Kevätkriisi 2013: Kertomus, osa 2

20130622-181124.jpg

Juhannuspyhinä sain viimein kirjoitettua lisää tästä mun tän vuoden kevätkriisistä eli murtuneesta kyynärpäästä. Aiheesta blogissa myös täällä ja kertomuksen eka osa täällä. Lyhyesti: kaaduin, kyynärpää räts rikki ja parin päivän päästä leikattiin.

Maaliskuu.

Herään leikkauksen jälkeen heräämössä, ja minut viedään osastolle. Joku tulee parin tunnin välein tarkistamaan vointia, tuomaan lääkkeitä. Herättelemään, kun yritän nukkua.

Perhe tulee käymään sairaalassa. Anoppi on tullut auttamaan meitä pariksi viikoksi. Esikoisen mielestä sängyn kaukosäädin on jännittävin juttu ikinä, ja kuopus kömpii syliin heti kun pääsee. Yritän varoa kättäni.

Fysioterapeutti ohjeistaa jumppaamaan. Kahden viikon kuluttua leikkauksesta saat alkaa tehdä näin, neljän viikon kuluttua noin, ja kuuden viikon päästä on kontrolli. Kuusi viikkoa, miksei samantien kuutta vuotta. Tolkuttoman pitkä aika.

Hoitaja näyttää, miten haavan sidokset vaihdetaan. Tikkien tilalla on nitojan niiteiltä näyttäviä hakasia. Kun lähden kotiin, mun pitää pärjätä tän kanssa omillani. Tai siis ihmisten avulla, mutta silti.

Pääsen kotiin. Sohvalla on yllättävän hyvä nukkua, koska selkänoja tukee käden juuri oikeaan asentoon. Toisaalta on ihan omituista, ettei kainalossa nukukaan ketään.

Ensimmäisenä yönä herään siihen, että kättä vihlaisee. Olen ilmeisesti yrittänyt unissani kääntyä sohvalla ja ottanut leikatulla kädellä tukea. Valvon kolme varttia varmana siitä, että koko käsi on nyt pilalla.

Huhtikuu.

Maanantaina tulee aamupäivällä kotipalvelu ja iltapäivällä yksi lasten kummeista. Tiistaina on esikoisen kerho, ja mun isä on kuopuksen kanssa kotona kun mä vien isomman kerhoon viiden minuutin matkan päähän. Kerhokaverin äiti tuo sitten matkallaan esikoisen takaisin, ja iltapäivällä tulee lapsiperheiden kotipalvelu pariksi tunniksi. Google-kalenteri näyttää työvuorolistalta.

Käyn terveyskeskuksessa otattamassa hakaset pois. Kävelen saman matkan kuin muutama viikko sitten, mutta tällä kertaa kipu ei sumenna ajattelua. Hoitaja leikkaa hakaset irti yksi kerrallaan naps, naps, naps.

Särkylääkkeitä on kahta eri sorttia, ja niitä voisi ottaa vuorotellen neljän tunnin välein. Enää ei tarvitse herätä yöllä ottamaan lääkettä. Päivällä lääkkeen ottaminen saattaa viivästyä tunnilla, jos en muista katsoa kelloa. Kipu ei enää muistuta, paitsi jos lääkkeenotto venyy monella tunnilla.

”Vanhan vaipan voit laittaa tonne pyykkikoriin, ja pyyhe on siinä kylppärin naulassa. Ota uusi vaippa laatikosta, vaikka se. Ne pitemmät siivekkeet tulee selän taakse. Pistä noihin kolmansiin neppareihin.” Musta tulee tosi taitava ohjeistamaan vaipan pukemista, tiskikoneen tyhjentämistä, induktiolieden ja hanan käyttöä.

Lasten synttärijuhlat. Lähileikkipuiston sisätilat varattiin meille jo ennen kaatumista, ja onnittelen itseäni siitä moneen kertaan. Puoliso tilaa ja hakee kakun, mummi askartelee esikoisen kanssa herkkusiilin, mamma tuo karjalanpiirakat ja munavoin. Päivänsankarit ovat onnessaan, vaikka mitään spektaakkeleita ei juhlissa nähdäkään.

Pääsen bänditreeneihin. Kaikki mahdolliset kädettömyysvitsit on lohkottu jo ensimmäisen tunnin sisällä, minkä jälkeen siirrytään mahdottomiin kädettömyysvitseihin. Mikrofoni pysyy onneksi myös vasemmassa kädessä.

Toukokuu.

Röntgenissä kaikki ihan ok, liikkuvuudessa aika paljon vajausta. Saan jumppakuminauhan ja ohjeet sekä kontrollikäynnin muutaman viikon päähän. Nyt saan jo ruveta kuormittamaan kättä, vaihtamaan kuopuksen vaippaa, nostamaan lautasia pöytään.

Paluu arkeen yksin kahden pienen lapsen kanssa, puolentoista käden voimin, on raskasta. Parhaimpina päivinä ihan jees, pahimpina aivan perseestä. Esikoinen katsoo näinä viikkoina tavallista enemmän telkkaria, koska mulla ei riitä kapasiteetti enempään. Särkylääkkeitä ei kuitenkaan tarvitse enää edes paskoina päivinä.

Siirryn sohvalta takaisin sänkyyn nukkumaan. Enää en tarvitse tyynyjä käden tueksi, jotta saisin unta.

Arkiaamu. Kuopuksella on räkähuutoflunssa ja hampaita tulossa ja muutenkin tuhoton kriisi. Pikaisen pohdinnan jälkeen päätän kokeilla, saisinko taaperon viriteltyä lonkalle rengasliinaan. Sidonta on lapselle turvallinen ja minulle epämukava, eli tarpeeksi hyvä, että saan lapsen rauhoittumaan ja aamupalan pöytään. Tästä eteenpäin kerhomatkat kuljetaan rengasliinalla.

Fysioterapian kontrollissa näkyy edistystä. Jatkat vaan jumppaamista, noita liikkeitä ei tarvitse enää tehdä eli keskity näihin. Hyvin menee.

Kesäkuu.

Nyt se alkaa. Hihan pituuden pohdinta. Kylmä kevät on antanut syyn pitää pitkähihaisia paitoja, mutta helteellä on valittava: esittelenkö klenkkaa kyynärpäätäni ja leikkausarpea vai hikoanko?

Ajan autoa. Vaihteita vaihtaessa tulee taas ihan uusia liikeratoja, jotka tuntuvat ensin kummallisilta ja sitten, aika pian, ihan luontevilta.

Pieniä edistysaskeleita liikkuvuudessa: saan pestyä hiukset suihkussa kahdella kädellä. Saan lusikan suuhun oikealla kädellä. Yletän autossa penkin alle säätövipuun. Saan putsattua saman puolen korvan vanupuikolla.

Sidon esikoisen ekaa kertaa kantoliinalla selkään. Kolmevuotias kaivautuu liinaan kuin kengurunpoikanen pussiin ja painautuu mua vasten. Meillä molemmilla on ollut tätä ikävä.

Röntgen ja lääkäri, taas. Luutuminen näyttää hyvältä, liikkuvuutta pitää treenata vielä lisää. Tämä on se kesä, jolloin sä voit tehdä asialle jotain, sanoo ortopedi. Mitään ei ole vielä menetetty, mutta tiukkaa treeniä vaan. Lisää fysioterapiaa ja piikkienpoistoleikkausta varten jonoon.

Fysioterapeutti on se sama lempeäsilmäinen, joka ohjeisti silloin leikkauksen jälkeen osastolla. ”Osastollakin jo huomasi että oot aika varovainen tyyppi,” se sanoo käden liikkuvuusvajeesta. Ei tuomiten eikä arvottaen, kunhan vaan huomauttaa. Miten osa siitä hitaasta etenemisestä on mulla korvien välissä.

Pohdin kovasti matkalla sairaalalta kotiin – oonko mä varovainen? Siis varovainen tyyppi, minäkö? Ei hitto, olenhan mä nyt ihan järjettömän varovainen tyyppi! – ja yritän sopeutua ajatukseen.

Kommenteista:

Saa kommentoida! Mieleen heränneitä ajatuksia ja omia pohdintoja oman elämän tilanteista, vaikka noin esimerkiksi. Täällä on tapana kommentoida itseä ja toisia kunnioittaen ja empaattisesti. 🙂

Haluaisitko enemmän kärsivällisyyttä aamuihisi?
Ilmaiseen Kärsivällisempi aamu -minikurssiin kuuluu 18-sivuinen työkirja ja viikon verran sähköposteja, joiden myötä harjoittelet tekemään aamuistasi lempeämpiä, kärsivällisempiä ja mukavampia. Samalla liityt yli tuhannen vanhemmuuden supersankarin seuraan Lupa olla minä -kirjeen tilaajaksi ja saat viikoittain sähköpostiisi inspiraatiota ja vinkkejä itsestä huolehtimiseen, kärsivällisyyteen ja riittävän hyvään vanhemmuuteen. Tervetuloa mukaan. <3