Kun olen kärsimätön, niin mitä oikeastaan tunnen?

Huhtikuussa blogin teemana on kärsivällisyys – juuri se ominaisuus, joka niin usein on koetuksella lapsiperhearjen keskellä.

Mitä kärsivällisyys on?

Etsin erilaisia määritelmiä kärsivällisyydelle, ja tämä oli kiinnostava. Kärsivällinen on sellainen, ”joka odottaa rauhassa, huolestumatta tai hermostumatta”.

Kärsivällinen ”odottaa rauhassa, huolestumatta tai hermostumatta”.

Osui aika konkreettisesti kohdalleen. Omassa elämässä kärsivällisyys on koetuksella juuri niissä hetkissä, kun pitäisi odottaa. Haluan jo tehdä jotain, mutta toinen hidastelee. Olen pyytänyt lasta tekemään yhteistyötä esimerkiksi pukemisen tai muun kanssa, ja vastaus on ”joo joo” mutta mitään ei tapahdu. Tai haluaisin, että joku asia selviäisi jo, mutta on vielä monta liikkuvaa osaa, joiden pitää loksahtaa kohdalleen. Ja itse ei voi tehdä muuta kuin odottaa.

Toi jälkiosa oli myös ajatuksia herättävä. Että odottaa ”huolestumatta tai hermostumatta”. Tämä heti herätti mut ajattelemaan.

Kun mä olen kärsimätön, niin olenko mä huolissani vai hermostunut? Pelkäänkö mä, että jotain pahaa tapahtuu? Vai ärsyttääkö mua se, että mä en ehkä saa jotain sellaista, mitä mä tarvitsisin tässä hetkessä? Vai ehkä molempia?

Kärsimättömyyden anatomiaa

Kuvitellaan, että mä alan olla kärsimätön kun kävellään puistosta kotiin ja lapsi kävelee hiiiitaasti, hädin tuskin liikuttaa jalkojaan, ja ehkä vaikka harmittelee jotain asiaa siinä samalla. Mä haluaisin olla jo kotona laittamassa ruokaa pöytään ja pikkusisarusta päikkäreille. Miksi mä olen kärsimätön?

No, mitä väsyneempi ja nälkäisempi mä olen, sitä vähemmän mulla on tahdonvoimaa jäljellä ja sitä enemmän mua ärsyttää.

Lisäksi mulla on illuusio siitä, että mä voin tälle asialle jotain. Mä kuvittelen, että mun puhina tai narina tai valitus tai hoputus saa lapsen jotenkin kävelemään nopeammin, joten mä puhisen ja narisen ja valitan ja hoputan.

Mä kuvittelen, että mun puhina tai narina tai valitus tai hoputus saa lapsen jotenkin kävelemään nopeammin, joten mä puhisen ja narisen ja valitan ja hoputan.

Jos mä kaiken lisäksi pelkään, että lapsi jotenkin ”oppii huonoille tavoille” ellen mä hoputa häntä, niin siinä sitä sitten ollaan.

Mikä siihen voisi auttaa?

Kärsivällisyyden oppiminen on siitä rasittava homma, että siihenkin tarvitaan kärsivällisyyttä. Se ei tapahdu välttämättä nopeasti eikä vaivattomasti. Erityisesti silloin, jos mua ärsyttää se oma kärsimättömyyteni (”miten mä oon taas tällainen?!?!”) tai pelottaa, että siitä on esimerkiksi muksuille haittaa. Hyvinkin itseään ruokkiva kehä, siis.

Hyvä uutinen on, että moniin itseään ruokkiviin kehiin toimii sama asia: huomaaminen ja tiedostaminen. Ihan vain, että ahaa, nyt mä olen taas kärsimätön. Myös sen huomaaminen auttaa, että onko tässä taustalla huolestuminen vai hermostuminen – ja että se tunne tapahtuu mun korvieni välissä.

Hyvä uutinen on, että moniin itseään ruokkiviin kehiin toimii sama asia: huomaaminen ja tiedostaminen.

Kärsimättömyys nimittäin kohdistuu itsen ulkopuolelle. Kärsimättömälle odottaminen on vaikeaa, koska ulkomaailma saa mut tuntemaan erinäisiä asioita. Silloin vastuu siitä kärsimättömyydestä on pois mun harteiltani – jos maailma kerran on niin huolestuttava ja ärsyttävä paikka, niin ei mulla ole muita vaihtoehtoja kuin olla kärsimätön.

Siinä vaiheessa, kun huomaan, että mua huolestuttaa tai mua hermostuttaa, niin on ehkä helpompi hyväksyä ne tunteet. Jos mä huomaan, että se hermostumisen ja huolestumisen alkusyy on mun omien korvien välissä, mun on helpompi ottaa niistä tunteista myös vastuu. Myöntää vaikka ääneen, että mun on nyt vaikea odottaa koska mä olen väsynyt ja kiukkuinen ja mua huolestuttaa, että me ei ehditä ajoissa. Ja vaikka en muuttuisikaan taikaiskusta lehmänhermoiseksi zen-munkiksi, niin pienikin huomaaminen (ja pienikin hyväksyminen) murtaa sitä kehää vähäsen.

Seuraavalla kerralla mä ehkä huomaan vähän aikaisemmin sen kärsimättömyyteni, huolestumiseni, hermostumiseni. Seuraavalla kerralla mun on ehkä aavistuksen helpompi hyväksyä se, että nyt mulla on tällainen fiilis. Ja sitten sitä seuraavalla ja sitä seuraavalla hiljalleen oppii siihen, että ai niin, nyt mä meinaan taas hermostua ja huolestua, ja on vaikea odottaa.

Mitä ajatuksia heräsi? Onko sinulla taipumusta kärsimättömyyteen, ja tunnistatko itsessäsi hermostumista tai huolestumista siellä taustalla? Kerro kommenteissa! 🙂

Haluaisitko enemmän kärsivällisyyttä aamuihisi?
Ilmaiseen Kärsivällisempi aamu -minikurssiin kuuluu 18-sivuinen työkirja ja parin viikon verran sähköposteja, joiden myötä harjoittelet tekemään aamuistasi lempeämpiä, kärsivällisempiä ja mukavampia. Samalla liityt yli tuhannen vanhemmuuden supersankarin seuraan Lupa olla minä -kirjeen tilaajaksi ja saat viikoittain sähköpostiisi inspiraatiota ja vinkkejä itsestä huolehtimiseen, kärsivällisyyteen ja riittävän hyvään vanhemmuuteen. Tervetuloa mukaan. <3