Kesken

Kaikki jää kesken.

Tai siltä ainakin tuntuu tällä hetkellä. Olis helppo syyttää lasten tuomaa hektisyyttä – silloin kun johonkin kopsahtaa tai kolahtaa tai on nälkä tai väsy tai vaippa niin siinä ei paljon äidin projektien vaihetta kysellä. Mutta kun ei se siitä johdu. Kun jotain tuntuu saavan valmiiksikin.

Pyykit saa ripustettua loppuun, mutta tiskipöydän tyhjennys jää aina kesken. Gradun sain loppuun, mutta tutkinnon ulkopuoliset sivuaineopinnot on vielä kesken. Remontti saatiin muuten loppuun, mutta listat puuttuu vieläkin, melkein vuosi muuton jälkeen. Jotkut projektit sujahtaa valmiiksi kuin itsestään, toisten ajatteleminenkin tuntuu kivireen vetämiseltä. Ja sitten on tietysti luvuton määrä eri neuletöitä valmistumisen eri vaiheissa.

Ehkä ne neuletyöt kuvaa parhaiten mun suhtautumista projekteihin. Bongaan jonkun ihanan ohjeen, kivan langan, tai akuutin tarpeen omassa tai lasten käyttövaatevarastossa. (Kysymys: jos se vaatteen tarve on akuutti, niin miksi se pitää sitten neuloa omin käsin eikä esim. hankkia valmiina jostain? En tiedä.) Luon silmukat, paahdan menemään yhden illan tai pari, jokainen vapaahetki pitää käyttää hyödyksi niin että työtä saa eteenpäin. Myös ne hetket, jotka voisi käyttää esimerkiksi siihen tiskipöydän tyhjentämiseen tai pyykkien viikkaamiseen, kuluu nyt neulomiseen, koska nyt on käsillä Tärkeä Projekti joka Täytyy Saada Valmiiksi.

Sitten mä huomaankin, että oho, tää olikin aika isotöinen juttu. Joo, toki jos vaatteeseen menee kahdeksan kerää lankaa tai päiväpeitto tulee metrin mittaiseen lastensänkyyn niin voisi ajatella, että sen hoksaisi jo etukäteen, mutta jostain syystä sen oivaltaa vasta kun niitä neulottuja tunteja on alla jo jonkin verran. Ja siinä vaiheessa siihen työhön on jo niin sitoutunut, että purkaminen ja koko homman unohtaminen ei oo vaihtoehto.

Ja kuinkas kävikään, noin viikon tai parin päästä tulee joku uusi juttu, josta innostuu. Neuletyö, kirja, liikuntamuoto, blogi, kodin järjestykseen saaminen (”Miten muka aina voi olla niin vaikeeta laittaa tavarat paikalleen. NYT mä tsemppaan ja viikkaan noi pyykit ja laitan ylimääräiset tavarat kierrätykseen ja laitan tän kämpän kuntoon!”) tai muu, mikä sitten alkaa hivuttamalla vallata sitä vapaa-aikaa.

Innostuminen on sinänsä ihan hyvä juttu. Mä myönnän ihan auliisti, että oon ihminen, joka keksii sata ideaa tunnissa, ja vielä parempi jos niitä ei tarvitsisi ihan itse aina toteuttaa. Luin jossain vaiheessa Scott Belskyn Making Ideas Happen -kirjan (jonka mies lainasi kirjastosta eikä ihan saanutkaan sitä itse loppuun asti luettua – hänellä on myös tätä samaa taipumusta), joka oli ihan huikean inspiroiva. Mä ahmin sen lähes kertaistumalta, ja innostuin ihan älyttömästi siitä, että vau, nyt on joku ihan konkreettinen ohje siihen, miten homman saa toimimaan. Alkaako kuulostaa tutulta tää innostumispuoli?

Belsky tarjoaa siis ideoiden toteuttamiseen kaavaa, joka menee näin:
idea + järjestelmällisyys + yhteisö + johtaminen = toteutus
(Belsky 2010: suomennos oma)

Heti alussa huomaan, että toi järjestelmällisyys on se, joka kaataa useimmat mun projektit heti alkuunsa. Sen sijaan, että hetken miettisi, minkä verran on aikaa ja resursseja ja mistä kannattaa aloittaa, mä rupean vaan jostain kohtaa paahtamaan. Neuletyöt on toisaalta siitä kiehtovia, että niissä on yksi alkupiste: luo silmukat. Yleensä niissä on myös ohje, jonka mukaan mennään, joten sitäkään ei tarvitse itse pähkäillä. Muissa projekteissa sen sijaan on usein ongelmana se, että pitäisi itse löytää se silmukoiden luomista vastaava kohta, josta pääsisi eteenpäin.

Myös ajankäytön järjestelmällisyys on tällä hetkellä täysi vitsi meikäläisen elämässä. Tai no, lasten rutiinit pyörii aika tasaisella varmuudella, koska niiden huojuminen napsahtaa konkreettisesti omaan nilkkaan kärttyilynä tai muuna huonosti voimisena. On ns. kohtuullisen vahva motivaatio pitää ne kasassa. Samoin pyykkihuoltoon on täytynyt luoda rutiinit kahden täyskestovaippailevan lapsen kanssa – joko pyykit pistetään koneeseen joka aamu ja ripustetaan joka päivä tai sitten ei ole vaippoja. Myös silloin, kun tein gradua esikoisen ollessa pienempi, sain aika kivasti pyörimään sellaisen rytmin, että kun lapsi simahti päikkäreille, mä laitoin kahvin kiehumaan, tein hetken Shiva Nataa, ja sitten istuin koneelle kahvikupin kanssa työstämään. Joka arkipäivä, niin pitkäksi aikaa kuin lapsi nukkui tai kunnes aivot alkoivat savuttaa.

Muuten ajankäyttö tällä hetkellä pyörii tosiaan aika paljon sen ympärillä, nukkuvatko lapset samaan vai eri aikaan. Luovien projektien työstäminen ja ideoiden toteuttaminen vaatii sen verran keskittymistä, että sitä on vaikea tehdä lasten ollessa hereillä. Kotia voi toki siivota lasten kanssakin, vauva selkään kantoliinalla ja esikoinen apukäsiksi viemään tavaroita paikoilleen.

Yhteisö ja johtaminen on sitten taas kodin ulkopuolisissa projekteissa usein se, mikä ne mun kohdalla joko kantaa tai kaataa. Jos vaan malttaa aloittaa siitä yleiskuvan pohtimisesta, niin mä oon ihan tosi hyvä keksimään, missä järjestyksessä asiat pitäisi tehdä ja millaisia taitoja siihen tarvitaan. (Ehkä sen pohtimisvaiheen pitäisikin olla kaikissa projekteissa se ”luo 150 silmukkaa” -vaihe.) Ja jos tiedän, että projekti kiinnostaa muitakin, niin periaatteessa saan ihmisiä innostettua mukaan ja delegoitua hommia eteenpäin. Käytännössä taas oon aika ujo sellaisessa ”huhuu, mitäs tälle hommalle kuuluu?” -puolessa, erityisesti kun se tapahtuu nykyään niin usein sähköisesti.

Lisäksi johtamisessa on mun mielestä tosi tärkeää se, että projektista vastaava itse voi hätätilanteessa ottaa vastuun mistä tahansa projektin osa-alueesta, joka alkaa upota. Ei kaikista, sen takia niitä delegoidaan, mutta yhdestä kerrallaan, ja yhdessä sen tyypin kanssa joka sitä osa-aluetta itse vetää. Sen takia sillä projektivastaavalla ei saisi olla ihan kamalasti muuta hommaa, niin että jos joku osa ei toimi, se pystytään hoitamaan heti eikä kahden viikon päästä kun on seuraava vapaapäivä tai kahdelta yöllä, kun pitäisi oikeastaan olla jo nukkumassa. Ja no niin no, kuinka usein hommat toimii niin, että lähtee toteuttamaan projektia ja pystyy raivaamaan sille kalenteristaan ihan oikeasti tarpeeksi tilaa? Ei ainakaan täällä meilläpäin.

Ehkä se toteuttamiskykykin on sellaista lihasvoimatreeniä. Kun tarpeeksi saa tehtyä pieniä projekteja, niin silmä kehittyy ja näkee jo alkuunsa, että onko projekti sen kokoinen että sen voisi edes teoriassa saada toteutettua tässä aikataulussa vai unohdetaanko koko juttu. Että onko mulla rahkeita tän kokoiseen hommaan, ja jos ei niin voiko mistään karsia.

Ettei kaikki jäisi kesken.

Haluaisitko enemmän kärsivällisyyttä aamuihisi?
Ilmaiseen Kärsivällisempi aamu -minikurssiin kuuluu 18-sivuinen työkirja ja viikon verran sähköposteja, joiden myötä harjoittelet tekemään aamuistasi lempeämpiä, kärsivällisempiä ja mukavampia. Samalla liityt yli tuhannen vanhemmuuden supersankarin seuraan Lupa olla minä -kirjeen tilaajaksi ja saat viikoittain sähköpostiisi inspiraatiota ja vinkkejä itsestä huolehtimiseen, kärsivällisyyteen ja riittävän hyvään vanhemmuuteen. Tervetuloa mukaan. <3