Jaksamisesta ja viitsimisestä

Mä jäin sitten vielä miettimään sitä vaativuushommaa. Että mitä ihmettä siellä voi olla taustalla (lue: kyllähän mun nyt pitäis pystyä tällainen homma selvittämään. 😉 ), kun en muista, että multa koskaan olis muksuna vaadittu kohtuuttomia.

Sitten mä muistin, millainen taistelu mun huoneen siivoaminen oli. Siitä asti, kun mulla nyt ylipäänsä oli oma huone, eli alle kouluikäisestä. Ja kun tiedätte, että mä oon tällainen sekunnissa uusista jutuista innostuja, niin voitte kuvitella a) miltä mun huone näytti ja b) millainen mä olin siivoamaan.

Normitila mun huoneessa oli siis se, että ihan hyvä vielä -vaatteita oli tuolilla puolen metrin kasa. Pöydällä oli hyvässä lykyssä jotain koulutavaroita, normaalisti vielä kirjoja, papereita, kyniä ja keskeneräisiä projekteja niiden lisäksi. Lattia lainehti tavaroista, siinä määrin että mulla oli parhaimpina aikoina polku ovelta sängylle että pääsin nukkumaan. Jos mä tein läksyt kotona (enkä koulussa ennen kyseisen tunnin alkua) niin mä tein ne yleensä sängyllä istuen tai keittiön pöydän ääressä. Vaatekaappi oli lähinnä unohtuneiden vaatteiden säilytystä varten, kun ne vaatteet, joita käytin, ei mahtuneet sisään ja kulkivat puhtaan pyykin korin, käytön ja sen tuolin kautta takaisin pyykkiin.

Ja sitten piti siivota. Ohjeistus oli yleensä ”nyt pitäis siivota” tai jotain muuta yhtä tarkkaa. Tavaroilla ei ollut omaa paikkaa. Vaatekaapin lisäksi myös kirjahylly ja työpöydän kaappi oli täynnä sellaista tavaraa, jota en vaan koskaan käyttänyt, joten mikään ei mahtunut paikalleen. Niiden vanhojen tavaroiden pois heittäminen olis tuntunut rangaistukselta.

Siivoaminen oli siis sitä, että mä poimin tavaroita sieltä ja täältä, yritin miettiä että mihinkähän mä ne laittaisin, ja sitten mun tahdonvoima tuli tiensä päähän ja mä jäin lukemaan vaikka nyt lattialta löytynyttä Aku Ankka -lehteä. Ja sit tuli taas sanomista, kun mä en siivonnut vaan tein jotain muuta.

Jos mä sanoin, etten jaksa siivota, niin yleensä vastaukseksi tuli: ”Kyllä sä jaksat, sä et vaan viitsi.”

Ja mä luulen, että tossa kohtaa on avain siihen, miksi mulla on niin hurjan kovat odotukset itseäni kohtaan.

Mun vanhemmille ei varmaan koskaan tullut mieleenkään, että muksuja pitäisi opettaa toisaalta siivoamaan ja toisaalta luopumaan liioista tavaroista. Molemmat on kasvaneet isoissa perheissä aikana, jolloin tavaraa ei todellakaan ollut yhtään liikaa, ja todennäköisesti siivoamisen ja järjestyksenpidon rutiinit on heille tarttuneet isommilta sisaruksilta ja perhe-elämän pyörityksestä ihan luonnostaan.

Mulla taas oli yksi itseäni melkein vuosikymmenen vanhempi sisko, joka oli luonteeltaan sillai järjestelmällisempi, että ei kasannut itselleen samanlaisia tavaravuoria joista ”vielä joskus voisi tehdä jotain”. Tai ehkä se keräsikin, mistä mä tiedän, mutta ainakin sen huone oli aina ihan eri tavalla siisti.

Joka tapauksessa oman huoneen siivoaminen oli mun homma suunnilleen alle kouluikäisestä asti. Tavaraa on liikaa, kaikelle ei ole oikein tilaa, ja lattioilla ja pöydällä on sanotaan vaikka 80 (konservatiivinen arvio) eri tavaraa, jotka pitäisi laittaa paikalleen. Toisin sanoen 80 päätöstä, jotka pitäisi tehdä siinä yksi toisensa jälkeen. Kirja? Kirjahyllyyn. Lehti? Kirjahyllyyn. Paperi, johon olen harjoitellut nimeni kirjoittamista? Talteen. (Kun mitään ei kannata heittää pois, jos sitä vaikka tarvii vielä.) Lelu? Kirjahyllyyn. Vaate? Tuolille, se on ihan hyvä vielä.

Siinä oli viisi päätöstä. Vielä 75 ja huone olis siisti.

Ei ihme, että keskittyminen herpaantui, ja rupesin tekemään jotain muuta. Ei ihme, että tuntui etten jaksa yksin laittaa kaikkea paikalleen. Ja sitten kun sanottiin, tavalla tai toisella, että itseasiassa tää siivoamattomuus on vain mun laiskuuttani, että mun pitäisi yrittää vielä kovemmin, niin ei ihme että en enää luota siihen uupumuksen tunteeseen.

Koska siitähän tossa vaativuudessa on pohjimmiltaan kysymys. Mä en luota siihen, että mun omat tunteet kertoo mulle jotain tärkeää mun voinnista. Mä en luota väsymyksen viestiin siitä, että pitäisi levätä – kyllä sä jaksat, sä et vaan viitsi. Mä vaadin itseltäni asioita ulkoisten mittareiden perusteella, sen pohjalta mitä muutkin pystyy tai mihin mä olen joskus itse aikaisemmin pystynyt toisissa olosuhteissa. Ja mä lykkään lepäämistä vielä ihan tän ja ton homman yli, vielä vähäsen, ja tunnen syyllisyyttä siitä, jos välillä otankin hetken huilia kun hommat on kesken. Koska kyllähän sä jaksat, sä et vaan viitsi.

Sen suhteen mä oon jo tehnyt aika pitkään töitä, että osaisin kuunnella itseäni ennenkuin otan uusia juttuja vastuulleni. Yleensä se tarkoittaa sitä, että mä joudun sanomaan niille uusille jutuille ei, jotta mä pysyn kasassa näiden entistenkin kanssa. Mut sitten välillä tulee tilanne, että ne entiset jutut paisuu ja vaatii itseasiassa vähän enemmän huomiota ja energiaa kuin ennen. Silloin olis hyvä kuulostella ensin omaa oloa, sen sijaan että päättää että nyt ”pitäis” tehdä sitä ja tätä ja kyllä sä jaksat, sä et vaan viitsi.

Se, minkä suhteen mun vielä tarttee tehdä töitä, on vaikkapa nyt niiden kodinhoidon rutiinien ja muun opettelu. Mä oon onnistunutkin aina silloin tällöin, kiitos Flyladyn, luomaan sellaiset rutiinit, että arki pyörii ja koti on suht siisti. Osa musta on nytkin sitä mieltä, että kyllähän mun pitäis vieläkin pystyä ja jaksaa. Onneksi jo se toinen puoli yrittää muistuttaa että tässä on välissä taas tapahtunut vaikka mitä, muun muassa yhden vauvan syntymä ja meikäläisen suht kokonaisvaltainen ruokaremontti. Että ei oo ihme, jos keskittyminen on taas vähän herpaantunut.

Ja sit olis hyvä (tässä luki ensin että pitäis, mutta sekin on vaatimista, joten yritetään tällä) oikeasti oikeasti opetella luottamaan niihin oman kehon viesteihin ja omiin tunteisiin. Ei tuntea syyllisyyttä, että nukkuu enemmän kuin aikaisemmin, vaan iloita siitä että pystyy nukkumaan. Ei lääkitä mielialaa sokerilla, vaan kuulostella että mitä siellä taustalla oikeasti on. (Siinä mä oon jo päässyt aika paljon eteenpäin, hurraa!) Ei kiukutella omalle kropalle, jos jostain kohtaa särkee, vaan huomioida lempeästi, venyttää tai lämmitellä tai joogata tai jotain.

Antaa lupa sille, että on tässä tällaisena. Jos en jaksa, niin en jaksa. Se ei tarkoita samaa kuin ettei viitsisi.

Ja silloin kun joutuu tekemään sellaisia juttuja, joihin ei ihan inspiraatio riitä (lue: käymään kaksivuotiaan kanssa kymmenen kasvatuskeskustelua päivässä), niin antaa itselleen mahdollisuuden hetken henkiseen tankkaukseen jossain vaiheessa.

Mulla on lupa kuunnella itseäni ja luottaa siihen, mitä kuulen.

Kommenteista:
Saa kommentoida omista tunteista ja ajatuksista ja kokemuksista käsin. Saa pohtia omaa suhdetta jaksamiseen ja viitsimiseen tai vaikka siivoamiseenkin. Saa jakaa sympatiaa ja kertoa, mikä itselle on toiminut samantyyppisissä tilanteissa. Ei kiitos mitään mun vanhempien toimintaan liittyvää. Omaa vanhemmuutta ja toimintatapoja tähän teemaan liittyen saa toki pohtia.

Haluaisitko enemmän kärsivällisyyttä aamuihisi?
Ilmaiseen Kärsivällisempi aamu -minikurssiin kuuluu 18-sivuinen työkirja ja viikon verran sähköposteja, joiden myötä harjoittelet tekemään aamuistasi lempeämpiä, kärsivällisempiä ja mukavampia. Samalla liityt yli tuhannen vanhemmuuden supersankarin seuraan Lupa olla minä -kirjeen tilaajaksi ja saat viikoittain sähköpostiisi inspiraatiota ja vinkkejä itsestä huolehtimiseen, kärsivällisyyteen ja riittävän hyvään vanhemmuuteen. Tervetuloa mukaan. <3