Kärsivällisyyttä levottomiin iltanukutuksiin

Huhtikuun teemana on ollut kärsivällisyys. Mä olen pyöritellyt sitä, mitä kärsivällisyys on ja voiko kärsivällistäkin joskus ketuttaa. Mä oon päässyt kokeilemaan, miltä tuntuu olla se, joka koettelee muiden kärsivällisyyttä. Mutta mistä sitä kärsivällisyttä sitten oikeasti, konkreettisesti saisi lisää?

Tämä on yksi tapa.

Kuopus on kaksivuotias, ja sen kanssa alkaa olla samat nukutussirkukset kuin aikoinaan isomman kanssa. Hypätään sängystä, ei saa unta, mua sattui päähän (ei sattuis jos pitäisit sen #&%! pään tyynyssä), haluan hörpätä vettä, äitin sylkkyyn, kaikkea sitä.

Miksei tuo lapsi jo nuku?!

Istuin tuossa iltana eräänä lastenhuoneessa (koska se oli helpompaa kuin jatkuva lastenhuoneen ja olohuoneen välillä sahaaminen), esikoinen oli jo simahtanut ja kuopus haki unta ja lörpötteli ja kiemurteli ja sensellaista. Lueskelin samalla puhelimelta Byron Katien Loving What Is -kirjaa, jossa hän esittelee The Work -tekniikkaa.

Ideana on siis se, että kaikki kärsimystä aiheuttavat ajatukset pistetään syyniin ja tutkitaan, onko niissä mitään perää ja kannattaako niitä kuskata mukanaan. Mä en siinä kohtaa kirjoittanut mitään ylös, mutta ajattelin nyt kirjoittaa vähän näkyviin, että miten mä itse työstän yhtä niistä päässä kiehuvista ajatuksista tollaisessa tilanteessa. Yksi niistä ajatuksista oli tämä:

”Raivostuttavaa, että toi lapsi myllää ja pörrää eikä nuku. Sen pitäisi jo nukkua!”

Kysymys yksi: Onko se totta?

No niin no, mun mielestäni sen pitäisi nukkua, kun on nukkumaanmenoaika. Mä en jaksaisi olla tässä muhimassa, kun voisi olla tekemässä jotain muutakin. Jostain syystä tuo lapsi ei nyt selvästi ole valmis nukkumaan, eli siinä mielessä se ei ole totta, että sen pitäisi jo nukkua.

Jokin asia tähän vielä vaikuttaa – ehkä sillä on vessahätä, ehkä sitä ei väsytä, ehkä se on ylikierroksilla, ehkä sitä hermostuttaa jos mä en ole jatkuvasti näkyvillä. Eihän se tietenkään ole luonnonlaki, että lapsen pitäisi nukkua silloin kun mä päätän niin, samaan tapaan kuin että jos lasi lipeää pöydältä niin sen kuuluu pudota lattialle, ei kattoa kohti.

Kysymys kaksi: Voinko varmasti tietää, että se on totta?

(Tähän kysymykseen voi vastata, jos ekan kysymyksen vastaus oli ”kyllä”.)

Kysymys kolme: Miten mä ajattelen, tunnen, käyttäydyn, silloin kun ajattelen, että lapsen pitäisi jo nukkua eikä se nuku?

Mulla kiristyy vanne pään ympärillä. Verenpaine nousee ja v*tuttaa. Musta tuntuu niinkuin lapsi tahallaan vääntäis ja venkoilisi jotain ihan oikeaa sääntöä vastaan, vaikka en mäkään pysty nukahtamaan jos mua ei nukuta.

Mä kuvittelen, että lapsi tekee sen tahallaan ja ilkeyttään ja mua ärsyttää. Mä en jaksa olla pätkän vertaa empaattinen, koska mä vain itse haluan nukkumaan tai lepäämään tai ihan mitä tahansa muuta kuin sitä, että oon tässä pimeässä huoneessa kun toinen kiemurtaa.

Kysymys neljä: Mitä tai kuka mä olisin, miten mä käyttäytyisin, jos mä en pystyisi ajattelemaan että lapsen pitäisi nukkua jo?

Mä pystyisin suhtautumaan tähän tilanteeseen empaattisesti. Mä muistaisin, miten vaikeaa mun on välillä itse nukahtaa – esimerkiksi viime yönä, kun ajatukset pyörivät päässä ja en millään kyennyt nukkumaan, vaikka tiesin että syytä olisi. Mä ehkä osaisin vaikkapa potattaa lapsen noin kokeillakseni, johtuuko tää kiemurtelu pissahädästä. Tai ottaa lapsen syliin, tai olla muuten läsnä rauhoittamassa lasta. Mä osaisin ehkä jopa nauttia siitä hetkestä, kun mä saan istua paikallani ja olla läsnä lapselleni ilman, että on mitään sen tärkeämpää tekemistä. Koska oikeasti mulla ei ole illalla mitään niin tärkeää kuin olla läsnä lapselleni. Ei mulla ole mihinkään aikaan päivästä mitään tärkeämpää kuin olla läsnä lapselleni.

Mä muistaisin, että lapsi ei tee sitä tahallaan. Että sillä on joku juttu tai vaihe tai tarve, johon se tarvitsee mun apuani. Se on oppimassa jonkun uuden jutun, jonka se osaa vain aikuisen avulla, eli tällä hetkellä ollaan lähikehityksen vyöhykkeellä. Siihen oppimiseen ei auta mikään komentaminen tai mun kiukuttelu vaan yksinkertaisesti se, että mä autan lasta kunnes lapsi on sen jutun oppinut.

Turnaround eli käännös: Millä tavalla tämä ajatus, ”lapsen pitäisi jo nukkua”, on totta ympäri käännettynä?

Jos mä käännän sen vastakohdakseen, niin siitä tulee ”lapsen ei pitäisi jo nukkua”. On se siinä mielessä totta, että jos lapsi ei nuku, niin silloin se ei nuku. Jos lapsella on vessahätä tai pelottaa tai pitää olla sylissä, niin ei silloin pidäkään nukkua. Ei lapsen pitäisi nukkua silloin, jos hänellä on joku tarve tyydyttämättä. En mä halua lapseni oppivan, että ihan sama mitä sä tarvitset, nyt äiti päätti että on nukkumisen aika.

Jos mä käännän sen ympäri itseäni koskevaksi, niin siitä tulee ”mun pitäisi jo nukkua”. Joo, se on totta. Mä olen valvonut ihan luokattoman myöhään tässä viimeiset en edes kehtaa sanoa, kuinka monta viikkoa. Mä huomaan sen vaikutuksen heti omassa kärsivällisyystasossani ja muutenkin sietokyvyssäni. Mä kiehun sitä, että lapsi ei noudata nukkumaanmenoaikaansa, vaikka mä itsekään en noudata omiani.

Ei mulla edes ole mitään nukkumaanmenoaikaa, paitsi ikäänkuin ja teoriassa. Mulla on mielestäni hirveästi kaikkia tarpeita siinä muutaman tunnin pätkällä, jolloin lapset on nukkumassa ja mä olen vielä hereillä. Ja vaikka mä tiedän, että mulle tekisi tosi hyvää mennä nukkumaan viimeistään puoli yksitoista, niin mä silti ohitan sen, koska mä haluan katsoa jakson jostain sarjasta ja tehdä käsitöitä ja juoda teetä ja lukea foorumeita ja tehdä muuta hömppää. Mä tarvitsen sitä hömppää kyllä, ihan varmasti, ja samaan aikaan se hömppä haittaa mun hyvinvointiani. Että en mä tän nukkumaanmenoasian kanssa ole itsekään mikään maailmanmestari.

Toimii lyhyen ja pitkän kaavan mukaan

The Work on mun mielestä ihan loistava tekniikka silloin, kun on aikaa kirjoittaa asioita. Byron Katien verkkosivulla on useammalla kielellä minikirjaa ja monistetta, joiden kanssa tätä voi työstää. Mulle itselleni toimii myös se, että mä jossain vaiheessa kesken kiehumiseni havahdun kysymään ”onko tämä totta?” ja sen jälkeen ”kuka tai mitä mä olisin, jos en pystyisi ajattelemaan tätä ajatusta?”. Niistä saa nopeasti uutta näkökulmaa siihen turhauttavaan tilanteeseen.

Kirjoittamalla tämä on tehokkainta tehdä niin, että ensin avautuu ja dumppaa kaiken sen turhautumisen yhdeksi kasaksi paperille tai tietokoneen ruudulle. Siihen on olemassa oma monisteensakin, jonka kysymysten avulla pääsee todella nillittämään ja piehtaroimaan siinä omassa turhautumisessaan ja tuomitsemisessaan. Sitten kun sen kaiken on pyydystänyt paperille, niin yksi kerrallaan voi ottaa sieltä sellaiset ”pitäisi” ja ”kuuluisi” ja ”haluan, että” -lauseet näiden kysymysten kanssa tarkasteltaviksi. Kirjoittamalla löytyy usein ainakin itsellä sellaisia juttuja, joita on vaikea huomata omassa ajattelussa silloin, kun ne kaikki ajatukset vain muhivat siellä päässä.

Ja sitten kun tällaisen kierroksen on tehnyt, niin yllättäen kärsivällisyyttäkin löytyy niissä tilanteissa vähän enemmän.

Oletko kokeillut tätä tekniikkaa, tai oletko löytänyt jotain muita tapoja, jotka tuovat sulle lisää kärsivällisyyttä? Vinkkaa muillekin kommenteissa!

Haluaisitko enemmän kärsivällisyyttä aamuihisi?
Ilmaiseen Kärsivällisempi aamu -minikurssiin kuuluu 18-sivuinen työkirja ja viikon verran sähköposteja, joiden myötä harjoittelet tekemään aamuistasi lempeämpiä, kärsivällisempiä ja mukavampia. Samalla liityt yli tuhannen vanhemmuuden supersankarin seuraan Lupa olla minä -kirjeen tilaajaksi ja saat viikoittain sähköpostiisi inspiraatiota ja vinkkejä itsestä huolehtimiseen, kärsivällisyyteen ja riittävän hyvään vanhemmuuteen. Tervetuloa mukaan. <3