Ja he elivät onnellisina

Meillä on tällä viikolla hääpäivä. Vuosia on kourallinen takana, ja silti tuntuu, kuin siitä aurinkoisesta heinäkuun päivästä, siitä jännityksestä ja vatsanpohjan kutinasta ja riemusta, olisi kulunut hetki ja vuosikymmeniä.

Meidän häät oli sellaiset viimeisen päälle -tyyppiset. You know, teemavärejä, harkittu menu, itse askarrellut kutsukortit, perintöhuntu, perhepappi, kummilapset morsiuslapsina jne. Kaiken kaikkiaan myös äärimmäisen hyvät bileet, ja sellaiset (jos saan käyttää tätä puhkikulunutta hääkliseetä) meidän näköiset. Ei siis pelkästään morsiamen näköiset, vaan meidän molempien.

Ja sitten bileet oli ohi, ja oltiin naimisissa. Arki oli aika lailla samaa, paitsi että enää ei tarvinnut suunnitella häitä. Tehtiin töitä, opiskeltiin, purettiin muuttolaatikoita, stressattiin kaikenlaista, kohta valmistauduttiin perheenlisäykseen. Aina välillä oivalsi, että ai niin, me ollaan naimisissa, muistatko.

Ennen häitä, ja erityisesti ennen kihlautumista, musta jotenkin tuntui että se on sellainen suhteen Tärkeä Etappi. Että kun ollaan päätetty mennä naimisiin, niin tiedetään ettei tässä nyt enää höntyillä mihinkään muualle, vaan ollaan yhdessä, ihan virallisesti. Häiden jälkeen alkoi hiljalleen valottua, että niin, hääpäivä ja naimisiinmeno ei itseasiassa ollutkaan maaliviiva vaan lähtöviiva. Että tästä nyt ruvetaan rakentamaan avioliittoa, yksi päivä kerrallaan. Ja että se vihkijän kysymä ”tahdotko” on ihan tosi konkreettinen lupaus, eikä pelkästään siihen hääpäivään liittyvä.

Ei siinä ole kyse siitä, tahdotko juuri nyt siinä kysyttäessä. Toki siinäkin on hyvä viimeistään miettiä, ykköset päällä ja ystävät yleisönä, että oliko tämä nyt lopulta sitä mitä haluan. Enemmän siinä on kyse siitä, tahdotko rakastaa ja kunnioittaa koko lopun elämääsi. Silloinkin, kun viikon nukutut tunnit voi laskea kahden käden sormin. Silloinkin, kun toinen on juuri laukaissut elämää suuremman aivopierun sukujuhlissa ja haluaisit vajota maan alle. Silloinkin, kun on itse niin hukassa itsensä kanssa, että toisen pahan olon huomaaminen tuntuu ylitsepääsemättömän vaikealta.

Meidän avioliitossa ihan keskeisen tärkeää on ollut juurikin se, että molemmilla on lupa olla sellainen kuin on. Se ei tarkoita sitä, että saa käyttäytyä miten lystää, mutta tunteisiin ja ajatuksiin ja mielenkiinnon kohteisiin on oikeus. Saa olla väsynyt, kiukkuinen, ärtynyt, ja toisaalta saa olla innoissaan, iloinen ja ihan liekeissä jostain uudesta asiasta. Jos mä olen sanonut jotain, mistä toinen on vetänyt herneen nenäänsä, niin mä saan olla sitä mieltä etten tarkoittanut satuttaa. Pyydän silti myös anteeksi toiselta, koska huomaan millaisen reaktion aiheutin, vaikkakin tahtomattani. Ja jos musta tuntuu pahalta kun toinen tekee jotain, mä voin kertoa, että nyt tuntuu pahalta, eikä se silti tarkoita että se olisi välttämättä toisen vika tai syy. Mun ei oo pakko tykätä vaikka nyt esimerkiksi jalkapallosta (hypoteettisesti) vaikka toinen siitä tykkääkin. Mutta mulla ei oo myöskään oikeutta sanoa, että jalkapallo olisi kategorisesti tyhmää, älytöntä tai turhaa, tai ettei toinen saisi tykätä siitä.

Lisäksi mä ajattelen, että kaikkea ei tarvitse sanoa ääneen, mikä mieleen juolahtaa. Vaikka olisi ihan ilmiselvää, että toisen väsymys johtuu vaikkapa siitä, että tuli istuttua tietokoneen ääressä aamukahteen, niin sellainen sarkastinen kuittailu aiheesta tuskin ainakaan parantaa tilannetta. Tai jos ollaan jossain ystävien kanssa ja keksii jonkun loistovitsin aiheesta puolisoni häpeällisin luonteen heikkous, niin pitemmän päälle on parempi pitää suunsa kiinni. Ystävien arvostuksen saa muillakin keinoin, mutta kotimatka ja seuraavat pari päivää puolison kanssa on erittäin paljon miellyttävämpiä, jos pitää mölyt mahassaan. Sitäpaitsi ainakin mulle itselleni tulee vaivautunut olo, jos pariskunnan toinen osapuoli vitsailee toisen heikkouksilla – se ei varsinaisesti kuulosta kamalan kunnioittavalta, eikä siinä oikeastaan kehtaa edes nauraa, siltä varalta että vitsin kohde ei arvostakaan sentyyppistä huumoria. Omista heikkouksista vitsailu on aina paljon turvallisempaa.

Tahtoa vaaditaan siinäkin kohtaa, kun tekisi mieli lähteä kesken riidan pihalle ja lyödä ovi kiinni tosi kovaa, muttei silti tee niin. Tai siinä kohtaa, kun toinen kysyy, mikä ärsyttää, ja tekisi mieli sanoa ”ei mikään” mutta miettii kuitenkin hetken pitempään ja myöntää, että joku nyt tosiaan ottaa aivoon. Tai siinä vaiheessa kun toinen on ihan rikki eikä kykene hoitamaan omaa osaansa kotihommista, ja itse tekisi mieli lyödä myös hanskat tiskiin, mutta sen sijaan tekeekin valittamatta muutaman kerran ne ylimääräisetkin hommat niin että toinen saa levätä. Se on mun mielestä rakkautta. Ei se, että endorfiinit räiskyy ja kaikki on huikeaa. Vaan se, että silloinkin kun arki on tervassa tarpomista ja kenen tahansa muun kanssa olisi jo ilmoittanut että no niin, tää oli tässä, jaksaa ajatella asiaa myös sen puolison hyvinvoinnin kannalta.

Mä arvelen, että helppoja avioliittoja ei olekaan. Jos avioliitto näyttää ulospäin helpolta, niin puolisot on ehkä oppineet tekemään sellaisia valintoja, että tolla toisella olisi hyvä olla mun kanssa. Enkä mä ainakaan itse haluaisi elää helpossa avioliitossa, ainakaan koko elämääni. Puoliso on elämän ainoa perheenjäsen, jonka saa itse valita, ja siinä mielessä toki mielummin valitsee sellaisen, jonka kanssa saa olla oma itsensä. Arki ja kriisit hiertävät kuitenkin ihmisen kuoren rikki, ja väkisinkin törmää toisessa niihin kohtiin, jotka hiertävät erityisen kivuliaasti. Ne on niitä kohtia, joista voi kasvaa vähän paremmaksi ihmiseksi. Vähän kärsivällisemmäksi, vähän anteeksiantavammaksi, nöyremmäksi, rohkeammaksi, luottavaisemmaksi.

Jostain luin hiljattain, että avioliiton tarkoitus on auttaa puolisoita kasvamaan ihmisinä, ja oon ruvennut olemaan samaa mieltä. Se nyt ei ole yllättävää, koska mä mietin melkein kaikkea mahdollista oppimisen ja ihmisenä kasvamisen näkökulmasta, mutta se on avioliiton suhteen mulle uusi näkökulma. Että se klassinen ”ja he elivät onnellisina elämänsä loppuun asti” ei välttämättä olisikaan sen naimisiinmenon seurausta, vaan sen itse avioliiton prosessin aikaansaannosta. Että voisi asennoitua siihen läheisimpään ihmissuhteeseen niin, että se tarjoaa reaaliaikaista palautetta siitä, missä kohtaa itsellä on kehittymisen ja kasvamisen paikka. Ja että se avioliiton onnellisuus ei olisi mikään päätepiste, vaan enemmän kiitollisuutta siitä, että on saanut rinnalleen ihmisen, joka jaksaa ja tahtoo peilata mun lukemattomia epätäydellisyyksiä päivästä toiseen ja vuodesta toiseen. Se onkin aika satumainen ajatus.

Kiitos, J. <3[optin-cat id=2359]

Comments

  1. says

    Meilläkin on pian viides hääpäivä. Me ollaan vasta 25-vuotiaita ja tykätään tehdä asiat vähän nopeammin kuin muut ihan vaan siksi! 😀 Avioliittoa on tullut mietittyä, mutta -eroa ei kyllä ikinä, tosissaan. Pidän itseäni onnekkaana, kun en ole enää moneen, moneen vuoteen miettinyt, että olisiko jossain kuitenkin joku parempi. Tuskin, ja vaikka olisikin, niin minulla on nyt velvollisuuksia ja vastuuta. Ei ole ollut sitoutumiskammoa kummallakaan. En kylläkään pidä sitä omana ansionani, vaan onnena.

    Molemmilla meillä on onnellisesti yhdessä olevat vanhemmat, jotka myös ovat vakiintuneet aikaisin. Mun vanhemmat myös harrastavat kaikenlaista parisuhdetyötä ja äiti onkin luennoinut Asiallisesta, Oikein hoidetusta Avioliitosta ehkä koko ikäni. Vähän vanhahtavalla nuotilla, mutta siitä voi suodattaa osan pois! Nyt opetus alkaa olla ihan ajankohtaistakin. Se on luennoinut myös uhmaikäisten kasvatuksesta, lastentarhanope. Osaan senkin homman vaikka unissani — ainakin teoriassa.

    On muuten hauskaa, että päivität usein, koska tykkään lukea blogeja. Varsinkin tällaisia, joissa on ihan niinku asiaakin.