Kärsivällisenäkin ketuttaa

Kärsivällisyys on sitä, että jaksaa odottaa. Kärsivällisyys on sitä, että antaa asioiden tapahtua omaan tahtiinsa, eikä hötkyile.

Mutta onko se kärsivällisyyttä, jos siinä odottaessa kiukuttaa tai ärsyttää? Vai onko kärsivällisyyttä vain se, että odottaminen tuntuu luontevalta ja miellyttävältä?

Kärsivällisyys – tekoja vai mielentila?

Tätä kysymystä mä oon vähän aikaa tässä miettinyt. Kun on itse vastikään ollut useampaan sellaisissa tilanteissa, joissa se oma kärsivällinen käytös on vaatinut aika paljon sisäisen kuohunnan ulos päästämistä. Tai nähnyt tilanteita, joissa toinen toimii mun mielestäni tosi kärsivällisesti mutta on itse tilanteeseen tosi turhautunut.

Jos mä haluan, että asiat tapahtuvat NYT!, niin odottaminen on välillä tosi vaikeaa. Silloin sitä kärsivällisyyttä oikeasti tarvitaan.

Jos mä haluan, että asiat tapahtuvat NYT!, niin odottaminen on välillä tosi vaikeaa. Silloin sitä kärsivällisyyttä oikeasti tarvitaan. Jos mulle on ihan sama, laittaako lapsi vaatteet päälle nyt vai tunnin päästä, niin en mä silloin edes tarvitse kärsivällisyyttä. Jos mä rupean siinä kohtaa lempeästi ohjaamaan lasta, niin se johtuu pikemminkin hyvästä ennakkosuunnittelusta kuin kärsivällisyydestä.

Mä ajattelen, että kärsivällisyys liittyy enemmän käytökseen kuin mielentilaan. Sitä, että jaksan hoputtamisen sijaan odottaa, että jotain tapahtuu, koska arvelen, että hoputtaminen tai tilanteeseen puuttuminen olisi jotenkin hyödytöntä tai haitallista.

Kärsivällistäkin välillä ketuttaa

Kärsivällisyys ei tarkoita mun mielestä sitä, että siinä odottaessa ei saisi ketuttaa. Tai siis mun mielestä on äärimmäisen luontevaa, että välillä sieppaa kun asiat eivät mene niinkuin minä haluaisin. Se ketutus ei poissulje sitä, että voin käyttäytyä kärsivällisesti, jos kapasiteetti riittää.

Se ketutus ei poissulje sitä, että voin käyttäytyä kärsivällisesti, jos kapasiteetti riittää.

Tietysti jos esimerkiksi lapsen käytös koettelee mun kärsivällisyyttäni ja jostain syystä mua suututtaa, niin mun on tärkeä sanoa siitä ääneen, mielellään rakentavasti: Mua nyt kiukuttaa tosi paljon se, että monta kertaa pitää sanoa samasta asiasta kun mä haluaisin olla jo menossa.

Voi olla, että se menee lapselle perille ja voi olla, että ei mene. Voi olla, että lapsi haluaa muuttaa käytöstään (tai pystyy muuttamaan sitä) mun ilmaisemani tunteen takia – tai voi olla, että ei halua tai pysty. Se ei oikeastaan ole mun asiani ollenkaan.

Tunteen hyväksyminen voi auttaa olemaan kärsivällisempi

Sanoittaminen on siitä tärkeää, että silloin olen myöntänyt myös itselleni sen mun tunteen, joten mulla ei mene ihan niin paljon kapasiteettia sen suitsimiseen ja piiloon painamiseen. Jos mä tiedän, että lapsi ei sitä asiaa pysty mitenkäänpäin hahmottamaan, niin mä voin sanoa sen ääneen jollekulle muulle.

Mä saan haluta, että asiat ei olisi näin.

Ääneen sanominen auttaa asioiden hyväksymisessä: nyt asiat on näin, nyt mulla on siitä tällaiset tunteet ja tällaiset ajatukset, ja mulla saa olla ne. Ja mua saa ottaa päähän se, että mulla on tällaiset tunteet ja ajatukset. Mä saan haluta, että asiat ei olisi näin. Mua saa ketuttaa tämä asia. Mulla on lupa kokea näin.

Kärsivällisyys kestää sitten siihen mihin se sillä kertaa kestää. Kun mä annan itselleni luvan siihen ketutukseen, niin se ehkä kestää vähän pitempään. Ja sitten kun kärsivällisyys alkaa olla lopussa, niin on syytä  pysähtyä ja varmistaa, että pystyy edelleen käyttäytymään rakentavasti.

(Jos tuntuu, että oma kärsivällisyys on siinä määrin koetuksella, että lapsen tai oma hyvinvointi huolestuttaa, niin Tuntea saa -kampanja  ja Katri Mannisen artikkeli äitiyden pimeästä puolesta voivat olla hyödyllistä luettavaa.)

Onko kärsivällisyys sinun mielestäsi käyttäytymistä vai mielentila? Mitä ajatuksia heräsi tästä mun näkökulmastani? Kerro kommenteissa!

Haluaisitko enemmän kärsivällisyyttä aamuihisi?
Ilmaiseen Kärsivällisempi aamu -minikurssiin kuuluu 18-sivuinen työkirja ja viikon verran sähköposteja, joiden myötä harjoittelet tekemään aamuistasi lempeämpiä, kärsivällisempiä ja mukavampia. Samalla liityt yli tuhannen vanhemmuuden supersankarin seuraan Lupa olla minä -kirjeen tilaajaksi ja saat viikoittain sähköpostiisi inspiraatiota ja vinkkejä itsestä huolehtimiseen, kärsivällisyyteen ja riittävän hyvään vanhemmuuteen. Tervetuloa mukaan. <3

Comments

  1. Emilia says

    Hei kiitos, kirjoitit auki sellaisen asian, mikä on paljon mietityttänyt. Kun ei jaksaisi ja harmittaa, että asiat eivät mene toivomani mukaan, on helpottavaa sanoa se ääneen. Miksi sitten meitä rohkaistaan vain jaksamaan, olemaan kärsivällisiä, olemaan hiljaa ja kärsimään. Ärsyttävää, että niin monessa asiassa opimme jo pienestä pitäen toimimaan ihan järjenvastaisesti, jos joku helpottaa oloa eikä ole muille vahingollista niin miksi ei! Onneksi onneksi on ihmisiä, jotka sanovat ”saa sanoa”.

    • says

      Kiva kuulla, että tästä oli apua! Siinä on varmasti sekä sukupolvi- että ajattelutapaeroja, että saako ikävistä tunteista puhua, ja monet meistä on kasvaneet juurikin tuohon ”ei viitsi valittaa, pahemminkin voisi olla, ei ne asiat puhumalla parane” -lähestymistapaan. Jopa niin syvästi, että muuta tapaa on vaikea nähdä, itselle tai toisille. Siinäpä sitä on sitten itselle opettelua, että siitä ajattelusta pääsee irti. 🙂