Kysymys: Miten peilata lapsen tunteita?

Joku oli löytänyt mun blogiin hakutermillä ”miten peilata lapsen tunteita”. Tää on mun mielestä ihan loistavaa, samalla tavalla kuin opettaessa on ihan mahtavaa jos joku uskaltautuu kysymään jotain – yleensä silloin joku muukin ihmettelee samaa, mutta ei ole uskaltanut avata suutaan.

Mä oon jo jonkin aikaa harkinnut sellaisen ”kysy jos mietityttää” -tekstisarjan aloittamista, ja tämä on nyt ihan loistava hetki aloittaa se. Tämä tarkoittaa myös sitä, että jos sinulla on joku teema tai kysymys, josta mielellään lukisit mun ajatuksia, niin saa ehdottaa tekstien aiheita tai kysyä vinkkejä!

Miten peilata lapsen tunteita?

Mä tulkitsen tässä kohtaa peilaamisen siten kuin Tommy Hellsten sen kuvailee – tehdään se tunne lapselle näkyväksi ja annetaan sille lupa ja tila olla olemassa, niin että lapsi oppii pikkuhiljaa myös itse käsittelemään sitä. Käytännössä se vaatii aikuiselta sen tunteen tunnistamista, sanoittamista ja hyväksymistä.

1. Tunnistaminen

Toisten tunteiden tunnistaminen on vaikeaa, jos ei ensin tunnista omia tunteitaan. Koska vanhempi näkee lapsen omasta näkökulmastaan ja omien suodattimiensa läpi, niin ensimmäinen askel peilaamisessa on, että vanhempi on sinut niiden omien tunteidensa kanssa. Muuten voi käydä niin, että vanhempi esimerkiksi näkee lapsessaan sellaisia tunteita, joita ei itselleen salli – surua, vihaa, iloa, häpeää tai jotain muuta. Tai vanhempi on niin kiinni jossain omassa tunteessaan, että ei lainkaan huomaa lapsen tunnetta.

Mulle itselleni tunteiden tunnistaminen on ollut aika pitkän työn takana, ja se on vaatinut sitä, että osaa antaa itselleenkin luvan niihin tunteisiin. Tavallaan täytyy käydä tämä sama peilaamisen prosessi itselleen läpi – tunnistaa, sanoittaa, hyväksyä – ja sitten vaan elää se tunne. Huomata sen fyysinen ilmeneminen, oli se sitten vatsan kiristyminen tai leukaperien jännittyminen tai kyynelten silmiin kihoaminen.

Myös lapsen kanssa niiden fyysisten merkkien huomaaminen auttaa lapsen tunteen tunnistamisessa. Meidän esikoisella on tapana työntää alaleukaa vähän eteenpäin, kun häntä kiukuttaa, ja jos alkaa surettaa niin alahuuli menee rullalle. Tähän harjaantuu sen oman lapsen kohdalla, varsinkin siinä kohtaa kun lapsi jo osaa kertoa itse että kiukuttaako vai surettaako vai pelottaako tai jotain muuta.

2. Sanoittaminen

Sanoittamisessa se aikuisen näkemä tunne kerrotaan lapselle sanoin. Tässä on mun ymmärtääkseni koulukuntaeroja eri kasvatusguruilla siinä, että onko parempi sanoittaa kysymällä (”Pelottaako sua?”) vai toteamalla (”Sua pelottaa.”), ja mä itse oon käyttänyt molempia versioita. Lisäksi joskus käytän sellaista yhdistelmää ”Sä säikähdit, eikös niin?”, joka on toteamus mutta antaa lapselle mahdollisuuden myös vastata. Sitävastoin sellainen ”Mikä tuli, mikä hätänä?” -tyyppinen kyseleminen ei oikeastaan oo sanoittamista, vaan silloin enemmänkin odotetaan siltä lapselta sanoittamista.

Sanoittaa voi jo ihan pienen lapsen tunteita. Monet vanhemmat luonnostaan jutusteleekin vauvalle että nyt sua taitaa väsyttää, onkos sulla nälkä, taitaa olla aika vaihtaa vaippa. Vähän isommalle (niinkuin vaikka meidän alta yksivee joka paikkaan konttaajalle ja seisomaan nousijalle) tulee sanoitettua vaikka että ”Sä haluaisit mennä syömään niitä johtoja ja ne ei olekaan sellaisia pienten vauvojen syötäviä, ja sua kiukuttaa” – niin että selitän tilanteen ja sanoitan tunteen. Vauva itse ei vielä puhu, mutta jotain sille jää siitä mieleen. Ja jos ei jää, niin mä ainakin itse harjoittelen sitä sanoittamista vastaisuuden varalle.

3. Hyväksyminen

On ihan hurjan tärkeää, että sen lapsen tunne hyväksytään. Riippumatta siitä, että tuliko se tunne jostain sallitusta vai kielletystä asiasta, niin lapsella on oikeus tunteeseensa ja vanhemman tehtävä on antaa sille tunteelle tila ja sanoa se ääneen. Hyväksyminen voi olla fyysistä sylissä pitämistä, tai sitten ihan sen ääneen sanomista että ”sua saa kiukuttaa / harmittaa / surettaa”.

Meidän kaksiveellä on sellainen Vaihe, että hän tekee välillä just sitä mitä mä hetki sitten kielsin, ja sitten kun kiellän uudelleen niin alkaa huutoitku. Tällaisessa kohdassa mä sanoitan sen tunteen, että ”Kiukuttaako sua kun sä teit jotain kiellettyä ja mä huomasin? Se voi joskus harmittaa.” Isomman kohdalla keskusteltais varmaan jotain omatunnosta siinä kohtaa. Toistaiseksi riittää, että mä huomaan ja sanoitan sen tunteen ja annan sille luvan olla, vaikka mä en sille toiminnalle antaisikaan lupaa.

Toisinaan mä selitän, että saa harmittaa, aikuisiakin harmittaa välillä kun tapahtuu näin. Jos jotain hajoaa ja meitä molempia harmittaa, niin mä kerron että joo, minuakin harmittaa kun se hajosi. On kuitenkin tosi tärkeää (ja aika vaikeaa) pitää se huomio lapsessa ja lapsen tunteessa, sen sijaan että alkaisin puhua siitä miten Minua Harmittaa kun tämä asia hajosi.

Jos lapsella on kriisi, niin on aikuiselta mun mielestä aika itsekästä alkaa setviä siinä hetkessä omaa harmitustaan ääneen lapselle – silloin käy niin, että lapsi joutuu aikuisen tunteen peiliksi sen sijaan, että saisi oman tunteensa peilattua. Aikuisella on välineet odottaa sellaiseen tilanteeseen, että pystyy avautumaan omasta harmituksestaan toiselle aikuiselle. Tai jos ei ole, niin on syytä harjoitella omien tunteiden peilaamista jossain rauhallisessa tilanteessa – tunnista, sanoita, hyväksy.

Tässä prosessissa kukaan tuskin pääsee täydellisyyteen. Aina tulee tilanteita, joissa omat rahkeet eivät riitä tyylipuhtaaseen peilaamiseen. Jokainen onnistunut peilauskerta on kuitenkin tärkeä etappi, kun sekä lapsi että aikuinen oppivat käsittelemään omia tunteitaan paremmin.

Kommenteista:
Saa kommentoida! Jos on jotain vinkkejä peilaamiseen tai ajatuksia aiheesta, niin saa mielellään jakaa kommenteissa ja jatkaa keskustelua. Jos tulee mieleen jotain kasvatusguruja, jotka on puhuneet samoista aiheista, niin niitäkin saa heitellä kommentteihin, jotta aiheesta lisätietoa etsivät pääsevät kiinnostavien ajatusten alkulähteille. Jokainen taas kommentoikoon oman näkökulmansa tiedostaen ja omat tunteensa peilaten!

Haluaisitko enemmän kärsivällisyyttä aamuihisi?
Ilmaiseen Kärsivällisempi aamu -minikurssiin kuuluu 18-sivuinen työkirja ja viikon verran sähköposteja, joiden myötä harjoittelet tekemään aamuistasi lempeämpiä, kärsivällisempiä ja mukavampia. Samalla liityt yli tuhannen vanhemmuuden supersankarin seuraan Lupa olla minä -kirjeen tilaajaksi ja saat viikoittain sähköpostiisi inspiraatiota ja vinkkejä itsestä huolehtimiseen, kärsivällisyyteen ja riittävän hyvään vanhemmuuteen. Tervetuloa mukaan. <3

Comments

  1. says

    Haa, mun äiti on käyttänyt joskus tota ”Mikä sulle tuli?” -kysymystä. Mun vastaus: ”Emmä tiiä”. Tai sitten yhdessä tilanteessa, jossa olin huutanut/äyskinyt kaverilleni oli äiti vielä hyödyttömämmin kysyny sillee _vihaisesti_ että ”Pelästyitsä?” Ei kauheesti tehnyt mieli avata tilannetta, kun yks on niin vihaisen oloinen, eikä samasta syystä oo toisaalta aikaa miettiäkään, että minkäslainen olo mulla nyt oikein olikaan – hitto, meni energia siihen, et piti miettiä, et miten luikerrella pois siitä tilanteesta, että mamma on vihainen ja huutaa :p

    Ja juu, taisi jäädä erinäiset tunteet kotona hyväksymättäkin – ja niinpä me 20 vuotta myöhemmin väännetään niitä samoja asioita mun äidin kaa. Tosin nyt se on sitä mieltä, että jos tuntuu joltain, ni sit tuntuu, eikä sitä tarvi überisti piilotella. Paha vaan, että jos on saanut vuosia päinvastaista viestiä, niin kestää hetki ennen kuin saa säädettyä päänsä uudestaan.

    • says

      Heippa! Kiva kun kävit kommentoimassa.

      Joo, toi äänensävy on kyllä äärimmäisen tärkeä homma myös. On ihan eri asia, kysyykö ”Sattuiko?” empaattisesti, vihaisesti tai sarkastisesti. Kiitos, että kerroit ton näkökulman.