Lukijan kysymys: Miten ohjata lapsia käsittelemään omat riitansa?

Hyvää uutta vuotta armaat!

Tämän vuoden eka artikkeli on vastaus lukijan kysymykseen siitä, miten auttaa lapsia opettelemaan konfliktien ratkaisemista.

”Miten ohjata lapset käsittelemään enemmän keskinäisiä riitojaan keskenään. Meilläkin kun on melkein 5 ja melkein 8-vuotiaat niin jotain varmaan osaisivat jo tehä ite. Omat yritykset on johtaneet vain entistä hullumpaan, esim. viime viikonloppuna A päätti leikata E: hiukset ja E tyyty vaan sanomaan, et älä ja istu paikoillaan ja anto toisen leikata. Sit kun kysyttiin, et mikset tullut vaikka sanomaan aikuiselle, jos et kerran halunnut ja A ei uskonut. Niin vastaus oli ”mutta tehän ootte sanonu ettei kaikesta saa tulla kantelemaan”. Nii… ”

Kiitos tästä kysymyksestä! Aika tuttua kauraa myös meidän huushollissa. 🙂 Ihan hiuksia ei ole vielä päästy leikkaamaan, mutta sitä keskinäistä selvittelyä kyllä riittää.

Toisaalta haluaa auttaa lasta itsenäistymään, ja toisaalta haluaa, että lapsi ei joudu kohtaamaan ongelmiaan yksin, siis silloin kun se ongelma on oikeasti vaikea ratkaista itse (vrt. tuo en halunnut, mutta toinen ei uskonut). Että haluaa auttaa toista oppimaan sellaista tervettä omien rajojen pitämistä, ja samalla toisen rajojen kunnioittamista. Ollaan niin sanotusti vanhemmuuden ytimessä.

Mä lähestyn asiaa taitojen näkökulmasta.

Konfliktinratkaisu, niinkuin mikä muukin tahansa taito, kehittyy lähikehityksen vyöhykkeellä. Se on tuossa allaolevassa kuvassa sininen, mukavuusalueen ja ”stressi, kriisi, kirosanat” -alueen välinen vyöhyke.

20141231-135351.jpg

Lähikehityksen vyöhykkeellä osaan jonkin asian ensin aikuisen tai muun taitavamman läsnäollessa ja hänen avullaan. Vasta tarpeeksi monen treenikerran jälkeen se onnistuu itsenäisesti. Ja välillä kun kuohahtaa, niin ne periaatteessa hanskassa olevat taidot voivat jäädä unholaan, ellei niistä ole tullut jo automaattisia.

Useimmissa konflikteissa kyse on ns. suunnitelmien yhteentörmäyksistä: minä halusin, että tapahtuu X, ja toinen halusi, että tapahtuu Y, mutta jostain syystä yhteisen toimintatavan löytyminen ei onnistunut.

Väkivallattomuuden ydintaitoja

Konfliktinratkaisutaidot ovat pohjimmiltaan väkivallattomuustaitoja.

Toisaalta konfliktinratkaisussa on tärkeää empatian, kuuntelemisen ja toisen huomioimisen taito. Se, että osaa suitsia omaa toimintaansa ja impulssiaan (vaikka nyt sitä toisen hiusten leikkaamisen intoa), jos se loukkaa toisen rajoja. Se, että osaa ottaa huomioon sen toisen ihmisen suunnitelman, toiveet ja tarpeet.

Empatian ja toisen huomioimisen taitoa voi tukea siinä konfliktia selvittäessä vaikka tällaisilla kysymyksillä:

  • Huomasitko, mitä toinen siinä tilanteessa halusi?
  • Pyysikö hän sinulta jotain? Vastasitko hänen pyyntöönsä?
  • Vaikuttiko hän siltä, että käytöksesi on hänestä kivaa vai kurjaa?
  • Kysyitkö häneltä luvan? Vastasiko hän sinulle?
  • Seuraavalla kerralla, kun tulee tällainen tilanne, niin mitä voisit tehdä, jotta varmistat, ettei toiselle tule kurja mieli sinun käytöksesi takia?

Toinen tärkeä taito on osata pitää omat rajansa: kertoa rehellisesti omista tarpeistaan ja sanoa EI silloin kun joku loukkaa niitä tarpeita. Osaa kertoa toiselle selkeästi oman suunnitelmansa, ja keskeyttää tilanteen jos sitä omaa suunnitelmaa ei huomioida.

Omien rajojen pitämisen taitoa voi tukea esimerkiksi tällaisilla kysymyksillä ja pohdinnoilla:

  • Miltä sinusta tuntui, kun toinen teki X?
  • Mitä olisit toivonut, että hän olisi tehnyt sen sijaan? Sanoitko sen hänelle ääneen?
  • Olisitko voinut poistua tilanteesta tai muuten lopettaa sen, jotta toisen käytös olisi loppunut?
  • Seuraavalla kerralla, kun joku tekee X, niin mitä voisi kokeilla, jotta se käytös loppuisi?

Vaikka olisi X, niin silti.

Lasten kanssa kahnauksissa on toisinaan niin, että molemmat ovat sekä loukanneet toista että itse pahoittaneet mielensä. Silloin mun mielestä on ihan äärimmäisen tärkeää, että ne molemmat mielen pahoitukset huomataan ja käsitellään.

Kyllä, sinulle tuli paha mieli kun toinen teki X. Silti ei saa tehdä Y, vaikka olisi kuinka paha mieli. Mitä voisi seuraavan kerran tehdä, jos toinen tekee X?

Siihen ”mitä voisi seuraavan kerran tehdä” -osastoon mä aina itse haluan laskea myös sen, että saa tulla sanomaan aikuiselle. Aina ei tarvitse itse osata ratkaista.

Ihan jo siksikin, että välillä aikuisillakin tulee tilanteita, joissa toien loukkaa mun rajojani eikä sille mene perille, vaikka mä sanon. Joku sanoo työpaikalla törkeästi, tai käy käsiksi juhlissa tai nakkijonossa, tai kuittaa ikävästi kesken perheillallisen. Ne on välillä vaikeita tilanteita aikuisellekin selvittää, ja siihen tarvitaan toisen apua.

Tämän takia mä haluan nostaa esiin sen, että kyse on väkivallattomuustaidoista. Väkivallan tunnistaminen on nimittäin usein todella vaikeaa, ennenkuin ollaan kriittisissä henkeä ja terveyttä uhkaavissa mittasuhteissa.

Väkivalta on kuitenkin nimenomaan sitä, että toinen ei kunnioita minun rajojani tai hyvinvointiani, ja sillä aiheuttaa minulle pelkoa tai ahdistusta.

Onko se väkivaltaa, kun lapsi leikkaa toisen lapsen hiukset ilman lupaa? En voi tämän kertomuksen pohjalta tietää. Jos se on sille kohteena olevalle ahdistavaa tai pelottavaa, niin silloin se on väkivaltaa.

Ja sen takia mun mielestä näissä konfliktinratkaisutaidoissa on tärkeää harjoitella sekä toisen huomioimista että väkivallatonta omista rajoista huolehtimista.

Toisen huomioimista siksi, että tietynikäisille lapsille (ja myös aikuisille, jotka eivät ole harjoitelleet väkivallattomuustaitoja riittävästi) ”koska mä haluan ja koska mä pystyn” on riittävän hyvä syy ohittaa toisen tarpeet ja suunnitelmat täysin. Siitä pitää jokaisen harjoitella pois, koska jokainen on ollut lapsena siinä samassa vaiheessa.

Ja omista rajoista huolehtimista, koska toisinaan se toinen osapuoli on valitettavasti edelleen siinä ”koska mä haluan ja koska mä pystyn” -vaiheessa. On hyvä opetella, että minä saan sanoa EI. Minä saan poistua tilanteesta. Minä saan pyytää apua toisilta ihmisiltä. Tämä ei ole minun syyni, vastuuni tai häpeäni, että toinen kohtelee minua tällä tavalla. Ei lastenhuoneessa, ei työpaikalla, ei parisuhteessa, ei ikinä.

Sekään, että opettelen sanomaan EI tai poistumaan paikalta, ei tarkoita, että jos en toimi näin niin olen syyllinen saamaani kohteluun. (Joskus pelottaa niin paljon, ettei osaa sanoa tai tehdä mitään.) Silti on hyödyllistä tietää, mitä vaihtoehtoja on tilanteissa, joissa toinen ei kunnioita minua – siltä varalta, että pystyisinkin tekemään siinä tilanteessa jotain.

Opettelua lähikehityksen vyöhykkeellä

Takaisin lasten opetteluvaiheeseen ja lähikehityksen vyöhykkeelle.

Lapsi saattaa loukata toisen rajoja tajuamattaan, tahtomattaan, ja satuttaa pahastikin. (Kysy keneltä tahansa, jota vauva on imettäessä purrut rinnasta. Tai jota parivuotias on lyönyt lelulla sukukalleuksille. Noin esimerkiksi.) Ei siis ihme, että vääryyttä kärsinyt lapsi helposti juoksee vanhemman syliin kertomaan, mitä kamalaa toinen juuri äsken teki.

Miten ohjaan lapset käsittelemään keskinäiset riitansa itse?

Mun kokemus on se, että silloin kun lapsi juoksee mun luokse kertomaan jostain vääryydestä, niin silloin hänellä ei itsellään riitä kapasiteetti ratkoa sitä tilannetta. Joskus riittää, ja silloin mä kuulen lastenhuoneesta tai olohuoneesta mitä luovempia ratkaisuja, joita lapset keskenään kehittelevät. Silloin, kun mua tarvitaan, niin silloin mua tarvitaan. Ja mä haluan, että lapset tulee mun luokseni silloin, kun tarvitsevat mua, vaikka se olisikin vaivalloista ja turhauttavaa.

Välillä nimittäin on turhauttavaa joutua aina ratkomaan samoja juttuja. Tässä kysymyksessä sanat ”jotain varmaan osaisivat jo tehä ite” viestivät sellaisesta (meille vanhemmille tutusta) ajatuksesta, että eikö se nyt sadannellakaan kerralla oikeasti mene perille, pitääkö se käydä vielä toiset sata kertaa läpi?

Mun mielestä, valitettavasti, joo. Pitää. Ainakin toiset sata. Sitten kun se käsitteleminen alkaa lapsilta sujua luontevasti, niin se myös tapahtuu itsenäisesti. Pienempien juttujen kanssa varmasti niin tapahtuukin, ja joissain asioissa se lasten aikaansaama ”sopu” voi olla ihan ok lapsille itselleen, vaikka se aikuisen mielestä näyttäisi tai kuulostaisi joltain muulta. Lähikehityksen vyöhyke on juuri siksi vyöhyke, ei piste.

Silloin kun mä menen paikalle (tai riita tulee mun luokseni), niin mä toimin pääasiassa sanoittajana. Lapset ottavat vastuun omista teoistaan ja myös omista tunteistaan.

Jotain tällaista, suunnilleen tässä järjestyksessä, sillä tavalla tilanteen mukaan soveltaen.

  • Mitä tapahtui? Sua surettaa ja harmittaa ja suututtaa, kun toinen teki X. Ja sua surettaa ja suututtaa, kun toinen teki Y. (Empatiaa molempien tämänhetkiselle tunnetilalle.)
  • Mitä sä halusit, että olis tapahtunut? (Haetaan päivänvaloon suunnitelma A.) Sanoitko, että haluaisit tehdä niin? Entä mitä sä halusit, että olis tapahtunut? (Haetaan päivänvaloon suunnitelma B.) Sanoitko, että halusit tehdä niin?
  • Vaikka toinen olisi sun kanssa eri mieltä, niin sä et saa lyödä/ottaa kädestä/satuttaa/sanoa rumasti. Ilman lupaa ei saa tehdä toiselle noin. (Hyväksytään tunne, kerrotaan mikä osa käytöksestä ei ollut ok.)
  • Mitä voisi tehdä seuraavalla kerralla? Jos sä haluat ens kerralla X ja toinen haluaa Y, niin mitä voisi tehdä? (Mietitään vaihtoehtoisia, väkivallattomia ratkaisuja.)
  • Mitä vois seuraavalla kerralla sanoa tai tehdä, jos toinen ei edelleenkään suostu tekemään yhteistyötä? (Kerro aikuiselle, poistu paikalta, huuda kovaan ääneen jne.)

”Pientä kahnausta” vai vakavampaa kiusaamista?

Jos kyseessä on ns. tavallinen lasten välinen kahnaus, niin mä selvitän koko tilanteen niin, että molemmat lapset ovat paikalla. He kuulevat toistensa tunteet ja tarpeet, ja voivat yhdessä selvitellä vaihtoehtoja.

Jos kyseessä olisi vakavampi tilanne, kiusaaminen tai pitkäkestoisempi väkivalta tai muu sellainen, jossa yksi osapuoli selkeästi pelkää toista/toisia, niin ensin on tärkeää kuunnella kahden kesken sitä pelkäävää osapuolta ja varmistaa, että hänen tilanteensa on turvallinen. Hänellä on oikeus elää ilman pelkoa ja ahdistusta.

Kuten sanottua, väkivalta ei ole koskaan uhrin vika, valinta tai vastuu.

Silloin vastuu tilanteen muuttamisesta on väkivallantekijällä, ja ”mitä seuraavalla kerralla voisit tehdä toisin” -pohdintakin kuuluu pelkästään tekijälle. Jos tilanteessa molemmat ovat käyttäneet väkivaltaa (eli molemmat ovat pelänneet tai ahdistuneet toisen tekemisistä), niin kumpikin on vastuussa omasta väkivallastaan, ja samalla kummallakin on oikeus olla turvassa ja elää ilman pelkoa.

Toivottavasti kysyjä ei joudu ratkomaan pelkoa tai ahdistusta aiheuttavia väkivaltatilanteita lastensa kesken. Joku muu kuitenkin varmasti joutuu, joskus, omien tai muiden lasten kanssa. Siksi lisään myös tämän pointin.

Toistuvaa väkivaltaa ei ole hyödyllistä lähteä ensisijaisesti ratkomaan niin, että molemmat ”opettelevat huomioimaan toista” paremmin, vaan tilanne ratkeaa siten, että väkivallantekijä lopettaa väkivallan, ja uhri voi kokea elävänsä ilman pelon jatkuvaa läsnäoloa. Oli sitten kyse koulukiusaamisesta tai muista väkivallan areenoista. (Esimerkiksi Nettiturvakodista löytyy lisää tietoa väkivallasta ja siitä vapautumisesta, jos se aihe koskettaa lähemminkin.)

Tästä tuli aika massiivinen ja laaja vastaus siihen, miten auttaa lapsia käsittelemään omat keskinäiset riitansa. Tämä on kuitenkin, kuten alussa sanoin, mun mielestäni vanhemmuuden ydintä. Itseään ja toisiaan kunnioittavien ihmisten kasvattamista yksi kärhämä kerrallaan. Tsemppiä ja kärsivällisyyttä, tie on pitkä mutta meitä on sillä monta. 🙂

Kommenteissa saa mielellään jakaa lisää viisautta tai kysyä, jos mieleen nousee kysymyksiä!

Haluaisitko enemmän kärsivällisyyttä aamuihisi?
Ilmaiseen Kärsivällisempi aamu -minikurssiin kuuluu 18-sivuinen työkirja ja parin viikon verran sähköposteja, joiden myötä harjoittelet tekemään aamuistasi lempeämpiä, kärsivällisempiä ja mukavampia. Samalla liityt yli tuhannen vanhemmuuden supersankarin seuraan Lupa olla minä -kirjeen tilaajaksi ja saat viikoittain sähköpostiisi inspiraatiota ja vinkkejä itsestä huolehtimiseen, kärsivällisyyteen ja riittävän hyvään vanhemmuuteen. Tervetuloa mukaan. <3