Kun anteeksipyytäminen on vaikeaa

Meillä on temperamenttinen ja herkkä kolmevuotias.

Se ilmenee muun muassa niin, että hän on hyvin riehakas ja fyysinen, ja innostuessaan saattaa satuttaa toisia. Lähinnä meitä vanhempia ja esikoista, muita harvemmin. Ja sitten kun olisi aika pyytää anteeksi, niin se oma käytös hävettää, ja anteeksipyytäminen on vaikeaa, koska silloin pitäisi myöntää tehneensä jotain väärin.

Samaan aikaan meillä on kaksi aikuista, joille anteeksipyytäminen (ja myös anteeksipyynnön kuuleminen toiselta) on tosi tärkeää, sekä viisivuotias esikoinen, jolta ”anteeksi” tulee lähes automaattisesti. Toisin sanoen olemme tilanteessa, jossa kaikki muut paitsi kolmevee pyytävät anteeksi helposti ja usein. Ja kolmevuotiaskin pyytää mutkattomasti anteeksi, paitsi jos on päällä tunnekuohu tai muu itsepäisyyshetki. (Paljastus: kolmevuotiailla niitä tulee paljon.)

Tämä asettaa haasteita.

”Nyt pyydät anteeksi!”

Mä en usko anteeksipyynnön vaatimiseen. Siis sellaiseen ”nyt ei tehdä mitään ennenkuin pyydät anteeksi heti, nytheti, kuulitko!” -meininkiin. Rehellisyyden nimissä myönnän, että välillä arjessa lankean siihenkin, ennenkuin taas muistan, että miksi en usko siihen.

Ensimmäinen syy on se, että anteeksipyynnön vaatiminen tai pakottaminen vesittää täysin sen koko viestin. Me ollaan opetettu lapsille, että ”anteeksi” tarkoittaa ”minun ei ollut tarkoitus loukata sinua”. Se on viesti, jota anteeksipyytäjän pitää oikeasti tarkoittaa. Jotta anteeksipyyntö voisi olla vilpitön, niin anteeksipyytäjän pitää ymmärtää (ikätasoisesti), että mistä käytöksestä toinen loukkaantui, joko fyysisesti tai henkisesti.

Anteeksipyynnön vaatiminen tai pakottaminen vesittää täysin sen koko viestin.

Anteeksipyyntöä vaatimalla mä lähetän anteeksipyytäjälle viestin, että se anteeksipyynnön tilanne tai ajankohta on tärkeämpää kuin se, mitä sillä tarkoittaa. Että voi pyytää anteeksi tosta noin vaan, vaikka ei ymmärtäisi tai tarkoittaisi koko ilmiötä.

(Samasta syystä mä en odota anteeksipyyntöä lapsiltani ja puolisoltani samanlaisista asioista. Lapsi voi sanoa asioita, joissa olisi aikuisen sanomana ihan erilaisia merkityksiä.)

Ja kääntäen: jos lapsi onkin aidosti loukkaantunut jostain toisen tekemästä asiasta ja vaikkapa reagoinut siihen lyömällä, niin on lapsen mielipahan sivuuttamista, jos mä yksioikoisesti vaadin lasta pyytämään anteeksi ennen kuin hänen tunteitaan on kuultu. Sillä mä taas lähetän viestin, että lapsen tunteilla ei ole mitään merkitystä, vaan vain sillä, että hän sanoo tietyt sanat.

Toinen syy sille, että mä en usko anteeksipyynnön vaatimiseen, on ettei se yksinkertaisesti toimi anteeksipyynnön opetusmenetelmänä.

Siis ainakaan sellaisen aidon, jossa lapsi ymmärtäisi vastuunsa ja olisi aidosti pahoillaan toiselle aiheuttamastaan kivusta tai mielipahasta. Meidän lapset on molemmat sen verran jääräpäisiä, että jos vaadin anteeksipyyntöä ennenkuin he ovat siihen valmiita, niin lopputuloksena on, että lapsi kahta pahemmin kieltäytyy tekemästä minkäänlaista yhteistyötä kenenkään kanssa.

Pehmeämmällä temperamentilla varustettu lapsi (jollainen olin itse ja olen edelleen) puolestaan ehkä myöntyy pyytämään anteeksi, mutta se anteeksipyyntö jää tyhjäksi. Pahimmillaan ”anteeksi” muuttuu taikasanaksi, jolla päästään pois epämiellyttävältä tuntuvista tilanteista, kuitataan virheet, eikä edelleenkään tiedetä, että mistä tässä nyt oikeasti oli kyse.

No miten me sitten päästään tilanteeseen, jossa kaikki saavat tarvitsemansa?

Entä jos anteeksipyytäminen on vaikeaa?

Jos muille aidon anteeksipyynnön kuuleminen on tärkeää, ja kolmevuotiaalle anteeksipyytäminen on vaikeaa, niin millä ihmeellä tämän ristiriidan sitten saa ratkeamaan?

Sivuhuomio: Tämä ei ole mikään resepti tai kokonaisvaltainen taikaratkaisu, jolla kaikki ongelmat pyyhkiytyvät pois. Tietenkään. Nämä on niitä keinoja, jotka meillä on toimineet, ja voi olla, että jotkut niistä toimivat toisissakin perheissä.

Mulle itselleni ensimmäinen oivallus on ollutkin juuri se, että lapsella on vaikeuksia sen asian kanssa. Ei ihme, että hän ei halua ajatella koko asiaa. Hän periaatteessa osaa pyytää anteeksi, mutta se on hänellä vielä lähikehityksen vyöhykkeellä – onnistuu hyvänä päivänä ja/tai toisten avulla.

Anteeksipyyntö, eli oman virheen myöntäminen ja toisen armoille asettuminen on haavoittuvainen hetki. Monilla meistä aikuisistakin on vaikeuksia sen kanssa. Opettelussa tarvitaan roppakaupalla armollisuutta ja epätäydellisyyden sietämistä.

1. Toivon, että pyytäisit anteeksi

Jos siis on tilanne, jossa mä toivoisin lapsen pyytävän anteeksi, niin mä ihan ensin kysyn häneltä, että miten sanotaan jos on satuttanut toista tai tehnyt pahaa mieltä.

(Itse asiassa ihan ensin mä huomioin ja kuuntelen sitä kaltoin kohdelluksi tullutta osapuolta ja varmistan, että hänellä on kaikki hyvin. Jos minä olen itse se kaltoin kohdelluksi tullut osapuoli, niin mä otan itselleni hetken aikaa ja käsittelen omat tunteeni.)

Mutta sen jälkeen kysyn häneltä, että miten sanotaan tällaisessa tilanteessa. Jos se ”anteeksi” tulee kevyesti muistuttaen, niin asia on ihan ookoo.

2. Mitä tarvitset?

Jos ei, niin lapsi useimmiten sanoo, että ”en halua sanoa sitä”, tai on muuten vain myrtyneen näköinen ja hiljaa. Silloin mä hellästi kysyn, että no mitä sä tarvitsisit, jotta olisi helpompi pyytää anteeksi?

Joskus lapsi tarvitsee multa syliä, joskus hän hakee vesipullonsa ja ottaa siitä huikan, joskus hän haluaa olla hetken yksin. Kaikki tämä on mulle ihan ok. (Se toki edellyttää sitä, että mä olen itse saanut oman tunnekuohuni laantumaan, jos vaikka minä olin se, jota lapsi satutti.)

Kun mä kysyn lapselta, että mitä hän tarvitsee, jotta anteeksipyyntö onnistuisi, niin mä ohjaan häntä tietoisesti tunnistamaan omia tarpeitaan ja vastaamaan niihin. Mä kunnioitan sitä, että lapsi tietää itse, mitä tarvitsee, ja annan hänelle mahdollisuuden ottaa vastuuta omista tarpeistaan.

3. Kuuntelua

Jos lapsi ei tiedä, että mitä hän tarvitsee, niin mä yritän kysymällä ja kuuntelemalla selvittää sitä yhdessä lapsen kanssa. Toisin sanoen mä kerron omin sanoin lapselle, että miltä tilanne musta näytti, mitä arvelen hänen tuntevan, ja niin edespäin. ”Sua suututti ja sä tönäisit L:aa, ja nyt sua harmittaa että sä satutit ja että L:lle tuli paha mieli.” Lapsi voi sanoa kyllä tai ei, ja häntä kuuntelemalla me päästään lähemmäksi asian ydintä.

Lisäksi yritän sanoittaa sitä anteeksipyynnön vaikeutta. ”Susta tuntuu vaikealta pyytää anteeksi, kun sullakin on vielä paha mieli.” Mä yritän kertoa lapselle, että saa tuntua pahalta, omaa käytöstä saa katua, ja anteeksipyytäminen saa tuntua vaikealta.

Tai jos lapsi kertoo, että hänestä ei tunnu tippaakaan kurjalta kun satutti isompaa, niin sitten mä kuulen senkin. ”Sä halusit satuttaa L:aa. Ajattelitko sä, että sulle tulee hyvä mieli siitä?”

Useimmiten siellä satuttamisen takana on (ainakin meidän muksuilla) joku kateus, suru, kiukku tai epäreiluuden kokemus, johon ainoaksi purkamisen keinoksi löytyi lyöminen. Mä voin sataprosenttisesti kuulla ja hyväksyä sen kiukun tai surun tai muun tunteen, ja samalla kertoa lapselle, että silloinkaan ei saa lyödä tai satuttaa.

Mä yritän myös kuulla sen, että mitä lapsi tarvitsi, mitä hän yritti saavuttaa sillä lyömisellä. Oikeudenmukaisuutta, tunteen purkamista, tasapuolisuutta (”isommalla on tulossa kiva juttu X ja mä en pääse, siispä lyön jotta hän ei ole liian iloinen koska se olisi epäreilua”) tai jotain muuta. Lapsen logiikalla ne tarpeet voivat olla ihan itsestäänselviä, aikuisen puolestaan on vaikea nähdä, että miten tämä käytös mitenkään voisi vastata tuohon tarpeeseen. Tärkeää on edelleen aito kuuleminen.

Jos lapsen on vaikea itse pukea tarve sanoiksi, niin aikuisen tehtävä on miettiä päivää tai viikkoa taaksepäin: mitä poikkeuksellista, kuormittavaa, yllättävää tai epämiellyttävää tässä viime aikoina on tapahtunut? Mistä keskustelimme? Mistä lapsi on ollut kiinnostunut? Mitä pettymyksiä hän on kokenut? Jostain sieltä uumenista se tarve usein löytyy.

Ja kun se perimmäinen tarve löytyy, niin on aika miettiä, että millä rakentavalla tavalla sen saisi kohdattua. Viimeisimmässä tilanteessa sovittiin, että koska isommalla on tulossa kiva juttu X, niin keksitään pienemmällekin kiva juttu Y, jotta molemmilla on jotain, mitä odottaa.

4 (eli 1). Toivon, että pyytäisit anteeksi

Sitten kun lapsi on saanut rauhoituttua ja ollaan selvillä siitä, että mitä tunteita ja tarpeita hänellä siinä tilanteessa oli – ja vasta sitten – mä palaan siihen, että mulle olisi tärkeää että lapsi pyytäisi käytöstään anteeksi.

Miksi vasta silloin?

Lapsen (ja aikuisenkin) on helpompaa olla empaattinen ja toista huomioiva silloin, kun hänen tarpeensa ovat täynnä. Lyömistä ja muuta anteeksipyyntöä edellyttävää käytöstä puolestaan tapahtuu useimmiten silloin, kun lapsi tarvitsee jotain, eikä keksi muuta tapaa saada sitä kuin lyöminen. Toisin sanoen heti tilanteen jälkeen anteeksipyyntö on vielä vaikeampi kuin tavallisesti – ja jos se on tavallisestikin vielä opettelun asia, niin tunnekuohussa ja tarpeet vajaalla se on lähes mahdoton juttu.

Toisekseen se antaa lapselle mallia siitä, että tilanteisiin voi hyvin palata myöhemmin, eikä asioita lakaista maton alle. Aiemminkin tapahtuneita asioita voi pyytää anteeksi, eikä se ole noloa tai kummallista, vaan niin tässä elämässä toimitaan.

Kolmanneksi – mun ensisijainen tehtävä vanhempana on se, että kaikilla on tarpeet täynnä. Myös niillä, jotka käyttäytyvät kurjasti toisia kohtaan. Mä haluan, että mun lapsella on hyvä olla, koska hän on mun lapseni. Se ei poissulje sitä, että mä haluan hänen myös oppivan anteeksipyytämistä ja omista teoista vastuun ottamista. Mä kuitenkin haluan antaa lapselleni kokemuksen siitä, että silloinkin kun hän on tehnyt virheitä, satuttanut toisia ja oma käytös hävettää, niin mä rakastan häntä ja olen kiinnostunut hänen hyvinvoinnistaan.

Kaikkien näiden syiden vuoksi lapsen on helpompi kuulla ja kuunnella mua, kun mä kerron, että mä toivoisin hänen pyytävän anteeksi.

5 (eli 2): Mitä tarvitset?

Ja jos se anteeksipyyntö on vieläkin vaikea sanoa, niin mä palaan siihen, että mikä sinua auttaisi, mikä helpottaisi sitä anteeksipyyntöä.

Joskus lapsen on helpompaa sanoa ”anteeksi” eri suuntaan kuin missä anteeksipyynnön vastaanottaja on. Joskus se on helpompi kuiskata. Tässä kohtaa mä en enää lähde vaatimaan mitään täydellisyyttä (”nyt katsot silmiin ja sanot kuuluvalla äänellä”), koska mun mielestäni sitä vähäistä jäljellä olevaa kapasiteettia (sekä minun että lapsen) on turha tuhlata siihen, että aletaan vääntää yksityiskohdista. Mielummin niin, että tilanne saadaan päätökseen ja kaikki voivat jatkaa leikkejään.

Välillä tätä täytyy tehdä muutama kierros, jos se anteeksipyynnön yrittäminen nostaa pintaan taas lisää tunteita ja tarpeita, joita lapsi ei osaa itse vielä kohdata tai sanoittaa.

Joskus siihen aitoon, empaattiseen anteeksipyyntöön pääseminen on työläs ja pitkä prosessi. Välillä tuntuu siltä, että mielummin vain jättäisi koko projektin sikseen ja ilmoittaisi lapselle, että nyt pyydät anteeksi tai muuten. Ärsyttää, että onko noiden lasten pakko olla niin jääräpäisiä, että tästäkin asiasta pitää tehdä tällainen numero.

Samaan aikaan mä tiedän, että juuri tällaisilla asioilla mä saan katkaistua monta ikävää ajattelutapaa ja tunnejumia, jotka on kiusanneet mua itseäni. Niinkuin vaikka virheiden pelkäämisen, tai häpeän siitä, että on loukannut toista, tai kokemuksen siitä, että kelpaan vain silloin kun kaikki ovat iloisia ja hyvällä tuulella.

Ja se jos mikä on ihan varmasti kaiken tämän vaivan arvoista.

Haluaisitko enemmän kärsivällisyyttä aamuihisi?
Ilmaiseen Kärsivällisempi aamu -minikurssiin kuuluu 18-sivuinen työkirja ja viikon verran sähköposteja, joiden myötä harjoittelet tekemään aamuistasi lempeämpiä, kärsivällisempiä ja mukavampia. Samalla liityt yli tuhannen vanhemmuuden supersankarin seuraan Lupa olla minä -kirjeen tilaajaksi ja saat viikoittain sähköpostiisi inspiraatiota ja vinkkejä itsestä huolehtimiseen, kärsivällisyyteen ja riittävän hyvään vanhemmuuteen. Tervetuloa mukaan. <3