Kun pinna palaa

Näin ”melkein kevään korvalla” (arkistojen lukijat: viimeksi eilen satoi lunta, kiitos huhtikuu 2013) on noussut pinnalle keskustelu siitä, miten opettajan kuuluisi käyttäytyä konfliktitilanteessa oppilaan kanssa.

Yksi opettaja on erotettu, koska siirsi suutaan soittaneen teinin pois ruokalasta kyseenalaista voimaa käyttäen. Mä en tiedä, mitä kyseisessä tilanteessa on tapahtunut, ja mun ei tarviikaan, koska aiheesta on käynnissä poliisitutkinta.

Mä kuitenkin jäin pohtimaan tätä aihetta noin yleisesti opettajan, oppilaan, väkivallan, tarpeiden ja sensellaisten näkökulmasta.

Mä olen siis opettaja, ja oon tehnyt sekä koulumaailmassa että sen ulkopuolella jonkin verran töitä teinien kanssa. Mä olen ollut se, joka huutaa ”Turpa kiinni!” ja reaktio on joko jäätävä hiljaisuus tai täysi välinpitämättömyys. Mä olen saanut kohdattua ongelmatilanteita rakentavasti niin, että molemmille on jäänyt hyvä fiilis jatkaa eteenpäin. Mulla on palanut pinna siihen, että ylimieliset nirppanokkateinit käyttäytyy kuin omistaisivat maailman. Toisaalta mä en oo koskaan saanut turpaani oppilaalta enkä ole myöskään käynyt oppilaaseen käsiksi.

Että noin niinkuin hyvässä ja pahassa tää on se konteksti, josta mä asiaa katson.

Tuntuu, että ilmassa on ihan todella paljon turhautumista siihen, että eikö opettaja saa tehdä mitään, jos joku pikkuhitler terrorisoi koko luokkaa ja koulua. Että jos lapset raapii ja sylkee ja huorittelee ja solvaa, niin pitääkö olla lammas vaan ja ottaa kaikki vastaan? Että eikö opettaja saa puolustautua?

Mä ajattelen sen asian näin.

Aikuisen vastuu, taas kerran.

Opettaja on ihminen, ja oppilas on ihminen. Molemmilla on oma taustansa, omat herkät kohtansa ja räjähdyspisteensä. Molemmilla on – kyllä – tunteet ja tarpeet, silloinkin kun joku huutaa vittusaatanaa ja ehkä erityisesti silloin.

Ja samaan aikaan on niin, että opettaja on aikuinen ja oppilas on lapsi. Jopa se 17-vuotias parrakas lukiolainen, jolta ei kysytä tupakkaa ostaessa papereita, on edelleen juridisesti lapsi. Usein myös henkisesti monesta kohtaa, erityisesti silloin kun suututtaa tai pelottaa.

Opettaja puolestaan on kasvattaja ja vuorovaikutuksen ammattilainen. Hänen työtään on paitsi välittää oppilaille asiasisältöjä, myös omalla esimerkillä näyttää, miten aikuisten maailmassa hoidetaan konfliktitilanteet.

Opettaja on lisäksi valinnut ammatikseen kasvattamisen, ja se tarkoittaa, että hän on vastuussa omasta kyvykkyydestään tehdä tiukoissakin tilanteissa asiallisia ratkaisuja.

Kevät noin yleensä on koulumaailmassa tiukkaa aikaa. Päättöarvioinnit, lukuvuoden oppisisältöjen mahduttaminen kaikkien kevätkarkeloiden sekaan, koko vuoden aikana kertyneet patoumat ja angstit, sekä ihan puhdas kisaväsymys vetävät monen opettajan keväällä aivan piippuun.

Tahdonvoima on koetuksella jo normaalin työmäärän ja luokkatilanteen pyörittämisessä. Jos vastaan tulee vielä joku konflikti oppilaan kanssa, on vaikea pitää pää kylmänä. Usein ne turhautumiset ja muut ensin patoaa sisälleen, ja se kuluttaa tahdonvoimaa vielä lisää, kunnes sitä ei enää riitä itsehillintään tai järkevään, aikuismaiseen toimintaan, ja pinna palaa.

Kaikki tämä on täysin ymmärrettävää.

Ja silti.

Silti.

Kun aikuinen koskee lapseen vihaisena, suuttuneena, omaa auktoriteettiaan vahvistaakseen tai valtaansa näyttääkseen, on menty rajan yli.

Itseään saa puolustaa rauhallisesti. Toisia saa suojella rauhallisesti. Lasta saa suojella itseltään rauhallisesti. Ja jos huomaa, ettei pysy rauhallisena, suojelee itseään ja muita parhaiten, jos kutsuu paikalle toisen, rauhallisen aikuisen.

Miten sitä vastuuta voi kantaa?

No mutta entä jos en pysy rauhallisena, kun joku saatanan nirppanokka tai jästipää länkyttää päin naamaa?

Kuten sanottua, kasvattaja on vastuussa omasta kyvykkyydestään tehdä asiallisia ratkaisuja. Juuri missään ei kuitenkaan opeteta, miten sitä kyvykkyyttä hoidetaan – ei ainakaan opettajankoulutuksessa. Sivulauseissa puhutaan siitä, että töitä tehdään omalla persoonalla, mutta esimerkiksi siitä ei puhuta, mitä opettaja voi tehdä ettei pinna pala. Tai mitä tehdä, jos ja kun se meinaa palaa.

No mitä voi tehdä? Ainakin nämä neljä asiaa, tai ainakin jonkun näistä. Ja tämä pätee mun mielestä kaikkiin kasvattajiin, oli se jästipää länkyttäjä sitten iältään kaksi tai kuusitoista.

1. Kasvattaja voi tiedostaa ja suojella tahdonvoimaansa. 

Kun hahmottaa, millaiset asiat kuluttavat tahdonvoimaa (päätöksenteko, impulssien hallinta, tunteiden kontrolloiminen, looginen ajattelu, rutiineista poikkeaminen, kiusausten vastustaminen ja niin edelleen), pystyy tarkkailemaan, milloin itsellä riittää kapasiteetti hoitaa tiukka tilanne ja milloin on syytä poistua.

Tai isommassa mittakaavassa: kun huomaa, että elämäntilanne tai työtilanne tai joku muu vaatii poikkeuksellisen paljon tahdonvoimaa, niin osaa tietoisesti rajoittaa ja helpottaa taakkaansa muilta osin.

2. Kasvattaja voi tietoisesti käsitellä ja työstää niitä omia räjähdysherkkiä kohtiaan konfliktitilanteiden ulkopuolella. 

Käsittelyyn on olemassa lukemattomia lähestymistapoja – Sedona-metodi, Ho’oponopono, Byron Katien The Work, Nonviolent Communicationin itse-empatia, meditaatio, omien tunteiden sanoittaminen puhuen tai kirjallisesti ja pään äänien kanssa keskustelu noin esimerkiksi.

Keinolla ei oikeastaan ole väliä, kunhan se tuntuu niin luontevalta, että sitä tulee käytettyä ja harjoiteltua. Jos itsellä ei tunnu olevan kapasiteettia käsitellä asioita omin voimin, on kasvattajan vastuulla etsiä apua siihen käsittelyyn ennen kuin napsahtaa. Tai apua siihen avun pyytämiseen.

3. Kasvattaja voi opetella jonkun keinon, jolla saa palautettua itsensä rauhalliseen ja asialliseen tilaan kesken konfliktin. 

Tarkoitus on, että tunteita ja tarpeita ei patoa sisälleen, vaan päästää niistä irti rakentavasti, jotta pystyy suhtautumaan konfliktin toiseen osapuoleen mahdollisimman asiallisesti ja kuuntelemaan häntä aidosti.

Tähänkin on lukemattomia keinoja. Mindfulness ja kehotietoisuus, tietoinen toisen näkökulman ottaminen, Nonviolent Communication sekä sisäisesti että ääneen, Sedona-metodi, Ho’oponopono ja monia muita. Edelleen, keinolla ei ole niinkään väliä, vaan lopputuloksella.

4. Kasvattaja voi harjoitella myöntämään olleensa väärässä ja pyytämään anteeksi silloin kun siihen on aihetta. 

Tämä on edelleen kovasti tabu – että hyvä kasvattaja voisi tehdä virheitä, tai että virheiden tekeminen ei olisi häpeän aihe vaan tilaisuus näyttää mallia.

Ja kuitenkin: jos lapsi ei koskaan näe, että kasvattaja myöntää virheensä, niin hän oppii, että aikuiset eivät tee virheitä. Ja kun hän itse tekee virheen, se huojuttaa koko minäkuvaa. Kun taas jos kasvattaja näyttää esimerkillään, että elämä jatkuu virheidenkin jälkeen, lapsi oppii suhtautumaan virheisiin osana normaalia elämää.

Nää on periaatteessa yksinkertaisia juttuja, mutta se ei tarkoita, että ne olis helppoja. Jos tähän olisi helppo ratkaisu, niin se olis varmasti jo löytynyt. Omien solmujen työstäminen on palkitsevaa mutta välillä epämiellyttävää työtä. Omien heikkouksien katsominen silmästä silmään voi tuntua alkuun uhkaavalta, ennenkuin huomaa, että katsominen muuttaa sitä kokemusta.

Mä väitän, että sen työstämisvaiheen epämukavuuden sietäminen on se hinta, joka me joudutaan kasvattajina maksamaan siitä, että voidaan aidosti kohdata kasvatettavamme.

Jos opettaja on muutakin kuin oppimateriaaliautomaatti, jos vanhempi on muutakin kuin vaipanvaihtaja ja päivärutiinin kapellimestari, jos isovanhempi on muutakin kuin synttärilahjakuvasto ja viihdekeskus, niin lapsi pitää edes yrittää kohdata kunnioittavasti ja omana yksilönään, ei kasvattajan toiveiden ja painajaisten heijastumana.

Vain siten me saadaan kasvatettua näistä muksuista itseämme fiksumpia aikuisia. Ja eikö se tavallaan ole tän koko homman pointti?

Kommenteista: 
Saa mielellään kommentoida! Ajatukset aiheesta tervetulleita, samoin kokemukset, lisähuomautukset ja kaikenlaiset kysymykset. Ja kuten tavallista, täällä meillä on lupa kommentoida kunnioittavasti ja omat sekä toisten tilanteet huomioiden.

Milloin sinulla palaa pinna? Mitkä tilanteet, sanat, ilmeet pistävät kupin nurin? Ja jos oletetaan, että sille on aivan looginen syy, että ne asiat raivostuttavat sinua, niin mikä se syy voisi ehkä olla? Onko sinulla toimivia keinoja käsitellä kuohahtavia tunteita tilanteen ollessa päällä, vai tuntuuko että kaipaisit jotain konkreettista?

Haluaisitko enemmän kärsivällisyyttä aamuihisi?
Ilmaiseen Kärsivällisempi aamu -minikurssiin kuuluu 18-sivuinen työkirja ja viikon verran sähköposteja, joiden myötä harjoittelet tekemään aamuistasi lempeämpiä, kärsivällisempiä ja mukavampia. Samalla liityt yli tuhannen vanhemmuuden supersankarin seuraan Lupa olla minä -kirjeen tilaajaksi ja saat viikoittain sähköpostiisi inspiraatiota ja vinkkejä itsestä huolehtimiseen, kärsivällisyyteen ja riittävän hyvään vanhemmuuteen. Tervetuloa mukaan. <3

Comments

  1. says

    Mielenkiintoinen postaus.

    Mulla on kauhean ristiriitaiset fiilikset tästä viimeaikaisesta uutisoinnista. Olen sitä mieltä – kuten vissiin kaikki muutkin- että opettajien oikeudet on riisuttu minimiin eikä tehokkaita rangaistuksia oikein ole tarjolla, kun kunnioitus ja käytöstavat puuttuu. Enkä viittaa väkivaltaan tai mihinkään sellaiseen vaan ihan tavan jälki-istunto – erotus-linjan ratkaisuihin ja johonkin pakolliseen konsultaatioon tms.

    Mutta kun itsellä palaa pinna kaiken aikaa, koko ajan, yhden rajojaan ja äitinsä huumorintajua koettelevan uhmiksen kanssa ja sitä joutuu tekee oikein töitä ettei ala fyysiseksi, niin tuntuu ahdistavalta ajatella että lapsella – olisi se kuinka dorka tahansa – ei olisi koulussa oikeutta samaan koskemattomuuteen kuin pitää kotona olla.

    Mene ja tiedä, onneksi en ole poliisi enkä opettaja enkä ko. hulttion äiti.

    • says

      Näinpä. Toivotaan, että asiaa hoitavilla tahoilla riittää kapasiteetti selvittää tää sotku fiksummin kuin mitä tähän asti.

  2. says

    Samaa mieltä, mielenkiintoinen postaus. En ole nähnyt videota, mutta lukemani perusteella tuskin puollan käytöstä. Erottaminen tietysti voi olla liioiteltua, mutta ymmärsin, että enemmänkin kyse on tässä tilanteessa paikallisen tason kyvyttömyydestä hoitaa jälkipyykkiä asiallisesti.

    Ainakin yksityisen koulun (ihan normaali lähikoulu silti) näkökulmasta tehokkaita rangaistuksia on (ne ihan normaalit), kun niitä käytetään järkevästi. Jotta järjestys koulussa pysyy, se vaatii opettajilta yhteinäisiä käytänteitä ja hyvää johtotyöskentelyä. Toki mä en tiedä, kuinka kädet sidottuina meidän koulun rehtori ja apulaisrehtorit kokevat työskentelevänsä, mutta työntekijänäkökulmasta mun mielestä homma toimii.

    En ole myöskään sitä mieltä, että kunnioitus ja käytöstavat puuttuvat. Toki joillain on käytöstavoissa vielä paljon opittavaa ja niitä koulussa myös harjoitellaan, mutta ei fyysisin rangaistuksin. Jos vaihtoehtona on ns. vanhanajan herranpelko, niin en mä sinnekään lähtis. Kunnioitusta saa, jos sen ansaitsee.

    • says

      Mä katsoin sen videon, ja mä en oikeasti saanut siitä selvää, että mitä se opettaja tarkalleen teki. Siitä mä oon sun kanssa samaa mieltä, että erottaminen on saattanut olla liioittelua – jos se siis perustuu vain tähän yksittäiseen konfliktiin, ja sitähän ei tiedä muut kuin asianosaiset. Samoin kuin siitä, että kunnioitusta saa, jos sen ansaitsee, ja mun mielestä se ansaitaan kunnioittamalla vastavuoroisesti muita. Ei fyysisellä ylivoimalla.

  3. Susanna says

    Mä kaipaisin kuitenkin käytännön tietoa siitä, miten voi esim. poistaa luokasta sellaisen yläkouluikäisen, joka ei suostu luokasta poistumaan. Mielestäni tässä tapauksessa ei ole kuitenkaan väkivaltaa käytetty, jos on poistettu oppilas selästä työntämällä. Olen itse joutunut tilanteeseen, jossa oppilas ei ole suostunut poistumaan, enkä ole onnistunut ottamaan kädestä kiinni, jotta olisin voinut taluttaa hänet ulos. En siis ole lähtenyt mukaan siihen, että olisin yhtä kertaa useammin yrittänyt ottaa siitä kädestä kiinni. Siinä vaiheessa olen lähtenyt etsimään rehtoria tai toista opettajaa poistamaan oppilasta. Tähän toki vaikuttaa se, että olen suht pienikokoinen nainen, enkä pärjäisi fyysisesti oppilaille. Kysymys onkin sitten se, että mitä tällainen käyttäytyminen tekee opettajan omalle auktoriteetille, jos pitää hakea toinen opettaja auttamaan? Tässä tilanteessa pitää opettajan myös miettiä sitä, että on jättänyt luokan valvomatta täksi aikaa ja toivoa, ettei mitään ehdi tällä välin tapahtua, sillä olisi siitä kuitenkin vastuussa…

    Nyt jo oon saanu kuulla moneltakin opettajalta eri kouluista, että oppilaat ovat tästä tapauksesta oppineet sen, ettei kukaan opettaja saa missään tilanteessa vaatia heitä tekemään mitään…

    • says

      Toi on kyllä surullista, että oppilaiden johtopäätös on tuo. Ja toisaalta, se ikäänkuin kuuluu teini-iän oirekuvaan, että mulle kaikki oikeudet heti mutta en mä niitä velvollisuuksia kiitti. Aikuisten, erityisesti vanhempien, duuni on selventää lapsilleen, että ei se nyt ihan sitä tarkoita ja miksi ei.

      Mä tunnistan myös ton pienikokoisen naisopettajan ongelman, että mitäs jos sana ei vaan mee perille. Mä itse ajattelen Nonviolent Communicationin suuntaisesti, että vaikka sen perseilevän lapsen strategia (eli se perseily) olis mahdotonta hyväksyä, niin siellä taustalla on joku tarve. Ja siinä vaiheessa kun kommunikaatio siirtyy pois siitä ”eikö sana kuulu vai eikö se tehoa” -meiningistä ja enemmän kohti ”mistä on kyse, mitä sä tarviit, ja mitä me voitais tehdä niin että kaikki olis tyytyväisiä” -viestintää, niin mä uskon että myös luokasta poistamisten tarve vähenee. Se vaatii resursseja, eli määrärahoja, eikä sillä saada ketään mediassa lynkattua, mutta se vois toimia.

    • Susanna says

      Ongelma on usein se, ettei siihen keskusteluun pääse kunnolla niin, että ollaan luokassa muiden oppilaiden kanssa. Yleensä se auttaa, että saa oppilaan huoneen ulkopuolelle, jotta voi keskustella kahden kesken. Tämä ei taas onnistu, jos oppilas ei suostu lähtemään paikaltaan…
      Näitä ongelmia tosin syntyy yleensä vain silloin, kun on juuri aloittanut jossain koulussa, eikä vielä tunne oppilaita ja oppilaat yrittävät katsoa, kuinka paljon voivat pistää hanttiin.

    • says

      Totta tuokin. Oppilas jää helpommin jumiin siihen länkyttäjän rooliin jos on kaverit vieressä kattomassa, ja opettajalta vaatii toisaalta aikamoista tilannetajua lähteä purkamaan sitä ”sua selvästi ottaa päähän kun tilanne on tämä” -vyyhteä ilman että asettaa oppilaan liian haavoittuvaan asemaan.

  4. Paula says

    Se mikä tässä uutisissa olleen erotetun opettajan tapauksessa pisti silmään, oli rehtorin päätös, jossa opettaja oli työntänyt oppilaan _portaita_ kohti.
    tönimistä ja pinnan palamista voi käydä itse kullekin, mutta portaisiin päin töniminen aiheuttaa oikeasti vaaratilanteen, jossa voi käydä vakavasti, jopa kuolla. Se, että tässä tapauksessa ei käynyt mitään saattoi olla vain tuuria.

    Tosin asiaa tarkemmin tuntematta voi minulla olla muodostunut tilanteesta väärä käsitys.

    Se käsittääkseni pitää paikkansa, että erityisesti pääkaupunkiseudulla on kouluja jossa opetustyö on erityisen raskasta kun lapsilla on kotona ongelmia ja tuovat ne mukanaan kouluun ja tällaisia lapsia on paljon samassa koulussa.

    Kuitenkin tuntuu siltä, että tuossa olisi pitänyt rangaista molempia ja että ehkä varoitus opettajalle olisi riittänyt jos tuo ihan jokapäiväistä ei ole.

    • says

      Mä kans rupesin miettimään (kiitos oman kyynärpäävammani, jonka syntytarinan kerron ehkä joskus), että mitä jos tilanteessa opettaja olisikin vaikka kompastunut ja kaatunut oppilaan päälle? Jos oppilas olisi kompastunut omiin jalkoihinsa ja kaatunut?

      Se, että mitään ei sattunut, oli tuurista kiinni, jos tilanne oli se, että opettaja käytti fyysistä ylivoimaansa hallitsemattomassa mielentilassa. Huonolla tuurilla tuloksena olis voinut olla murtumia tai pahempaakin. Ja huutaisko lööpit silloin että ”Opettaja pahoinpiteli teinin sairaalakuntoon!” vai riittäisikö edelleen ymmärrystä? En tiedä.

  5. says

    Jos olet katsonut A-stream ohjelman aiheesta, niin muutama olennainen pointtihan siinä tuli esiin: ensinnäkin opettaja ei omien sanojensa mukaan menettänyt hermojaan ja työntänyt, vaan tietoisesti lähti työntämään, jotta voisi milloin tahansa voinut keskeyttää siiron, jos vastarinta loppuu. Videon lopussa näkyvä horjahdus opelta oli juuri sitä, oppilas itse lopetti vastarinnan ja kiipesi portaikkoon.

    Jos tämä pitää paikkansa, edes loppuosa siitä, niin puolustan opettajan tekoa täysin.

    Erottamiseen johtanut tekijä oli kuitenkin se, että tilanteessa ei opetusviraston mukaan ollut vaaraa tai uhkaa ja teko siten olisi laiton, pykälä 36:n ehdot eivät täyttyneet. (Näin siis opetusviraston edustaja totesi.)

    • says

      Jos näin on, niin toisaalta ihan hyvä että opettaja oli oman toimintansa kanssa kartalla. Mä en ehkä silti olis sitä mieltä, että jos esim. puoliso tai oma (kävely- ja keskusteluikäinen) lapsi käyttäytyy epäkunnioittavasti, niin sellainen tyynen rauhallinen tukevalla-otteella-toiseen-huoneeseen -meininki olis myöskään hyväksyttävää – siis silloin, jos materia tai terveys ei oo keneltäkään vaarassa. Ja sit sellainen ”teet näin koska mä sanoin että teet näin” -komentaminen on noin lähtökohtaisesti tehoton ihmisiin vaikuttamisen tapa, jos se toinen osapuoli ei haluakaan tehdä yhteistyötä.

      Ja toki täältä ei-koulumaailmasta on niin helppo huudella, että mitä tekis tai ei tekis, kun ei tartte olla kuin vain muutaman jääräpään kanssa tekemisissä kerrallaan. Tilanteisiin on ihan eri tavalla aikaa ja resursseja paneutua, siinä missä koulussa on jatkuvasti kiire. Mä en ihan rehellisesti tiedä, että miten onnistuisin ton kaltaisen tilanteen hoitamaan, kun fyysinen voima ei riittäis siirtämiseen vaikka haluaisinkin. Vielä toistaiseksi uskon Nonviolent Communicationin tehoon, mutta en oo joutunut henkeäni tai terveyttäni sillä suojaamaan, niin uskon varassa ollaan.