Jos kaipaan graduntekoa niin mitä todella kaipaan?

Mulla on ikävä graduntekoa.

Huomasin sen, kun luin blogia, jonka kirjoittaja tekee parhaillaan omaa graduaan. Miten satuinkin lukemaan sitä juuri sinä päivänä, kun esikoinen ja vauva nukkuvat (eli myös valvovat) vuorotahtisesti niin, että koko ajan on joku vaatimassa multa jotain, samana päivänä kun mieskin lähti toiseksi viimeisen lomapäivänsä kunniaksi leffaan? Juuri sinä päivänä, kun tuntuu että oma aika mitataan minuuteissa, ja varttitunti keskeyttämätöntä omissa ajatuksissa olemista olisi luksusta, jota pitää varmaan odottaa vielä muutamia kuukausia?

Koska sitähän mä gradussa kaipaan kaikkein eniten. Omaa aikaa, omia ajatuksia, omaa identiteettiä. Sitä, että oli hyvä syy lähteä läppärin kanssa kahvilaan kirjoittamaan ja jättää muksu jonkun muun hoitoon. Tai siis olisi ollut, mutta toteutin sen kerran. Sitä, että kun joku kysyy kuulumisia niin voi kertoa muutakin kuin että miten lapset voivat – kotiäitiä väsyttää aina, se nyt on ihan selvä, eikä mihinkään mielenkiintoisiin harrastuksiinkaan ole aikaa, ainakaan muihin kuin lapsiin liittyviin. Gradu oli aina puheenaihe. Gradun aiheesta riippumatta sen prosessin vaiheista puhuminen on sentään salonkikelpoista (toisin kuin moniallergisen vauvan suolisto-oireiden analysoiminen) ja jollain tasolla mielenkiintoista myös ulkopuoliselle (toisin kuin kantoliinojen merkeistä, malleista, pituuksista ja materiaaleista keskusteleminen).

Yleensä mä ihan kyllä nautin äitiydestä. Nää muksut on ihan mahtavia tyyppejä. Kuopus on pienissä pätkissä nukkuja, toisin kuin esikoinen, joka veteli pienestä pitäen useamman tunnin päikkäreitä. Erittäin toivottava ominaisuus sinänsä graduvauvalta, kun mä pääasiassa tein graduni silloin kun lapsi nukkui päiväunia. Ja nyt vielä suuremmalla syyllä oon tyytyväinen siihen, että tein graduni valmiiksi ennen kuopuksen syntymää, kun ei tällaisia silppu-unia nukkuvan vauvan ja hädin tuskin päikkäreitä nukkuvan kaksivuotiaan kanssa olisi saanut yhtään mitään tehtyä.

Ja sitten on niitä (lue: näitä) päiviä, kun tuntuu että on ihan hanurista olla näin kiinni lapsissa. Vaikka kuinka sisäistää, että se on oma valinta, ja että olisihan mulla vapaus hakea apteekista allergiakorviketta tolle vauvalle, tyrkätä purkki ja pullo isin käteen ja sanoa että mä tuun huomenillalla, pärjäile. Vaikka kuinka rakastaa lapsiaan. Vaikka tietää, että sen vartin yksinolon jälkeen olis todennäköisesti aika ikävä muksuja jo.

Toki gradussakin oli sillai kiinni, että aivot askarteli sen kanssa muulloinkin kuin kirjoittaessa. Oli siinäkin niitä ahdistushetkiä, kun tuntui että koko aineisto kaatuu mörkönä päälle eikä missään ole mitään järkeä ja mä oon ihan tyhmä enkä tuu ikinä pystymään tähän. Toisaalta, ne oli jälkikäteen ajatellen niitä hetkiä, kun yritti tehdä montaa asiaa yhtäaikaa. Kun oli tarkoitus tehdä yksittäisten lauseiden tasolla analyysiä, ja hairahtui hetkeksi katsomaan koko kuvaa, jossa ei vielä ollut mitään järkeä koska analyysi ei ollut valmis. Kun teki lähdeteoksista muistiinpanoja ja aivoissa vilahteli puolikkaita ajatuksia siitä, mihin nämä pätkät voisivat ehkä mahdollisesti liittyä, mutta niitä ei ehtinyt kirjata muistiin. Kun tuloksista oli olemassa vasta spagettiannokselta näyttävä mind map, jossa oli enemmän kysymyksiä kuin vastauksia.

Steven Pressfield kutsuu Do the Work -kirjassaan juurikin sitä projektin vaihetta ”Belly of the Beast” -vaiheeksi. Kun projekti on jo niin pitkällä, että ei voi enää jättää sitä kesken, iskee paniikki ja vastarinta ja kaikki. Pressfield itse pukee sen sanoiksi niin tyylikkäästi, etten voi kuin nostaa hattua ja lainata:

We have turned round Cape horn and the gales are shrieking; ice encases the masts; sails and sheets are frozen. The storm howls dead in our faces. There’s no way back and no way forward.
We know we’re panicking but we can’t stop; we can’t get a hold of ourselves. We have entered…
THE BELLY OF THE BEAST
Welcome to hell.
Now you’re in the shit.
Now you’re feeling the symptoms. Now you’re ready to listen.

Steven Pressfield: Do The Work

Pressfieldin pääpahis on Resistance, eli Vastarinta. Se on se ääni, joka väittää ettet osaa, että on ihan tyhmää tämä tämmöinen, ei kannata, ei kukaan muukaan tee tällaisia älyttömyyksiä. Se sanoo, että olisi paljon kivempaa jos vaikka kattoisit telkkaria, vähän lukisit nettifoorumia, onkohan Facebookissa mitään mielenkiintoista, tarkistapa!

Sen Belly of the Beast -vaiheen jälkeen, kun on saanut itsensä Vastarinnan armoilta eteenpäin, tulee romahdus.

The Big Crash is so predictable, across all fields of enterprise, that we can practically set our watches by it.

Steven Pressfield: Do The Work

Jotain menee pieleen niin pahasti, että kosmeettiset ratkaisut eivät auta. Koko homma täytyy miettiä uudestaan. Pitää käyttää luovuutta ja venyttää omat kyvyt äärimmilleen. Ja niin käy kaikille, jokaisessa sellaisessa projektissa, johon on käytetty aikaa ja energiaa ja jonka onnistuminen ei ole ollut ihan varmaa.

Ehkä mä kaipaan graduntekoa sen takia, että oon nyt tän perhe-elämän ja oman luovuuden yhteensovittamisessa siellä Belly of the Beast -tynnyrissä. Ei pysty, ei jaksa, ei kykene, ja tuntuu että korttitalo hajoaa. Graduntekovuodet (ei niitä onneksi ollut kuin kaksi) edustavat sellaista vaihetta mun elämässä, jolloin mä pystyin sovittamaan yhteen oman luovuuden, kirjoittamisen, älylliset haasteet ja toisaalta lapsesta ja kodista huolehtimisen. Mä haikailen sitä, koska silloin oli jotain tasapainoa. Tai siis näin jälkikäteen tuntuu että oli tasapainoa, kun oikeasti mä olin aika rikki muiden asioiden takia. Mutta mun mielikuvissa mä tein aina tosi hyvällä draivilla gradua keittiönpöydän ääressä, teekuppi vieressä, kun esikoinen nukkui päikkäreitä autuaana.

Jos uskomme Pressfieldiä, ja miksi emme uskoisi mun ehkä suurinta idolia näissä jutuissa, ollaan kohta Big Crash -vaiheessa. Tai sitten tää on nyt se Big Crash -vaihe, jonka jälkeen pitää pistää pakka jollain luovalla tavalla uusiksi. Pitää katsoa, että mikä on oikeasti totta ja mikä on ajatusvirhe, mikä on tärkeää ja mikä on tarpeetonta.

Haluaisitko enemmän kärsivällisyyttä aamuihisi?
Ilmaiseen Kärsivällisempi aamu -minikurssiin kuuluu 18-sivuinen työkirja ja parin viikon verran sähköposteja, joiden myötä harjoittelet tekemään aamuistasi lempeämpiä, kärsivällisempiä ja mukavampia. Samalla liityt yli tuhannen vanhemmuuden supersankarin seuraan Lupa olla minä -kirjeen tilaajaksi ja saat viikoittain sähköpostiisi inspiraatiota ja vinkkejä itsestä huolehtimiseen, kärsivällisyyteen ja riittävän hyvään vanhemmuuteen. Tervetuloa mukaan. <3

Comments

  1. says

    Gradunteko on tosiaan omaa aikaa ja suurta luksusta, ainakin parhaimmillaan! Ja mitä, oletko sä voinut tehdä gradua lapsen päiväuniaikana? Mä en ole koskaan pystynyt, tuskin edes yrittänyt. Ohjaajani katkaisi alkuunsa selitykseni siitä, miksi en päikkärigradaa — hänkään perheellisenä naisena ei kuulemma koskaan tehnyt väitöskirjaa ainoana vapaahetkenään (silloin kuuluu juoda kahvia tai syödä suklaata ja …nysvätä :D), vaan tarvitsi siihen ihan oman työajan. Minäkin gradaan nykyään yhtenä päivänä viikossa, ehkä kuusi tuntia yhteensä.

    Tuosta Belly of the Beast -kuvauksesta mulle tulee heti mieleen se hetki kun lapsivesi meni. Se oli todellakin sellainen ”NOW you’re in the shit”.

    Uusin tekstini käsittelee muuten (myös) kantoliinoja, ja toivon että edes joku toveri liinailussa lukisi sen. Voipa vähän opiskelukavereita haukotuttaa.

    • says

      Mulle gradunteko päikkäriaikaan oli aivojen huoltamista, ainakin silloin kun oli hyvä flow ja ajatukset pyöri päässä myös muulloin kuin koneella istuessa. Erityisesti muulloin kuin koneella istuessa. 🙂 Ja toki kahvia ja suklaata ja nysväämistä meni siinä ohessa – kun esikoinen saattoi nukkua kolmekin tuntia päikkäreitä, niin ihan koko aikaa ei ollut sataprosenttisen tehokas. Mä itseasiassa jäsensin sen mun gradustelun yleensä niin, että mä tein kolme varttia kerrallaan ja sitten vartin lepäsin tavalla tai toisella. Sit jos oli vielä aikaa niin uudet kolme varttia, ihan niinkuin aikanaan koulussa tunnit ja välitunnit. Se toimi mun aivoille tosi hyvin, ja useimpina päivinä sai ainakin sen yhden pätkän tehtyä.