Kiintymyspaperinukke ja muita yksinkertaistuksia

Tuli vastaan kirja, joka pitää varmaan pistää lukulistalle. Siis Anu Silfverbergin Äitikortti – kirjoituksia lisääntymisestä. Tai siis oikeastaan tuli vastaan tämä Ylen haastattelu ja artikkeli, joka käsitteli muun muassa äitiyden mustaa aukkoa, äitiyden harrastamista, eko- ja kiintymysvanhemmuuden kilpavarustelua ja sensellaista.

Täytyy tässä vaiheessa blogihistoriaa tulla täysin avoimesti nyt tän asian kanssa kaapista (jos joku ei ole sitä vielä osannut päätellä). Mä olen juurikin tuollainen Silfverbergin kritisoima akateeminen pitkään imettävä, kestovaipattava, liinaileva perhepetikiintymysäiti.

Mä myös tunnistan ilmiönä tuon ”äitiyden mustan aukon” ja ekovaistohippivanhemmuuden välineurheilun, vaikka en sitä ole vähään aikaan itse harrastanutkaan. On ollut liian kiire blogin kanssa, että olis ehtinyt haukkua ketään foorumeilla. 😉

Pitää tässä vaiheessa siis uudestaan korostaa, että mä en ole itse lukenut tuota kirjaa vielä. Syy tähän blogitekstiin on se, että mulla jo tosta haastattelusta heräsi tosi ristiriitaisia fiiliksiä noin niinkuin itse itseäni kohtaan, ja mä ajattelin avata niitä nyt tänne koska tää on myös mun mielestä tosi kiinnostava ilmiö. Mä ehkä palaan aiheeseen vielä kunhan oon lukenut itse teoksen, mutta aloitetaan nyt tällä.

Minä olen [……]-vanhempi

Ensimmäinen ristiriita on se, että mä oon jotenkin tosi usein ollut Anu Silfverbergin teksteistä ihan että joo, just, tosi hyvin puettu sanoiksi. Ja sit kun se kyseenalaistus osuukin muhun itseeni, niin mulla on ihan identiteettikriisi tässä: miten mä olen samaan aikaan ihminen, joka on samaa mieltä Silfverbergin kanssa JA ihminen, jota hän kritisoi?

Siitä identiteetin muodostumisesta tossa mustassa aukossakin on kai kysymys. Ne omat valinnat nivoutuu niin läheiseksi osaksi omaa minuutta, että eri mieltä oleminen on jos ei hyökkäys niin ainakin riidan haastamista. Enkä mä oikeasti usko, että se edes aina liittyy epävarmuuteen niistä omista valinnoista – mä koen olevani nyt toisen lapsen myötä aika varma ratkaisuistani, ja silti mä huomaan sen identiteettihaasteen.

Mä toki pystyn puhumaan vain omasta puolestani. Mulla itselläni (eko/kiintymys)vanhemmuus-identiteetissä on monta eri sävyä.

Toisaalta on sellainen ajatus, että mä haluan lapsilleni vain parasta mahdollista, koska mä rakastan heitä niin paljon. Ja se, mikä mun mielestä on parasta mahdollista, on perusturvallisuus ja tunnetaidot. Ja niitä tukee mun ymmärrykseni mukaan juurikin perhepeti ja kantaminen ja sensellaiset.

Toisaalta on sellainen ajatus, että mä haluan arjen ja arvot tasapainoon. Ehkä mä olen (Ylen artikkelista lainatakseni) ” hyvin toimeentuleva nainen, jonka on tottunut pohtimaan valintojaan liikaakin”, kun mä olen tietoinen niistä omista arvoistani. Ja vaikka jotkut ratkaisut on työläitä, niin monessa kohtaa se arvojen mukainen toiminta itse asiassa helpottaa mun arkea. Mun on usein vaikea tehdä itseäni vastaan niinkin jokapäiväisessä ja jokahetkisessä asiassa kuin vanhemmuudessa, kun muistutuksia siitä arvojen vastaisuudesta pitää sitten sietää koko ajan.

Onpa muuten vaikeaa kertoa siitä identiteetistä ilman, että menee puolusteluksi. Ikään kuin se, että mä kerron itsestäni, automaattisesti tarkoittaisi että toisin toimivat ihmiset eivät halua lapsilleen parasta tai eivät haluaisi toimia arvojensa mukaisesti.

Toisaalta, kun keskustelu usein menee just siihen että miten kukaan PYSTYY/KEHTAA/JAKSAA [eri ratkaisu kuin oma], niin ei se oo mikään ihme että tekee mieli puolustautua. Tai tekee mieli laittaa sata disclaimeria, että mä en usko että kaikki ei-liinailevat/ei-kestottavat/ei-perhepeteilevät/mitäikinä vanhemmat olis tietämättömiä tai idiootteja tai ihmishirviöitä.

Ne on ne kolme ”ton toisen” näkemisen tapaa: joko ne ei tiedä samaa kuin minä, tai ne ei ymmärrä sitä tietoa, tai ne ymmärtää mutta eivät välitä joten ovat pohjimmiltaan pahoja ihmisiä. Oli sitten kyse uskonnosta tai äitiydestä tai ympäristöstä tai seksuaalivähemmistöjen tilanteesta tai mistä tahansa. (*muoks* Tämä jaottelu on siis peräisin Kathryn Schultzin TED-luennosta, joka käsittelee väärässä olemista. Suosittelen tsekkaamaan muutenkin kuin lähdetarkistuksen hengessä.)

Vanhemmuudessa (lue: äitiydessä) vedetään välillä syviäkin rajalinjoja sen mukaan, että ketkä valitsee mitäkin, niinkuin nyt tässä Silfverbergin kirjassa on ilmeisesti tehty – länsimaiset tekniset vs. afrikkalaiset luonnolliset valinnat nyt noin esimerkiksi.

Ongelmaksi tämä muodostuu, jos sitten tehdään niistä rajalinjoista hyvän vanhemmuuden (äitiyden) vanhemmuuden (äitiyden) Jope Ruonansuu -hetki, anteeksi merkkejä. Kohta me äidit ollaan keskenämme samassa tilanteessa kuin vaikkapa äärikonservatiiviset ”homonstelulla joutuu helvettiin ja se on ihan oikein niille” -ryhmät.

Toisin sanoen lietsotaan vihaa ja pelkoa omien ennakkoluulojemme ja ryhmäidentiteettimme vahvistamiseksi, latistetaan ”toinen” yhden ominaisuuden muotoiseksi paperinukeksi ja puhutaan pelkästään siitä. Eikä missään nimessä yritetä nähdä ketään ihmisinä. Ei ”vastapuolta” kokonaisina yksilöinä, eikä ”oman ryhmän jäseniä” epätäydellisinä, virheitä tekevinä ihmisinä.

Sekin mua nimittäin tässä jotenkin pohdituttaa.

Mitäs me paperinukkevanhemmat

Puhutaan paljon siitä, että persoona häviää ja harrastetaan sitä vanhemmuutta ja keskitytään siihen. Samaan hengenvetoon puhutaan usein siitä nettifoorumeilla roikkumisesta.

Myönnetään, mulla ei ole mitään tietoa että mistä esimerkiksi Silfverberg on oman aineistonsa hakenut (ainakin ilmeisesti Kiintymysvanhemmuus ry:n sivuilta), joten pahoittelen etukäteen jos tämä menee täysin ohi. Laadin siis seuraavassa olkinuken ja miekkailen vähän sen kanssa, koska tää kyseinen aihe liippaa aika läheltä mun blogin sydänmaastoa.

Onko se nyt ihme että esimerkiksi vanhemmuus- ja lapsiaiheisilla foorumeilla keskustellaan lapsista ja niihin liittyvistä asioista? Tai että ihminen hakee tietoa siitä, mikä hänellä on sillä hetkellä ajankohtaista?

Mun kokemus on se, että kaikilla vanhemmuusaiheisilla foorumeilla, joissa olen viettänyt yhtään aikaa, keskustellaan kyllä aika pitkät pätkät muustakin kuin äitiydestä. Ja siitä äitiydestäkin keskustellaan aika monesta muustakin näkökulmasta kuin tarvikkeiden puolesta.

Ja joo, raskaana olevat toki kirjoittelee odotusketjuissa, liinoja harrastavat liinaketjuissa ja kouluikäisten äidit kouluikäisten ketjuissa, koska ne on aiheeltaan rajattuja. Samaan tapaan kuin valokuvausfoorumilla (en tiedä mitään valokuvauksesta joten anteeksi jo etukäteen) tietyistä linsseistä ja kameroista ja tarvikkeista on varmaan omia ketjujaan.

Silti kauheasti ei kuulu huolta siitä, miten valokuvauksen harrastajat jotenkin häviävät sinne valokuvauksen mustaan aukkoon, keskustelevat pelkästään niistä linsseistään ja tarvikkeistaan ja koko identiteetti menee siihen. Tai muusikkofoorumeilla keskustellaan pelkästään niistä eri kosketinsoitinten tuntumista, ja että on se nyt ihme miten muusikkous nykyään on ihan sellaista välineurheilua. Että ei keskustella musiikista vaan niistä kapineista. Kauheaa materialismia ja shoppailukulttuuria.

Onko kyse siitä, että vanhemmuutta ei saisi harrastaa? Siis siinä mielessä, että sitä omaa lapsiperhearkea ei saisi jotenkin yrittää optimoida (tai, anteeksi jo etukäteen inhokkisanan käyttö, ”tuunata”) koska se on vain arkea. Että vanhemmuus pitäisi olla jotenkin sellainen asia, jossa ihminen ei ilmaise itseään.

No joo, tääkin on varmaan tällainen hyvin toimeentulevan liikaapohdiskelijan first world problem, että vanhemmuudessa olis jotain ilmaisemisen varaa, niin ettei se olis pelkkää itku kurkussa selviytymistä.

Ja sit siinä on vielä se, että siellä muusikko- ja kamerafoorumeilla 90% viesteistä on ehkä 10% aktiivisimman käyttäjän kirjoittamia. Ne on niitä, jotka oikeasti hc-harrastaa myös niitä välineitä, ja joiden tietotaito on siellä foorumilla aloittelijoiden ja muiden käyttäjien saatavilla. Ja tottakai helposti muodostuu sellainen kuva, että kaikki valokuvausta tai pianonsoittoa harrastavat ihmiset omistaa seitsemänsataa eri tarviketta ja kapistusta, kun vain sellaisia puheenvuoroja näkyy siellä netissä.

Kun oikeasti jokaista kahdensadan kestovaipan tai viidenkymmenen kantoliinan omistajaa kohden on kymmeniä ellei satoja perheitä, joilla on tasan ne arkeen tarvittavat vaipat ja kantovälineet, eikä niitä puheenvuoroja näe nettifoorumeilla. Ainakaan samoissa harrastusketjuissa.

Ja jokaista ”korvike on vauvan pahoinpitelyä” -toitottajaa kohden on kymmeniä ellei satoja ihmisiä, jotka on sitä mieltä, että kyllä, rintamaito on hyvä homma ja kyllä, tärkeintä on silti se että vauvaa ei pidetä nälässä.

Ja sen lisäksi, että niillä ihmisillä on se X määrä vaippoja tai jokin tietty mielipide korvikkeesta, niin ne on ihmisiä. Aitoja, oikeita ihmisiä, jotka viettää perhejuhlia ja itkee lempisarjansa kauden päätösjakson kohdalla ja hengittää ja ajattelee ja rakastaa perhettään parhaan kykynsä mukaan ja vihaa epäoikeudenmukaisuutta ja pelkää ja huolehtii kaikesta muustakin kuin vain niistä vaipoista tai korvikkeesta.

Se, että ne ei puhu siitä aiheesta netissä ei tarkoita sitä, ettei niitä asioita olisi olemassa siinä ihan oikeassa elämässä. Ne puolet ei välttämättä saa ainakaan pikkuvauva-arjessa ihan kauheasti huomiota osakseen, ja se on sääli, mutta ei se silti tarkoita sitä, että edes ne (lue: me) netissä päätään iltamyöhään aukovat fanaatikot olisivat pelkästään fanaatikkoja. Vaan ihan oikeita ihmisiä, jotka vaan sattuvat osallistumaan jonkin tietyn aiheen keskusteluun.

Tää on vähän samaa ilmiötä kuin ala-asteikäisten ihmetys siitä, että opettaja ei asukaan koulussa. Tai lääkäri ei asu sairaalassa. Jos näen ihmisestä aina vain jonkun tietyn puolen, niin totta ihmeessä mun on vaikea hahmottaa, että on sillä ihmisellä varmaan muitakin ominaisuuksia. Mutta on sillä.

Netissä se on vielä vaikeampaa, koska siitä ihmisestä ei näe mitään muuta kuin tiettyihin ketjuihin tai tiettyihin blogeihin tai muuten rajattuihin aihepiireihin kerrotut asiat.

Esimerkiksi musta saattaa tietää tämän blogin perusteella aika paljon (varsinkin koska tää blogi nyt on aika tällainen päänsisäisen maailman tutkimuskeskus), mutta esimerkiksi mun musiikkimausta tai pukeutumistyylistä ei juurikaan pysty näiden tekstien perusteella päättelemään. Tai että harrastanko mä kantoliinojen keräämistä tai mitkä leffat on saaneet mut itkemään viimeksi ja niin edelleen.

Mutta mulla on näistä kaikista asioista jokin kokemus. Se on vain piilossa. Samoin kuin kaikkien niiden ”mustaan aukkoon” hävinneiden äitien kokemus kaikesta muusta kuin siitä, mistä he nyt milloinkin sattuvat netissä keskustelemaan. Nettitekstissä paperinukke ja kolmiulotteinen ihminen näyttävät yllättävän samalta.

Mun pitää lukea se kirja, jotta tiedän, onko Silfverberg ohittanut kaiken sen piilossa olevan kokemuksen vai onko se jotenkin siellä kirjassa näkyvissä, tunnistettuna vaikkakin piilossa.

Ainakin tossa Ylen jutussa näytti nimittäin siltä, että tässä oltiin menty vähän what you see is what is there -meiningillä. Että ilmiö ja puheenaihe samaistetaan yksi yhteen niihin ihmisiin, jotka siitä aiheesta puhuvat. Ja se tuntuu tällai akateemisen hyvinvoivan liikaapohdiskelevan äitiharrastajan näkökulmasta vähän sellaiselta äitikortti-henkiseltä laiskalta keskustelulta.

Kommenteista:
Saa kommentoida! Kuten sanottua, en kommentoi kirjaa vaan Ylen juttua ja yleistä ”on kahdenlaisia äitejä” -keskustelua. Saa heitellä omia pohdintoja aiheesta, kunhan muistaa ja kunnioittaa sitä, että jokaisen kommentin ja tekstin takana on elävä, hengittävä ihminen. 🙂

Haluaisitko enemmän kärsivällisyyttä aamuihisi?
Ilmaiseen Kärsivällisempi aamu -minikurssiin kuuluu 18-sivuinen työkirja ja viikon verran sähköposteja, joiden myötä harjoittelet tekemään aamuistasi lempeämpiä, kärsivällisempiä ja mukavampia. Samalla liityt yli tuhannen vanhemmuuden supersankarin seuraan Lupa olla minä -kirjeen tilaajaksi ja saat viikoittain sähköpostiisi inspiraatiota ja vinkkejä itsestä huolehtimiseen, kärsivällisyyteen ja riittävän hyvään vanhemmuuteen. Tervetuloa mukaan. <3