Läheltä ei näe kokonaiskuvaa

Eilisen tekstin kommenttiin vastatessani aloin miettiä vanhemmuuden päätösten tekemistä enemmänkin. Eilen siis kirjoitin, että kaikessa tässä vanhemmuuden viidakossa on tärkeä luottaa omaan itseensä ja omaan vaistoonsa. Samaan aikaan olen vahvasti sitä mieltä, että jos vanhemmuuteen liittyviä päätöksiä alkaa tehdä tyhjiössä ja pelkästään itseensä luottaen, niin se vanhemmuus käy tosi nopeasti aika raskaaksi.

Yksi syy on se, että vaikka jokainen vanhempi on oman lapsensa asiantuntija, niin harva vanhempi on ylipäänsä lapsen henkisen ja fyysisen kehityksen asiantuntija. Ja vaikka sellainen yksittäisten lasten tasapäistävä vertailu on aika turhaa (”meidän vauva ei vielä ryömi, vaikka teidän vauva konttaa jo!? Voi ei, kumpi noista on epänormaali?!”), niin ainakin itselleni on ollut todella paljon iloa siitä, että tietää noin suunnilleen ja pääsääntöisesti että missä järjestyksessä ja suunnilleen missä iässä mitkäkin taidot opitaan.

Välillä tuntuu, että sitä omaa lasta jotenkin arvotetaan sen perusteella, miten painokäyrä ja pituuskäyrä ja eri taitojen oppimiset etenee. Että jos lapsi osaa tämän ja yltää tuohon, niin se on hyvä lapsi, ja muuten se on huono lapsi (ja minkäslaiset vanhemmat sillä huonolla lapsella taas olikaan…). Meidän oma neuvolan terveydenhoitaja on onneksi sellainen, ettei hän lietso huolta poikkeamista, vaan puhuu aina lapsen ja perheen edusta. Että kun esikoisen painokäyrä oli vuoden ikäisenä vähän laskusuuntainen, niin terveydenhoitaja sanoi että tulkaa painokontrolliin kolmen kuukauden päästä tarkistamaan, että kaikki on kunnossa. Ei niin, että hyvänen aika, ei se voi sormiruoalla vatsaansa täyteen saada, kyllähän sinä itsekin tajuat, täytyy nyt pitää painokontrolli ettei vaan pääse tilanne pahenemaan. Sama asia, ilmaisun ero valtava.

Tämän suhtautumisen myötä mäkin oon jotenkin oppinut suhtautumaan niihin käyriin ja tilastoihin ja keskiarvoihin sillai apuna ja tukena, sen sijaan että ne olis mittatikkuja. Että tilastollisesti lapset kasvaa näin ja osaa tuollaista, ja jos niissä käyrissä tapahtuu jotain rajuja poikkeamia, niin mietitään tarkemmin että mistä ne voi johtua. Ne käyrät ei kerro mitään siitä, millainen mä olen vanhempana, vaan ne auttaa mua ja terveydenhuoltohenkilöstöä pitämään huolta mun lapsesta, koska mä olen liian lähellä sitä tilannetta enkä näe kokonaiskuvaa.

Vanhempi ylipäänsä on aina liian lähellä omaa tilannettaan. Kokonaiskuvan näkeminen vaatii apua muilta.

Siinä vaiheessa kun ruvettiin arvelemaan allergioita tällä vauvalla, niin mä mietin kovasti imetyksen kestoa. Meidän imetystaival lähti käyntiin ihan mukavasti, eikä mulle tullut missään vaiheessa mieleen, että vauvan allergiat olis lähtökohtaisesti syy lopettaa imetystä ja siirtyä korvikkeelle, kun tiesin monta tapausta, jossa imetysdieetin avulla oli saatu turvattua pitkä imetys. Lisäksi mielessä pyöri toki suositukset – puolen vuoden täysimetys, Suomen suositus vähintään vuoden ikään ja WHO:n suositus vähintään kahden vuoden ikään jatkuvasta osittaisimetyksestä – ja esikoisen ongelmaton ja mukava imetysmuisto. Mulle itselleni imetys oli (ja on edelleen) tärkeä asia, ja onneksi ratkaisu löytyi sieltä imetysdieetin puolelta niin ettei imetyksen jatkuminen ollut missään vaiheessa kysymysmerkkinä.

Jos mä en olisi tiennyt noista suosituksista, imetyksen hyödyistä, imetysdieetin mahdollisuudesta, maidontuotannon lainalaisuuksista ja muista, niin mun olisi ollut varmasti paljon vaikeampi tehdä päätös dieettaamisesta ja selittää sitä lähipiirille. Ja toisaalta oli ihan kullanarvoista, että mulla oli lähipiirissä myös ihmisiä, joille pystyin pohtimaan tätä imetyksen ja allergian ja ruokavalion aiheuttamaa tilannetta ääneen, avoimesti, ja ilman sellaista ”kyllä sun nyt täytyy” -tyrmäystä. Ihmisiä, joille mun ja vauvan hyvinvointi oli aidosti tärkeää. Ihmisiä, jotka sekä ymmärsivät mun tavoitteen imetyksen jatkumisesta että tunsivat mun taipumuksen vaatia itseltäni liikaa, ohittaa oma hyvinvointini ja uhrautua muiden takia.

Pelkällä omalla vaistolla ei kauhean pitkälle pötki. Pelkällä tiedolla ei välttämättä ratkaista kaikkien yksittäisten tilanteiden ongelmia. Mutta vaikka olisi vahva vaisto ja kaikki maailman tieto, niin sitä on itse vähän liian lähellä omaa ongelmaansa. Asiat, jotka tuntuvat siinä tilanteessa normaaleilta, voivat jonkun toisen ihmisen näkökulmasta olla varoitusmerkkejä.

Sen takia vanhemmuuden päätöksiä ei ole hyvä tehdä tyhjiössä.

Hyväksyntää ei tarvitse hakea keneltäkään, eikä lupaa omien periaatteiden noudattamiseen. Ja samaan aikaan tekee hyvää päästä perustelemaan omia valintojaan ja pohtimaan sitä, miksi itseasiassa teen näin. Onko tämä valinta lapsen parhaaksi, minun parhaakseni, molempia? Minkä perusteella ajattelen, että tämä on lapselle tai minulle tai perheellemme hyväksi?

Se vaatii vanhemmalta paljon. On annettava itselle lupa niihin päätöksiin ja periaatteisiin, ja toisaalta myönnettävä, että jotkut omat päätökset eivät ole olleet parhaita mahdollisia. On kohdattava epävarmuuden tunteet ja annettava itselle lupa olla keskeneräinen. On laskettava suojamuurit ja suostuttava siihen, että aina ei tiedä kaikkea.

Tällainen vaatii myös kuuntelijalta paljon. Sukulaiselta, ystävältä, ammattilaiselta. Että antaa tilaa vanhemman pohdinnoille ja kuuntelee avoimesti. Kysyy kysymyksiä mielenkiinnosta eikä osoittaakseen omaa ylemmyyttään. Kunnioittaa vanhemman vanhemmuutta ja samalla pitää korvat auki kuullakseen, voivatko vanhempi ja lapsi hyvin. Pohtii yhdessä vanhemman kanssa ja samalla muistaa, että omat kokemukset ja tiedot eri asioista voivat olla rajallisia ja omien tunteiden ja muistojen värittämiä.

Ja kaikki tämä vaatii aikaa.

Kiireetöntä kohtaamista, hiljaisuutta ja rauhaa. Katoavia luonnonvaroja lapsiperheen arjessa, valitettavasti. Mutta välillä niitäkin pitää järjestää, jos ei muusta syystä niin sen takia, että tulisi tehtyä vähän parempia päätöksiä lapsenhoidon suhteen, oman hyvinvoinnin suhteen, perhe-elämän rytmien ja arjen suhteen.

Se on mun nähdäkseni se hyvän vanhemmuuden edellytys. Ei se, mitä valintoja on loppuviimein lapsenhoidossa tehnyt, vaan se, että niitä valintoja on tehty tietoisesti, sekä lapsen että oma hyvinvointi huomioiden.

Kommenteista:
Saa kommentoida! Saa kertoa tilanteita, joissa on huomannut olleensa liian lähellä ongelmaa. Saa kertoa tilanteita, joissa olisi kaivannut avointa, kiireetöntä ja kunnioittavaa kuuntelijaa. Muistetaan taas, että jokainen on vastuussa omista tunteistaan, ja kertoo vain omista kokemuksistaan. Kunnioitetaan jokaisen vanhemmuutta.

P.S. Blogi hengaa myös Facebookissa!

Haluaisitko enemmän kärsivällisyyttä aamuihisi?
Ilmaiseen Kärsivällisempi aamu -minikurssiin kuuluu 18-sivuinen työkirja ja parin viikon verran sähköposteja, joiden myötä harjoittelet tekemään aamuistasi lempeämpiä, kärsivällisempiä ja mukavampia. Samalla liityt yli tuhannen vanhemmuuden supersankarin seuraan Lupa olla minä -kirjeen tilaajaksi ja saat viikoittain sähköpostiisi inspiraatiota ja vinkkejä itsestä huolehtimiseen, kärsivällisyyteen ja riittävän hyvään vanhemmuuteen. Tervetuloa mukaan. <3