne kommentit tuntuvat?

Mä vedin lauluesityksen ja säestin itseäni kitaralla viime viikonloppuna kahteen eri otteeseen, kaksissa eri juhlissa. Mä olin treenannut, mutta en niin paljoa, että se esitys olisi mennyt vanhalla rutiinilla. Soitin yhden saman biisin molemmilla kerroilla, ja molemmilla kerroilla mokasin sanoissa samassa kohdassa – en kauhean näkyvästi, mutta niin, että itse huomasin.

Mä tiesin itse, että ne esitykset menivät oikein hyvin, ja mulla oli itselläni hyvä flow laulaessa ja soittaessa. Se luova toiminta itsessään oli mulle palkitsevaa, koska se oli riittävän haastavaa, mutta tilanne oli mun omaan mukavuusalueeseen nähden turvallinen. Joku toinen ihminen olisi mennyt aivan puihin siitä, että pitää laulaa ja soittaa useamman kymmenen ihmisen edessä, kun taas toiselle se olisi voinut olla puuduttavaakin hommaa.

Mulle tuli mieleen toi ”saako lasta kehua” -kuvio siitä, miltä musta itsestäni tuntuivat ihmisten reaktiot.

Kaikkein parhaalta tuntui, kun kuulijat sanoivat ”kiitos” ja kertoivat, mitä biisi oli heissä herättänyt.

Kaikkein parhaalta tuntui, kun kuulijat sanoivat ”kiitos” ja kertoivat, mitä biisi oli heissä herättänyt. Yhtä hyvältä tuntui, kun joku aloitti mun kanssa aiheesta keskustelun. Muutamat ihmiset kehuivat, että voi kun sä lauloit hyvin, ja sen mä olen jo itse opetellut kuulemaan samoin kuin sen kiitoksen – siis niin, että kappale oli koskettanut heitä itseään, mutta he eivät syystä tai toisesta halunneet kertoa mulle suoraan siitä heidän reaktiostaan.

Älä sano esiintyjälle näin

Ja tästä tulikin sitten mieleen muutama ei-niin-onnistunut kommentti vuosien varrelta. Muutama aika sitten olimme ystäväni kanssa laulamassa karaokea. Ystäväni oli laulamassa, kun pöytäämme tuli tällainen yllämainittu kaikkien alojen asiantuntijakriitikko. Hän aloitti keskustelun sanomalla näin: ”Vähän liian ylhäältä menee, alempi sävellaji olis ollut hänen äänelleen parempi.” Mun reaktio? ”Ai jaa, sä olet sitä mieltä.”

Että kivasti aloitit keskustelun dissaamalla ystävääni, kun kuitenkin huomasit, että istuimme äsken samassa pöydässä. Sanottakoon, että ei käynyt sillä asiantuntijalla flaksi sinä iltana meidän pöydässämme.

Kun mennään vielä useampi vuosi ajassa taaksepäin, niin olimme joskus lauluporukalla laulamassa yhdessä tilaisuudessa. Lauloimme pariin otteeseen, omasta mielestäni oikein kauniisti.

Jossain vaiheessa eräs juhlissa ollut melko nimekäs laulaja tuli kanssamme keskustelemaan, ja pudotti tuon aiemmin mainitsemani lempikommentin: ”Ihan hyvinhän se meni.” Mä en edes saa kiinni siitä, mikä tossa kommentissa pahiten hiersi. Ehkä se, että yleensä ”ihan hyvinhän se meni” sanotaan silloin, kun toinen on tavalla tai toisella epäonnistunut. Ei sen jälkeen kyllä tehnyt mieli laulaa niissä bileissä enää yhtään mitään.

Miten tämä kaikki liittyy lasten kehumiseen?

Silloin, kun mä aikuisena teen jotain luovaa (laulan, piirrän, kirjoitan blogitekstiä) niin mä liikun mukavuusalueeni ja epävarmuuden rajamailla. Silloin mä olen haavoittuvimmillani. Sellaisessa tilanteessa mä arvostan eniten sitä, että se toinenkin osapuoli näyttää oman haavoittuvuutensa – kiittää, kertoo miten meni kylmät väreet selkäpiissä, tai jotenkin muuten ilmaisee, että mun toiminta on jotenkin vaikuttanut häneen. Silloin meidän välille syntyy yhteys.

Jos toinen sen sijaan kertoo mulle oman arvionsa siitä mun toiminnasta – akselilla ”olipa hanurista” tai ”tosi hienosti meni” – niin hän ei oikeastaan anna mulle yhtään mitään. Hän määrittelee ja luokittelee mua, eikä siten kerro itsestään mitään. Mitään yhteyttäkään ei voi silloin syntyä.

Lapsille sitä mukavuusalueen ja epävarmuuden rajamaastoa on luovan toiminnan lisäksi todella moni muu asia. Aina, kun lapsi (tai ihminen ylipäänsä) opettelee jotain, hän on haavoittuva. Kun lapsi pelkää ja sitten uskaltaa, hän on haavoittuva. Kun lapsi ei tajua, ja sitten oivaltaakin, hän on haavoittuva. Ja haavoittuvuuden hetkeen ihminen kaipaa sitä, että hänet nähdään ja hänen kanssaan ollaan haavoittuvaisia.

Aina, kun ihminen opettelee jotain, hän on haavoittuva. Kun pelkää ja sitten uskaltaa, on haavoittuva.

Kun lapsi oivaltaa, niin ”hyvä, hienosti tajuttu!” ei ole haavoittuvuutta. Katsekontakti, hymy ja ”sä hoksasit, miten se menee!” puolestaan osoittaa lapselle, että hänen oivalluksensa on nähty. Jos lapsi piirtää omasta mielestään pieleen, niin ”hei sehän on tosi hieno!” ei auta pätkääkään siihen harmitukseen. Sen sijaan ”sua harmittaa, kun se ei olekaan sellainen kuin ajattelit” osoittaa lapselle, että myös siellä epävarmuuden ja epäonnistumisen puolella saa käydä ja se saa harmittaa.

Jos lapsi saa aamurutiinin tehtyä alusta puoleenväliin omatoimisesti, niin ”wautsi, miten hienosti osasit!” tai kertoo vain aikuisen määrittelyn lapsen toiminnasta. Liian helposti suusta tulee myös se ”sitten kipi kipi hampaat on vielä pesemättä”, jolloin se lapsen tsemppaus jää täysin huomioimatta. Aito ”kiitos kun teit tähän asti ihan itse, siitä on mulle iso apu kun me ollaan tosi hyvin aikataulussa” puolestaan kertoo lapselle, miten hän on aidosti vaikuttanut aikuisen elämään.

Eikä oikeasti aina tarvitse sanoa mitään. Katsekontakti, käden puristus ja halaus ovat usein voimakkaita viestejä silloin, kun ei tiedä, mitä sanoa. Usein nimenomaan meillä aikuisilla on tosi vaikeaa olla läsnä haavoittuvaisuuden kanssa, oli kyseessä sitten lapsi tai aikuinen, riemu tai suru. Se kehu tulee usein suusta nimenomaan siksi, että pitää (muka) osata sanoa siihen tilanteeseen jotain fiksua. Kun lapseni uskaltaa vihdoin kiivetä kiipeilytelineen korkeimmalle pienalle, hän tekee sen itsensä takia, ja haluaa, että mä riemuitsen hänen kanssaan. Se on hänelle luovaa toimintaa.

Saako lasta siis kehua?

Mä sanoisin, että kannattaa miettiä, mitä sillä kehumisella haluaa saada aikaan. Kehu usein nimittäin vaikuttaa ihan eri tavalla kuin mitä kehuja ajattelee – erityisesti silloin, kun koko se prosessi tai toiminta tai esitys laputetaan yhden sanan tai lauseen alle.

Kehu kertoo siitä, mikä kehujalle on tärkeää, ja pukee sen universaaliksi totuudeksi siitä, mikä maailmassa on tärkeää. Sellaisen kanssa on mun mielestäni syytä olla tosi varovainen.

Tietysti on tärkeää antaa palautetta, jos lapsi tekee jotain, mikä ilahduttaa aikuista tavalla tai toisella. Senkin voi kuitenkin tehdä vaikka kuvailemalla omin sanoin, mitä toinen teki ja miten se itseen vaikutti. Kukaan kun ei tiedä, miten jokin asia on minuun vaikuttanut, ellen mä itse sitä kerro – vaikka se tuntuisi omasta näkökulmasta aivan itsestäänselvältä. Ei se ole.

Kukaan kun ei tiedä, miten jokin asia on minuun vaikuttanut, ellen mä itse sitä kerro – vaikka se tuntuisi omasta näkökulmasta aivan itsestäänselvältä.

Lisäksi jos kuvailen asiaa vain omasta näkökulmastani ja omien reaktioideni kautta, annan sille toiselle mahdollisuuden kysyä lisää tai huomioida ne osat mun palautteesta, joista mulla on asiantuntemusta sanoa jotain.

Pidä perhonen turvassa

Luovuus, tsemppaaminen ja muu haavoittuvuuden alueella tapahtuva toiminta on vähän niinkuin perhonen. Kun sen antaa lepatella menojaan, kertoo vaikka siitä ja ottaa valokuvan, ilahtuu mielessään ja jakaa sen ilon muiden kanssa, niin se perhonen lentää vielä seuraavanakin päivänä.

Luovuus, tsemppaaminen ja muu haavoittuvuuden alueella tapahtuva toiminta on vähän niinkuin perhonen.

Jos taas sen ottaa kiinni ja luokittelee nuppineulalla akselille ”hyvä/huono/hienosti/ei niin hienosti”, niin jotain siitä luovuudesta ja haavoittuvuudesta kuolee. Jotain sellaista, mikä on kehumisen ja luokittelun ja pisteytyksen ulottumattomissa.

Ja jos palataan aikuisen luovuuden harjoittamiseen, niin siihen pätee ihan sama perhosvertaus. Paitsi että aikuinen voi luoda sille omalle luovuudelleen turvallisia edellytyksiä. Mä olen vahvasti sitä mieltä, että se on paitsi luontevampaa niin myös äärimmäisen fiksua.

Kun harjoittelet luovia juttuja, niin tee niitä sellaisessa seurassa, jossa voit tehdä niitä turvallisin mielin. Sellaisessa seurassa, jossa kenenkään ei tarvitse kehua tai kritisoida sinua nostaakseen omaa suoritustaan tai asemaansa. Seurassa, jossa pystyt keskittymään ihan vain siihen luovuuteen. Esiintyminen on asia erikseen, mutta silloinkin on hyvä muokata odotuksia sen mukaan, onko menossa Idolsin koelauluun vai ystävän juhliin.

Joskus se tarkoittaa, että pitää tehdä yksin, ja sekin on ihan jees. Laulaa vaikka siellä suihkussa, jos ei muualla viitsi. Kaikenlainen toisten kritiikin pelko sammuttaa aidon, innovatiivisen luovuuden, eikä silloin kannata väkisin päkistää.

(Luovuudesta oivalluksiin -kurssi 1.6.-31.8. on valmennusohjelma, jossa luovuutta voi harjoittaa turvallisin mielin. Käy tsekkaamassa. Mä lupaan pitää nuppineulat kaukana.)

Ajatuksia tai kommentteja, omia fiiliksiä aiheesta? Niitä saa mielellään jakaa kommenteissa.

Haluaisitko enemmän kärsivällisyyttä aamuihisi?
Ilmaiseen Kärsivällisempi aamu -minikurssiin kuuluu 18-sivuinen työkirja ja parin viikon verran sähköposteja, joiden myötä harjoittelet tekemään aamuistasi lempeämpiä, kärsivällisempiä ja mukavampia. Samalla liityt yli tuhannen vanhemmuuden supersankarin seuraan Lupa olla minä -kirjeen tilaajaksi ja saat viikoittain sähköpostiisi inspiraatiota ja vinkkejä itsestä huolehtimiseen, kärsivällisyyteen ja riittävän hyvään vanhemmuuteen. Tervetuloa mukaan. <3