Kevätkriisi 2013: kertomus, osa 1

Kaatumisesta on melkein viikko, ja hiljalleen mieli alkaa päästä mukaan.

Mä ajattelin, että voisin tänne vähän kertoilla tuokiokuvia tolta ekalta viikolta, kun kerran nyt on muutenkin ns. piinaviikko. En sillä mielellä, että katsokaa miten ihmeellistä, vaan lähinnä peiliksi.

Että kun luet, niin katso ja kuulostele, mikä asia herättää tunteita, ja sitten tutki niitä tunteita. Jos oletetaan, että sulla on ihan ymmärrettävä syy siihen tunteeseen, niin mikä se syy vois ehkä olla?

Sain tänään kirjoitettua muutaman päivän, ja joku toinen päivä kirjoitan toisista päivistä.

Torstai.

Krunts.

No niin, nyt sattui.

Lapset kotiin ja soitto apujoukoille. Jollain konstilla ulkovaatteet pois kaikilta, telkkariohjelma esikoiselle, puhelu puolisolle. ”Kyllä mä tätä käyn ainakin näyttämässä jossain.”

Terveysneuvontapuhelin ei vastaa, enkä kehtaa soittaa hätänumeroon. En, vaikka kesällä monta kertaa sanoivat, että mielummin soitat sitten vaikka turhaan. Kun kyllähän tässä nyt, eihän tässä kuin sumentava kipu ja rusahdus ja kaksi alle kolmevuotiasta. Shokki.

Apujoukot paikalle, mä kävelen läheiseen terveyskeskukseen. Pääsen lääkärille samantien, yllätyn vähän. Saan särkylääkkeen. Aivan, olisihan meillä ollut kotonakin.

Sitten röntgeniin. Päätän mennä taksilla, vaikka eka ajatus on metro. Kuvat, sitten odotusta. ”Mulla ei oo kauhean hyviä uutisia.” Itku tulee, annan sen tulla. Minua kuunnellaan ja se auttaa.

Soitan kyydin, käydään kodin kautta – haen ruokaa, imetän taaperon, otan varmuudeksi laturin – ja sitten tapaturmapolille. Leikkaus on ainoa vaihtoehto, koska humeruksen capitellum ja niin edelleen. Ryhmä lääk.kandeja tulee ihmettelemään röntgenkuvia, koska murtuma on harvinaista tyyppiä.

Huomenna seitsemältä osastolle ravinnotta. Käsi kipsiin ja kotiin.

Esikoinen ihmettelee kipsiä ja lähtee sitten mummolaan yökylään, kuopus on onnellinen kun saa nukahtaa tissille. Mun on vaikea ajatella, mitä tämä kaikki tarkoittaa.

Perjantai.

Herätään hyvissä ajoin ja mä luen tarkkaan ohjeet leikkaukseen tuleville. Aamuaurinko on kuulas, kuopus istuu rauhallisesti takapenkillä kun mies ajaa mut sairaalalle ja toivottaa: ”Ole heikko.” Mä tiedän täsmälleen, mitä se tarkoittaa.

Vaihdan sairaalavaatteet ja ryhdyn odottamaan. Luen puhelimelta kirjaa, facebookia, sähköposteja.

Lääkärinkierrolla käy ilmi, että tänään ei ehkä leikatakaan. Että onpa kumma, että sut on tänään tänne pyydetty. Itku tulee. Kierrolla mukana olevat lääk.kandit eivät ihan tiedä, miten suhtautua itkevään potilaaseen.

TT-kuvaan kävelen hoitajan opastamana. Näen lasiovesta kuvani. Kipsi ja kantoside, sairaalavaatteet, poskipäässä ja leuassa naarmua kaatumisesta, silmät turvonneina ja tukka tyynyn jäljiltä hapsollaan. Ehkä tästä syystä sairaalassa ei tunnu olevan peilejä, tai sitten välttelen niihin katsomista. On vaikea katsoa itseäänkin tällaisena.

TT-kuvauksen jälkeen odotetaan. Jossain vaiheessa saan järjestettyä niin, että kurssi siirtyy. Sen tajusin ihan itse. Ei se olisi tässä tilanteessa ollut sinnikkyyttä tai luotettavuutta vaan typeryyttä.

Toinen lääkäri tulee tapaamaan. TT-kuvassa näkyy, että nivel on molemmilta puolilta murtunut. Pitkä leikkaus edessä. Tule huomenna ravinnotta, joskus puolenpäivän jälkeen leikataan.

Laitoshuoltaja tuo ruokaa. Ensimmäisen haarukallisen kohdalla huomaan, miten nälkä oli.

Hoitaja tulee juttelemaan ja kuuntelemaan. Itken, koska olen luvannut itselleni, etten haudo mitään sisälleni. Hoitajalta riittää empatiaa, vaikkei hän juuri mitään sanokaan. Jo katsekontakti helpottaa. Olen heikko, ja tuo toinen uskaltaa silti katsoa mua silmiin.

Puen omat vaatteeni ja itken. Odotan kyytiä ja itkeskelen. Ohikulkijat väistävät itkevää katsetta, vai väistänkö itse? En tiedä.

Illalla lähetän sähköposteja, yritän olla yhtä aikaa avuksi ja poissa tieltä, levätä ja olla läsnä. Kirjoitan blogitekstin. Anoppi tulee lapsenhoitoavuksi, ja esikoinen on onnesta ymmyrkäinen.

Käyn yöunille taapero kainalossa, viimeistä kertaa pitkään aikaan. Luulin, että viime yö olisi ollut se viimeinen, joten lämmin unilapsi kainalossa on kuin lahja.

Lauantai.

Olen osastolla jo puoli kahdeksan, koska aamu sujui yllättävän ripeästi. Vaihdan sairaalavaatteet ja ryhdyn odottamaan. Luen kirjaa, kuuntelen podcastia, meditoin, nukun.

Huoneeseen tulee toinen potilas, joka ilmeisesti odottaa myös leikkausta. Sitten tuodaan kolmas, jolla onkin kiireellisempi tilanne kuin minulla.

Lääkäri kertoo minulle, että leikkaus siirtyy iltapäivään, että joudut odottamaan nyt vähän pitempään. Sanon, että mulla on kaksi alle kolmevuotiasta kotona, ja täällä saan kerrankin lukea kirjaa rauhassa. Lääkäri naurahtaa kuin tietäisi, mistä puhun. Jossain vaiheessa hoitaja laittaa tippakanyylin. Kello ei ole vielä yhtätoista

Luen, kuuntelen podcasteja. Nukun taas, ehkä. Tuijotan seinää.

Lääkäri tulee kertomaan, että ruuhkaa on, kun tapaturma-asemalta menee jatkuvasti avomurtumia suoraan saliin. Että yrittävät saada kolmannen leikkaussalin käyttöön ja että toivottavasti pääsen tämän päivän puolella leikkaukseen.

Kirja loppuu, aloitan uuden. Yritän olla kiinnittymättä mihinkään asiaintilaan: en odota, että pääsisin leikkaukseen, enkä odota, että pääsisin kotiin. Odotan ihan vain seuraavaa hetkeä, ja seuraavaa.

Neljän aikaan saan pre-op -juoman, eli sitruunanmakuisen pillimehun jonka tarkoitus on ilmeisesti antaa potilaalle noin kaksi tuntia ennen leikkausta kaksi desilitraa tarkasti määriteltyä ravintoa täyttämättä kuitenkaan vatsaa. Soita Skype-videopuhelun kotiin, että hyvältä näyttää. Lapsilla on ikävä, ja esikoinen on ehkä vähän kade, että mä olen päässyt sairaalaan ja saanut pillimehua. Hän ei osaa edes ajatella, että sairaalassa voisi olla kurjaa.

Kuuden jälkeen hoitaja käy muistuttamassa vessakäynnin ajankohtaisuudesta. Otan sairaalakaavun alta rintaliivit ja liivinsuojat pois, ja yritän pumpata tykinkuulatisseistä edes vähän maitoa vähemmälle. Sitten mennään. Mainitsen leikkaussalihoitajille, että imetän, etteivät säikähdä jos kesken leikkauksen alkaa tulla maitoa. Anestesia humauttaa tajun kankaalle.

Havahdun heräämössä puoliltaöin. Olen nähnyt hämäriä unia kirjasta, jonka luin leikkausta odottaessani. Käyn keskusteluja, joita en enää muista. Minut viedään osastolle puoliunessa.

Kommenteista:
Saa kommentoida! Erityisesti kiinnostaa kuulla, millaisia ajatuksia itsellä heräsi. En oikeastaan kaipaa sääliä tai voivottelua tai ajatuksia siitä, mitä olisi pitänyt tehdä, vaan enemmän sellaista vertaistukea että joo, silloin kuin mä olin tällaisessa tilanteessa niin ajattelin ja tunsin näin.

Haluaisitko enemmän kärsivällisyyttä aamuihisi?
Ilmaiseen Kärsivällisempi aamu -minikurssiin kuuluu 18-sivuinen työkirja ja parin viikon verran sähköposteja, joiden myötä harjoittelet tekemään aamuistasi lempeämpiä, kärsivällisempiä ja mukavampia. Samalla liityt yli tuhannen vanhemmuuden supersankarin seuraan Lupa olla minä -kirjeen tilaajaksi ja saat viikoittain sähköpostiisi inspiraatiota ja vinkkejä itsestä huolehtimiseen, kärsivällisyyteen ja riittävän hyvään vanhemmuuteen. Tervetuloa mukaan. <3

Comments

  1. says

    Minulla ei ole jakaa kokemuksia vastaavasta tilanteesta, mutta olen katsellut näitä hetkiä runsaasti sieltä ”tiskin toiselta puolelta”. Ja sen suhteen kirjoituksesi herätti paljon ajatuksia.

    Minulla on sellainen vitsi, että on ihmisiä ja potilaita. En tarkoita sitä niin, että pitäisin potilaita epäihmisinä ja vähättelisin. Tarkoitan sitä, että ihmisessä tapahtuu muutos, kun hän – yleensä haluamattaan – muuttuu potilaaksi. Ensinnäkin sen aiheuttaa jo sairaus ja siihen mahdollisesti liittyvät oireet ja kipu. Toisaalta tuo sinunkin kokemasi hetki omasta peilikuvasta – potilasvaatteet, nuhjaantunut olemus. Hoitohenkilökunta myös laittaa potilaan selvästi potilaan asemaan ja käsittelee sen mukaisesti. Lisäksi usein ihmiset itse asettavat itsensä potilaan asemaan – moni ihan toimintakykyinen aikuinen on hämmästellyt sitä miten helposti huomaamattaan heittäytyy tietynlaiseen osaamattomuuteen ja jättäytyy sairaalahenkilökunnan armoille. On enemmänkin elämänsä objekti kuin subjekti. Tämä on monella tavalla mielenkiintoinen transformaatio, joka tietysti eri ihmisillä ja eri tilanteissa näyttäytyy vähän eri tasoisena.

    En sano, että potilaaksi muuttuminen on yksiselitteisesti huono asia – se voi olla hyvin tarpeellistakin. Tapaturmapotilaat joskus alussa joutuvat jonkinlaiseen kieltäytymisen vaiheeseenkin (”ei tätä pitänyt tapahtua minulle, ei nyt”), josta hoitajana tuntuu heitä olevan ihan tarpeenkin ohjata kohti potilaaksi tulemista (”näitä asioita vain tapahtuu, ei sitä kukaan etukäteen tiedä kaatuvansa/ajavansa kolaria/jättävänsä kättä sirkkeliin”).

    Tuota empatiaa jäin miettimään ja sitä osaako sen soveliaalla tavalla töissä näyttää. Tietysti kokemus on opettanut haistamaan kuka tarvitsee rohkaisevaa kommenttia, kuka kuuntelua, kuka ihan muista asioista vitsailua (on sekin nähty, kun rankalaudalla makaava kolaripotilas nauraa meidän hulluttelulle). Omassa sairaalapuolen ammatissani potilaskontaktit ovat usein lyhyitä ja muutamassa minuutissa pitää voittaa potilaan luottamus ja löytää tapa tulla juttuun. Ihmissuhdetennistä Wimbledon-tasolla.

    Minusta haastavaa on suhtautua potilaaseen, jolla on jokin hyvin tyypillinen vaiva (rannemurtuma, tekonivelleikkaus, rintasyöpä…) ja joka suhtautuu minuun kuten en olisi koskaan tällaista tilannetta nähnyt. Kokemuksen ollessa potilaalle uusi ja ainutkertainen ei tunnu sopivalta puuttua hänen elämäänsä tunnevaiheeseen sanomalla, että vastaavia tapauksia on tämän työpäivän aikana ollut edessä kymmenen. Se vaatii jonkinlaista rehellisyyden ja hienotunteisuuden kanssa tasapainottelua (”kyllä me onneksi tiedetään miten näitä voidaan hoitaa”).

    Ja lopulta on sitten myös niitä potilaita, joilla on henkilökuntaan jonkinlainen hoitava vaikutus. Joiden kohdalla tietää miksi oma työ on tärkeää ja arvokasta.

    • says

      Kiitos tästä näkökulmasta.

      Tuo potilaaksi tulemisen tematiikka, autonomia ja kontrollinhalu ja sellaiset on pyörineet mulla kovasti mielessä, ja ne ehkä ansaitsee ihan oman tekstinsäkin. Tästä kommentista mulle ehkä päällimmäisenä heräsi juurikin ajatus siitä, miten siinä tapaturman kohdalla menee kertarysäyksellä iso osa autonomiasta ulottumattomiin. Ja että ehkä se sellainen potilaaksi suostuminen liittyy siihen, miten sinuiksi pääsee sen (väliaikaisen tai pysyvän) autonomian menettämisen kanssa.

      Ja vielä jos on tottunut vastaamaan siihen autonomian tarpeeseen niin, että pyrkii kontrolloimaan kaikkea mahdollista, niin se kontrollin menettäminen ja toisten käsissä, armoilla oleminen voi olla aikamoisen sodan takana. Tai sitten luovuttaa kokonaan eikä enää yritä tehdä edes niitä juttuja, joita hyvin pystyisi, koska se osittainen autonomia muistuttaa omasta epätäydellisyydestä.

      Ja täytyy samalla nostaa hattua kyllä kaikille hoitotyötä tekeville, juurikin tuosta syystä minkä mainitsit. Kun kohtaa päivät pitkät hauraimmillaan olevia ihmisiä, niin saa olla aika valppaana sen suhteen, että miten ihmisen kohtaa. Mulle itselleni oli tosi lohdullista muistaa, että mua hoitavat ammattilaiset näkee näitä samoja juttuja päivittäin, mutta mä voin hyvin kuvitella, että on myös niitä toisentyyppisiä potilaita – niitä, joille on suunnilleen henkilökohtainen loukkaus että jokainen vastaantulija ei olekaan tolaltaan heidän Suuren Kriisinsä edessä. Ja heidän kohtaamisensa vaatii epäilemättä aikamoista ammattitaitoa.