Kysymys: Entäs kun teini vaan pelaa?

Vielä yksi teksti kumpusi sieltä jäähy-tekstin kommenteista. Tällä kertaa aiheena teinin pelaaminen. 🙂

Miten tätä voisi käyttää teinin kanssa, joka pelaisi päivät eikä suostu mihinkään?

Heippa! Kiva kun kävit kommentoimassa!

Teinin kanssa keskustelu, huhhuh. Hyvä ja tärkeä kysymys. Mun omat kokemukset teineistä on muutaman vuoden takaa, kun olin isosena ja ohjaajana noin parillakymmenellä rippileirillä. Siellä tuli testattua se, että huutaminen ja pakottaminen eivät missään tapauksessa toimi. Teini haluaa usein jo kovasti olla aikuinen, eli tässä on loistava tapa antaa mallia siitä, miten aikuiset ratkaisevat ongelmia keskustelemalla.

Disclaimer: Tästä tekstistä saa luvan kanssa poimia ne asiat, jotka itselle toimivat. Tarkoitus ei ole olla vanhemmuuden besserwisserinä, vaan mä pyrin auttamaan kysyjää kertomalla, mitä mä itse äitinä ja opettajana tästä tilanteesta ymmärrän ja miten se mun näkemykseni mukaan olisi viisasta ratkaista. Kaikenlaiset lisäehdotukset, kyseenalaistamiset ja muut ovat tervetulleita kommentteihin – voimme yhdessä haarukoida uusia hyviä näkökulmia tähän. Jos tuntuu, ettei yhtään tällä hetkellä kapasiteetti riitä ajattelemaan, miten olla parempi vanhempi, niin täällä on armollisempaa tekstiä. :)

Pelaaminen on koukuttavaa ihan tarkoituksella

Kun teini, tai isompikin (esimerkiksi puoliso) pelaa tosi paljon, niin kyseessä voi mun tulkinnan mukaan olla edellisessä tekstissä mainituista vaihtoehdoista sekä osaamattomuus että tunnekuohu. Jos siis vanhempien odotukset arkeen osallistumisesta on ikätasoon nähden kohtuulliset (koulussa käydään ja läksyt hoidetaan, osallistutaan omien vaatteiden pyykkihuoltoon ja oman huoneen siivoukseen jne.).

Toisin sanoen kun teini ryhtyy pelaamaan, niin hyvä aikomus voi olla, että pelaan vain tämän yhden pelin. Tahdonvoima ei sitten kuitenkaan riitä siihen, että irrottautuisi siitä pelistä yhden erän, tehtävän tai puolituntisen jälkeen, varsinkaan jos mielentila on innostunut (onnistuin) tai pettynyt (pieleen meni, pitää korjata tilanne).

Kun teini ryhtyy pelaamaan, niin hyvä aikomus voi olla, että pelaan vain tämän yhden pelin. Tahdonvoima ei sitten kuitenkaan riitä siihen, että irrottautuisi siitä pelistä yhden erän, tehtävän tai puolituntisen jälkeen.

Lisäksi pelit on usein rakennettu tarjoamaan sekä nopeita onnistumisen tunteita että pitkäjänteistä tavoitteen suuntaan työskentelyä. Niiden pitkien tavoiteketjujen keskeyttäminen, varsinkin jos on hyvä putki päällä, on tosi työlästä. Koulupäivän jäljiltä uupuneet aivot eivät pysty irrottautumaan siitä saavutusten sykkeestä, vaikka aikomus niin olisikin.

 

Toisaalta pelien kautta, aiheesta riippuen, voi oppia valtavasti hyödyllisiä taitoja: suurten tehtävien pilkkomista pienempiin osiin, tavoitteellista työskentelyä, strategisointia, ajankäytön tehostamista, vieraskielisistä peleistä kielitaitoa ja vaikka mitä muuta. Mun mielestä siis pelaaminen ei itsessään ole pahasta, niin kauan kuin pelit ovat ikärajoiltaan sopivia ja niihin käytetty aika ei tallo muiden tärkeiden tarpeiden varpaille.

Pelien kautta voi oppia valtavasti hyödyllisiä taitoja: suurten tehtävien pilkkomista pienempiin osiin, tavoitteellista työskentelyä, strategisointia, ajankäytön tehostamista, vieraskielisistä peleistä kielitaitoa ja vaikka mitä muuta.

Ikärajoista sen verran, että ne on mun nähdäkseni tärkeää keskustella lapsen (sekä pienen että teinin) kanssa yhdessä. Ota ensin itse selvää siitä, mihin pelien ikärajat perustuvat. Isomman lapsen kanssa voi käydä vaikka yhdessä noita sivuja läpi ja katsoa, mitä ne ikärajat oikeasti tarkoittavat. Voit kertoa, miksi sulle itsellesi on tärkeää, että lapsi ei pelaa pelejä, joissa esimerkiksi väkivalta esitetään hyvänä tapana ratkaista ristiriitoja.

Mitä voi käytännössä tehdä, kun teini pelaa?

Mä lähtisin keskusteluun, samoin kuin edellisessä tapauksessa, sellaisessa tilanteessa kun itsellä riittää kärsivällisyys ja kiinnostus oikeasti kuunnella sitä teiniä. (Siinä vaiheessa kun savu nousee korvista kun hommat on jääneet hoitamatta, niin mä keskittyisin sen oman hiiltymisen käsittelyyn ja unohtaisin koko teinin.)

Mitä ajatuksia ja tunteita teinillä on pelistä?

Aloittaisin keskustelun siitä itse pelistä. Mitä hän pelaa? Mikä siinä on hänelle tärkeää? Mitä hän on siinä pelissä saavuttanut, onko siinä kavereita tms. mukana, millaiset jutut tekevät siitä niin koukuttavan? Ihan siis puhtaasta mielenkiinnosta: mitä lapsen tarpeita se peli palvelee? Kuuntelisin myös lapsen ajatuksia ikärajoista – tuntuuko peli kiinnostavalta, ahdistavalta, huvittavalta? Onko lapsen kavereilla samanlaiset tai erilaiset rajat pelien ikärajojen suhteen?

Tässä kohtaa on esimerkiksi hyvä kohta kysyä, että haluaisiko hän auttaa mua ymmärtämään niitä pelien ikärajoja. Me voitais yhdessä katsoa sitä PEGI-luokitusta, ja lapsi voisi esimerkiksi kertoa, millaisia kokemuksia hänellä on minkäkin ikärajan peleistä.

Mitä hänen mielestään tarkoittaa se, että jossain pelissä on ”hieman todentuntuisempaa väkivaltaa, joka kohdistuu kuvitteellisiin hahmoihin, ja/tai epätodellista väkivaltaa, joka kohdistuu ihmisiltä näyttäviin hahmoihin tai tunnistettaviin eläimiin”? Millaisia tunteita tai ajatuksia se hänessä herättää? Teinin empatiakyky voi kummuta yllättävällä tavalla pintaan, kun hän pääsee rauhallisessa tilanteessa, pelihetken ulkopuolella, pohtimaan omia kokemuksiaan aiheesta.

Mulla on pulma, voisitko auttaa? Eli suunnitelman laatiminen

Sitten kertoisin hänelle, että mulla on pulma, johon toivoisin häneltä apua.

Hän selvästi tykkää siitä pelistä, ja on saavuttanut siinä juttuja, ja se on hänelle tärkeä. Samaan aikaan se peli näyttää vievän tosi paljon aikaa sellaisilta asioilta, jotka olisivat myös tärkeitä: omasta hyvinvoinnista huolehtiminen (jos peli vie aikaa esim. nukkumiselta, liikkumiselta tai harrastuksilta), perheen huomioiminen (jos pelaamisen vuoksi teinin ruoka- ja vaatehuolto ja jälkien siivoaminen jäävät täysin vanhempien harteille), ja niin edespäin.

Sanoisin, että toivon meidän keksivän tähän jonkun ratkaisun. Kuuntelisin joka välissä, mitä ajatuksia tai tunteita teinillä aiheesta herää, ja peilaisin ne takaisin (”sua suututtaa, että sä et vaan voi pelata koko ajan”, ”sua itseäkin välillä turhauttaa, kun hommat jää tekemättä pelaamisen takia” jne). Tekisin myös tosi selväksi, että se peli on suunniteltu niin, että se koukuttaa – ja että se ei ole teinin vika eikä paha asia, vaan vain sen pelin piirre, joka pitää huomioida, kun miettii tällaisia asioita.

Tekisin myös tosi selväksi, että se peli on suunniteltu niin, että se koukuttaa – ja että se ei ole teinin vika eikä paha asia, vaan vain sen pelin piirre, joka pitää huomioida, kun miettii tällaisia asioita.

Kysyisin teiniltä, että mikä olisi sellainen sopiva pelaamiseen käytetty aika, johon hän olisi valmis sitoutumaan.

Kertoisin selkeästi, mikä on se minimi, jonka lapselta toivon. Huoneen imurointikuntoon siivoaminen kerran viikossa? Tietty aika, joka käytetään läksyjen tekemiseen? Sitten ottaisin vaikka ruutupaperin, johon on merkattu 24 tuntia, ja merkkaisin siihen päivän eri osiin kuluvan ajan. Montako tuntia unta? Montako tuntia koulussa? Montako tuntia harrastuksiin, läksyihin, kotihommiin?

Jos lapsen toive ei millään mahdu näiden asioiden puitteisiin, niin voidaan miettiä. Voiko lapsi esimerkiksi tehdä vapaapäivinä jonkun suuremman homman, niin että viikolla aikataulu ei mene niin tiukaksi?

On tärkeää luottaa siihen, että teini kyllä haluaa keksiä jonkun sellaisen ratkaisun, joka toimii kaikille.

Tässä kohtaa aikuisen on tärkeää olla lempeän ymmärtäväinen ja samalla pitää omista rajoistaan kiinni. Jos sinulle jokin ehdotus on mahdoton toteuttaa, niin sen voi sanoa, ja perustella, miksi niin on. On tärkeää luottaa siihen, että teini kyllä haluaa keksiä jonkun sellaisen ratkaisun, joka toimii kaikille. Kun kunnioitat sitä, että se pelaaminen on teinille tärkeää, niin hän todennäköisemmin kunnioittaa sitä, että esimerkiksi kodin siisteys tai yhteiset ruoka-ajat ovat sinulle tärkeitä.

Suunnitelman soveltaminen käytäntöön

Kun on saatu sovittua pelaamiseen käytettävän ajan määrän ja muut kotivastuut niin, että kaikki ovat tyytyväisiä, on vielä tärkeää keksiä, millä tavoilla se pelaamiseen käytettävä aika oikeasti rajataan. Pelaamisen lopettaminen on konkreettisesti vaikeaa, joten on tärkeää miettiä, millä tavoilla varmistaa, ettei se peliaika lipsu yli. Tässä kohtaa kysyisin teiniltä, onko hänellä jotain hyviä ehdotuksia.

Voit itsekin ehdottaa keinoja.

  • Peliaika on aamulla ennen koulua, eikä koulusta saa myöhästyä?
  • Pelaaminen mitataan ajastimella, ja ajan loputtua vanhemmat ottavat pelikonsolin virtajohdon talteen yöksi?
  • Kun sovitut hommat on hoidettu, pelata saa tiettyyn kellonaikaan asti, ja sillä kellonlyömällä aikuinen tulee muistuttamaan, että on aika laittaa peli pois?

Kun keinot on sovittu ja kirjattu ylös, sovitut asiat voi laittaa vaikka perheen ilmoitustaululle tai teinin huoneen seinälle muistamista auttamaan.

Sitten vaan testaamaan. Esimerkiksi viikon jälkeen voi pitää uuden palaverin, jossa mietitään, mikä toimi ja mikä ei toiminut. Millainen fiilis teinillä itsellään oli sellaisina päivinä, kun pelaamisen rajoittaminen onnistui? Milloin homma meni pieleen? Mikäköhän siihen vaikutti? Sen jälkeen voi muokata niitä ”tällä viikolla kokeillaan” -keinoja, ja aloittaa kokeilun uudestaan.

Aikuisen osuus: kuka kantaa mistäkin vastuun?

Tämä vaatii aikuiselta kärsivällisyyttä ja jaksamista. Se myös vaatii sitä, että jos on sovittu että teini hoitaa itse esim. oman pyykkihuoltonsa (mitä suosittelen lämpimästi), niin silloin vanhempi ei koske niihin teinin pyykkeihin. Edes silloin, kun treenivaatteet ovat edellisenä iltana vieläkin kasassa teinin sängyn vieressä. Edes silloin, kun ne lempifarkut alkavat näyttää maatumisen merkkejä.

Silloin pitää seuraavassa palaverissa kertoa, että olet huolissasi, koska ei ole hygieenistä käyttää noin likaisia vaatteita. Ja että voidaanko sopia että peset nämä vaatteet joka käytön jälkeen ja nuo vaatteet silloin, kun niissä on tahroja tai ne ovat olleet päällä X kertaa.

Jos teini ottaa itse vastuuta tekemisistään, niin silloin sitä vastuuta pitää hänelle aidosti antaa. Se tarkoittaa myös sitä, että teini kantaa vastuun niistä opetteluvaiheen mokailuistaan. Voit kertoa, että sinua suututtaa, kun sovittiin että hän hoitaa asian X tiistaihin mennessä ja nyt on keskiviikko, eikä mitään ole tapahtunut – tarvitseeko hän apua siinä hommassa, vai millä aikataululla onnistuu itse?

Jos teini ottaa itse vastuuta tekemisistään, niin silloin sitä vastuuta pitää hänelle aidosti antaa. Se tarkoittaa myös sitä, että teini kantaa vastuun niistä opetteluvaiheen mokailuistaan.

 

Toisaalta teinille ei voi välttämättä antaa sellaisia hommia, joiden tekemättä jättämisestä esimerkiksi kärsii konkreettisesti koko perhe. Silloin voi käydä niin, että teini huomaa mokanneensa, ja tilanteen kohtaamisen sijaan pakenee taas sinne pelaamiseen.

Viikottaisissa palavereissa onkin tärkeää käsitellä myös ne tunteet, joita onnistumisista ja epäonnistumisista kenellekin heräsi. Omasta itsestä vastuun ottaminen on valtava opettelun paikka, ja se opettelu on teinille tosi haavoittuvaista. Aikuisen on tärkeää osoittaa, että ne haavoittuvaiset tunteet, riemun ja pettymyksen ja häpeän, ovat normaaleja ja sallittuja.

Toisaalta myös aikuiselle on haavoittuvainen hetki, kun lapsi alkaa ottaa itsestään enemmän vastuuta, ja tälle pitäisi osata antaa tilaa sellaisissa jutuissa, joista on itse aina huolehtinut. Sekin herättää tunteita. Nekin tunteet voi kertoa ääneen sille teinille.

Toivottavasti näistä ajatuksista on apua! 🙂

Haluaisitko enemmän kärsivällisyyttä aamuihisi?
Ilmaiseen Kärsivällisempi aamu -minikurssiin kuuluu 18-sivuinen työkirja ja viikon verran sähköposteja, joiden myötä harjoittelet tekemään aamuistasi lempeämpiä, kärsivällisempiä ja mukavampia. Samalla liityt yli tuhannen vanhemmuuden supersankarin seuraan Lupa olla minä -kirjeen tilaajaksi ja saat viikoittain sähköpostiisi inspiraatiota ja vinkkejä itsestä huolehtimiseen, kärsivällisyyteen ja riittävän hyvään vanhemmuuteen. Tervetuloa mukaan. <3