Katsoisitko tännepäin?

Esikoinen on uppoutuja. Meikäläiseltä peritty ominaisuus – jos jokin asia kiinnostaa, niin ulkopuolinen maailma häviää täysin. Tämä tarkoittaa, että jos mä haluan sanoa lapselle jotain, niin mun on parasta ensin varmistaa, että hän kuuntelee mua eikä keskity mihinkään muuhun. Jos yritän puhua lapselle ns. kylmiltään, niin useinkaan en saa mitään vastausta.

Jos yritän puhua lapselle ns. kylmiltään, niin useinkaan en saa mitään vastausta.

Tiedän, että lapsi ei tee sitä tahallaan. Silti sellainen täysi huomiotta jättäminen osuu mulla itselläni niin arkaan hermoon, että turhaudun tosi helposti, jos mua ei kuunnella. 

Nyt kannattaa kuunnella

Sen vuoksi olen opetellut sitä, että ennen kuin sanon mitään, pyydän lapsen huomion. Tätä tuli treenattua myös aikanaan rippileireillä: jos pari tusinaa 15-vuotiasta keskittyy kaikkeen muuhun kuin sinuun, pitää ensin tehdä jotain, että sen keskittymisen saa. (Toisinaan niiden 15-vuotiaiden kanssa tuntui olevan helpompaa kuin tuon yhden nelivuotiaan, mutta ehkä aika kultaa nekin muistot.)

Sen vuoksi olen opetellut sitä, että ennen kuin sanon mitään, pyydän lapsen huomion.

Esimerkiksi ”*nimi*, katsoisitko tännepäin? Mulla on sulle asiaa.” toimii usein. Jos en saa siihen pyyntööni vastausta, niin menen lähemmäksi, otan ehkä hellän kosketuskontaktin ja toistan pyynnön, kunnes lapsi malttaa keskeyttää leikkinsä ja katsoa muhun päin. Silloin mä voin sitten sanoa sen, mitä halusin sanoa.

Kun olen sanonut asiani, saatan lapsen vireystilasta riippuen vielä varmistaa, että mitä meni perille. Lempeästi kysytty ”mitä mä äsken sanoin?” antaa lapselle mahdollisuuden toistaa, mitä kuuli. Joskus lapsi toistaa mun sanomani sanasta sanaan, toisinaan omin sanoin ja toisinaan heittää arvauksen ihan hatusta.

Erityisesti niiden hatusta heitettyjen ”öö että siivoaisitko lelut?” -arvausten jälkeen olen tosi tyytyväinen, että tulin kysyneeksi.

Erityisesti niiden hatusta heitettyjen ”öö että siivoaisitko lelut?” -arvausten jälkeen olen tosi tyytyväinen, että tulin kysyneeksi. Kun sen asian saa selvitettyä samalla istumalla, niin mun ei tarvitse myöhemmin hermoilla, että miksi ei mitään tapahdu vaikka mä olen tästä asiasta jo sata kertaa sanonut.

Tällä tekniikalla on myös yllättävät sivuvaikutukset.

Eräänä päivänä, päivälevon aikana, minä ja esikoinen oltiin kahdestaan olohuoneessa. Mä tarkistin jotain koneeltani, ja uppouduin lukemaan jotain kolmen tai neljän mutkan kautta ihan just aiheeseen liittyvää. (Kuten sanottua, ei ole omena kauas jne.) Yhtäkkiä selän takaa kuuluu esikoisen ääni:

”Katsoisitko tännepäin?”

No minähän katsoin. Esikoinen odotti, kunnes olin kääntynyt kokonaan häneen päin, ja kysyi, voitaisko tehdä näin ja noin.

Yhtäkkiä selän takaa kuuluu esikoisen ääni: ”Katsoisitko tännepäin?”

Lapsi oli huomannut, mitä mä teen, ja käytti samaa tekniikkaa minuun. Se toimi, ja me tehtiin se lapsen ehdottama homma samantien yhdessä.

Ei huutamista, ei jatkuvaa kärttämistä (miten onkin, että aikuisten ”tuhat kertaa sanominen” ei ole kärttämistä, vaikka lasten ”tuhat kertaa sanominen” nimenomaan on sitä?), vaan selkeä huomion kiinnittäminen ja sen varmistaminen, että kuulijan huomio on puhujassa eikä muissa jutuissa.

Mallina

Lapsi oppii kohtelemaan mua ja muita ihmisiä paljolti sen perusteella, miten mä kohtelen lasta. Huutamalla ja kärttämällä mä opetan lapsen huutamaan ja kärttämään, mikä puolestaan kiristää mun pinnaa, ja mä huudan ja kärtän taas vähän pahemmin.

Lapsi oppii kohtelemaan mua ja muita ihmisiä paljolti sen perusteella, miten mä kohtelen lasta.

Opettelemalla kunnioittavia tapoja kiinnittää lapsen huomio, ja treenaamalla niitä tavallisessa arjessa lapsille puhuessani, tapahtuu kaksi asiaa. Ensinnäkin mä tulen kunnioittaneeksi sitä, mikä on lapselle tärkeää, enkä oleta lapsen olevan aina valmiina minun aikataulussani. Samalla mä autan lasta itseään oppimaan kunnioittavia tapoja kiinnittää toisten huomio.

Mä näytän mallia siitä, miten esimerkiksi voi toimia. Toisaalta mä myös muistan, ettei se ole edes minulle aina helppoa, joten mun on helpompi hyväksyä ne hetket, kun se ei ole lapsellekaan helppoa. 

Sentään lapseni ei kysynyt lopuksi ”mitä mä sanoin?”. Arvelen, että sekin päivä on vielä edessä. Onneksi. 🙂

Kohti hyvää vanhemmuutta -kurssilla 18.10. pohditaan esimerkiksi sitä, millaisia hyviä, kunnioittavia ratkaisuja olet jo löytänyt oman lapsen kanssa toimimiseen. Lue lisää ja ilmoittaudu mukaan!

Haluaisitko enemmän kärsivällisyyttä aamuihisi?
Ilmaiseen Kärsivällisempi aamu -minikurssiin kuuluu 18-sivuinen työkirja ja parin viikon verran sähköposteja, joiden myötä harjoittelet tekemään aamuistasi lempeämpiä, kärsivällisempiä ja mukavampia. Samalla liityt yli tuhannen vanhemmuuden supersankarin seuraan Lupa olla minä -kirjeen tilaajaksi ja saat viikoittain sähköpostiisi inspiraatiota ja vinkkejä itsestä huolehtimiseen, kärsivällisyyteen ja riittävän hyvään vanhemmuuteen. Tervetuloa mukaan. <3