Kuolleen naisen nahkarotsi ja muita ajatuksia materiasta

Tänään on pyhäinpäivä. Mä klassisesti tajusin sen eilen, kun mies tuli kaupan kautta kotiin ja kysyi, että onko kaupat nyt siis kiinni lauantaina vai sunnuntaina. Onneksi tuo muisti, niin ei tarvinnut käyttää ylimääräistä luovuutta ruokailujen suhteen.

Iltapäivällä olis tarkoitus käydä viemässä kynttilä siskon haudalle, olettaen siis että tuolta kaapin perältä löytyy jonkinlainen hautakynttilä. Tai sitten jos ei löydy, niin käydään muuten vaan haudalla, kun ei olla taidettu juniorin syntymän jälkeen siellä käydäkään. Mulle itselleni haudalla käyminen ei ole kauhean luonteva tapa, kun tuntuu että sitä edesmenneen muistoa voi hyvin kunnioittaa missä tahansa muuallakin. Tilanne olis varmaan eri, jos mä itse ainoana joutuisin huolehtimaan sen hautapaikan kauneudesta, mutta tällä hetkellä mun äiti pitää siitä haudasta huolen, istuttaa keväisin orvokit ja syksyllä kanervat ja varmistaa talvella että lyhdyissä palaa tuli. Mutta pyhäinpäivän kunniaksi voi käydä viemässä sinne kynttilän, vaikka muistais muutenkin.

Tammikuussa tulee viisi vuotta mun siskon kuolemasta. Syöpä vei, vähän päälle kolmikymppisenä. Pari vuotta sytostaatteja, sädehoitoa, leikkauskin, mutta lopulta tauti oli vahvempi.

Sisko oli valmistunut kaupalliselta alalta ja ehtinyt asua useamman vuoden ulkomailla, tehdä uraa ja rakentaa ystävyyssuhteita. Parisuhteitakin oli muutama, sellainen vakavampikin. Sellainen, joka käytiin kotiväelle asti esittelemässä. Sitten kävi ilmi, että tällä kyseisellä kumppanilla ei ollutkaan puhtaita jauhoja pussissa, ja suhde päättyi siihen. Parin kuukauden sisään siitä tuli se syöpädiagnoosi, jolloin sisko päätti muuttaa takaisin Suomeen hoitoja varten. Tavarat sai ystävien avustuksella muutettua vuokravarastoon – ihan turha olisi maksaa asuntoa, jossa ei kuitenkaan asuisi, ja sitten pääsisi aloittamaan puhtaalta pöydältä kun parantumisen jälkeen pääsisi palaamaan, jatkamaan uraa ja elämää.

Pari kuukautta siskon kuoleman jälkeen me käytiin nykyisen puolison, silloisen poikaystävän kanssa muutaman päivän reissulla siskon entisessä kotikaupungissa. Setvittiin perintöasiat (vinkki: jos joudutte joskus selvittämään kansainvälisiä perintöasioita, paikallinen suomea puhuva asianajaja on joka pennin arvoinen), tavattiin siskon entisiä ystäviä ja työkavereita, ja tyhjennettiin se vuokravarasto. Suurin osa tavaroista, huonekaluista ja kirjoista ja sellaisista, siskon ystävät veivät paikalliseen kierrätyskeskukseen. Me tuotiin mukanamme vissiin yksi rinkka ja yksi kassi tavaraa, valokuvia ja vaatteita lähinnä.

Se oli jotenkin pysäyttävää, miten se kaikki materia jää tälle puolelle. Toki useimmat älyllisesti tietää, että käärinliinoissa ei ole taskuja eikä mitään, tärkeääkään, saa kuollessaan mukaan. Ja silti.

Sitä varastohuonetta pakatessaan sisko oli toki ajatellut, että käyttää niitä kaikkia tavaroita vielä. Ja vielä aika pitkään mun vanhemmilla asuessaankin ajatteli, niinkuin me kaikki, että tämä on välivaihe. Ja toisaalta, sitten kun kävi ilmi että syöpä on levinnyt pitelemättömiin, niin elämässä oli ihan tarpeeksi luopumisen tuskaa ilman, että olisi ruvennut vielä luopumaan omista, tärkeistä tavaroistaan. Niistä, joiden avulla arki ja elämä tuntui edes suunnilleen omalta.

Ja sitten tuli se hetki, kun siskosta oli jäljellä enää muistot ja tavarat. Korillinen kynsilakkoja. Muistivihko johon oli huolellisesti kirjoitettu mun ohjeistus villasukan kantapään neulomisesta. Nahkatakki, jota oli kuumeisesti metsästetty eBaysta ja joka oli melkein mennyt ohi suun. Meidän bändipaita, joka siskolla oli päällään kun se tuli kuuntelemaan meidän keikkaa viisi viikkoa keuhkoleikkauksen jälkeen. Käsirasvoja, hajuvesiä, meikkipussi, vaatteita, koruja, kirjoja, levyjä. Lääkkeet, ruiskut, kyynärsauvat, peruukki. Kaikki yhtäkkiä kodittomia.

Ensin on vähän aikaa sellainen olo, että jos nää kaikki tavarat pitää tällai vaan paikallaan, antaa kaiken olla siinä mihin sisko ne jätti, niin tääkin on ehkä vain väliaikaista. Että jollain lailla se elämä jatkuis näissä tavaroissa. Ja tietyllä tavalla, siinä alkuvaiheessa, ne tavarat auttaa käsittelemään sitä shokkia. Kun se koko menetys on liian iso kohdattavaksi kerralla, niin niiden pienten asioiden kautta voi surra vähän kerrallaan. Itkeä sitä, että noilla tohveleilla on kävelty viimeisen kerran. Että just kun me saatiin laitettua noi taulut seinälle, niin nyt niitä ei olekaan enää valitsija katselemassa. Ja että kun se neuletyökin jäi kesken.

Mulla itselläni kesti aika kauan, että pystyin antamaan itselleni luvan luopua siskon tavaroista. Enkä mä kaikista oo luopunutkaan, en sellaisista jotka on mulle olleet tärkeitä. Se eBaysta löytynyt nahkatakki on käytössä edelleen. Mutta jokaisen tavaran kanssa mun piti käydä keskustelu siitä, että miksi mä sitä säilyttäisin. Onko tämä mulle tärkeä ja arvokas, käytänkö mä tätä? Vai säilytänkö tätä vain siksi, että tää on ihan hyvä vielä, tää oli siskolle tärkeä tai arvokas, ja tunnen vähän syyllisyyttä kun en osaa arvostaa tätä niinkuin kuuluisi?

Se on vaikuttanut myös mun omaan materiasuhteeseen. Jonain päivänä, ennemmin tai myöhemmin, mun kaikki tavarat tulee olemaan samalla tavalla kodittomia. Jonain päivänä, ennemmin tai myöhemmin, myös minusta on jäljellä pelkästään muistot ja tavarat. Millaisia muistoja haluan, että jäljelle jääneillä minusta on? Millaisia tavaroita haluan, että he joutuvat setvimään läpi?

Tietyllä tavalla tuntuu ehkä makaaberilta ajatella omaa kuolemaansa tavaroiden näkökulmasta, tai tavaroita oman kuoleman näkökulmasta. Ja toisaalta, jos kuolemasta voidaan mitään varmasti sanoa, niin se on se, että materia jää tälle puolelle, läheisten luokse. Materian kautta läheisillä on vielä mahdollisuus pitää yllä ihmissuhdettaan edesmenneeseen, käsitellä sitä kapistus kerrallaan ja lopulta luopua, jatkaa omaa elämää muistot sydämessä.

Siinä vaiheessa kun lapset käy läpi mun jäämistöä, niin haluanko mä, että niille tulee lämpimiä muistoja mun tavaroista? ”Muistatko, näitä kenkiä äiti käytti aina tän mekon kanssa!” ”Kato, tässä on äidin päiväkirjat, muistatko kun me ei saatu pieninä koskea näihin?” Vai haluanko, että puolet tavaroista on sellaisia, joiden kohdalla lapset ihmettelevät, että miksi ihmeessä äiti on tällaisenkin säilyttänyt?

Mä ajattelen, että ihmisellä on hyvä olla tietty määrä tavaroita, jotta elämä on sujuvaa. Tällä hetkellä meillä on oikein sopivasti esimerkiksi vaippoja, vähemmälläkin ehkä pärjättäis mutta saattais tulla välillä tenkkapoo jos yhtään vaippaa ei olisikaan puhtaana ja kuivana. Vaatteita on sopivasti, kirjoja on ehkä aika paljon, mutta toisaalta me luetaankin aika paljon. Kaikenlaista sellaista aktiivikäytössä olevaa tavaraa.

Sitten on sellaista tavaraa, jota ei vaan olla saatu aikaiseksi pistää kiertoon tai paperinkeräykseen. Papereita, joita pitäisi selata läpi ja tarkistaa, onko niissä mitään säilyttämisen arvoista. Vaatteita, joista tiedän, etten tule niitä enää ikinä käyttämään, mutta jotka kuitenkin edelleen pyörivät vaatehuoneen perukoilla. Vauvatarvikkeita, joita tämän toisen kanssa ei tarvittukaan, ja joiden aika on jo ohi.  Ja joo,  myös jotain siskon vanhoja tavaroita, joiden kanssa en ole tullut käyneeksi sitä keskustelua.

Mä tykkään kovasti minimalismin ajatuksesta. Tavallaan musta olis ihanaa, jos elämäni loputtua multa jäisi pieni jäämistö materiaa ja mittava henkinen perintö. Mitä enemmän mä arjessa pystyn luopumaan pienessäkin mittakaavassa materiasta, niinkuin lehtien tilaamisesta tai sadan eri neuletyön aloittamisesta, ja mitä enemmän mä pystyn huoltamaan sitä omaisuutta mitä mulla jo on, niin sitä enemmän mulla jää energiaa ja aikaa siihen henkiseen perintöön, oli se sitten lasten kasvattamista tai kirjoittamista tai jotain muuta.

Koska se tärkeä, mitä mulla siskosta on edelleen jäljellä, ei ole konkreettista. Sen sijaan mulla on muistoja meidän yhteisistä hetkistä tai siskon tavasta sanoa ”dodii!”. Mä aina tasaisin väliajoin näen unta siskosta ja pääsen jutustelemaan ja nauramaan hänen kanssaan niille meidän yhteisille jutuille. Mä voin kertoa muksuille tädistä, jota he eivät koskaan tavanneet, mutta jonka kuvia on mummin ja ukin luona. Mulla on selkärangassa, omakohtaisena kokemuksena, kaikki ne vuodet jolloin mulla oli sisko. Mä tiedän, mitä se oli, ja millaisia me toisillemme oltiin, ja mitä kaikkia tunteita sisarus voi herättää.

Ja vaikka mulla olisi näistä kaikista asioista tuhat valokuvaa ja tallella seitsemänkymmentä vaatekappaletta ja kuusitoista kahvikuppia, niin ne tavarat ei oikeastaan tekis muuta kuin herättäis mussa sen, mitä minussa itsessäni jo on.

Se on vaatinut työtä ja luopumista ja luottamista siihen, että ihminen ei asu tavaroissaan. Ei sisko, enkä minä.

Kommenteista:
Saa kommentoida tai olla kommentoimatta, kumpi tahansa tuntuu luontevammalta. Voi vaikka kertoa, jos itsellä on jotain kokemuksia aiheesta edesmenneen läheisen tavarat ja niihin suhtautuminen. Tai mainita, jos itsellä on prosessi päällä aiheeseen liittyen. Tai sytyttää kynttilän ja kertoa siitä, tai muuten vaan kertoilla lukeneensa. Rauhallista pyhäinpäivää.

P.S. Uusista teksteistä saat tiedon, kun käyt tykkäämässä Facebook-sivusta!

Haluaisitko enemmän kärsivällisyyttä aamuihisi?
Ilmaiseen Kärsivällisempi aamu -minikurssiin kuuluu 18-sivuinen työkirja ja parin viikon verran sähköposteja, joiden myötä harjoittelet tekemään aamuistasi lempeämpiä, kärsivällisempiä ja mukavampia. Samalla liityt yli tuhannen vanhemmuuden supersankarin seuraan Lupa olla minä -kirjeen tilaajaksi ja saat viikoittain sähköpostiisi inspiraatiota ja vinkkejä itsestä huolehtimiseen, kärsivällisyyteen ja riittävän hyvään vanhemmuuteen. Tervetuloa mukaan. <3

Comments

  1. says

    Mulla on tavaroita muummolta. Ne on lähinnä astioita, lankoja, nappeja, vetskareita ja muita käyttötavaroita jotka onkin käytössä jatkuvasti (toki käsityöaiheiset tavarat on vähentyneet ajan saatossa aika merkittävästi). Sitten löytyy valokuvia jotka on tuolla laatikossa, joita tulee joskus harvakseltaan selailtua. Tiedän että ne on mummon vanhoja tavaroita, mutta en muista sitä edes aina käyttäessäni niitä. Ne on nykyään mun tavaroita jotka saattaa jäädä mun lapsille mun kuoleman jälkeen.

    • says

      Se on musta kaikkein hienointa, jos ne itselle kulkeutuneet tavarat on oikeasti merkityksellisesti mukana siinä omassa arjessa. Niin että niistä voi kertoa siinä käyttäessä vaikka lapsille, että arvaapa kenen tämä on alunperin ollut. Ja ettei niitä käytä vähän vastahankaisesti vain siksi, että ne on joskus perinnöksi jääneet.

  2. says

    Olen joutunut sattuneista syistä miettimään näitä asioita omalla kohdallani. Se, liikkuva elämäntyyli ja oma esteettinen silmäni ovat ajaneet minua kohti minimalismia. Kirjoja, elokuvia ja levyjä minulla on runsaasti, mutta muuten välttelen turhaa tavaraa. En pidä ajatuksesta, että joku joutuisi ”siivoamaan” ja lajittelemaan kuolemani jälkeen. Levy-, kirja- ja elokuvahyllyni kertovat minusta enemmän kuin päiväkirjamerkinnät.

    Aiemmin olin pakkomielteinen arkistoija (kyllä, olen se ihminen jonka veropaperit ja lääkärikuitit ovat kansioissa kauniisti kronologisesti), mutta olen kokemusteni kasvattamana päätynyt säilyttämään tarpeellisen ja oikeasti tärkeän. Koin todellista vapautta, kun pankkikuitit vuodesta 2003 kohtasivat silppurin. Tällä suunnanmuutoksella olen myös lunastanut itselleni vapauden kuolla. En toki halua vielä heittää henkeäni. Ostan vain itselleni mielenrauhan samalla tapaa kuin käyttämällä siistejä alusvaatteita (koskaan ei tiedä milloin joutuu ambulanssiin). Lähinnä toivon, että minulle merkityksellinen omaisuus päätyy jollekin, joka siitä todella osaa nauttia – puolisosi levyistä Jane Austenin teoksiin.

    Ja kiitos henkilökohtaisen surukokemuksesi jakamisesta. Minusta on mielenkiintoista nähdä ja kuulla miten ihmiset käsittelevät ja mieltävät kuolemaa. Olen pohtinut aihetta paljon omien kokemusteni takia sekä kuolevien potilaiden ja vainajien parissa työskennellessä.

    • says

      Kiitos kun kävit kommentoimassa ja jakamassa!

      Tuo onkin muuten kiinnostava näkökulma, tuo ”vapauden lunastaminen”. Tunnistan ihan saman itsessäni, että jollain lailla kantaa vastuuta niistä omistamistaan tavaroista ja papereista. Että ne pääsee hyvään kotiin, että ne ei joudu vääriin käsiin, että niille ei käy huonosti tässä maailmassa.

      Ja miten onkaan niin, että ensin sitä vapautta yrittää hakea sieltä toisesta ääripäästä – whoever dies with the most stuff wins. Kun mitä enemmän tavaraa on ympärillä, sitä useampaan kapineeseen sielu on sitoutunut, ja sitä raskaampaa on mennä virran mukana ja seurata omaa sydäntään. Ehkä tavaraa vähentämällä lunastaa paitsi vapauden kuolla, myös vapauden elää intuitionsa mukaan. Hmm.