Kuka rakentaa Äitiyden Mustan Aukon?

Luin nyt viimein sen Anu Silfverbergin Äitikortti-kirjan. Se oli hyvä, tosi hyvä. Ihan näin subjektiivisena mielipiteenä. 🙂 Siinä oli paljon sellaista, mikä mulle kolahti omaan kokemukseen, ja paljon sellaista, mikä pisti mut todella miettimään että olenko samaa vai eri mieltä kirjoittajan kanssa.

Pääasiassa se viesti, joka mulle siitä kirjasta jäi mieleen, on se, että ollakseen niin erottamaton osa ihmiselämää, tuo koko lisääntymiskaruselli on aika tehokkaasti nykyään siirretty omaan karsinaansa.

Ja samalla naissukupuolen edustajaa määrittää suunnilleen kuukautisten alkamisesta hänen elämänsä loppuun asti se, mitä hänen kohdussaan tapahtuu tai ei tapahdu tai on tapahtunut tai eikö vieläkään ole tapahtunut. Häntä määrittää vuosikymmenien ajan suhde toiseen ihmiseen, jota välttämättä ei ole edes olemassa.

Olen äiti eli siis mitä?

Koska sitähän äitiys on. Äitiys on suhde omaan lapseen, ei mikään erillinen olemassaolon tapa. Ja mä arvelen, että ehkä sen takia Silfverbergillä on niin voimakas suhtautuminen esimerkiksi ”kiintymysvanhemmuuteen” (käytän lainausmerkkejä syystä, joka selviää myöhemmin): niinkuin hän itse kirjassaan sanoo, ei kukaan ole myöskään ekotyttöystävä tai kiintymysaviomies.

Toisaalta, tyttöystävänä tai aviomiehenä olemiseen ei useinkaan liity niin voimakasta vallan ja vastuun epätasapainoa, eikä tyttöystävä tai vanhempi tee sen suhteen toisen osapuolen hyvinvointiin ja arjen sujumiseen liittyviä konkreettisia päätöksiä päivittäin. Mutta siis periaatteessa voisi olla tilanne, jossa vaikkapa mies on syöpäsairaan vaimonsa omaishoitaja, niin tuskin siinä kohtaa tulisi puhetta kiintymysaviomiehestä.

On toki niin, että vauvalle (koska vauvan- ja taaperonhoitoon nämä termit useimmiten liitetään) on hyväksi saada vuorovaikutusta, ja on hyvä että hänen fyysisiin ja emotionaalisiin tarpeisiinsa vastataan. On myös niin, että vaikka äiti-lapsisuhde on kaksisuuntainen, niin vauva ei vastaa samassa mittakaavassa aikuisen tarpeisiin kuin mitä lapsi vastaa aikuisen tarpeisiin.

Tietyssä määrin vanhemman on, mitenhän tämän sanoisi ilman että se kuulostaa kärkevämmältä kuin onkaan, kyettävä siirtämään omien tarpeidensa välitöntä tyydyttämistä silloin, kun myös lapsi vaatii aikuista.

Ja samaan aikaan vanhemman on otettava tietoinen vastuu siitä, että hän itse aikuisena vastaa niihin omiin tarpeisiinsa, jotka on lapsen ”parhaaksi” siirtänyt väliaikaisesti sivuun. Jos hän löytää sellaisia lastenhoitotapoja, jotka helpottavat omien tarpeiden ja lasten tarpeiden yhteensovittamista, niin loistavaa. Jos ei, niin silloin vanhemman on jätettävä lapsi jonkun toisen luotettavan aikuisen huomaan ja haettava jostain sitä rauhaa, yksinäisyyttä, älyllistä keskustelua, vapaa-aikaa, mitä ikinä sitä sitten sattuukaan tarvitsemaan.

Mä uskon, että pääasiassa vanhemmat tekevätkin juuri näin.

Se, miksi tämä teoreettinen ”kiintymysvanhemmuus” saa Silfverbergiltä aika kovaa kritiikkiä, liittyy mun nähdäkseni siihen, että siinä äärimmillään oma identiteetti rakennetaan toisen ihmisen tarpeiden täyttämisen varaan. Siinä ensinnäkin ihminen määrittää itsensä ja mielipiteensä yhden elämänsä ihmissuhteen kautta ja uppoaa siten Äitiyden Mustaan Aukkoon. Sen lisäksi tämä ”kiintymysvanhempi” on olemassa vain sen kautta, miten hän siinä yhdessä ihmissuhteessaan reagoi tähän toiseen ihmiseen.

Sen sijaan, että ihminen olisi aktiivinen toimija, jolla on kiinnostuksen kohteita ja ajatuksia ja tunteita ja mielipiteitä maailmaan liittyen, hän onkin passiivinen lapsentuotto- ja -hoitokapine, joka on olemassa vain materian ja käyttäytymisen tasolla ja jonka tunteet ja ajatukset liittyvät vain siihen hoitosuhteeseen.

En minäkään haluaisi olla sellainen.

Se näkyy, mikä nostetaan näkyviin

Mistä tällainen ”kiintymysvanhemmuuden” stereotypia sitten tulee?

Käytän lainausmerkkejä, koska itse en ole koskaan tavannut ihmistä, joka olisi tällainen passiivinen, ajatukseton, mielipiteetön lapseensakiinnittyjä – en kummallakaan puolen tätä ns. tarvikevastakkainasettelua (hilavitkutinvanhemmat vs. luomuekohipit).

Samaan tapaan mä en ole tavannut yhtään ihmistä, joka olisi sillä tavalla uponnut Äitiyden Mustaan Aukkoon, että hänen elämänsä ja ajattelunsa pyörisi pelkästään lasten ja äitiyden ympärillä.

siinä edellisessä tekstissäni pohdin sitä mahdollisuutta, että Silfverberg olisi muodostanut mielikuvansa esimerkiksi nettifoorumien perusteella. Kirjassa ilmenee, että hän on käyttänyt lähteenään amerikkalaisen Time-lehden kiintymysvanhemmuus-artikkelia ja Kiintymysvanhemmuus ry:n verkkosivustoa ja haastatellut erästä suomalaista sosiologia, ja sen lisäksi hän on tosiaan viettänyt aikaa lukien eri keskustelufoorumeita.

Hän ei mainitse tavanneensa siis itsekään tällaisia yksilöitä, vaan se keskustelu, johon hän viittaa, on yleistä, yhteiskunnallista ja ilmiökeskeistä.

Ja tästä mulle tuli mieleen noin yleisesti se, minkälaista keskustelua äidit käyvät, keskenään ja muiden ihmisten kanssa. Minkälaisista aiheista puhutaan ja minkälaisista ei.

Äitiyden Musta Aukko -pikatesti

Milloin viimeksi kävit keskustelun, jossa puhuttiin jostain muustakin kuin  

  • oman lapsesi käytöksestä, aikatauluista, ruumiintoiminnoista/terveydentilasta 
  • oman lapsesi vaatteista, lastentarvikkeista, ja niihin liittyvistä tulevista hankinnoista 
  • toisten lasten/vanhempien käytöksestä, aikatauluista, ruumiintoiminnoista/terveydentilasta 
  • toisten perheiden lastenvaatteista, -tarvikkeista, hankinnoista

Tänään? Eilen? Viikko sitten? Kuukausi sitten?

Milloin viimeksi kävit tällaisen keskustelun puolisosi kanssa? Parhaan ystäväsi kanssa? Anoppisi kanssa?

Pikatestin pointti on se, että se Äitiyden Musta Aukko ei välttämättä ole pelkästään sen kyseisen äidin ominaisuus, vaan enemmänkin vuorovaikutuksen ominaisuus.

Jos kaikki tapaamani äidit keskustelevat kanssani vain näistä aiheista, niin totta ihmeessä näyttää siltä, että he ovat syvällä Äitiyden Mustassa Aukossa (”Se on paikka, jossa naiset haukkuvat toisiaan imetysfoorumeilla ja kutsuvat itseään ’mammoiksi’, paikka, jossa he roikkuvat kaikki päivät netissä kyttäämässä juuri oikeanlaisia vauvanvaatteita ja käyttävät sellaisia sanoja kuin ’perheily’ ja ’kotoilu’.”)

Vaikka pään sisällä olisi minkälaisia huikeita teorioita ja näkemyksiä ja maailmanparantamista, niin ulospäin välittyy ainoastaan se, mistä puhutaan tai kirjoitetaan. Jos aina keskustellaan pelkästään lapsista ja pelkästään pinnallisesti, niin ei se ole ihme että vaikutelma jää, no, pinnalliseksi. Päästään taas siihen kiintymyspaperinukkeen.

Ja toisaalta.

Jos minulta pienten lasten äitinä kysytään kuulumisia ensisijaisesti muodossa ”Mitä kuuluu, minkäs ikäisiä ne teidän muksutkin jo on?”, niin mä joudun tekemään aikamoisen kärrynpyörän siinä keskustelussa, jotta saan kerrottua jotain muutakin itsestäni.

– No mitäs tässä, muksut on kolme ja yksi, ja mä oon niiden kanssa kotona.
– Jaa jaa, just just. *vaivaantunut hiljaisuus*
– No mitäs sulle kuuluu?

Kun taas jos multa lähtökohtaisesti kysyttäis vain että ”Mitä kuuluu?”, niin mä voisin oikeasti kertoakin jotain itsestäni.

– No mitäs tässä, muksujen kanssa kotona ja bändin kanssa tehtiin maanantaina ihan loistava biisi ja käynnistelen omaa yritystoimintaa ja luin kiinnostavan kirjan viime viikolla ja tein tosi antoisan meditaation eilen ja…

Mä oon useampaan kertaan löytänyt itseni tilanteesta, jossa puolituttu ei oikein edes osaa kysyä multa mitään, koska mä en ole palkkatyössä tai opiskelemassa. Joten silloin kysytään lapsista, ja on kohteliasta vastata siihen, mitä kysytään.

Tai leikkipuistossa tulee puhetta lapsista, koska ne sattuneesta syystä pyörii siinä, ja sitten keskustellaan lapsista ja yöunista ja tarvikkeista ja sellaisesta. Kun ei vaan tule puhe muusta, kun kumpikaan ei oikein kehtaa/uskalla/viitsi avata keskustelua muuhun suuntaan siltä varalta että tuo toinen onkin siellä Äitiyden Mustassa Aukossa ja jos mä nyt sanon jotain ”normaalia”, niin se ei osaa vastata.

Oman elämänsä päähenkilö vai sivuhenkilö?

Internetin musta aukko on eri asia, koska kuten sanottua, sinne voi jokainen mennä keskustelemaan juuri siitä mistä itse tykkää. Siellä on äitiyden musta aukko ja muusikkouden musta aukko ja sisustuksen musta aukko ja kaikki muut rinnakkain, eikä kukaan oleta että sisustusfoorumilla tapetteja miettivät ihmiset ovat hävinneet jotenkin peruuttamattomasti maailmasta.

Siellä ei myöskään näy, että onko se muusikkofoorumin kitarafanaatikko tai Helsingin Sanomien kommenttiketjujen terroristi myös äiti tai sisustaja tai järjestöaktiivi tai lintubongari. Samaan tapaan imetysfoorumilla tunteitaan purkavat ihmiset saattavat olla reaalielämässä vaikka mitä muutakin, mutta aihe on luonteeltaan sellainen, että ne ihmiset tunnistetaan nimenomaan äideiksi.

Mutta noin niinkuin kasvotusten tapahtuvan kohtaamisen tasolla on mun mielestä oikeasti sekä äitien että muiden vastuulla varmistaa, että äidit puhuvat joskus jostain muustakin kuin lapsistaan tai toisten lapsista. Jos pienten lasten äidiltä kysytään vain hänen lapsistaan, niin tottakai jossain vaiheessa alkaa tuntua siltä, että en mä varmaan itse olekaan kiinnostava tai tärkeä muuten kuin lasteni taustahenkilönä.

Mä en tarkoita, että lapsista ei saisi puhua. Tottakai saa, jos sellaisia omassa arjessa on. Mä olen myös sitä mieltä, että vanhemmuuteen saa suhtautua intohimoisesti ja perustaa lastenhoitovalintansa vahvasti omiin arvoihinsa. Saa tarjota apua toisille vanhemmille, jos he pyytävät apua, ja pitää voida kertoa omista valinnoistaan pelkäämättä, että joku tulee silmille kun taas syyllistetään.

Ja samaan aikaan on todella tärkeää, että elämässä on myös jotain muutakin kuin äitiys ja sen toteuttamisen tavat. Jotain sellaista, mikä innosti ja kiinnosti jo ennen lapsen saamista. Lukeminen, kirjoittaminen, musiikki, politiikka ja yhteiskunnallinen vaikuttaminen, tanssi, urheilu, terveys, taide, piirtäminen, muoti, runous, huumori… Jotain sellaista, mikä on olemassa täysin irrallisena omista jälkeläisistä.

Ne eivät näy internetin imetysfoorumeilla kuin ehkä sivulauseissa, joten niiden olemassaolosta ei ole välttämättä todisteita julkisessa keskustelussa. Äitien lapsiin liittymättömät kiinnostuksen kohteet. Ehkä siksi, että niitä on vaikea karsinoida yhteiskunnan ulkopuolelle, koska ne ovat osa yhteiskuntaa.

Juuri siksi niitä on niin tärkeä vaalia. Ja juuri siksi niistä on niin tärkeä puhua, myös niiden puolituttujen kanssa. Ettei pääse unohtumaan, että äiditkin ovat ihmisiä, eivät pelkästään lastensa taustavaikuttajia. Ettei meitä vahingossa karsinoida enempää sinne Mustaan Aukkoon.

Mitä tämä tarkoittaa käytännössä?

Jos teit Musta Aukko -pikatestin etkä muista, milloin viimeksi keskustelit jostain muusta kuin lapsiin liittyvistä asioista, etsi jostain hetki omaa aikaa ja muistele, mikä kiinnosti ennen äitiyttä. Mikä innosti, mikä valvotti, mistä selitit puolitutuille suu vaahdossa? Ja mieti, saisitko sitä ripauksen jostain lisää elämääsi.

Jos tiedät, mikä sinua innostaa, mutta et oikein tiedä, ketä kiinnostaisi kuunnella – kokeile. Seuraavan kerran, kun joku kysyy, että mitä kuuluu, kerro jostain muustakin kuin lapsista. Kerro puolisolle, kerro kerhotutuille, kerro lapsettomille kavereille, kerro Facebook-piirille. Innostunut ihminen on kiinnostava. Ja jos toista ei oikeasti kiinnosta, huomaat sen kyllä, ja sitten voi taas vaihtaa aihetta.

Jos epäilet, että ystäväsi tai tuttavasi on hyvää vauhtia matkalla Äitiyden Mustaan Aukkoon, kysy häneltä, mitä kuuluu. Jos hän kertoo lapsistaan (niinkuin monet kertovat, koska se on sosiaalinen normi), kysy, mitä muuta kuuluu. Sitten kuuntele. Äidit ovat harvoin tottuneet siihen, että joku jaksaa kuunnella sitä, mitä heille kuuluu, joten saat ehkä kuunnella aika kärsivällisesti. Se kärsivällisyys kannattaa.

Koska vain sillä tavalla se Äitiyden Mustan Aukon myytti murenee.

Kommenteista:
Saa kommentoida! Ajatuksia ja huomioita kirjasta tai noista mun ajatuksista kuulen mielelläni, ja Musta Aukko -pikatestin tuloksiakin saa kertoa. 🙂 Tai jotain muuta aiheeseen liittyvää, sillai toisten näkökulmia kunnioittaen.

Milloin olet viimeksi miettinyt, mitä sinulle kuuluu? Mitä muuta sinulle kuuluu kuin lapsia ja perhe-elämää? Kenelle on luontevaa kertoa lapsiin liittymättömiä kuulumisia, ja kenelle ei? Mistä se voisi johtua?

P.S. Lupa olla minä -kurssilla 11.4.-16.5. Helsingissä mietitään muun muassa sitä, mikä sytyttää ja inspiroi ja tuo intoa omaan elämään. Käy lukemassa lisää tai ilmoittaudu mukaan!

Haluaisitko enemmän kärsivällisyyttä aamuihisi?
Ilmaiseen Kärsivällisempi aamu -minikurssiin kuuluu 18-sivuinen työkirja ja parin viikon verran sähköposteja, joiden myötä harjoittelet tekemään aamuistasi lempeämpiä, kärsivällisempiä ja mukavampia. Samalla liityt yli tuhannen vanhemmuuden supersankarin seuraan Lupa olla minä -kirjeen tilaajaksi ja saat viikoittain sähköpostiisi inspiraatiota ja vinkkejä itsestä huolehtimiseen, kärsivällisyyteen ja riittävän hyvään vanhemmuuteen. Tervetuloa mukaan. <3