Lähtökohta, ei päätepiste

Istun kahvilassa ja kirjoitan. Äärimmäisen idyllistä, joskin mahdollista vain sen aikaa kun puoliso on vanhempainvapaalla ja voi olla kotona lasten kanssa. Ja sitä suuremmalla syyllä mä otan tästä nyt kaiken irti. 🙂

Mä oon nyt monta päivää pohtinut ja työstänyt sitä, että mikä tän mun Lupa olla minä -homman perusidea oikeastaan on. Kun alunperin perustin blogin siksi, että mulla olisi jokin nurkka internetissä, jossa voisin olla oikeasti ja aidosti juuri sitä mitä olen. Kirjoittaa siitä, mikä kiinnostaa, ja juuri niin huikentelevaisin sanankääntein kuin huvittaa. Tai olla kirjoittamatta. Olla ääneen äiti ja vaimo ja kasvattaja ja itseni kasvattaja ja pohdiskelija ja mitä kaikkea muuta.

Ja nyt kun oon kirjoittanut ja kirjoittanut ja ajatellut ääneen ja pohdiskellut sitä, mitä olen ja mitä haluan olla, niin oon myös tullut siihen tulokseen että Lupa olla minä on melkoisen keskeinen tekijä aika monessa hyvinvointia edistävässä asiassa – oppimisessa, henkisessä kasvussa, ihmissuhteissa ja vuorovaikutuksessa sekä lasten että aikuisten kanssa, työssä, suhteessa omaan kehoon ja mieleen, tunteiden käsittelyssä noin alkuun. Ja että haluaisin tehdä jotain tähän liittyvää työkseni.

Mä olen siis pyöritellyt kovasti eri näkökulmia tähän asiaan. Kun mä en myöskään halua, että Lupa olla minä -ajattelu on mikään tekosyy olla ääliö. Ei niin, että lälläslää, minulla on lupa olla minä ja senpä takia saan olla ottamatta muita huomioon. Ei niin, että lälläslää, minulla on lupa olla minä ja senpä takia mä olen tässä asiassa ihan yhtä oikeassa kuin sinä, vaikka en tiedä tästä juuri mitään.

Se on mun nähdäkseni sentyyppistä itsekkyyttä, joka on ajanut terveen itsearvostuksen henkihieveriin. Eikä ihme, sinänsä: jos ainoat vaihtoehdot ovat joko toisten silmitön nollaus oman arvon nostamiseksi tai oman itsen nollaus toisten hyvinvoinnista huolehtimiseksi, niin tottakai ihmiset huolehtivat mielummin muista kuin itsestään. (Paitsi Björn Wahlroosin mielestä, mutta hänen mielipiteensä, niinkuin mielipiteet yleensä, kertovat enemmän hänen omasta sisäisestä maailmastaan kuin mistään muusta.)

Jos nuo kaksi vaihtoehtoa olisivatkin ne ainoat vaihtoehdot, niin aika synkkä elämä tässä olisi luvassa. Joko keskityt omaan onnellisuuteesi ja rikot muita ihmisiä, tai huolehdit muista ja rikot itsesi. Ihminen on syvästi sosiaalinen eläin, joten molemmat vaihtoehdot tuottavat lopulta onnettomuutta: yksinäisiä kusipäitä tai loppuun palaneita marttyyreita.

Mitä jos molemmilla olisi lähtökohtaisesti lupa omaan kokemukseensa?

Ne palavasilmäiset oman edun tavoittelijat, joita olen itse tuntenut, vaikuttavat operoivan jotenkin sellaisen intensiivisen epätoivon pohjalta, että kun kukaan ei kuitenkaan ole mun puolellani, niin mä joudun sitten itse huolehtimaan itsestäni. Sitä omaa kokemusta, omaa hyvinvointia, omaa minää puolustetaan hyökkäämällä varmuuden vuoksi silloinkin, kun kukaan muu ei havaitse mitään uhkaa.

Mitä jos sen ihmisen kohtaisi siitä näkökulmasta, että tottakai hän käyttäytyy niinkuin käyttäytyy? Jossain vaiheessa hän on selvästikin oppinut, että kun kertoo tunteistaan, ne tyrmätään. Ei sua voi pelottaa, eihän tollaista asiaa kannata itkeä, älä nyt leikistä suutu. Tai kun kertoo oivalluksistaan, niille nauretaan. Nytkö sä vasta tajusit? Olitpa tyhmä. Tai jos ei osaa jotain, niin se on oma vika. Kuinka monta kertaa sulle pitää selittää? Ootko sä joku idiootti, kun et vieläkään osaa?

Ei ihme, että niitä omia ajatuksia, tunteita ja kokemuksia on oppinut puolustamaan. Ja jos hyökkäämällä on saanut sen toisen hiljaiseksi, niin tottakai sitä keinoa käyttää myöhemminkin.

Kun taas Lupa olla minä -kulttuurissa ne tunteet, ajatukset ja kokemukset otetaan vastaan sillä ajatuksella, että jos tämä on se, miltä tuntuu, niin sitten se on niin. Ai sua pelottaa. Surettaako sua tämä asia kun itket? Sua suututti ihan hirveästi, kun joku sanoi noin. Jos oivaltaa jotain, niin se otetaan vastaan. Sä hoksasit, että kun sanotaan än-yy-tee-nyt niin siinä luetellaan ne kirjaimet! Tai jos jotain ei osaa, niin se otetaan vastaan. Susta tuntuu, että sä et osaa. Onko tää susta vaikea homma?

Lapsen kanssa niiden tunteiden, ajatusten ja kokemusten sanoittaminen ja vastaanottaminen on siinä mielessä helpompaa, että lapsi ei oleta niihin mitään taustamotiiveja. Aikuisella, tai isommalla lapsella, joka on tottunut kynsin hampain puolustamaan omaa näkökulmaansa, voi nousta karvat pystyyn jos alkaa yhtäkkiä sanoittamaan tunteita. Mitä sä nyt höpötät? Mistä sä oot tollaista oppinut? Mitä sä oikein yrität? Silloin voi vaikka sanoa, että mä yritän oikeasti ymmärtää, että mitä tässä on taustalla, niin että saatais joku meille kaikille sopiva ratkaisu.

No entäs ne loppuun palaneet marttyyrit? Eikös se toisten kokemuksen kumartelu ole juuri se, millä ihminen saa itsensä palamaan loppuun?

Itsensä rikkojista on ehkä helpompi ymmärtää, miten heillä (lue: meillä) ei ole ollut lupaa siihen omaan kokemukseen. Todennäköisesti ihminen, joka on oppinut sammuttamaan itsensä ja toimimaan vain toisten hyväksi, on kuullut ihan samat tyrmäykset kuin se itsekeskeinen kusipää. Hän on vain oppinut eri strategian niistä tyrmäyksistä selviämiseen. Hän on oppinut, että jos kerran minun kokemukseni ei voi olla oikea, niin ehkä noiden toisten kokemus maailmasta on jotenkin enemmän oikea.

Ei ihme, että hän käyttää energiansa toisten ihmisten hoitamiseen ja auttamiseen. Mitäpä sitä omaa kokemusta tutkimaan ja arvostamaan, kun ei se kerran pidä paikkaansa. Tunteet ovat vain häiriötekijöitä, eivät viestejä omasta sisäisestä tilasta. Omat oivallukset ovat turhia itsestäänselvyyksiä, tai ainakin joku muu on jo keksinyt saman ajatuksen aikaisemmin, joten ne ovat vähintäänkin auttamattoman myöhässä. Virheet ovat todisteita siitä, että ei kannata edes yrittää, koska pieleen menee kuitenkin.

Ja sitten on lisäksi kaikenlaisia viehättäviä yhdistelmiä näistä kahdesta ääripäästä. Kotimarttyyri onkin yksinäinen kusipää töissä, ystävilleen kynnysmatto ja ruokakaupassa tyranni? Jos katsoo asiaa Lupa olla minä -kulttuurin näkökulmasta, niin ei ole oikeastaan enää vaikea nähdä, että miten joku voi olla marttyyri ja kusipää samaan aikaan. Käytetään niitä strategioita, jotka on joskus toimineet, vaikka ne aiheuttaisivat täsmälleen samanlaista onnettomuutta muille ihmisille.

Miten tästä nyt pääsee Lupa olla minän syvimpään pointtiin?

Oikeus omaan kokemukseen on lähtökohta. Sen ei tarvitse olla päätepiste.

Mä laitan sen vielä tollaiseen hienoon lainaukseen, koska se on aika lailla tiivistelmä siitä, mistä tässä blogissa on kyse.

Oikeus omaan kokemukseen on lähtökohta. Sen ei tarvitse olla päätepiste.

Toisin sanoen silloin kun se oma kokemus on tunnistettu, tunnustettu, sanoitettu ja ymmärretty – riippumatta siitä, kuka ymmärtää, minä vai joku muu – on paljon helpompi antaa myös toisille oikeus heidän omaan kokemukseensa. Kaikki oppiminen, henkinen kasvu, tehokas vuorovaikutus, hetkessä eläminen, kehtaanko jopa sanoa onnellisuus, lähtee siitä että minä tunnistan ja tunnustan oman kokemukseni sellaisena kuin se sillä hetkellä on.

Opettaminen, kasvattaminen, viestiminen, vaikuttaminen parhaimmillaan lähtee puolestaan siitä, että opettaja ja kasvattaja ja vaikuttaja tunnistavat, tunnustavat, sanoittavat ja ymmärtävät sen vastaanottajan senhetkisen kokemuksen. Tai ainakin yrittävät parhaansa ja antavat vastaanottajalle mahdollisuuden sanoa että ei, itseasiassa kyse on ihan muusta.

Sen jälkeen jos joku lyö liinat kiinni, pistää hanttiin, ei tee yhteistyötä, ei suostu kuuntelemaan tai pitää jääräpäisesti kiinni omasta näkökulmastaan, niin se on arvokas viesti. Se on viesti siitä, että sen kokemuksen tunnustaminen ei ole vielä päässyt loppuun asti. Jossain jokin vielä hiertää.

Ja vastuu sen lupaprosessin loppuun viemiseen on sillä ihmisellä, joka haluaa saada jotain aikaan.

Jos haluan itse oppia ja jossain hiertää vastaan, on mun vastuullani työstää se hyväksyminen loppuun asti.

Jos mä haluan, että kaksivuotiaani tekee yhteistyötä, niin on mun vastuullani kuunnella aktiivisesti lasta niin kauan, että hän kokee tulleensa hyväksytyksi juuri sellaisena kuin on.

Jos mä haluan, että jonkun puolueen edustajat kuuntelevat mun loistavaa ehdotustani, niin on mun vastuullani kuunnella ensin heidän näkökulmansa siihen asiaan sen sijaan, että mä väittelisin heidän kanssaan ja yrittäisin olla enemmän oikeassa.

Oikeus omaan kokemukseen on lähtökohta. Sen ei tarvitse olla päätepiste.

Kommenteista:
Saa kommentoida ja mielellään! Sellaiset kommentit tervetulleita, joissa kunnioitetaan sekä omaa että toisten autenttista kokemusta. Kertomukset, kysymykset, ihmettelyt ja sensellaiset. 🙂

Haluaisitko enemmän kärsivällisyyttä aamuihisi?
Ilmaiseen Kärsivällisempi aamu -minikurssiin kuuluu 18-sivuinen työkirja ja viikon verran sähköposteja, joiden myötä harjoittelet tekemään aamuistasi lempeämpiä, kärsivällisempiä ja mukavampia. Samalla liityt yli tuhannen vanhemmuuden supersankarin seuraan Lupa olla minä -kirjeen tilaajaksi ja saat viikoittain sähköpostiisi inspiraatiota ja vinkkejä itsestä huolehtimiseen, kärsivällisyyteen ja riittävän hyvään vanhemmuuteen. Tervetuloa mukaan. <3