Kehossa

Lapsena sitä ei mieti omaa kroppaa. Touhuat menemään, ja se kroppa tulee siinä mukana, auttaa kiipeämään ylemmäksi ja juoksemaan kovempaa ja tömistämään jaloilla maata ja mitä sitä nyt keksiikään. Missäköhän vaiheessa se tiedostaminen alkaa?

Luulisin, että tytöillä ja pojilla eri aikaan ja eri tavalla. Pojilla on perinteisesti alusta asti enemmän lupa olla kehossaan läsnä, aktiivisia, keholla tekijöitä. Urheilla, kiivetä siihen puuhun, törmäillä, tapella. Ehkä se tyttöjen passivoituminen tulee murrosiässä. Ainakin itselläni.

Toki se alkoi jo niillä legendaarisilla ala-asteen liikuntatunneilla, kun kaikki kehollisuus vertautui heti aina muihin. Mä juoksin tän verran, mutta noi juoksi noin paljon pidemmälle ja nopeammin. Ulkoisen suorittamisen tuoksinassa ei missään vaiheessa ehtinyt miettiä, että miltä tää kropassa tuntuu.

Ja sitten, tam-tam-TAA, murrosikä pläjähti päälle, ja peilistä tuijottikin yhtäkkiä joku ihan muu. Kun siihen ikään mennessä ei ollut oppinut juurikaan liikkumaan omaksi ilokseen, niin ei siinä mylläkässä sitten kyllä tullut opeteltuakaan. Ja siinä kohtaa omaan kehosuhteeseen tuli vielä se ulkonäköpaine. ”Siis vitsimä oon nii-iin läski”, sitä ajatteli, kun paino alkoi vielä numerolla joka on sittemmin jäänyt kauas menneeseen, ”ens viikolla mä en kyllä syö mitään muuta kuin mandariineja.” Luojan kiitos noita itsekurin helmihetkiä kesti yleensä sen yhden koulupäivän ajan, maksimissaan kaksi.

Se ainoa poikkeus liikkumisen iloon tohon aikaan oli tanssiminen. Se oli vähän sellaista ikäänkuin-liikuntaa, jossa ei tarvinnut kilpailla, ei vertailla, pelkästään treenata tekniikkaa ja koreografiaa ja yhteistyötä. Se oli ehkä tarpeeksi kokonaisvaltaista, niin että myös aivoille tuli jotain haastetta. Ja siinä oli joku ihan oikeasti taitava ohjaamassa, eikä ollut pelkästään koulun liikuntatuntien varassa tekniikan tai kiinnostuksen suhteen. Kaikki kunnia liikunnanopettajille, teitte varmasti parhaanne, en mä sillä.

Pitkään sitä sitten suhtautuikin kroppaan sellaisena, no, aivojen orjana. Joka kuskaa ”mua” (eli mun henkisiä ominaisuuksia) ympäriinsä kun en itse siihen kykene, joka pitää tahdonvoimalla pistää kuriin ettei se ala temppuilla, mutta joka aina kapinoi tavalla tai toisella, sairastuu tai kremppaa tai voi muuten huonosti. Ja näyttää ihan erilaiselta kuin ne bussipysäkkimainosten vartalot.

Taisin olla jo parinkympin paremmalla puolella kun alkoi löytyä lupa olla omassa kehossa läsnä, hyväksyä vaan ja olla kiitollinen. Sisko sairastui syöpään, ja tajusin tosi konkreettisesti, mitä kaikkea itse pystyykään tekemään kun näki ettei toinen pysty. Aloitin draamakasvatuksen opinnot, ja ollakseen yliopisto-opetusta niissä oli häkellyttävän paljon kehossa olemista.

Sen kautta, että draamaa ja teatteria tehdään keholla ja äänellä, pääsin kiinni siihen, että ihan oikea elämäkin eletään kehossa. Luin ja treenasin itsekseni Alexander-tekniikkaa, joogasin, löysin Shiva Natan, joka oli siihen kohtaan mulle täydellinen kehon ja mielen nivomisen laji.

Myös kaksi raskautta ja synnytystä ovat tehneet aika paljon sen eteen, että on lupa olla omassa kehossa läsnä. Kun siellä on joku toinenkin läsnä. Ja se toinen pitää saada sieltä keinolla tai toisella tähän meidän maailman puolelle. Yhtäkkiä se omasta kropasta huolehtiminen, kunnolla syöminen ja muu ei olekaan vain itsekkyyttä, vaan äidillistä huolenpitoa. Puhumattakaan siitä, että kaikki henkisten lukkojen käsittely ja vapauttaminen vaikuttaa suoraan siihen, miten jumissa kroppa on synnytyksessä ja miltä se synnyttäminen sitten tuntuu.

Koska itseasiassa tunteetkin, emootiot, on ainakin mulla ihan fyysisiä ilmiöitä. Patoat jonkin asian sisällesi vuosikausiksi, ja kun ajattelet sitä pitkästä aikaa, niin tulee emootio, ja sitten (jos on antanut itselleen luvan olla läsnä kehossakin) tuntuu jossain kohtaa puristus, kiristys, jopa kipu. Niiden käsittely on hirveän vaikeaa, kun ei voi hieroa samalla tavalla kuin kipeää lihasta, mutta vähän siihen helpottaa se, että niillekin antaa luvan vain olla. Huomaa. Meidän kaksivuotiaan kanssa ollaan opeteltu, että joihinkin asioihin ei kosketa (sienet, tupakantumpit, veitset), ne vain huomataan. ”Aha, siinä on sieni.” Ja sitten jatketaan matkaa. Sama suhtautuminen vähän auttaa myös silloin kun on sisällä itsensä kanssa ihan solmussa jostain jutusta, niin että rintalastaa kiristää. ”Aha, siinä on ahdistus lapsuudesta, kun X, ja sen takia mä räyhäsin puolisolle.” Ja sitten katotaan, että tuntuuko erilaiselta.

Nykyään mä alan olla jo sellaisessa vireessä, että on kiva laittaa musiikkia soimaan ja tanssia ympäri olohuonetta niin että tulee hiki, ihan vaan sen takia että oma keho aktivoituu ja lämpenee. Tai kuulostella, jos on kurja olo, että mitähän mun kroppa nyt kaipaisi, vettä vai ruokaa vai raitista ilmaa. Siitä orja-omistaja -asetelmasta on hitaasti muotoutumassa sellainen tasavertaiset kumppanit -asetelma.

Ja vielä ehkä niin, että keho on itseasiassa se ensisijainen kumppani, ja aivot on sille alisteiset. Kun aivot ei toimi, jos kroppa ei toimi. Aivot on riippuvaiset koko kropan toiminnasta – hengitys, ruuansulatus ja verensokeri, uni jne. (Miten niin meidän taloudessa on katsottu Olipa kerran elämää… 🙂  ) Jos ajatus ei kulje, niin kroppaa pitää hoitaa, ei ruoskia. Antaa lepoa ja vettä ja ravintoa, niin silloin toimii pääkin. Eikä kroppa silti ole vain väline, vaan itsessään arvokas ja hieno. Siitä on lupa olla ylpeä.

Haluaisitko enemmän kärsivällisyyttä aamuihisi?
Ilmaiseen Kärsivällisempi aamu -minikurssiin kuuluu 18-sivuinen työkirja ja parin viikon verran sähköposteja, joiden myötä harjoittelet tekemään aamuistasi lempeämpiä, kärsivällisempiä ja mukavampia. Samalla liityt yli tuhannen vanhemmuuden supersankarin seuraan Lupa olla minä -kirjeen tilaajaksi ja saat viikoittain sähköpostiisi inspiraatiota ja vinkkejä itsestä huolehtimiseen, kärsivällisyyteen ja riittävän hyvään vanhemmuuteen. Tervetuloa mukaan. <3