Kasvatuksesta

Lueskelin tuossa aikani kuluksi Tommy Hellstenin Virtahepo olohuoneessa -kirjaa. Tai siis ahmaisin melkein koko kirjan yhdessä illassa kun esikoinen oli yökylässä (ekaa kertaa ikinä, jaiks) ja vauva pötkötteli joko mun sylissä syömässä tai isänsä sylissä röyhtäystä hakemassa. Oon lukenut sen joskus aikaisemminkin, mutta en sen jälkeen kun oon itse saanut lapsia.

Hellsten puhuu läheisriippuvuudesta, jonka hän määrittelee näin:

Läheisriippuvuus on sairaus tai sairauden kaltainen tila, joka syntyy, kun ihminen elää jonkin hyvin voimakkaan ilmiön läheisyydessä eikä kykene käsittelemään tätä ilmiötä persoonallisuudessaan vaan sopeutuu sen olemassaoloon.

Hellsten 1992: 58

 

Kirjassa puhutaan mm. peilaamisesta, mikä tarkoittaa sitä, että pienelle lapselle omat tarpeet ja tunteet ovat olemassa vain siinä määrin kuin mitä vanhemmat peilaavat niitä eli reagoivat niihin ja antavat niille ikäänkuin luvan olla olemassa. Jos lapsi on vihainen tai surullinen ja vanhempi ohittaa tuhteenilmaisut joko kokonaan tai kuittaa ne jollain ”älä nyt raivoa/pillitä siinä” -kommentilla, niin silloin se lapsen tunne ei peilaudu. Lapsi ei saa kokemusta siitä, että hänen tunteensa olisi olemassa, saatika välineitä sen käsittelyyn.

Tuo Hellstenin ”käsittelemään sitä [ilmiötä] persoonallisuudessaan” -kohta viittaa mun ymmärryksen mukaan juuri siihen, että lapsi ei pysty puhumaan asiasta kenellekään, koska siitä puhumiseen ei ole annettu käsitteitä. Lapsi ei pysty tuntemaan niitä asiaan liittyviä tunteita, koska niitä tunteita ei ole kotona tunnistettu eikä annettu niille lupaa olla olemassa.

Hellsten puhuu siitä, että vanhempi pystyy peilaamaan lapsensa tunteita ja tarpeita vain siinä määrin kuin tunnistaa niitä itsessään. Se tarkoittaa, että jos vanhempi ei salli itselleen epäonnistumista, vihaa tai surua, ei hän myöskään pysty käsittelemään niitä lapsen kanssa mitenkään rakentavasti.

Näin me kannamme edellisten sukupolvien painolastia

Pääpaino Hellstenin kirjassa on tapauksissa, joissa lapsen persoona on jäänyt kokonaan peilautumatta esimerkiksi vanhemman alkoholismin, työnarkomanian, tai muiden vastaavien ääritilanteiden vuoksi, kun vanhempi ei ole ollut luotettavasti paikalla. Hän kuitenkin puhuu myös siitä, miten Suomen sotahistoria on aiheuttanut sen, että sodan nähnyt sukupolvi on jäänyt yksin sen kokemuksensa kanssa – ei ole ollut ketään, joka olisi voinut antaa välineet käsitellä sodan kauhuja persoonallisuudessa, tietoisesti ja tunteiden kautta (varsinkaan miehille, joilta on perinteisesti odotettu ihan jotain muuta kuin tunneälyä). Kaikki tunteisiin liittyvä on pitänyt Hellstenin termein ”syväjäädyttää”, koska muuta käsittelykeinoa ei ole ollut.

Suuri osa kokonaisesta sukupolvesta on siis kasvanut kodeissa, joissa toisella vanhemmalla ei ole ollut kykyä peilata tunteita lapsilleen, ja toinen vanhempi on joko kyennyt kantamaan tunnekasvattamisen vastuun tai sitten ei.

Mun sukupolvi on puolestaan kasvanut kodeissa, joiden vanhemmissa on sodan nähneiden lapsia. Niitä, joiden tunteita ei ole pystytty peilaamaan, joten niitä ei ole lapsuudessa ollut olemassa.

Monet näistä sodanjälkeisen sukupolven lapsista ovat lääkinneet tilannettaan alkoholilla tai riippuvuuksilla, mutta joskus ”ihan hyvissäkin kodeissa” (ja laitan tämän lainausmerkkeihin siksi, että ilmaus usein viittaa pelkästään materiaalisiin ja ulkoisiin puitteisiin, jotka eivät oikeasti kerro hyvinvoinnista kuin pienen viipaleen) tunneilmasto on jäänyt isovanhempien sotakokemusten jalkoihin. Epäonnistumisia, surua, vihaa tai pelkoa on ollut vaikea jakaa, koska toinen tai molemmat vanhemmista ovat jääneet vaille niiden käsittelyn välineitä omassa lapsuudenkodissaan.

Sitten mun sukupolvi on päässyt kouluun, jossa opettajina on ollut parhaimmassa tapauksessa myös tämä sotakodeissa kasvaneiden sukupolvi. Jos kotona on vaikea kohdata epäonnistumista, vihaa, surua ja pelkoa, niin koulussa sen kanssa pääsee pahimmillaan hyvin lähelle. Ja jos opettajalle itselleen ei ole peilattu näitä tunteita tai niiden käsittelyä, lapsena tai aikuisena, niin koulumaailman kasvatuksellinen puoli voi jäädä aika karuksi.

Oppiessa pitää tehdä virheitä, jotta näkee, mihin suuntaan on kehityttävä. Jos opettaja ei siedä virheitä, itsessään tai oppilaissaan, hän voi hyvin nopeasti sammuttaa lapsen luontaisen uteliaisuuden ja opettaa lapselle tietosisältöjen lisäksi sen, että kannattaa osallistua vain silloin kun on varma osaamisestaan, ei muulloin.

Myös koulukiusaamistilanteissa opettajien kehittymättömäksi jäänyt tunne-elämä voi aiheuttaa hirveitä tilanteita. Lapsi pelkää ja vihaa, toinenkin lapsi pelkää ja vihaa, eikä opettaja pysty asettamaan sellaisia rajoja, joissa molemmilla olisi turvallinen olla. Kiusaajan pelko ja viha ei tule nähdyksi, se kielletään samalla kun tuomitaan se ainoa keino, jolla hän edes yrittää purkaa sitä. Kiusatun pelko ja viha ei tule nähdyksi, sen olemassaolo mitätöidään tai annetaan ymmärtää, että kiusatuksi tuleminen on ihan oikein.

Aikuisella on vastuu siitä, että sekä kiusaajan paha olo että kiusatun paha olo tulee käsitellyksi ja saadaan terveellä tavalla pois päiväjärjestyksestä, ei kiusaajalla tai kiusatulla. Siihen vain tarvittaisiin aikuisia, joiden oma tunne-elämä olisi loppuun asti kehittynyt, eikä sellaisia aina ole ollut saatavilla.

Miten tämä nyt minuun sitten liittyy?

Mitä minä haluan siirtää edellisiltä sukupolvilta seuraaville?

Mä olen valmistunut opettajaksi, ja mulla on kaksi lasta. Mä olen kasvanut sellaisessa ”ihan hyvässä kodissa”, jossa kuitenkin tietyt tunne-elämän asiat on ns. jääneet sodan jalkoihin. Oon tehnyt aika pitkään töitä sen eteen, että pystyisin kohtaamaan kaikki oman tunne-elämäni puolet. Aika pitkälle on tultu, kun olen kerran perustanut blogin, jossa julkisesti pystyn pohtimaan tätä ”lupaa olla minä”. 🙂 Ja nyt mulla on tällainen uusi, kirkassilmäinen, äärimmäisyyksiin asti luottava sukupolvi tässä kotona kasvatettavana.

Jaiks.

Mä ajattelen niin, että lapsille on hyvä asettaa rajat, ja sitten lapsen kanssa käsitellä ja sietää se tunnereaktio, joka tulee niihin rajoihin törmäämisestä. Lapselta saa kieltää tekemistä tai omistamista, muttei niitä tunteita, joita siitä kieltämisestä aiheutuu.

Lisäksi lapsi on keskeneräinen, niinkuin me kaikki. Lapsi tekee virheitä, niinkuin me kaikki. Sen takia mä en itse ole vielä tähän päivään mennessä kokenut tarpeelliseksi käyttää kasvatuksessa rangaistuksia. Mä ajattelen, että se rangaistus ohittaa lapsen oppimiskokemuksen ja tunnekokemuksen, ja määrittää maailmaa vain sen kautta, miten vanhempi sen tilanteen tulkitsee. Tähän ajatteluun on vahvasti vaikuttanut myös Alfie Kohnin Unconditional Parenting, jota suosittelen kaikille kasvattajille, oli kasvatettavat sitten omia tai lainalapsia.

(Disclaimer: Joo, mun lapset on vielä pieniä; joo, esikoisen temperamentti on sellainen että tämä lähestymistapa toimii; joo, on varmasti sata syytä miksi joissain toisissa perheissä rangaistukset on ainoa vaihtoehto jne. Toistaiseksi tämä lähestymistapa toimii meillä.)

Jos mun lapsi tekee virheen (ottaa pöydältä luvatta kastelukannun ja kippaa samalla sisällöt lattialle, piirtää liidulla kaapinoveen, kiipeilee luvatta lipaston päälle, noin muutamia esimerkkejä tältä viikolta mainitakseni), mä selitän, ettei niin saa tehdä ja miksi ei saa. Jos siitä aiheutuu huutoitku, että tämä viihde nyt häneltä vietiin, niin sitten lapsi saa huutoitkeä sylissä niin pitkään kuin itkettää. Jos mä kiellän jotain sellaista, mihin isänsä on hetki sitten lapselle antanut luvan, niin mä pyydän anteeksi, kun en tiennyt että siihen oli jo lupa.  Noin yleensä. Ja sit usein pyydetään anteeksi, kun äiti ei osannut.

Jos lapsi vaikka kaatuu tuolilta, johon ei olisi saanut kiivetä, mä en sano, että ”kato nyt, enkö mä sanonut”, vaan kysyn, että säikähditkö, sattuiko? Sen jälkeen, kun se säikähdys on koettu läpi, voidaan jutella, että muistatko kun puhuttiin että siitä voi kaatua. Noin yleensä. Ja sit taas pyydetään anteeksi, jos  äiti ei osannut.

Tää ei nyt ole sellainen ”mä olen täydellinen vanhempi, tehkää näin” -manifesti.

Tää on enemmänkin muistutus mulle itselleni. Olen itse lähtökohtaisesti epätäydellinen, joten ensisijaisesti on mun vastuulla, että lapsi ei kärsi omasta epätäydellisyydestään.

Ja tää on myös muistutus siitä, miten iso vastuu meillä vanhemmilla ja opettajilla on siitä, että olemme ensin päässeet sinuiksi omien mörköjemme kanssa, ettemme siirrä niitä lasten sänkyjen alle.

Haluaisitko enemmän kärsivällisyyttä aamuihisi?
Ilmaiseen Kärsivällisempi aamu -minikurssiin kuuluu 18-sivuinen työkirja ja parin viikon verran sähköposteja, joiden myötä harjoittelet tekemään aamuistasi lempeämpiä, kärsivällisempiä ja mukavampia. Samalla liityt yli tuhannen vanhemmuuden supersankarin seuraan Lupa olla minä -kirjeen tilaajaksi ja saat viikoittain sähköpostiisi inspiraatiota ja vinkkejä itsestä huolehtimiseen, kärsivällisyyteen ja riittävän hyvään vanhemmuuteen. Tervetuloa mukaan. <3

Comments

  1. says

    Olet onnistunut sisällyttämään tähän tekstiin ehkä ensimmäistä kertaa minuun vaikuttavan kommentin tuosta rankaisemisesta. Minua on rankaistu – fyysisestikin – ja en ole nähnyt siinä mitään ongelmaa, joten minun on ollut mahdoton ymmärtää kuulemiani väitteitä siitä miten lapsi on niin hauras, että saa ikuiset arvet rankaisusta. Ajatuksessa oppimis- ja tunnekokemuksen ohittamisesta taas puolestaan on jo ihan oikeasti järkeä. Jäin vain pohtimaan voiko rangaistus olla osa oppimiskokemusta. Jotkin tilanteet (vaikka itsensä satuttaminen) toimivat tietysti itsessään rangaistuksena.

    Lisäksi ihastuin tähän ajatukseen: ”Oppiessa pitää tehdä virheitä, jotta näkee, mihin suuntaan on kehityttävä.” Luvallasi otan sen käyttöön opetuksessa.

    • says

      Saa vapaasti käyttää ajatusta opetuksessa, hyvä jos pääsee käyttöön. 🙂

      Tota rangaistushommaa mä oon tän tekstin kirjoittamisen jälkeenkin pohtinut paljon, ja olen edelleen samoilla linjoilla. Sä pohdit, että voiko rangaistus olla osa oppimiskokemusta – katsotaan, osaanko mä valottaa mun logiikkaa aiheeseen liittyen. 🙂

      Mun ajattelussa ”oppimiskokemus” käsittää kokonaisuudessaan sellaisen tapahtumasarjan, joka jollain tavalla poikkeaa totutusta. Sellaisen, jossa ihminen muokkaa ymmärrystään maailmasta sen uuden kokemuksen perusteella. Usein oppimiskokemukset liittyvät siihen, että on toimittu jonkin olettamuksen pohjalta, mutta se olettamus ei sitten tässä tilanteessa pitänytkään paikkaansa.

      Mä ajattelen, että on arvokasta, että lapsi (tai miksei aikuinenkin) voi myöntää tehneensä virheen, niin että sitä virhettä voidaan yhdessä tutkia ja katsoa, mitä seuraavalla kerralla voisi tehdä toisin niin, että onnistuminen olisi vähän lähempänä. Jos lapsi oppii, että virheen päivänvaloon tuomisesta seuraa rangaistus, niin tällaiset oppimistilanteet menetetään.

      Jos kasvatuksessa käytetään rangaistuksia, niin toki lapsi oppii niistäkin – hän vain mun nähdäksen oppii sellaisia asioita, joita en halua omien lasteni oppivan. Kuten että vahvempi tai voimakkaampi saa aiheuttaa pienemmälleen tai heikommalleen pahaa mieltä, jos sen selittää tarpeeksi hyvin. Tai että kielletyt asiat ovat kiellettyjä vain silloin, jos niistä jää kiinni sille vahvemmalle.

      Kasvatusaiheisessa keskustelussa usein erotellaan rangaistukset ja seuraamukset: rangaistus on jotain, mitä kasvattaja tietoisesti aiheuttaa lapselle, ja seuraus on jotain, mikä itsessään aiheutuu siitä tapahtumasta. Jos lapsi kiskaisee kastelukannun pöydältä, niin seuraus on se, että vaatteet kastuvat. Rangaistus olisi se, että lapsi joutuisi jäähylle. Jonkinlaisena seurauksena voi myös ajatella sitä, että lapsen tehtävä olisi kuivata lattialle kaatamansa vedet. Silloin tilanteessa käydystä keskustelusta, vanhemman äänensävystä jne. riippuu, että onko kyseessä aito seuraus (”Opetellaan yhdessä, että omat jäljet on hyvä siivota. Kiitos kun autoit!”) vai oikeastaan jo rangaistus (”Kato nyt mitä teit! Törkeä sotku, nyt pistä rätti heilumaan niinkuin olisi jo!”).

      Tossa Kohnin Unconditional Parentingissa oli mun mielestä hyvin taustoitettu tutkimuksilla jne. sitä, miten erilaista on moraalikehitys rangaistuksia vs. ei-rangaistuksia käyttävissä kasvatustyyleissä. Toinen hyvä kirja, joka selittää tätä logiikkaa hyvin, on Adele Faberin ja Elaine Mazlishin ”How to Talk so Kids Will Listen & Listen so Kids will Talk”, joka on kirjoitettu 80-luvulla mutta on silti häkellyttävän ajankohtainen. 🙂

    • says

      Sain kiinni ajatuksestasi ja se on hyvin perusteltu. Jäin vielä miettimään sitä tilannetta, jossa lapsi tekee tietoisesti – siis tahallaan ja toistuvasti – jotain väärää. En odota sinulla olevan tietenkään valmiita vastauksia joka tilanteeseen, mutta minua kiinnostaisit mitä siitä skenaariosta ajattelet. Tietenkin tahallisuuden määrittely on joskus hirveän vaikeaa, mutta minä olen nähnyt tällaisessa tilanteessa rankaisemisen perusteltuna. Siis kasvatuksellisesti rangaistuksen pelon opettaminen olisi perusteltua esimerkiksi jonkun turvallisuuden varmistamiseksi. Näen ehkä jollain tasolla ”aikuisten” yhteiskunnan toimivan näin. Lailla yritetään varmistaa, että jos empatiataso ei riitä niin emme rangaistuksen pelossa tappaisi toisiamme.