Kirjahylly: Love Yourself Like Your Life Depends On It

Mä luen aika paljon kirjoja.

Mä myös luen niitä aika nopeasti.

Tästä tuli sellainen ajatus, että voisin ruveta oikeasti kirjoittamaan lukemistani kirjoista muutakin kuin vain ”luin kirjan X ja siitä juolahti mieleeni, että” -tekstejä.

Kirjoittais ihan oikeita ”arvosteluja”, paitsi että mä en halua kirjoittaa arvosteluja. Arvostelemisesta tulee mulle mieleen (kiitos, opettajakoulutus) kriteerit, arvosanat, arvosteluasteikko, paremmuusjärjestys, kehitysehdotukset ja muu sellainen, no, arvottava.

Ja jopa mun draamaopettajaminäni vierastaa arvostelu-sanaa. Mieluummin arvioisin, jos jotain sellaista tarvii tehdä. Mutta, haa, tää on mun blogi joten ei oo pakko! Mä saan itse päättää, että millä formaatilla mä kirjoitan kirjoista. Hurraa!

Miten mä sitten haluan kirjoista kirjoittaa?

Ensinnäkin mä vierastan paremmuusjärjestyksiä, arviointiasteikkoja ja ylipäänsä kritisointia. Että tässä kohdassa oli hyvä, tässä kohtaa oli huono. Ikäänkuin kirjan hyvyys tai huonous olisi sellainen yksi maailmanlaajuinen yhteismitta – Raamattu on kasi, Da Vinci -koodi kutonen, Stephen Hawkingin Ajan lyhyt historia ysi ja Jamie Oliverin keittokirjat siinä kasipuoli. Tai jotain.

Mä yritän päästä sellaiseen ajatusmalliin, että kirjan hyvyys tai huonous riippuu täysin sen funktiosta ja käyttökontekstista. Elämänviisauksien lähteenä Jamie Oliverin keittokirjat on todennäköisesti aika heikkoa kamaa, siinä missä Da Vinci -koodia ei ehkä kannata ottaa keittiöhommiin tai Raamattua nollauslukemiseksi biitsille. Tai siis mä en ottaisi. (Jos joku haluaa näin tehdä, niin kertokaa ihmeessä tuloksia!)

Sen takia mä noin ensimmäiseksi yritän kirjoittaa siitä, mikä on mun nähdäkseni kunkin kirjan funktio. Pyritäänkö siinä tarjoamaan konkreettisia toimintaohjeita johonkin tiettyyn tilanteeseen, vai selittämään jotain ilmiötä yleisluontoisesti? Onko kirja suunnattu aloittelijoille (”kattila on usein metallia ja siinä on tasainen pohja, jotta sen voi laittaa liedelle. Sekoituskulhot ovat muovia tai metallia – älä laita muovista sekoituskulhoa kuumalle liedelle, se voi sulaa.”) vai vaaditaanko lukemiseen jotain ennakkotietoja. Tai jotain muuta sentyyppistä.

Sitten mä yritän kirjoittaa siitä, että mikä sen kirjan pointti on. Mitä ongelmaa se kirja pyrkii ratkaisemaan, mitä ilmiötä se kuvailee, mistä tilanteesta tarina lähtee liikkeelle? Mitkä on kirjan keskeiset käsitteet ja niiden lähikäsitteet? (Toisin sanoen millaisista asioista kiinnostuneille ihmisille tää kirja on edes suunnilleen kiinnostava.)

Ja kolmas asia, joka mua kovasti yleensä kirjoissa kiinnostaa, on niiden sovellettavuus arkielämään ja erityisesti vanhemmuuteen. Mitä oivalluksia tämä kirja mulle antoi omaan vanhemmuuteeni liittyen? Inspiroiko se mua tekemään jotain muutoksia käyttäytymisessäni? Jos olen lukenut kirjan useampaan kertaan, onko vaikutus aina sama? Ja niin edespäin.

Kamal Ravikant: Love Yourself Like Your Life Depends On It

20130616-220425.jpg

Fokus: Inspiraatiota ja tekniikoita tiiviissä muodossa, ilman suurempia teorioita
Pointti: Miksi ja miten opettelin rakastamaan itseäni – kokeile sinäkin.
Vanhemmuus: Toisia pystyy rakastamaan vain siinä määrin kuin osaa rakastaa itseään

Ensimmäisen kirjan kunnian saa ton väliotsikon mukainen pieni kirja. Ei siksi, että se olisi tärkein tai olennaisin tai syvällisin koskaan lukemani teos. Ei edes siksi, että se olisi viimeisin. (Luin sen viikonloppuna, ja ehdin jo tässä välissä aloittaa seuraavan kirjan.)

Vaan siksi, että tän kirjan pointti oli oikeastaan se, joka sysäsi mut viimein aloittamaan tän kirjaproggiksen.

Tässä pienessä kirjassa Kamal Ravikant kertoo, miten sai itsensä nostettua murheen ja ahdistuksen alhosta sillä, että päätti opetella rakastamaan itseään. Toisti mantrana itselleen ”I love myself, I love myself, I love myself…” kunnes pystyi nousemaan sängystä. Arkipuuhien lomassa samaa mantraa, kunnes se alkoi tuntua totuudelta. Kunnes elämä alkoi sujua paremmin.

Kirjan funktio on toimia inspiraationa ja antaa muutamia konkreettisia tekniikoita, joita voi kokeilla. Se, joka mulle itselleni kolahti kaikkein eniten, oli kysymys:

Jos todella rakastaisin itseäni, syvästi ja aidosti, mitä tekisin tässä tilanteessa?

Jotenkin tähän kysymykseen vastaaminen tuntuu usein suhteellisen yksinkertaiselta, ja ehkä siksi se on niin tehokas. Jos tiedän, että sellainen terve itserakkaus on paitsi sallittua myös tavoiteltavaa, niin mitä se tarkoittaa käytännön tilanteiden kannalta?

Tässä kohtaa sananen itserakkaudesta.

Ihan varmuuden vuoksi. Tämä liittyy myös kirjan pointtiin.

Itserakkaus on suomeksi aika latautunut sana. Se on sukua itsekeskeisyydelle, itsekkyydelle, muiden mollaamiselle, oman navan tuijottelulle, ja sellaiselle ”vain-minä-olen-arvokas-muut-ovat-arvottomia” -ajattelulle.

Se on mun mielestä sääli. Oikealla, aidolla itserakkaudella ei ole nimittäin mitään tekemistä muiden ihmisten halveksumisen tai kaltoinkohtelun kanssa. Se ei myöskään tarkoita, että ajattelisi olevansa muita tärkeämpi tai ansaitsevansa jotenkin parempaa kohtelua kuin muut.

Itserakkaus tarkoittaa sitä, että rakastaa itseään. Hyväksyy itsensä sellaisena kuin on. Arvostaa itseään ja haluaa itselleen hyvää. Osaa olla itselleen hellä ja armollinen. Osaa pitää omat rajansa, kun joku yrittää kohdella rumasti.

Mun kokemuksen mukaan silloin, kun on oma ”rakkaustankki” täynnä, jaksaa kohdella myös muita rakastavammin. Silloin ei tarvitse odottaa hyvää ja arvostavaa ja rakastavaa ja hellää kohtelua siltä toiselta (ja pettyä, jos sitä ei tulekaan), vaan voi toimia puhtaasti tilanteen lähtökohdista. Voi antaa toisen mielipiteelle ja kokemukselle ihan rauhassa tilaa, kun se oman kokemuksen oikeellisuus ei enää riipu siitä, tekeekö tuo toinen juuri niinkuin minä haluan.

Ja oikeastaan tärkein – toisia ihmisiä pystyy oikeasti rakastamaan vain siinä määrin kuin itseäänkin. (Tämä on yhdestä Brené Brownin kirjasta, josta todennäköisesti myös kirjoitan piakkoin.) Tätä kautta tää itserakkauden teema mun nähdäkseni nivoutuu kiinteästi myös perhe-elämään ja vanhemmuuteen.

Itserakas vanhempi – uhka vai mahdollisuus?

Usein sitä ajattelee, että lapsiaan rakastaa enemmän kuin mitään muuta maailmassa. Mulle itselleni tuli aika kylmäävä fiilis, kun ensimmäistä kertaa kohtasin ajatuksen, että toisia voi rakastaa vain siinä määrin kuin itseään. Siis että minä rakastan lapsianikin, puolisoanikin, vain siinä määrin kuin rakastan itseäni? Mahdotonta. Ei voi olla. Voiko olla?

Ja sitten aloin huomata, että kyllä. Samat asiat, joista soimaan itseäni, kiristää mun pinnaa lapsissani. Samat asiat, joista olen itsessäni ylpeä, ilahduttavat mua lapsissani. Ja niin edespäin.

Toisin sanoen ainoa tapa, jolla voin kehittyä paremmaksi vanhemmaksi, on opetella rakastamaan itseäni. Armahtamaan itseäni. Hyväksymään heikkouteni ja riemuitsemaan vahvuuksistani. Olemaan avoimesti sitä mitä olen, virheineni ja epäonnistumisineni. Kohtelemaan itseäni ikäänkuin rakastaisin itseäni, vaikka se ei vielä tuntuisikaan ihan todenmukaiselta.

Sitä kautta itseasiassa tää kirjaesseeprojektikin sai tuulta alleen. Pohdin, että millaisia tekstejä ja mitä kirjoja ja tuleeko mulle lukuähky ja kiinnostaako ketään ja mitä ja äh. Kunnes kysyin itseltäni: Jos oikeasti, aidosti rakastaisin itseäni, mitä tekisin? (Tulin siihen tulokseen, että kirjoittaisin itseäni kiinnostavista kirjoista juuri sellaisia asioita, jotka mulle itselleni tulee mieleen, ja antaisin piutpaut kaikelle muulle.)

Niin että tämä kirjaesseiden (-arvostelujen? -kuvausten? -purkausten?) kirjoittaminen on nyt osa mun itserakkausharjoitusta. 🙂

Kommenteista:
Saa kommentoida! Jos olet lukenut kirjan, niin kuulen mielellään sun näkemyksiä kirjasta. Saa myös kommentoida aiheesta vaikkei olisi lukenutkaan kirjaa, jos jotain tulee mieleen. Itserakkaudesta, toisten ihmisten rakastamisesta, epämiellyttävistä oivalluksista aiheeseen liittyen tai muusta sentyyppisestä. 🙂 Kommentoidaan taas sillai arvostavasti, omaa ja toisten näkökulmaa kunnioittaen.

P.S. Lupa olla minä myös Facebookissa!

Haluaisitko enemmän kärsivällisyyttä aamuihisi?
Ilmaiseen Kärsivällisempi aamu -minikurssiin kuuluu 18-sivuinen työkirja ja viikon verran sähköposteja, joiden myötä harjoittelet tekemään aamuistasi lempeämpiä, kärsivällisempiä ja mukavampia. Samalla liityt yli tuhannen vanhemmuuden supersankarin seuraan Lupa olla minä -kirjeen tilaajaksi ja saat viikoittain sähköpostiisi inspiraatiota ja vinkkejä itsestä huolehtimiseen, kärsivällisyyteen ja riittävän hyvään vanhemmuuteen. Tervetuloa mukaan. <3