Lukijan kysymys: Mitä jäähyn sijasta?

Taas on blogitekstin inspiraationa lukijan kysymys!

Jälkikäteen lisätty disclaimer: Tästä tekstistä saa luvan kanssa poimia ne asiat, jotka itselle toimivat. Tarkoitus ei ole olla vanhemmuuden besserwisserinä, vaan mä pyrin auttamaan kysyjää kertomalla, mitä mä itse äitinä ja opettajana tästä tilanteesta ymmärrän ja miten se mun näkemykseni mukaan olisi viisasta ratkaista. Kaikenlaiset lisäehdotukset, kyseenalaistamiset ja muut ovat tervetulleita kommentteihin – voimme yhdessä haarukoida uusia hyviä näkökulmia tähän. Jos tuntuu, ettei yhtään tällä hetkellä kapasiteetti riitä ajattelemaan, miten olla parempi vanhempi, niin täällä on armollisempaa tekstiä. :)

Tulit mieleeni, kun mun lapsiperheelliset ystäväni keskustelivat siitä, että kaikkialla törmää kirjoituksiin jäähytyksen haitallisuudesta lapsen kehitykselle, mutta missään ei tarjota vastineeksi vaihtoehtoisia toimintatapoja…

Kysymys oli siis se, että oliko mulla jo joku blogiteksti aiheesta, tai jonkun muun tekstejä tähän liittyen. Huomasin, etten ollut vielä kirjoittanut aiheesta, mutta tämän kysymyksen ansiosta nyt olen! 🙂

Jäähyajattelu

Mun piti tätä kysymystä jonkin verran pohtia, koska tohon ”mitä tehdä jäähyn sijasta” ei ole oikeastaan sellaista yksiselitteistä vastausta. Tai no on, ”keskustele ja kuuntele lasta”, mutta se on tietysti vähän avuton neuvo, koska sen soveltaminen paljon monimutkaisempaa kuin jäähylle laittaminen.

Mä ajattelen, että useimpia rangaistuksia, jollainen jäähykin on, käytetään siksi, että ne on kasvattajalle lähtökohtaisesti yksinkertaisia toteuttaa. Ei siksi, että ne toimisivat mitenkään erityisen tehokkaasti muokkaamaan käytöstä halutunlaiseen suuntaan – ainakaan pitkäjänteisesti. Ja kuten mainitsit, nykytutkimuksen valossa lapsen yksin jättäminen jäähyn ajaksi haittaa lapsen kykyä oppia käsittelemään tunteitaan ja ongelmatilanteita.

Mä ajattelen, että useimpia rangaistuksia, jollainen jäähykin on, käytetään siksi, että ne on kasvattajalle lähtökohtaisesti yksinkertaisia toteuttaa.

Keskusteleminen, lapsen tarpeiden huomioiminen ja perusteellinen ongelmanratkaisu puolestaan auttavat lasta oppimaan tunteiden säätelyä, ongelmanratkaisua ja omien sekä toisten tarpeiden huomioimista.

Lähestymistapoja tähän on monia: Thomas Gordonin Toimiva perhe on Suomessa näistä käsittääkseni tunnetuin (kursseja löytyy ympäri Suomea googlaamalla, esimerkiksi täällä Helsingin suunnalta), mutta esimerkiksi Nonviolent Communication eli NVC (mun omaa tekstiä NVC:hen perustuvasta Rakentavasta vuorovaikutuksesta täällä) lähestyy ongelmatilanteita samantyyppisestä näkökulmasta. Noin puhtaasti kasvatuskirjana myös How To Talk So Kids Will Listen And Listen So Kids Will Talk (mun oma teksti täällä) on loistava, käytännönläheinen opas tällaiseen ajatteluun.

Ero jäähyn käyttämisen ja keskustelemisen välillä on nimenomaan ajattelun ero.

Jäähyjen ja muiden rangaistusten logiikka

Jäähyt, kuten palkitsemiset ja rangaistuksetkin, tähtäävät siihen, että lapsen ulkoinen käytös muuttuu. Rangaistus tai palkinto on looginen vain jos ajattelee, että lapsi kyllä tietää, miten tulisi käyttäytyä, ja pystyy käyttäytymään niin – mutta jostain syystä ei halua käyttäytyä toivotulla tavalla. Rangaistuksen uhka tai palkinnon mahdollisuus kallistavat silloin vaakakuppia siihen suuntaan, että lapsen kokonaismotivaatio toimia halutulla tavalla olisi suurempi kuin hänen luontainen halunsa tehdä mitä ikinä itse huvittaa.

Rangaistus tai palkinto on looginen vain jos ajattelee, että lapsi kyllä tietää, miten tulisi käyttäytyä, ja pystyy käyttäytymään niin – mutta jostain syystä ei halua käyttäytyä toivotulla tavalla.

Konfliktitilanne näyttää sellaisessa ajattelussa tältä: Lapsi ei tehnyt niinkuin tässä tilanteessa oli asiallista, vaikka ihan hyvin tiesi ja pystyi siihen. Sen vuoksi rankaisen lasta, jotta hän seuraavan kerran haluaa mielummin toimia minun valitsemallani tavalla rangaistusta välttääkseen.

Tämä voi teoriassa toimia täysivaltaisten aikuisten kohdalla, esimerkiksi ylinopeussakkojen tai vankeusrangaistusten jne. kohdalla. Siitäkin voidaan olla montaa mieltä, onko tällainen lähestymistapa kaikkein rakentavin pitkällä tähtäimellä kaikkien eri rikosten tai rikkomusten kohdalla. Kuten yllä mainitsin, rangaistukset ovat kuitenkin yksinkertaisia toteuttaa, ja aikuisten kohdalla ne ovat yhteiskunnallisesti parempi ratkaisu kuin se, että sääntöjen rikkomisesta ei seuraa yhtään mitään.

Lasten (ja monien aikuistenkin, joilla esim. itsesäätely tai toisten huomioon ottamisen kyky ovat enemmän lapsen kuin aikuisen tasolla) kohdalla kuitenkin tässä ajattelussa mättää useampi juttu.

Mikä jäähyajattelussa mättää?

Ensinnäkin on ongelmallinen oletus, että lapsi tietää, miten kuuluu käyttäytyä.

Lapsi hahmottaa maailmasta eri asiat kuin aikuinen. Lapsi ei useinkaan osaa soveltaa aiemmin oppimaansa käytössääntöä uusiin tilanteisiin. (Kotona ei saa heitellä lautasia lattialle. Saako kylässä? Hoitopaikassa? Ravintolassa?) Pieni lapsi ei osaa edes yleistää: eilen äiti sanoi, että sattui, kun löin. Mitähän tapahtuu, kun lyön tänään?

Aikuisen on usein vaikea muistaa, että lapsi ajattelee ja hahmottaa asiat eri tavalla. Lapselle kuitenkin omien ja toisten rajojen huomioimisen (vaikkapa nyt se ”ketään ei saa lyödä”) opetteleminen on ihan yhtä työlästä kuin kouluikäiselle tai aikuiselle vieraan kielen verbimuotojen opettelu. Jos tämä verbi taipuu näin, niin tuliko siihen tämä vai tuo apuverbi? Ja entä jos se lause on kieltomuodossa, tai pluskvamperfektissä? Jos äitiä ei saa lyödä, niin saako isiä? Saako pehmoleluja lyödä? Saako lelulla lyödä siskoa, tai hoitokaveria, tai ikkunaa?

Lapselle omien ja toisten rajojen huomioimisen opetteleminen on ihan yhtä työlästä kuin kouluikäiselle tai aikuiselle vaikkapa vieraan kielen verbimuotojen opettelu.

Toinen ongelmallinen oletus on se, että lapsi osaisi aina käyttäytyä oikeaksi tietämänsä mukaan. Kun aikuisetkaan eivät aina osaa.

Montako kertaa tulee keskimääräisen viikon aikana ajateltua tai sanottua, että ”mä tiedän että mun pitäis X, mutta kun…”?

En mennyt treeneihin, koska… väsytti, oli jotain kiinnostavampaa, suututti niin paljon ettei huvittanut katsella yhtään kenenkään naamaa, hävetti etten ollut tehnyt sovittuja juttuja?

En siivonnut keittiötä, koska… en tiennyt mistä aloittaa, mun mielestä jonkun muun olis kuulunut tehdä se, ei tuntunut tärkeältä siinä hetkessä, aloitin mutta harhauduin puuhaamaan jotain ihan muuta?

Lapsilla täsmälleen samat jutut ajavat sen oikein tekemisen ohi. Väsymys, tehtävän ylivoimaisuus, harhautuminen toisiin hommiin, tunnereaktion voimakkuus, tai ettei joku homma yksinkertaisesti tunnu tärkeältä. Ja sata muuta syytä, lapsesta riippuen.

Lapsilla täsmälleen samat jutut ajavat sen oikein tekemisen ohi. Väsymys, tehtävän ylivoimaisuus, harhautuminen toisiin hommiin, tunnereaktion voimakkuus, tai ettei joku homma yksinkertaisesti tunnu tärkeältä.

Tästä näkökulmasta rangaistuksen tai palkinnon käyttäminen lapsen käytöksen muokkaamiseen tuntuu ihan absurdilta ajatukselta.

Sama kuin joku tarjoaisi mulle miljoonan siitä, että taivutan sata ranskan verbiä (osaan ranskaa kymmenen lausetta) kesken migreenikohtauksen – tai antaisi mulle pieniä sähköshokkeja, jos en pysty siihen.

Keskusteluajattelua ja konkretiaa

No mitä tästä näkökulmasta sitten kannattaisi konfliktitilanteessa tehdä, jotta lapsi oppisi huomioimaan paremmin omat ja toisten tarpeet eri tilanteissa?

No, sekin vielä riippuu. Mä en ole itse käyttänyt rangaistuksia, joten en tiedä, millaisissa tilanteissa niitä yleensä käytetään, mutta mieleeni tulee kolme esimerkkiä, jolloin on itse pitänyt tehdä tosi kovasti töitä, ettei lankea siihen ns. vaivattoman rangaistuksen houkutukseen.

A. Vanhempi on laittanut tarpeettoman tiukan rajan, eikä lapsi pysty noudattamaan sitä, joko osaamattomuuttaan tai tunnekuohun vallassa. Tarpeettoman tiukka = aikuinen ei itse noudata samaa rajaa toisten ihmisten suhteen, eikä pysty perustelemaan sitä muuten kuin ”koska minä sanon niin”.

B. Vanhempi on asettanut asianmukaisen rajan (suojelee lapsen omaa ja/tai kanssaihmisten hyvinvointia/omaisuutta; vanhempi itse pystyy noudattamaan samaa sääntöä lasta kohtaan) ja lapsi ylittää rajan osaamattomuuttaan.

C. Vanhempi on asettanut asianmukaisen rajan (suojelee lapsen omaa ja/tai kanssaihmisten hyvinvointia/omaisuutta; vanhempi itse pystyy noudattamaan samaa sääntöä lasta kohtaan) ja lapsi ylittää rajan tunnekuohun vallassa.

(Mä käytän tässä ilmausta ”raja”, joka on mun mielestä vähän erilainen kuin ”sääntö”. Raja on aina jonkun tai jonkin ympärillä, ja rajan tehtävä on suojella. Sääntö on mun korvaan jotain itsessään loukkaamatonta, jonka rikkomisesta tulee seurauksia. Mua ei kiinnosta kasvatuksessa säännöt sinänsä, vaan se, mitä niillä pyritään suojelemaan, ja siksi käytän termiä ”raja”.)

Mihin vedetään raja?

Esimerkkitilanne voisi olla vaikka se, että aikuinen toivoo, ettei sisällä huudeta. Meillä on kotona (kerrostaloasunnossa) tällainen yleinen ohjenuora, että sisällä periaatteessa puhutaan tavallisella äänellä, eikä esimerkiksi leikitä kiljumisleikkejä.

A-kohdan esimerkki voisi olla sellainen, että tuota rajaa valvotaan kategorisen tarkasti.

Ääritilanne olisi se, että lapsi kaatuu ja alkaa ulvoa kun on satuttanut itsensä, mutta aikuinen ilmoittaa, että älä huuda, ja rankaisee lasta rajan rikkomisesta. Näin äärimmäisellä tavalla reagoisi harva ainakaan tämän blogin lukijoista. Vanhemman empatia lasta kohtaan riittää kattamaan sen rajan ylityksestä koituvan haitan.

Kun kyseessä on aikuisen asettama raja, joka on lapselle luonnottoman vaikea toteuttaa, helpoin vaihtoehtoinen toiminta jäähyn sijaan on yksinkertaisesti höllätä rajaa:

Mikä on sellainen minimi, jota voin realistisesti tämänikäiseltä lapselta odottaa? Mikä on sellainen asianmukainen raja, jota pystyn itse toteuttamaan ja joka riittää suojelemaan lapsen omaa ja kanssaihmisten hyvinvointia?

Huutamisen suhteen esimerkiksi on ihan realistista asettaa raja, että leikit perustetaan johonkin muuhun kuin kiljumiseen (koska vanhempien korvat tai naapurien korvat eivät jaksa tahallista huutamista). Tai että silloin ei mekasteta, kun joku nukkuu tai muuten lepää. Esimerkiksi migreenipäivinä ei-kiljuta -raja on oikeinkin paikallaan.

Kun ei vaan osaa

B-kohta oli se, että lapsella on asianmukaisen rajan kanssa vaikeuksia osaamattomuuttaan.

Lapsi ei muista, että sisällä ei saa huutaa. Lapsi ei ole oppinut hallitsemaan äänenkäyttöään – pienet kiljahtelevat holtittomammin kuin isot. Lapsi ei osaa yleistää – tänäänkään ei saa kiljua pikkusisaruksen päikkäreiden aikana.

Konkreettinen esimerkki, jonka tiimoilta juuri tällä hetkellä väännetään kuopuksen osaamattomuuden kanssa, on toisten lyöminen ja satuttaminen. Kuopus on 2,5 -vuotias, ja harva se päivä hän tyrkkää, lyö tai muuten satuttaa jotakuta. Kun hänelle sanoo siitä asiasta, niin hän on aina vilpittömän yllättynyt siitä, että ai näinkään ei saanut tehdä?

Osaamattomuuden kanssa tärkeää on auttaa lasta oppimaan rajan huomioimista ja rajan eri sovelluksia.

Jos lapsi lyö, niin mä itse toimin näin.

  1. Keskeytän tilanteen ja nimeän sen. ”Hei nyt sä lyöt, tuo on satuttamista.”
  2. Kerron lapselle seurauksen hänen teostaan. ”Mua sattuu/toista lasta sattuu, kun lyöt.”
  3. Autan lasta korjaamaan tai hyvittämään tekonsa. ”Muistatko, mitä piti sanoa, jos satuttaa toista? Silloinkin, jos se oli vahinko? Silloin pyydetään anteeksi.” Jos lapsi pyytää multa anteeksi, niin sanon ”saat anteeksi”.
  4. Kertaan rajan yksittäistapausten ja oman käytökseni kautta. ”Sinä et saa satuttaa minua. Ihan niinkuin minä en saa satuttaa sinua, enkä minä saa satuttaa isiä.”
  5. Kysyn lapselta muita esimerkkejä. ”Ketäs muita ei saa satuttaa?” (Siskoa, isiä, hoitajia, hoitokavereita…)

Joskus on niin, että raja on minimissäänkin lapselle ihan mahdoton toteuttaa. Esimerkiksi tilanne, jossa äidillä on migreeni ja lapset ovat sen ikäisiä, että kiljumisen suitsiminen on mahdotonta.

Silloin tilanteesta on poistettava joku elementti, niin että rajan ylittyminen ei ole niin todennäköistä. Esimerkiksi niin, että joku vie lapset ulkoilemaan. Tai äiti laittaa korvatulpat. (Ja jos on esimerkiksi sen migreenin takia toimintakyvytön, niin avun pyytäminen on muutenkin erittäin paikallaan.)

Tai kun joutuu kantamaan tuntikausia yömyöhään vatsavaivoja itkevää vauvaa, niin vanhempi voi hyvin laittaa korvatulpat, koska aikuinen ei kuitenkaan kuuloaistillaan voi niin pienen vauvan tarpeeseen vastata. (Samaa suosittelen lämpimästi myös kaikille naapureille, joiden seinän takana itkee keskellä yötä pieni tai isompi lapsi. Kun olet varmistanut, että lapsen tai vanhemman hyvinvoinnista huolehtimiseksi ei tarvitse soittaa poliisia tai ambulanssia, niin älä hakkaa nyrkillä seinään, vaan pistä korvatulpat korviin ja ole kiitollinen siitä, että sinulla on mahdollisuus käydä nukkumaan ilman sylissä huutavaa lasta. Terveisiä vaan sinne yläkertaan.)

Tai jos lapsi on iässä, jossa hän osaamattomuuttaan lyö uudestaan ja uudestaan, niin silloin aikuisen pitää fyysisesti rajoittaa lasta. Siirtää toiseen tilaan, miettiä leikki, jossa lyöminen ei tule mieleen, tai jotain muuta.

Tässä tulee ero siihen, rikkooko lapsi toisten rajoja osaamattomuuttaan vai tunnekuohussa. Jos nimittäin kyse on siitä, että innostuessa tai suuttuessa rajojen huomioiminen unohtuu, niin silloin pelkkä opettelu ei riitä.

Kun kuohahtaa

C-kohdan esimerkki voisi olla sellainen, että lapsi innostuu kiljumisleikkiin, tai raivostuu ja alkaa lyödä jotakuta. Silloin ensimmäinen askel on sen tunnekuohun käsittely. Vasta sen jälkeen lapsella riittää kapasiteetti minkäänlaiseen oppimiseen.

Jos esimerkiksi mun 2,5v suuttuu mulle jostain ja käsittelee sitä asiaa lyömällä, niin mä teen suunnilleen näin.

  1. Nimeän, mitä näin lapsen käytöksessä. ”Au, hei nyt sä löit mua.”
  2. Sanoitan lapsen tunteen. ”Sua suututtaa kovasti, että sä et enää saanut jatkaa sitä leikkiä, kun se oli susta ihana leikki.” Odotan, että lapsen tunnekuohu laantuu ja hän pystyy vastaamaan mulle. Saatan sanoittaa vielä lisää tunteita, jos niitä arvelen olevan tilanteessa läsnä.
  3. Kun lapsi on rauhoittunut, erotan toisistaan lapsen tunteen ja käytöksen. ”Sua saa suututtaa, ja silti ei saa ketään satuttaa.”
  4. Kerron lapselle seurauksen hänen teostaan. ”Mua sattui, kun löit.”
  5. Autan lasta korjaamaan tai hyvittämään tekonsa. ”Muistatko, mitä piti sanoa, jos satuttaa toista? Silloin pyydetään anteeksi.” Jos lapsi pyytää multa anteeksi, niin sanon ”saat anteeksi”.
  6. Kertaan rajan yksittäistapausten ja oman käytökseni kautta. ”Sinä et saa satuttaa minua. Silloinkaan kun suututtaa, niin ei saa satuttaa. Ihan niinkuin minä en saa satuttaa sinua, vaikka minua suututtaisi.”
  7. Mietin lapsen kanssa muita esimerkkejä. ”Saako satuttaa, jos on tosi surullinen? Entäs jos harmittaa hurjasti? Entäs jos on hurjan pettynyt, saako silloin satuttaa?”
  8. Pohdin lapsen kanssa, mitä saa tehdä, kun suututtaa. ”Voi lyödä pehmoleluja, tai tyynyä, tai hyppiä paikallaan, tai huutaa kovaan ääneen (tässä kohtaa tingin mielummin sisällä huutamisen säännöstä kuin fyysisen koskemattomuuden säännöstä), tai mitäs muuta voisi tehdä?”

Oikeastaan tässä C-kohdassakin on mun nähdäkseni kyse tietynlaisesta osaamattomuudesta: lapsi ei osaa käsitellä sitä omaa tunnekuohuaan, joten se rajan huomioiminen jää jyrän alle.

Kaikki lähtee aikuisen käsittelykyvystä

Näissä kaikissa tekniikoissa on tietysti olennaista se, että aikuinen pysyy rauhallisena ja näyttää lapselle mallia. Aikuisen pitää pystyä perustelemaan se raja, ja huomioimaan samalla sekä oma rajansa että lapsen rajat. Jos käsitellään sisällä huutamista, niin aikuisen huutaminen ei suorastaan anna hyvää esimerkkiä.

Tässä kohtaa tulee keskiöön vanhemman oma osaamattomuus tai tunnekuohut.

Aikuisen on itse pidettävä itsestään, omasta tunnetasapainostaan ja omasta osaamisestaan, huolta. Aikuisen on itse huomattava, milloin joku itselle asetettu raja on niin tiukka, että sitä ei oikeastaan pysty noudattamaan, ja miettiä, mistä se johtuu. Ja sitten sanoitettava, hyväksyttävä ne tunteet, ja harjoiteltava rakentavia, konkreettisia toimintatapoja. Uudestaan ja uudestaan. Silloin ne lapsen rajanylitykset eivät tunnu enää niin kirveleviltä, ja ne on helpompi käsitellä lapsen kanssa yhdessä.

Ehkä senkin takia rangaistukset voivat tuntua helpommilta lastenkasvatuksen keinoilta kuin keskustelu. Rangaistus ei vaadi sitä, että aikuinen katsoisi itseään kriittisesti mutta armollisesti peiliin. Jäähylle laittaminen ei edellytä sitä, että vanhempi kohtaa ja myöntää oman vaativuutensa, tai osaamattomuutensa, tai tunnemyllerryksensä.

Rangaistusten (ja saman logiikan myötä myös palkintojen) käyttäminen kasvatuksessa kuitenkin vain kasvattaa kuilua lapsen ja vanhemman välillä. Ja oikeastaan se kasvattaa myös aikuisen sisäistä kuilua, kun toisaalta haluaa kohdella lasta rakkaudella ja toisaalta käyttää tekniikoita, joilla tahallaan ohittaa lapsensa tarpeet.

Ja mä ajattelen myös, että vaikka se keskustelu, kuunteleminen ja oman itsen työstäminen on vaivalloista, niin johonkin se energia kuitenkin lasta kasvattaessa menee. Mä mielummin käytän sen lapseni kanssa kommunikointiin kuin siihen, että mä keksin ja valvon yhtään mitään rangaistuksia, joista lapsi ei kuitenkaan lopulta opi mitään. Ainakaan mitään sellaista, mitä haluaisin hänen elämästä oppivan.

Toivottavasti tästä maratonitekstistä oli konkreettista apua kysyjälle ja hänen lapsiperheellisille ystävilleen – ja tietysti kaikille muillekin lukijoille. 🙂  Kommenteissa saa jatkaa keskustelua ja pohtimista! Jos sinulla on kysymys mielessä, niin laita ihmeessä sähköpostia sari at lupaollamina.fi tai heitä viestiä tämän sivun kautta!

Haluaisitko enemmän kärsivällisyyttä aamuihisi?
Ilmaiseen Kärsivällisempi aamu -minikurssiin kuuluu 18-sivuinen työkirja ja parin viikon verran sähköposteja, joiden myötä harjoittelet tekemään aamuistasi lempeämpiä, kärsivällisempiä ja mukavampia. Samalla liityt yli tuhannen vanhemmuuden supersankarin seuraan Lupa olla minä -kirjeen tilaajaksi ja saat viikoittain sähköpostiisi inspiraatiota ja vinkkejä itsestä huolehtimiseen, kärsivällisyyteen ja riittävän hyvään vanhemmuuteen. Tervetuloa mukaan. <3

Comments

  1. Susanna says

    Mielestäni tästä puuttuu se tilanne, jossa meillä käytetään jäähyä, tai ne tilanteet.
    Eli meillä käytetään jäähyä aika harvoin, mutta silloin, jos esimerkiksi lapsi ei lopeta jotain epäsuotavaa käytöstä, vaikka niin pyydetään, saatetaan varoittaa, että kohta menee jäähylle, jos vielä jatkaa ja sit laitetaan jäähylle, jos jatkaa. Esimerkiksi, jos 6-vuotias härnää tahallaan sisaruksiaan tai lyö heitä jollain esineellä. Tässä vaiheessa on myös uhmakkuutta ilmassa, eli lapsi tahallaan jatkaa kiellettyä käytöstä.
    Toinen tilanne, jossa käytämme jäähyä on, jos lapsi riehaantuu niin, ettei osaa rauhoittua. Olemme kokeilleet esimerkiksi sylissä pitämistä, mutta siinä lapsi ei rauhoitu, vaan riehaantuu vielä enemmän ja yrittää potkia, purra ja lyödä päästäkseen pois sylistä. Tämä tehdään vain esikoisen kanssa, sillä hän tarvitsee rauhallisen paikan rauhoittuakseen (myös niin, etteivät pikkusisarukset ole vieressä). Hän jopa itse menee nykyään toiseen huoneeseen rauhoittumaan, jos itse huomaa, että riehaantuu liikaa. Välillä hän ei kuitenkaan itse huomaa, että riehuu liikaa (eikä puhuminen enää auta siinä vaiheessa, kun lapsi ei enää kuule mitään), joten viemme hänet rauhoittumaan.
    Onko ehdotuksia, miten näissä tilanteissa voisi toimia toisin?

    Pakko vielä lisätä, että meillä on kolme vauhdikasta lasta, eli eivät ole temperamentiltaan rauhallisia. En voi kuvitellakaan, että kotona saisi tehtyä yhtään mitään omaa, kun he ovat hereillä (esim. lehden lukeminen tmv.), sillä aivan varmasti joku on taas keksinyt jotain vaarallista puuhaa tai ainakin he riitelevät jostakin.

    • says

      Hei Susanna,

      kiitos kun kommentoit ja toit esiin tärkeitä tilanteita. Teillä kuulostaa olevan aika haipakkaa, ja varmasti erilaisia keinoja on jo kokeiltu montaa sorttia. Sulla on aikamoinen jaksaminen noin vauhdikkaan köörin kanssa. Toivottavasti löydät tapoja myös pitää itsestäsi ja omasta jaksamisestasi huolta, vaikka oma aika, lehden lukeminen tms. ei onnistukaan silloin, kun olet itse lapsista vastuussa.

      Yritän vastata kysymyksiisi parhaan kykyni ja ymmärrykseni mukaan. 🙂

      Tohon ensimmäiseen, eli kun 6-vuotias ei lopeta epäsuotavaa käytöstä (vaikkapa lyömistä) vaikka on pyydetty, mulle tulee mieleen muutama tekijä. Ensinnäkin nimenomaan kuuden ikävuoden kieppeillä on mun ymmärtääkseni on kehitysvaiheen suhteen käynnissä ns. minimurrosikä, jolloin aivoissa konkreettisesti yhteydet menevät uusiksi. Lapsi on saattanut osata jonkun jutun ihan hyvin, mutta jostain syystä se taito katoaa, kun lapsi kasvaa kehitysvaiheesta toiseen. Sellaisessa tilanteessa mä käyttäytyisin sen mukaan, että lapsi opettelee sitä ”ei saa lyödä” -sääntöä uudestaan. Sen sijaan, että sanoo huoneen toiselta puolelta ”hei ei saa lyödä!” (niinkuin isompien lasten kanssa tottuu toimimaan, koska isommat jo ymmärtävät, mitä se tarkoittaa), niin menee siihen tilanteeseen heti katkaisemaan, ennenkuin lapsi riehaantuu täysin pois tolaltaan, ja pitää ikäänkuin erikseen ”opetustilanteen” taas.

      Se kuulostaa ehkä työläältä ja vaivalloiselta, ja sitä se varmaan onkin. Harvoin me vanhemmat odotamme, että ”noin ison lapsen” kanssa pitää käydä ihan perusjuttuja läpi, joten siihen vaiheeseen turhautuu tosi nopeasti. Ehkä apua vois löytää just siitä ajatuksesta, että juuri tuossa vaiheessa nimenomaan näitä juttuja pitää taas käydä läpi – vähän niinkuin pari-kolmevuotiaan ”minä itse” -ihmisen kanssa pitää käydä jatkuvasti läpi sitä, että kuka tekee itse ja mitä. Että jo odotusarvo on se, että kuusivuotiaalta saattaa unohtua juttuja, joiden piti olla jo itsestäänselviä, eikä kuusivuotias unohtele niitä tahallaan, vaan se johtuu hänen kehitysvaiheestaan.

      Tuo mainitsemasi uhmakkuuskin mun mielestä voi selittyä sillä samalla: lapsi hämmentyy siitä, että ei pystykään suitsimaan käytöstään aikuisen pyynnöstä huolimatta, ja kääntää sen ikäänkuin ”näin mun oli tarkoituskin tehdä, hähä” -vaihteelle. Samalla tavalla toimivat kaikki, iästä riippumatta: toimin tavalla, josta tiedän, ettei kannattaisi. Sitten selitän, millä tavoilla se olikin ihan looginen juttu, jotta en hajoa sisäiseen ristiriitaani. Aikuisetkin tekevät sen suureksi osaksi tiedostamatta, saati sitten lapset. Niitä omia valintoja puolustaa jälkikäteen, koska on oikeasti aika kivuliasta myöntää, että on tehnyt virheen.

      Tuohon riehaantumiseen ja tolaltaan menemiseen – tosi upea juttu, että lapsi osaa mennä itse omaan huoneeseen rauhoittumaan! Hän selvästi tietää, että se auttaa siihen omaan riehaantumiseen.

      Mä lähestyisin tuon ikäisen lapsen kanssa sitä tilannetta silloin, kun hän on rauhallinen ja hyvällä tuulella. Pyytäisin istumaan vaikka aikuisen kanssa ihan kahdestaan, ja aloittaisin sillä, että mulla on pulma, johon kaipaan lapsen apua. Että sä huomaat, että häntä joskus suututtaa tai keittää tai riehaantuu (tässä kohtaa kuuntelisin ihan rauhassa, mitä sanaa lapsi itse siitä hetkestä käyttää ja miten niitä hetkiä kuvailee), ja että omaan huoneeseen meneminen silloin auttaa. Ja että onko hän huomannut, miten joskus se riehaantuminen menee yli, ja on vaikea muistaa mennä sinne omaan huoneeseen rauhoittumaan? Kertoisin, että mulle on tärkeää, että sellaisissa tilanteissa mä saisin autettua häntä siinä rauhoittumisessa, koska siinä riehuessa voi sattua tai hajota tavarat.

      Sitten kysyisin, että mitä mä siinä tilanteessa voisin sanoa tai tehdä, niin että hän muistaisi mennä sinne omaan huoneeseen rauhoittumaan? Antaisin lapsen keksiä vaihtoehtoja, ja keksisin itse myös (esim. voisinko näyttää vaikka lapsen lempivärin väristä korttia, niin että visuaalinen ärsyke auttaisi? Tai jos aina silloin leikittäis urheilutuomaria, jos lapsi on urheiluhenkinen, ja olette esim. nähneet futismatsissa, miten tuomari lähettää riehuvan pelaajan suihkuun rauhoittumaan? Tai jos laulat jotain sellaista laulua, joka lasta auttoi rauhoittumaan pienempänä?) Tärkeää on mun mielestä se, että lapsi saa itse kertoa, mikä häntä ehkä auttaisi – ja sitten, kun sitä on kokeiltu, niin jutellaan uudestaan tilanteen rauhoituttua. Toimiko se? Jos ei toiminut, niin mitähän muuta siinä tilanteessa voisi tehdä?

      Ja erityistärkeää on se, että kävi sen keinon kanssa mitä tahansa, niin se ei ole lapsen syy, että se keino ei toimi. Vähän niinkuin sovittaisitte kaupassa kenkiä: jos tämä kenkä ei sopinut, niin se ei tarkoita sitä, että lapsella on vääränlainen jalka. Se tarkoittaa, että pitää kokeilla toista kokoa, tai eri mallia, tai vaihtaa kauppaa. Tavaroiden kanssa tietysti tällainen suhtautuminen on helpompaa, mutta sama ajatus pätee toimintamalleihin. Lisäksi se uusi toimintamalli vaatii tietysti opettelua sekä aikuiselta että lapselta. Aikuisen pitää oppia reagoimaan uudella tavalla, ja lapsen pitää oppia reagoimaan uudella tavalla. Se vaatii molemmilta aikaa ja kärsivällisyyttä.

      Siihen kärsivällisyyteen liittyy myös omasta jaksamisesta huolehtiminen, josta mainitsin myös yllä. Tuollaisen katraan luotsaaminen on vähintään täyteen päivätyöhön verrattava ponnistus – ja päivätyöstäkin kuuluu pitää lomaa, jottei pala loppuun. Kun on saanut hetken lepuuttaa mieltään, olla vaikka vain yhden lapsen kanssa kerrallaan, niin arkea ja kasvatustilanteita jaksaa ihan eri tavalla. Toivottavasti perheellänne on sukulaisia tai ystäviä, joiden kanssa lastenhoidon kuormitusta voi jakaa.

      Toivottavasti näistä ajatuksista on apua! 🙂

      • Riina says

        Kiitos! Juuri tähän uhma-asiaan kaipasinkin vielä tarkennusta. Olin yhdessä ammattilaisten vetämässä keskustelutilaisuduessa, jossa me vanhemmat penäsimme vastauksia jäähyn käyttöön ja vaihtoehtoja sille. Silloin keskustelun lopputulema oli suunnilleen se, että kun epäsuotava käytös on nimenomaan uhmakasta, on jäähyttäminen ok. Ylläoleva vastauksesi vahvisti kuitenkin omaa fiilistäni siitä, että uhma on jonkinlainen tunnekuohu siinä missä muutkin, ja sitä voi lähestyä esim. ehdottamillasi keinoilla. Meillä tällaiseksi keinoksi on jotenkin tiedostamatta valikoitunut yksi tietty lastenlaulu, jota lauletaan sylikkäin silloin, kun kiukkuinen kolmevuotias ei itse kykene mielensä myllerrystä käsittelemään.

        • says

          Hei, mukava että tekstistä ja näistä kommenteista tuli oivalluksia! Ja mahtavaa, että olette löytäneet sellaisille uhmakkaille tilanteille toimivan rauhoittumiskeinon.

          Mä itse vierastan uhmakkuuteen vastaamista voimankäytöllä (jota jäähyttäminenkin on, vaikka siinä ei käytettäisikään fyysistä voimaa niin aikuisella on kuitenkin henkinen ylivalta siihen tilanteeseen). Mun kokemuksen mukaan, sekä lasten että teinien että aikuisten kanssa toimiessa, uhmakkuus nousee pintaan silloin, kun ihminen kokee, että häntä ei ymmärretä tai hänen oikeuksiaan jotenkin tallotaan. Vaikkapa nyt sitten oikeutta kiskoa toista tukasta, tai oikeutta sanoa toiselle ihan miten huvittaa.

          Mä ajattelen, että siihen tilanteeseen vallankäytöllä vastaaminen saa aikaan sen saman kokemuksen syventymisen: ketään ei kiinnosta, miltä minusta tuntuu tai mitä minä ajattelen, joten en minäkään sitten huomioi ketään muuta. Lisäksi tosiaan tuo aikaisemmin mainittu, että vaikka toinen tietäisi tehneensä virheen, niin sen virheen myöntäminen on äärimmäisen paljon vaikeampaa silloin, kun siihen virheelliseen käytökseen suhtaudutaan tuomitsevasti. Virheen myöntämiseen vaadittavalle haavoittuvaisuudelle ei jää tilaa, ja voi käydä niin, että ihminen alkaakin puolustella käytöstään.

          Ihan luonnollista, sinänsä – ei haavoittunut eläinkään jää nuolemaan haavojaan, jos hyökkäys jatkuu, vaan puolustautuu tai pakenee paikalta turvallisempaan paikkaan. Ylivoimaisten tunteiden edessä ja murrosvaiheissa (raskaus- ja imetyshormonit, anyone?) pienetkin asiat voivat tuntua hyökkäyksiltä ja haavoittamiselta. Silloin vanhemman ja muiden läheisten on erityisen tärkeä varmistaa, että se turvallinen paikka on nimenomaan siinä lähellä. Sellaisen turvallisen paikan luominen ei onnistu vallankäytöllä, vaan empatialla, kuuntelemisella ja luottamuksen rakentamisella.

  2. Saara says

    Kiitos! Tämä tekstisi avasi taas edelleen tuota asiaa jonka olen jo sisäistänyt, ja käytän, mutta jota en osaa selittää muille.

    • says

      Heippa Lunni! Kiva kun kävit kommentoimassa!

      Teinin kanssa keskustelu, huhhuh. Hyvä ja tärkeä kysymys. Mun omat kokemukset teineistä on muutaman vuoden takaa, kun olin isosena ja ohjaajana noin parillakymmenellä rippileirillä. Siellä tuli testattua se, että huutaminen ja pakottaminen eivät missään tapauksessa toimi, joten ehdottomasti keskustelun kautta.

      Kun teini, tai isompikin (esimerkiksi puoliso) pelaa tosi paljon, niin kyseessä voi mun tulkinnan mukaan olla yllämainituista sekä osaamattomuus että tunnekuohu. Jos siis vanhempien odotukset arkeen osallistumisesta on ikätasoon nähden kohtuulliset (koulussa käydään ja läksyt hoidetaan, osallistutaan omien vaatteiden pyykkihuoltoon ja oman huoneen siivoukseen jne.). Toisin sanoen kun teini ryhtyy pelaamaan, niin hyvä aikomus voi olla, että pelaan vain tämän yhden pelin. Tahdonvoima ei sitten kuitenkaan riitä siihen, että irrottautuisi siitä pelistä yhden erän, tehtävän tai puolituntisen jälkeen, varsinkaan jos mielentila on innostunut (onnistuin) tai pettynyt (pieleen meni, pitää korjata tilanne).

      Lisäksi pelit on usein rakennettu tarjoamaan sekä nopeita onnistumisen tunteita että pitkäjänteistä tavoitteen suuntaan työskentelyä. Niiden pitkien tavoiteketjujen keskeyttäminen, varsinkin jos on hyvä putki päällä, on tosi työlästä. Koulupäivän jäljiltä uupuneet aivot eivät pysty irrottautumaan siitä saavutusten sykkeestä, vaikka aikomus niin olisikin. Toisaalta pelien kautta, aiheesta riippuen, voi oppia valtavasti hyödyllisiä taitoja: suurten tehtävien pilkkomista pienempiin osiin, tavoitteellista työskentelyä, strategisointia, ajankäytön tehostamista, vieraskielisistä peleistä kielitaitoa ja vaikka mitä muuta. Mun mielestä siis pelaaminen ei itsessään ole pahasta, niin kauan kuin pelit ovat ikärajoiltaan sopivia ja niihin käytetty aika ei tallo muiden tärkeiden tarpeiden varpaille.

      Mä lähtisin keskusteluun, samoin kuin toisessa kommentissa, sellaisessa tilanteessa kun itsellä riittää kärsivällisyys ja kiinnostus oikeasti kuunnella sitä teiniä. (Siinä vaiheessa kun savu nousee korvista kun hommat on jääneet hoitamatta, niin mä keskittyisin sen oman hiiltymisen käsittelyyn ja unohtaisin koko teinin.)

      Aloittaisin keskustelun siitä itse pelistä. Mitä hän pelaa? Mikä siinä on hänelle tärkeää? Mitä hän on siinä pelissä saavuttanut, onko siinä kavereita tms. mukana, millaiset jutut tekevät siitä niin koukuttavan? Ihan siis puhtaasta mielenkiinnosta: mitä lapsen tarpeita se peli palvelee?

      Sitten kertoisin hänelle (taas samoin kuin toisessa kommentissa), että mulla on pulma, johon toivoisin häneltä apua. Että kun hän selvästi tykkää siitä pelistä, ja on saavuttanut siinä juttuja, ja se on hänelle tärkeä. Samaan aikaan se peli näyttää vievän tosi paljon aikaa sellaisilta asioilta, jotka olisivat myös tärkeitä: omasta hyvinvoinnista huolehtiminen (jos peli vie aikaa esim. nukkumiselta, liikkumiselta tai harrastuksilta), perheen huomioiminen (jos pelaamisen vuoksi teinin ruoka- ja vaatehuolto ja jälkien siivoaminen jäävät täysin vanhempien harteille), ja niin edespäin. Sanoisin, että toivon meidän keksivän tähän jonkun ratkaisun. Kuuntelisin joka välissä, mitä ajatuksia tai tunteita teinillä aiheesta herää, ja peilaisin ne takaisin (”sua suututtaa, että sä et vaan voi pelata koko ajan”, ”sua itseäkin välillä turhauttaa, kun hommat jää tekemättä pelaamisen takia” jne). Tekisin myös tosi selväksi, että se peli on suunniteltu niin, että se koukuttaa – ja että se ei ole teinin vika eikä paha asia, vaan vain sen pelin piirre, joka pitää huomioida, kun miettii tällaisia asioita.

      Kysyisin teiniltä, että mikä olisi sellainen sopiva pelaamiseen käytetty aika, johon hän olisi valmis sitoutumaan. Kertoisin selkeästi, mikä on se minimi, jonka lapselta toivon. Huoneen imurointikuntoon siivoaminen kerran viikossa? Tietty aika, joka käytetään läksyjen tekemiseen? Sitten ottaisin vaikka ruutupaperin, johon on merkattu 24 tuntia, ja merkkaisin siihen päivän eri osiin kuluvan ajan. Montako tuntia unta? Montako tuntia koulussa? Montako tuntia harrastuksiin, läksyihin, kotihommiin? Jos lapsen toive ei millään mahdu näiden asioiden puitteisiin, niin voidaan miettiä. Voiko lapsi esimerkiksi tehdä vapaapäivinä jonkun suuremman homman, niin että viikolla aikataulu ei mene niin tiukaksi?

      Tässä kohtaa aikuisen on tärkeää olla lempeän ymmärtäväinen ja samalla pitää omista rajoistaan kiinni. Jos sinulle jokin ehdotus on mahdoton toteuttaa, niin sen voi sanoa, ja perustella, miksi niin on. On tärkeää luottaa siihen, että teini kyllä haluaa keksiä jonkun sellaisen ratkaisun, joka toimii kaikille. Kun kunnioitat sitä, että se pelaaminen on teinille tärkeää, niin hän todennäköisemmin kunnioittaa sitä, että esimerkiksi kodin siisteys tai yhteiset ruoka-ajat ovat sinulle tärkeitä.

      Kun on saatu sovittua pelaamiseen käytettävän ajan määrän ja muut kotivastuut niin, että kaikki ovat tyytyväisiä, on vielä tärkeää keksiä, millä tavoilla se pelaamiseen käytettävä aika oikeasti rajataan. Pelaamisen lopettaminen on konkreettisesti vaikeaa, joten on tärkeää miettiä, millä tavoilla varmistaa, ettei se peliaika lipsu yli. Tässä kohtaa kysyisin teiniltä, onko hänellä jotain hyviä ehdotuksia. Voit itsekin ehdottaa keinoja. (Peliaika on aamulla ennen koulua, eikä koulusta saa myöhästyä? Pelaaminen mitataan ajastimella, ja ajan loputtua vanhemmat ottavat pelikonsolin virtajohdon talteen yöksi? Kun sovitut hommat on hoidettu, pelata saa tiettyyn kellonaikaan asti, ja sillä kellonlyömällä aikuinen tulee muistuttamaan, että on aika laittaa peli pois?) Kun keinot on sovittu ja kirjattu ylös, sovitut asiat voi laittaa vaikka perheen ilmoitustaululle tai teinin huoneen seinälle muistamista auttamaan.

      Sitten vaan testaamaan. Esimerkiksi viikon jälkeen voi pitää uuden palaverin, jossa mietitään, mikä toimi ja mikä ei toiminut. Millainen fiilis teinillä itsellään oli sellaisina päivinä, kun pelaamisen rajoittaminen onnistui? Milloin homma meni pieleen? Mikäköhän siihen vaikutti? Sen jälkeen voi muokata niitä ”tällä viikolla kokeillaan” -keinoja, ja aloittaa kokeilun uudestaan.

      Tämä vaatii aikuiselta kärsivällisyyttä ja jaksamista. Se myös vaatii sitä, että jos on sovittu että teini hoitaa itse esim. oman pyykkihuoltonsa (mitä suosittelen lämpimästi), niin silloin vanhempi ei koske niihin teinin pyykkeihin. Edes silloin, kun treenivaatteet ovat edellisenä iltana vieläkin kasassa teinin sängyn vieressä. Edes silloin, kun ne lempifarkut alkavat näyttää maatumisen merkkejä. Silloin pitää seuraavassa palaverissa kertoa, että olet huolissasi, koska ei ole hygieenistä käyttää noin likaisia vaatteita. Ja että voidaanko sopia että peset nämä vaatteet joka käytön jälkeen ja nuo vaatteet silloin, kun niissä on tahroja tai ne ovat olleet päällä X kertaa.

      Jos teini ottaa itse vastuuta tekemisistään, niin silloin sitä vastuuta pitää hänelle aidosti antaa. Se tarkoittaa myös sitä, että teini kantaa vastuun niistä opetteluvaiheen mokailuistaan. Voit kertoa, että sinua suututtaa, kun sovittiin että hän hoitaa asian X tiistaihin mennessä ja nyt on keskiviikko, eikä mitään ole tapahtunut – tarvitseeko hän apua siinä hommassa, vai millä aikataululla onnistuu itse? Toisaalta teinille ei voi välttämättä antaa sellaisia hommia, joiden tekemättä jättämisestä esimerkiksi kärsii konkreettisesti koko perhe. Silloin voi käydä niin, että teini huomaa mokanneensa, ja tilanteen kohtaamisen sijaan pakenee taas sinne pelaamiseen.

      Viikottaisissa palavereissa onkin tärkeää käsitellä myös ne tunteet, joita onnistumisista ja epäonnistumisista kenellekin heräsi. Omasta itsestä vastuun ottaminen on valtava opettelun paikka, ja se opettelu on teinille tosi haavoittuvaista. Aikuisen on tärkeää osoittaa, että ne haavoittuvaiset tunteet, riemun ja pettymyksen ja häpeän, ovat normaaleja ja sallittuja. Toisaalta myös aikuiselle on haavoittuvainen hetki, kun lapsi alkaa ottaa itsestään enemmän vastuuta, ja tälle pitäisi osata antaa tilaa sellaisissa jutuissa, joista on itse aina huolehtinut. Sekin herättää tunteita. Nekin tunteet voi kertoa ääneen sille teinille.

      Toivottavasti näistä ajatuksista on sinulle apua! 🙂

  3. Heidi says

    Kiitos Sari!
    Heitän toiveen ilmaan, että tuon peliasiaan liittyvän vastauksen saisi ihan itsenäiseksi blogikirjoituksesti! Loistavaa tekstiä! Lähtee minulta jakoon välittömästi! Vielä jos mukaan saisi vähän vinkkejä ikäraja-keskusteluun, niin olisi upeaa. 🙂

  4. Piotro says

    Juu tällaisesta blogista saa oikein pirtsakan mielen itselleen. :-/ Kaikki teoria on täysin tuttua ja allekirjoitan täysin, mutta tuollaiset listat, kuten ”mitä teet kun lapsi lyö” toimii muuten, paitsi jos se lapsi ei lopeta sitä lyömistä sen kohdan ”1” aikana. Kauanko kohtaa ”1” tulee toistaa, jotta lyöminen loppuu? Tai jos se lyöminen alkaa uudestaan käsitteyn kohdassa 3, niin palataanko silloin takaisin kohtaan 1?

    Tarkoittaa, että jos tavoitteena olisi, että vanhempien ajattelu muuttuu ja sitten teot, niin minusta tällaiseenkin ohjeistukseen olisi hyvä oletuksena lisätä aina se disclaimer-teksti, että on tilanteita ja tilanteita, että vaikka yleisellä tasolla filosofian täysin allekirjoittaakin, niin esim. eilisaamuna teoria oli topakasti takapenkillä, kun tilanne oli ns. päällä. Terminologiaa en niin hyvin tunne, saattaa olla jäähyttämistä, mutta kyllä mä esim. tilanteen eskaloituessa poistan lapsen sivummalle istumaan, mutta mä istun sen kanssa, pidän kädestä kiinni, tuon varmasti selvästi ilmi sen, että käytös oli väärin ja että tämä on seurausta siitä – mutta että itse tässä tilanteessa, kun olemme sivummalla potemassa tapahtunutta ei ole mitään hylkäämistä, tai pelkäämistä vaikka onkin väärien tekojen kohtaamista. Mutta että syliin pääsee aina – vaikka kesken riidan, lyömisen tai itkupotkujen – oli tilanne mikä tahansa.

    • says

      Hei Piotro,

      kiitos kommentista, tärkeitä ajatuksia nostat esiin. Mä olen tosi pahoillani, jos tästä avuksi ja hyödyksi tarkoitetusta tekstistä on tullut kurja tai epäselvä fiilis. Ja siis sillä tavalla anteeksi-pahoillani (en sillai ”pahoittelen, että sä olet suuttunut turhasta” -epä-anteeksi-pahoillani). Se ei missään tapauksessa ollut tarkoitukseni.

      On totta, että mä en tuossa kirjoituksessani määrittele sitä, että mikä varsinaisesti on jäähy, ja se on jonkin verran aiheuttanut hämmennystä. Oma mokani, ja erittäin valitettava sellainen.

      Mä määrittelen siis jäähyn tässä sellaiseksi eristämisrangaistukseksi, jossa lapseen ei oteta sen jäähyn aikana kontaktia, paitsi ehkä siirtämällä jäähyltä lähtenyt lapsi takaisin jäähypaikalle. Jos aikuinen menee lapsen kanssa rauhoittumaan, tai jos lapsi menee oma-aloitteisesti rauhoittumaan, niin se ei ole sellaista eristämistä, joka on näiden uusien tutkimusten mukaan lapsen kehitykselle haitallista. Joku saattaa siitäkin käyttää termiä ”jäähy”, mutta rehellisesti sanottuna sellainen määritelmä ei tullut edes mieleeni tätä kirjoittaessa. Selvästi olisi pitänyt tulla.

      Mä olen sun kanssasi samaa mieltä siitä, että on tilanteita ja on tilanteita, ja aina ei voi onnistua 100% toteuttamaan yleviä kasvatustavoitteita, erityisesti sellaisissa jutuissa joissa vielä opettelee ehkä uudenlaista suhtautumista. Eikä aina silloinkaan, jos on pitkään ja sitoutuneesti harjoitellut. 🙂 Sekin on osa oppimisprosessia, että huomaa tekevänsä eri tavalla kuin ehkä haluaisi – silloin jo näkee ne vaihtoehdot, vaikka ei niitä pystyisi vielä luontevasti toteuttamaankaan.

      Tuo listaformaatti valikoitui pitkällisen pohdinnan kautta käyttöön siitä syystä, että se oli mun nähdäkseni selkein tapa esittää, minkä eri vaiheiden kautta se keskustelu voi toimia. Jos huomaa käytännössä, että jokin toinen tapa tai järjestys tai lähestymistapa toimii omassa perheessä, niin loistavaa. Mä toivon, ettei kukaan anna itselleen (saati toisille!) henkisiä miinuspisteitä siitä, että selvittää tilanteen lapsilähtöisesti ja soveltaen jollain ihan muulla tavalla kuin mitä on jostain blogista joskus lukenut.

      Siksi mä myös kirjoitin, että mä toimisin näin – ihan vain siksi, että mä olen itse tottunut käsittelemään asiat tossa järjestyksessä: ensin rauhoitetaan tilanne, sitten varmistetaan että kaikilla on turvallinen ja kohdattu olo, ja vasta sen jälkeen aletaan setviä mitään uuden asian oppimista. Jos tilanne vaatii uudelleen rauhoittamista tai turvallisen olon varmistamista, niin palataan tarpeen mukaan niihin kohtiin. Näin mä itse toimin, ja se toimii meillä. Muissa perheissä vanhemmat itse testaavat ja kokeilevat, mikä heillä toimii.

      Kiitos kun kävit kommentoimassa, mä yritän kovasti skarpata ja ottaa nämä asiat huomioon jatkossa. Toivottavasti onnistuin vähän selventämään epäselväksi jääneitä juttuja.