Kun on jo sata kertaa sanottu

Mun kärsivällisyyttäni koettelee tällä hetkellä se, että huushollin molemmat lapset on ”eikö tästä ole sanottu jo sata kertaa” -vaiheessa. Viimeisin esimerkki on ruokapöydästä. Vuorotellen saa sanoa esikoiselle ”ruoka on ruokaa, ei muovailuvahaa” ja kuopukselle ”ota hei sormet pois sieltä mukista”. Rasittavinta on, että näistäkin asioista on sanottu aika monta kertaa ruokapöydässä aikaisemmin.

Rasittavinta on, että näistäkin asioista on sanottu aika monta kertaa ruokapöydässä aikaisemmin.

Sen mä tiedän, että tämä vaihe kestää. Se alkoi suunnilleen siinä kohtaa, kun lapsi lähti liikkeelle, enkä usko, että se loppuu ennenkuin muksut muuttavat omilleen. Ruokapöydän lisäksi se liittyy muun muassa sellaisten asioiden oppimiseen kuin ”älä ota kädestä”, ”ei saa töniä”, ”nyt on toisen vuoro, odota hetki”, ”jos haluat itse laittaa ulkovaatteet niin laita sitten itse ulkovaatteet” ja niin edelleen.

Ja vaikka niihin sanomisiin yhdistää sen ohjauksen, että näin voit pyytää, silittää saa, tuosta kohtaa menee jalka lahkeeseen, niin silti kestää, ennenkuin se homma menee perille.

Toisinaan lapsi on virkeä ja skarppi, ja silloin homma toimii hienosti. Sitä rasittavampaa on, kun on jo tottunut siihen että lapsi osaa jotain, ja sitten puff, koko taito ikäänkuin häviää lapselta muistista kun tulee joku stressaava elämäntilanne tai muuten vaan jännittävä viikonloppu tai flunssa tai muu kapasiteettia kuluttava juttu.

Uuden tavan oppiminen kestää

Aikuisista puhuttaessa usein törmää ajatukseen, että uuden tavan oppiminen kestää kolmesta viikosta pariin kuukauteen. Jos joka päivä teet jonkun jutun samalla tavalla, niin muutaman kuukauden päästä se toiminta on siirtynyt autopilotille.

Silloin menee enemmän energiaa, jos jättää sen homman tekemättä. Tarkka aika riippuu varmasti ihmisestä, tavasta ja käytettävissä olevasta kapasiteetista, mutta ainakin sen voi yleistää, että toistoja tarvitaan.

Uuden tavan oppiminen kestää kolmesta viikosta pariin kuukauteen.

Jos mä olisin jokaisesta innostumisesta ja hyvästä aikomuksesta saanut viikossa luotua itselleni uuden tavan, niin mä olisin aika erilaisessa fyysisessä kunnossa ja meidän kämppä näyttäis vähän erilaiselta. Noin esimerkiksi. Joku teistä lukijoista pystyy ehkä samaistumaan.

Tietoinen harjoitus ja toistot vahvistavat aivoissa siihen toimintaan tarvittavia yhteyksiä, jotta sinne reitille on tarvittaessa helpompi päästä. Ja ne yhteydet vahvistuvat vain treenaamalla.

Umpihanki vai nelikaistatie?

Uusi tapa on kuin umpihanki, totuttu tekemisen tapa puolestaan tasaiseksi tamppaantunut väylä. Ensimmäiset toistot ovat vaivalloisia, kun pitää tarpoa kokonaan uusi reitti. Se vaatii tietoista huomiota ja skarppausta. Viikon tai parin päästä polku on jo vähän helpompi kulkea.

Ensimmäiset toistot ovat vaivalloisia, kun pitää tarpoa kokonaan uusi reitti.

Sitten usein tossa kolmen viikon tai kuukauden kohdalla tulee julmettu lumimyräkkä – flunssa, kiirettä töissä tai muualla, lapsella Joku Vaihe, läheisillä hankalaa, PMS, mitä näitä nyt on. Molemmat polut vaativat yhtäkkiä ylimääräistä energiaa.

Olisi kauhean paljon helpompaa mennä sitä vanhaa reittiä, kun se on vähän vähemmän tukossa kuin se uusi, hyvälle mallille päässyt polku. (Tähän mulla itselläni usein kaatuu sen Uuden Paremman Elämän opettelu.) Jos muistaa, että tämä kuuluu asiaan ja nyt mun uusi tekemisen tapani punnitaan, niin on vähän helpompi keskittyä taas siihen, että rämpii sen uuden reitin auki.

Lapsenikin tarpoo umpihangessa

Lapsilla on sama juttu. Toistoja tarvitaan. Toistoja tarvitaan. Lisäksi lapsella ei välttämättä ole kykyä hahmottaa, miksi juuri tästä kohtaa mennään tuohon suuntaan umpihangen läpi, kun tuolla olisi tuo ihan hyvä valmiiksi tallattu reitti ihan vieressä.

Tässä kohtaa se ohjauksen ja auttamisen merkitys tulee tosi selkeästi esiin. Jos lapsi opettelee menemään tuosta kohtaa umpihangen läpi ihan muuten vaan, niin mikään ei auta häntä muistamaan sitä seuraavalla kerralla. Että jos ei saa töniä, niin saako lyödä? Tai purra? Jos lapselle osoittaa sieltä umpihangen toiselta puolelta, että tuota ”Ei saa satuttaa toista” -taloa kohti mennään, niin lapsen on helpompi muistaa, mistä oli kyse.

Tämä umpihanki ja tallattu polku -mielikuva auttaa mua pysymään kärsivällisempänä silloin, kun lapset vaikka nyt uittavat sormiaan maitolasissa tai muovailevat sämpylän sisuksesta pallosia. *huokaus*

Se reitti aivoissa ei vain ole vielä valmis, eikä mikään määrä mun räksyttämistäni saa sitä yhtään valmiimmaksi.

Se reitti aivoissa ei vain ole vielä valmis, eikä mikään määrä mun räksyttämistäni saa sitä yhtään valmiimmaksi. Päinvastoin – kun mä jaksan selittää sen asian vielä viidettäsadatta kertaa, niin se menee ehkä hivenen paremmin perille.

Ja sitten kun se menee perille, niin tulee seuraava umpihanki, ja seuraava, ja seuraava. Ja yhtäkkiä mä huomaan, että kukaan ei ole pitkään aikaan esimerkiksi yrittänyt kaivaa huonekasvista multia lattialle. Se polku tuli valmiiksi, ihan kuin huomaamatta. Silloin onnittelen itseäni, että jaksoin olla sen asian kanssa kärsivällinen, vaikka aina se ei ollutkaan helpoin vaihtoehto.

Miten teillä ilmenee tällä hetkellä ”eikö tästä ole jo sata kertaa puhuttu” -vaihe? Huomaatko itsessäsi tuota umpihangessa tarpomista jonkin asian suhteen? Kerro kommenteissa! 🙂

Haluaisitko enemmän kärsivällisyyttä aamuihisi?
Ilmaiseen Kärsivällisempi aamu -minikurssiin kuuluu 18-sivuinen työkirja ja viikon verran sähköposteja, joiden myötä harjoittelet tekemään aamuistasi lempeämpiä, kärsivällisempiä ja mukavampia. Samalla liityt yli tuhannen vanhemmuuden supersankarin seuraan Lupa olla minä -kirjeen tilaajaksi ja saat viikoittain sähköpostiisi inspiraatiota ja vinkkejä itsestä huolehtimiseen, kärsivällisyyteen ja riittävän hyvään vanhemmuuteen. Tervetuloa mukaan. <3