”Jos lasta ei kiellä, niin…”

Ei-sanan käytöstä kasvatuksessa on ainakin kahta eri koulukuntaa.

Toiset ovat sitä mieltä, että lasta on paras ohjata muilla sanoilla kuin sanomalla ”ei”. Syynä on esimerkiksi se, että pelkästä kiellosta lapsen on vaikea tulkita, että mitä tämän kielletyn asian sijasta voisikaan tehdä. Tai siksi, että sanomalla EI lapsikin oppii hanakammin sanomaan EI, ja se jos mikä on vanhemmasta ärsyttävää. Me yritetään mennä tämän näkökulman mukaan aika paljon.

Toinen näkökulma on sitten se, että jos lasta ei koskaan kiellä, niin se tarkoittaa samaa kuin että lapsi kasvaa ilman rajoja, eikä opi huomioimaan toisia. Ja toisaalta jos lapsi ei kuule sanaa ”EI”, niin hän ei opi pitämään omia puoliaan ja hänestä tulee kynnysmatto, joka ei osaa kieltäytyä asioista tai suojella itseään.

Voi olla, että tässä jälkimmäisessä logiikassa on muitakin perusteita (ja jos tämän tekstin jälkeen haluat vielä tarkentaa, niin kerro mielellään kommenteissa!). Tarkoitus ei ole tehdä EI:n käytöstä olkiukkoa, vaan yritän aidosti ymmärtää, että mitä syitä sen käyttöön ihmisillä on.

Ainakaan nämä yllämainitut perustelut eivät meidän kasvatuksessa kuitenkaan ole mitenkään ristiriidassa ei-sanaa välttävän lähestymistavan kanssa.

(Toinen disclaimer: tavoitteita voi ja saa olla, vaikkei niihin ihan aina ja joka päivä yltäisikään. Tämän tekstin pointtina ei ole se, että jos käytät EI-sanaa kasvatuksessa niin olet vanhempana X, Y tai Z. Tämän tekstin pointtina on yrittää selkeyttää sekä itselleni että teille lukijoille mun omasta kokemuksesta ja näkemyksistä EI-sanan käytöstä kasvatuksessa. Jos sulla on tällä hetkellä sellainen olo, ettei kestä yhtään mitään kasvatushifistelyä ja pinnistelyä ja pyrkimistä keneltäkään, niin suosittelen lukemaan mieluummin riittävän hyvästä äitiydestä tai armollisuudesta hyvän vanhemmuuden osa-alueena.)

Jos lasta ei koskaan kiellä, niin hän ei opi rajoja!

Niin, mitä rajoja lapsen on syytä oppia? Ja mitä niille rajoille sitten sen oppimisen tuloksena tehdään?

Yleensä tällä mun ymmärtääkseni tarkoitetaan sitä, että lapsi ei opi huomioimaan toisia ihmisiä, jos hänelle ei koskaan sanota EI. Pelkkä EI ei kuitenkaan riitä siihen, että lapsi osaisi huomioida toisten ihmisten tarpeita.

Jos lapsi lyö minua tai vaikkapa sisarustaan, pelkkä EI ei kerro lapselle vielä mitään rajoista. Lapsi ei mitenkään lähtökohtaisesti tiedä, että mitä saa lyödä ja mitä ei. Hän ei tiedä, miksi jotain asioita saa lyödä ja toisia ei.

Lisäksi EI ei millään tavalla huomioi sitä, että lapsella on jokin syy siellä toimintansa taustalla. Hän ehkä haluaa purkaa suuttumusta tai turhautumista lyömällä, tai hän yrittää saada toisen mukaan leikkiinsä, tai sitten hän pyrkii johonkin ihan muuhun.

Useimmat vanhemmat tietävät tämän, ja sen ein jälkeen yrittävät tavalla tai toisella selvittää tilannetta.

Vanhempi saattaa muistuttaa säännöstä (”Ei saa lyödä!”), tai selittää, miksi sääntö on olemassa (”Ei saa lyödä, sattuu jos lyöt.”)

Usein neuvotaan vanhempia kääntämään kielto toimintakehotukseksi (”Ei saa lyödä, mutta hellästi saat silittää.”) Pienen kanssa se toimintakehotus on käytännössä usein sitä, että lapsi siirretään hellästi pois paikasta, jossa kielletty toiminta voisi tapahtua: pois johtojen luota, pois kukkapurkilta, pois isosisaruksen legorakennelmien luota ja niin edespäin.

Aika pienenkin lapsen kanssa voi myös yrittää sanoittaa lapsen motivaatiota – mitä hän yritti tehdä, kun löi? Sinua suututti, tai sinä halusit tietää, mitä tapahtuu, tai sinä halusit että sisko huomaa sinut, tai sinä halusit tutkia sitä juttua mikä veljellä oli kädessä. Pienelläkin on aina joku syy ja logiikka toimintaansa, ja lapsi yrittää aina parhaansa niillä valmiuksilla, jotka hänellä on.

Sen jälkeen voi miettiä, että millä muilla tavoilla samaa tarvetta saisi täytettyä.

Jos lapsi löi koska suututti, niin voidaan yhdessä miettiä, että mikä siihen suuttumukseen voisi auttaa. Huutaminen? Jalan polkeminen? Tyynyn lyöminen? Veden juominen? (Meidän kolmeveellä on juuri nyt kausi, jolloin ihan mihin tahansa auttaa veden juominen. Hämmentävää, mutta en koe tarvetta kyseenalaistaa, jos hän kerran kokee että se auttaa.)

Mihin EI:tä sitten tarvitaan (vai tarvitaanko)?

Oikeastaan se EI tulee useimmiten itseltä ihan puhtaasti primitiivireaktiona.

Lapsi tekee jotain sellaista, mitä en halua hänen tekevän, ja suusta tulee EI ennenkuin aivot ehtivät mukaan ratkomaan tilannetta mitenkään fiksusti. Se EI ei millään tavalla auta purkamaan tilannetta tai opettamaan lapselle rajoja, se on vain minun tapani purkaa se tilanteen turhautuminen ja oma tunnereaktioni.

Toisinaan EI tulee myös tilanteissa, joissa haluan lapsen lopettavan tekemisensä samantien.

Parkkipaikalle juoksemisen, helposti rikkoutuvan asian heiluttelemisen, tai vaikka sisaruksen satuttamisen. Niissäkin tilanteissa ollaan yritetty opetella sen sijaan sanomaan SEIS, koska siinä on kieltämisen lisäksi myös merkityselementti ”pysähdy”. Esikoinen osasi tosi hyvin jo aika pienenä reagoida kun sanottiin SEIS, 3v kuopuksen kanssa edelleen harjoitellaan sitä, että jos aikuinen sanoo SEIS niin mitä tehdään?

On tärkeää, että varsinkin pienillä se toiminnan katkaiseva sana ja ilmaus on selkeä, ytimekäs ja lapsen käsitettävissä. Ensin on tavoitteena saada lapsi lopettamaan toiminta X, ja vasta tilanteen (ja ihmisten) rauhoituttua selvitetään pitemmin. Mä olen itse sitä mieltä, että EI:n sijasta on parempiakin tapoja saada lapsen huomio, niin että lapsi huomaa, ettei näin saa tehdä. SEIS on yksi, satuttamisen kohdalla itse ulvaisen AU!, koska se on rehellisempi reaktio kuin kieltäminen.

Mitä useammin treenaa noita muita näkökulmia ja setvimisen tapoja, niin sitä nopeammin aivot ehtivät mukaan siinä EIII! -primitiivireaktion tilanteessa, ja sitä harvemmin tarvitsee itse asiassa sanoa koko EI-sanaa. Itselläni viiden vuoden aktiivisen harjoittelun jälkeen EI pärähtää suusta useimmiten silloin, kun on väsynyt ja PMS ja muutenkin tahdonvoima aika alhaalla, eli silloin kun aivot ehtivät mukaan hitaasti.

Itse asiassa se väsynyt-ja-PMS -tila vaikuttaa myös niin, että sellaisissa tilanteissa lähtökohtaisesti odotan lapselta epärealistisen tehokasta oman toiminnan säätelyä (”Ei saa hyppiä! Ei saa huutaa! Ei saa juosta autotielle! Eiiih!”), siinä missä levänneempänä osaisin realistisemmin ennakoida – tässä kohtaa lapsi pystyy kulkemaan turvallisesti tasan vain kädestä kiinni pitäen tai kantoreppuun jemmattuna.

Harjoittelu auttaa, samoin kuin omasta jaksamisesta huolehtiminen.

Onko EI:stä sitten jotain haittaa?

No niin, no. Mä en ajattele, että siinä EI:ssä on itsessään mitään erityisen pahaa, noin niinkuin sanana. Se kuuluu kieleen ja puheeseen, ja jos sen käytöstä tekee itselleen jonkun mörön, niin sen mörön välttelyyn menee ihan turhaan kapasiteettia, jonka voisi käyttää muihin asioihin.

Ja samaan aikaan on niin, että jos aikuinen tottuu sanomaan lapselle EI, niin hän samalla tottuu viestimään ikäänkuin hänen oma näkökulmansa olisi lähtökohtaisesti kaikille muillekin oikea, tosi ja noudatettava. Kieltäminen on ajatusprosessina paljon helpompi kuin vaihtoehtoisen toiminnan keksiminen tai oman pyynnön perusteleminen (ja sen takia sitä tuleekin paljon helpommin käytettyä väsyneenä).

Jos aikuinen suhtautuu lapsen käytökseen lähtökohtaisesti kieltämällä, niin mun mielestäni hän silloin vierittää myös vastuun sen tilanteen onnistumiselta liiaksi lapselle. Aikuinen käytännössä odottaa, että kun hän sanoo EI, niin lapsella riittää kapasiteetti ymmärtää, mistä puuhasta häntä kielletään, arvottaa se kielto tärkeämmäksi kuin hänen oma näkökulmansa, ja lopettaa se omasta näkökulmasta kiinnostava tai tärkeä homma vain siksi, että aikuinen kieltää.

Ja jos lapsi tässä onnistuukin muutamaan kertaan, niin viimeistään silloin hänen tahdonvoimansa alkaa olla vähissä, eikä seuraavissa tilanteissa siitä oman toiminnan ohjaamisesta enää tulekaan mitään. Toisin sanoen kieltämiseen keskittymällä aikuinen säästää omaa tahdonvoimaansa lapsen tahdonvoiman kustannuksella – ja sitten ihmetellään, kun lapset ”kiukuttelevat” tai ”riehuvat” tai ”ovat mahdottomia” ja ”niitä saa olla koko ajan kieltämässä”. No hei onko yllätys, kun ensin lapsilta on odotettu epärealistisia supersankaritekoja? Jos aikuinenkaan ei jaksa olla tehokas, tavoitteellinen ja energinen pitkän päivän jälkeen, niin ei sitä voi mitenkään realistisesti odottaa myöskään lapselta.

Ja siinä on mun nähdäkseni se EI:n suurin haitta: jos aikuinen tottuu ajattelemaan, että kieltämisen jälkeen vastuu lapsen käytöksestä on lapsella itsellään, niin lapsen niskaan kaatuu epärealistisen raskas odotusten taakka. Jos taas aikuisen lähtökohtainen asennoituminen on se, että aikuisen vastuulla on auttaa lasta toimimaan odotusten mukaisesti, niin lapsi saa opetella uutta käytöstä ikätasoisesti ja aikuisen avulla. Silloin lapsella riittää kapasiteettia vaikkapa leikkiin, uusien asioiden tutkimiseen ja opetteluun, ja yleiseen hyvinvointiin.

Mutta entäs se toinen näkökulma? Että lapsi oppii pitämään omat rajansa silloin, kun häntä kielletään?

Jos lasta ei kiellä, niin hän ei opi itse sanomaan EI!

Haha, hahaa. Anteeksi. Mulle tuli jotenkin ihan absurdi mielikuva siitä, millaisia meidän lapset olisivat, jos tämä olisi totta, verrattuna siihen, mikä on todellisuus. Jos tämä pitäisi paikkansa, niin lempeästi ja kuuntelemalla kasvatetuista lapsista tulisi varmaan jotain Stepford-muksuja, jotka kuuliaisesti toimivat niinkuin käsketään, riippumatta heidän omista ajatuksistaan ja tarpeistaan.

Mun kokemus ei ole tämä. Mun kokemus on se, että meidän lempeästi ja kuuntelevasti kasvatetut lapsemme tietävät todellakin, milloin sanotaan EI ja milloin asiat eivät mene niinkuin he haluavat. Lisäksi lapsilta tulee vielä aikuisia useammin primitiivireaktiona se EIIII, erityisesti silloin kun sisarus vohkii jonkun lelun kädestä tai leikistä.

Mene tiedä, jos koko meidän yhteiskuntamme olisi rakennettu niin, että ihmisiä enemmän ohjataan kuin kielletään, niin ehkä lapsi ei oppisi sanomaan EI. Jos yhteiskunnassa pyrittäisiin enemmän ymmärtämään ja auttamaan kohti toisia huomioivaa käytöstä sen sijaan, että rankaistaan virheistä, niin ehkä EI olisi pienillekin tuntematon sana.

Silloin ehkä lasten primitiivireaktio, sen EII:n sijaan, olisi joku muu. Se olisi ehkä suora kehotus toiselle tehdä jotain – tätäkin meidän huushollissa huomaa. (”Pysähdy! Seis! Anna se takaisin!!”) Joka tapauksessa lapsilta tulisi edelleen vaistomainen reaktio siitä, että joku toimii heidän odotustensa vastaisesti, riippumatta siitä mikä sana siinä olisi käytössä.

Mä olen vahvasti sitä mieltä, että jatkuvasti kieltoja kuuleva lapsi ei opi luottamaan itseensä ja omaan EI-fiilikseensä.

Hän oppii hakemaan itsensä ulkopuolelta informaation siitä, onko jokin asia hyväksyttävää vai ei. Hän ei opi kuuntelemaan omia tarpeitaan, jos aikuinenkaan ei niitä kuuntele. Ja silloin, kun lapsen käytöstä ohjataan pääasiassa kieltämällä, niin aikuinen todennäköisesti keskittyy vain siihen, miltä käytös päällepäin näyttää, eikä siihen, mitä tarpeita sillä käytöksellä pyritään kohtaamaan.

Miten lapsi sitten oppii sanomaan EI?

Miten hän oppii pitämään puolensa, kieltäytymään asioista jotka eivät tunnu hyvältä, luottamaan omaan sisäiseen kompassiinsa ja moraaliinsa silloinkin, kun toiset sanovat, että tämä toiminta on ihan ookoo? Miten autamme lapsiamme oppimaan, että itseään voi ja saa kunnioittaa ihan samalla tavalla kuin toisiakin, eikä mitään sellaista tarvitse tehdä mikä tuntuu pahalta, vaikka muut sanoisivat mitä?

(Ainakin itse haluan kasvattaa lapsistani nimenomaan tällaisia. Minä en voi olla aina heidän mukanaan tekemässä valintoja siitä, mikä on oikein ja turvallista ja rehellistä, joten parasta on auttaa heitä oppimaan, miten tehdä mahdollisimman hyviä päätöksiä.)

Lapsi oppii sanomaan EI silloin, kun hänen omaa EI:tään kunnioitetaan. Tilanteissa, joissa lapsi on itse vallankäytön kohteena (ja niitä tilanteita on arjessa paljon, koska lapsi on aina epätasa-arvoisessa valta-asemassa aikuisiin nähden, sekä kokonsa että kehitystasonsa puolesta), on äärimmäisen tärkeää kuunnella ja huomioida lapsen EI.

Aina sitä EI:tä ei voi aikuinen noudattaa, jos kyse on turvallisuusasioista (”eii, en halua turvavyötä!!”).

Silloinkin aikuisen pitää pystyä selittämään lapselle ikätasoisesti, että miksi aikuinen nyt ohittaa hänen EI:nsä. Jos aikuisella ei ole muuta selitystä sille ohittamiselle kuin ”koska minä sanon niin”, niin on syytä pysähtyä ja miettiä tosi tarkkaan, että onko se hyvä syy. Mulle toimiva ohjenuora on ollut se, että jos mä kehtaan sanoa sen ohittamisen syyn ääneen sekä lapselle että toiselle aikuiselle, niin se on ihan pätevä syy.

Jos taas kyseessä on tilanne, jossa minä haluan jotain (”nyt on nukkumaanmenoaika”) ja lapsi on sitä mieltä, että EIII!, niin meillä lähestytään tilannetta useimmiten kahdella eri tavalla.

Toisaalta mä ensin yritän selvittää, että mistä se EI kumpuaa, eli mitä lapsi haluaa kun mun ehdotukseni ei kelpaa. (”Sulla on lehden katsominen kesken ja sä haluaisit vielä katsoa sen loppuun?”) Sen jälkeen mietitään, että onko lapsen mahdollista tehdä se juttu loppuun, tai vielä muutaman kerran, tai esimerkiksi vaihtaa leikkiä. (”Sä haluaisit vielä leikkiä Ryhmä Hauta? No leikitäänkö, että Ryhmä Haun pennut on menossa nukkumaan?”)

Jos se EI ei liity mihinkään vaihtoehtoiseen toimintaan, niin yritän kuulostella, että onko siellä taustalla joku tunne, joka lasta hiertää. (”Sä et halua, että mä harjaan sun hampaat. Harmittiko sua, kun mä sanoin tiukasti?”) Kun se tunne saadaan sanoitettua ja hyväksyttyä, niin mietitään, että mikä auttaisi. Auttaako siihen harmitukseen jokin? Tai jos siihen ei auta mikään, niin mikä auttaisi niin että saadaan tämä homma yhteisymmärryksessä tehtyä? Haluatko tehdä itse vai autanko?

Ja kuten kaikessa vanhemmuuden opettelussa, arki on jotain sinnepäin

Ideaaliminä osaa nämä kaikki asiat puhtaasti ja välittömästi joka kerta. Oikean maailman reaaliminä onnistuu yhä useammin ja useammin, ja välillä myös epäonnistuu. Se kuuluu asiaan. 🙂

Kuten sanottua, jatkan mielellään keskustelua kommenteissa – kuulisin mielelläni, jos teillä EI on tiiviissä käytössä ja sille on joku tietoinen perustelu. Saa myös jakaa muita ajatuksia ja kommentteja – sillai kunnioittavasti ja arvostavasti, toki. <3

Haluaisitko enemmän kärsivällisyyttä aamuihisi?
Ilmaiseen Kärsivällisempi aamu -minikurssiin kuuluu 18-sivuinen työkirja ja parin viikon verran sähköposteja, joiden myötä harjoittelet tekemään aamuistasi lempeämpiä, kärsivällisempiä ja mukavampia. Samalla liityt yli tuhannen vanhemmuuden supersankarin seuraan Lupa olla minä -kirjeen tilaajaksi ja saat viikoittain sähköpostiisi inspiraatiota ja vinkkejä itsestä huolehtimiseen, kärsivällisyyteen ja riittävän hyvään vanhemmuuteen. Tervetuloa mukaan. <3