Kun hommia on auki

Tämän päivän teema on ollut open loops tai Zeigarnik effect. Toisin sanoen se, että keskeneräiset asiat pyörii mielessä, kun taas päätökseen saadut asiat on helpompi unohtaa.

Se käynnistyi ehkä kotihommista.

Kun on ensin viikon jatkuvasti kiireinen ja sitten toisen viikon siihen perään sairastaa, niin aika moni kotihomma jää retuperälle. Pyykkiä pitää pestä ja kuivata, mutta viikkaaminen ja kaappiin laittaminen on toisarvoista, kun kiireessä sitä puhdasta pyykkiä saa päälle suoraan kuivaustelineeltäkin. Tiskit saa pestyä kun tiskipöydältä loppuu tila, mutta kuiva-ainepurkit jää pyörimään keittiön tasoille kun ne ei miksikään siinä happane. Ja niin edespäin, ja niin edespäin. Lyhyen tähtäimen ratkaisuja, jotka jää näkyville muistuttamaan itsestään.

Nyt eletään myös sitä syksyn vaihetta, että kaikenlaisia vastuunakkeja, ideoita, projekteja ja muita hommia on yhtäkkiä kertynyt. Sen lisäksi, että ne vaatii konkreettisia toimenpiteitä – kirjoittamista, lukemista, kuuntelemista, sähköposteja, muistiinpanoja – ne vaatii myös suunnittelua, jäsentelyä, yhdistelyä, ideointia ja kaikenlaista aivotyötä.

Ei ihme, että entisen impro-opettajan sanoin pää tuntuu ajoittain aika tuuhealta. Jokainen avoin silmukka, keskeneräinen projekti tai tehtävä, vie henkistä energiaa monin verroin enemmän kuin päätökseen saatu vastaava.

Eilen sentään sain pyykkiä pestyä, ja tänään sain kirjoitettua ajatuksenvirtaa kaikesta mahdollisesta ja huomasin siinä kirjoittaessani, että kas, onpa muuten aika monta rautaa tulessa monella suunnalla. Tein todo-listan noin ensiavuksi.

Vähän sen jälkeen istuttiin perheen kanssa ruokapöydässä, juteltiin puolison kanssa jostain, esikoinen kiemurteli tuolillaan syömisen aikana ja vauva määki hyvin määrätietoisella äänellä. Hain maitoa jääkaapista esikoiselle, kommentoin jotain meidän aikuisten keskusteluun, ja puoliso tarttui mun huolimattomaan esimerkkiin ja alkoi selittää, miksi juuri se esimerkki on huono tähän tilanteeseen ja mistä siinä esimerkissä oikeasti on kysymys.

Silloin tilttasi pää. Liian monta avointa silmukkaa. Päästin sellaisen primitiivireaktion: ”Eikun nyt ÄÄÄÄÄÄÄÄ!”

Kaikki hiljenivät, vauva säikähti ja alkoi itkeä, esikoisellakin meni alahuuli rullalle. Ei vissiin ole muksut ihan kamalan montaa kertaa nähneet kun äidillä pettää kärsivällisyys. Rauhoiteltiin muksut, selitettiin esikoiselle että äitiä alkoi harmittaa. Palattiin takaisin keskustelun alkuperäiseen aiheeseen, saatiin se silmukka loppuun, selitin puolisolle mistä oli kyse.

Loppupäivän mä keskityin siihen, että en ainakaan aloittaisi enää yhtään uutta silmukkaa. Kun muksut saatiin nukkumaan, eli kaksi päivän massiivisinta avointa projektia päätökseen, mä rupesin miettimään ympäristöäni ja tänhetkistä elämääni avointen projektien näkökulmasta.

Leluja lattialla – avoin projekti. Kaapin ovi auki – avoin projekti. Iltapalan astiat pöydällä, ompelutarvikkeet pöydän toisessa päässä, pino laskuja kansioon laitettavaksi. Sälää ikkunalaudalla, sälää lipaston päällä, sälää suunnilleen jokaisella vaakapinnalla.

Yhdistyksen kirjoitushomma. Toinen projekti samassa yhdistyksessä. Pari sähköpostia odottamassa, uusi systeemi asiaan X ja Y ja Z liittyen mielessä.

Coachingiin liittyvä kirja, joka pitäisi opiskella eli lukea läpi, tehdä muistiinpanoja ja reflektoida. Toinen kirja. Mielenkiintoinen haastattelu, kiinnostava nettiluento. Pitäisi suunnitella yksi homma ja luonnostella toinen.

Kasa coaching-harjoituksia, jotka olisi hyvä tehdä itse, sekä testimielessä että oman pään selvittämiseksi. Blogitekstejä ainakin kolmesta eri aiheesta. Parin viikon aikana luettujen ja kuunneltujen asioiden mielessä pyörivä wienervalssi, josta pitäisi päästä tekemään valtavalle paperille monivärinen mind map.

Ei ihme, että pää tuntuu tuuhealta.

Mä olen lukenut paljon hyvää David Allenin Getting Things Done -systeemistä. Perusidea on se, että kirjoitetaan kaikki huomiota vaativat asiat yhteen paikkaan ja päätetään jokaisen kohdalla, mitä asian suhteen konkreettisesti tehdään seuraavaksi. Sitten tehdään. Tyyliin ”laita lasi tiskipöydälle” tai ”tarkista nettisivulta, kenelle sähköposti pitää lähettää”.

Mä luulen, että jonain päivänä tosta systeemistä on mulle tosi paljon hyötyä. Tällä hetkellä kuitenkin mulla ne avoimet silmukat on pääasiassa niin konkreettisia, että samalla vaivalla kun mä kirjoitan ”laita lasi tiskipöydälle” niin mä oon jo laittanut sen sinne.

Mä siis otin kotiäitiversion tästä: jos ei ole tilannetta päällä, mä katson koko ajan ympärilleni etsien seuraavaksi helpoimmin suljettavaa avointa silmukkaa. Että onko jossain roska, joka pitää laittaa roskikseen, tai astia, jonka paikka olisi tiskipöydällä. Onko pyykkitelineellä kuivia pyykkejä, saanko mä viikattua yhden harson laatikkoon tai täytettyä yhden vaipan lipastoon?

Jos on tilanne päällä, kuten vaikka uloslähtö muksujen kanssa tai ruoan saattaminen pöytään, mä keskitän kaiken voimani sen silmukan sulkemiseen. Mä en rupea tekemään vielä yhtä pientä proggista, koska sitten yksi johtaa toiseen ja kohta on mennyt vartti siinä puuhastelussa.

Tähän tuo tietysti oman ilonsa se, että omatahtoinen kaksivuotias ja hampaita tekevä konttaileva vauva luovat tilanteita välillä nopeammin kuin mitä mä ehdin niitä käsitellä. Sitä suuremmalla syyllä ne hetket, jolloin molemmat muksut ovat tyytyväisiä ja rauhallisia, mä voin käyttää pienten silmukoiden sulkemiseen. Tai jos mä rupean työstämään isompia projekteja, mun täytyy suostua siihen että ne jää todennäköisesti vielä hetkeksi kesken. Lause kerrallaan, kappale kerrallaan, lautanen kerrallaan.

Tavoitteena ei ole täydellisen valmis koti eikä täydellisen valmis pää. Tai jos tavoitteita voi asettaa kahdenkymmenen vuoden akselilla niin silloin ehkä. Toistaiseksi tavoitteena on se, että joka päivä mä pystyisin sulkemaan ainakin yhtä monta silmukkaa kuin mitä avaan. Se on haastavaa, ei vähiten siksi että aivot tuottaa jatkuvasti ideoita joita olisi maailman hienointa lähteä toteuttamaan. Niiden kohdalla se silmukan sulkeminen voi ehkä olla sitä, että mä kirjoitan niitä ideoita johonkin ”Some day” -tyyppiseen listaan, niin että ne saa pois mielestä pyörimästä.

Jos vaikka silloin riittäis aivoenergiaa tähän arkeenkin vähän paremmin.

Kommenteista:
Saa kommentoida! Mieleen heränneitä ajatuksia, kokemuksia GTD:stä tai muuta aiheeseen liittyvää. Omista tunteista ja ajatuksista vastuussa ja sillai, niinkuin tavallista!

Pysy perillä teksteistä, tykkää Facebookissa!

Haluaisitko enemmän kärsivällisyyttä aamuihisi?
Ilmaiseen Kärsivällisempi aamu -minikurssiin kuuluu 18-sivuinen työkirja ja parin viikon verran sähköposteja, joiden myötä harjoittelet tekemään aamuistasi lempeämpiä, kärsivällisempiä ja mukavampia. Samalla liityt yli tuhannen vanhemmuuden supersankarin seuraan Lupa olla minä -kirjeen tilaajaksi ja saat viikoittain sähköpostiisi inspiraatiota ja vinkkejä itsestä huolehtimiseen, kärsivällisyyteen ja riittävän hyvään vanhemmuuteen. Tervetuloa mukaan. <3

Comments

  1. says

    Olen kanssa GTD menetelmän fani ja meillä on laatikko minne laitetaan tavaroita, joilla ei ole paikkaa tai joille pitäisi tehdä jotain. Papereille on lokerikko. Noudatan myös löyhästi menetelmän muita periaatteita ja olen referoinut sitä: http://tietoinenlasnaolo.blogspot.fi/search?q=things+done
    Hauskaa jakaa sama mielenkiinnon kohde!

    Kodin siistinä pitämisessä ”tuo vie mennessäs” – kaikuu aina päässä.

    Sain myös hyvän vinkin tapaamaltani professional organiserilta – 75% on täynnä. Eli kaappi tai laatikko on täynnä, kun se on 75% täynnä. Muuten ne ei pysy järjestyksessä…

    • says

      Toi to do -laatikko kuulostaa hyvältä ajatukselta – mä luulen, että meillä sen virkaa toimittaa tosiaan kaikki mahdolliset vaakatasot, mutta jos olis vain yksi paikka niin ehkä huomais paremmin, milloin niille pitää tehdä jotain… hmm, kiitos vinkistä!

      Mä kuulin jostain myös sellaisille jemmakasoille termin ”indecision pile”, eli oikeastaan ei oo vaan halunnut tehdä päätöstä siitä, mitä millekin kapineelle tai paperille tulisi tehdä.