Irtoajatuksia häpeästä

Tästä blogista saattaa tulla seuraavien viikkojen aikana Brené Brown -faniklubin sivuhaara. 🙂 Brown on tutkija, joka on luonut maineensa häpeä- ja haavoittuvaisuustutkijana, ja sen lisäksi että aihe kolahtaa aika hyvin tähän Lupa olla minä -näkökulmaan, niin mä tykkään tosi paljon hänen tyylistään.

Brownilta oon kuunnellut muun muassa TEDx Houstonia ja sen TED-jatko-osaa, sekä On Being -radiohaastattelua, ja lisäksi rupesin nyt lukemaan yhtä hänen kirjoistaan (kiitos, Kindle, ettei tarvinnut odotella postin kulkua rapakon yli). Suosittelen tutustumaan. 🙂

Muutamia ajatuksia, jotka mulle on päällimmäisiksi jääneet näistä Brownin jutuista mieleen.

Häpeä on universaali tunne, joka liittyy siihen, ettei ihminen koe olevansa rakastamisen arvoinen.

Häpeä viihtyy salaisuuksissa ja toisten tuomitsemisessa. Häpeän vastalääkkeitä ovat rohkeus, empatia ja yhteys toisiin.

Häpeän voi tiivistää kahteen perusajatukseen.

Ensimmäinen on ”minä en ole tarpeeksi __.” Tarpeeksi fiksu, tarpeeksi rikas, tarpeeksi laiha, tarpeeksi ahkera, tarpeeksi hyvä äiti, tarpeeksi tehokas, tarpeeksi tunnollinen.

Jos pääsee yli tuosta ensimmäisestä, niin häpeän seuraava ääni on ”kuka oikein luulet olevasi?”. Luuletkos olevasi fiksu, kun kehtaat sanoa noin? Luuletkos olevasi kovinkin taitava, kun näytät työsi toisille? Luuletkos olevasi jotenkin erityinen, kun kehtaat näkyä?

Naisilla ja miehillä häpeä kumpuaa eri asioista.

Naisilla häpeän juuri on ”hoida kaikki mahdollinen ja tee se näennäisen helposti ja vaivattomasti.” Koti kuntoon, työelämä lentoon, parisuhde mallilleen, kauniit lapset, timmi keho, upeat kasvot, hehkeät hiukset, hoidetut kynnet noin vähintään, tai muuten et ole mitään.

Miehillä häpeän juuri on ”älä näytä heikolta”. Tästä mulla ei ole sattuneesta syystä itselläni juurikaan omakohtaista kokemusta, mutta olen tarpeeksi monta kertaa nähnyt ulkopuolelta, millainen sisäinen taistelu on käynnissä silloin kun mies itkee. Kuinka pahasti on pitänyt sattua, että kyyneleet pääsevät ulos, ja millainen lisätuska ja häpeä siitä tulee, että tietää näyttävänsä kaiken sen kivun lisäksi vielä heikoltakin.

Häpeästä pääsee eroon sillä, että kertoo siitä häpeästä jollekulle luotettavalle. Sellaiselle, joka ei lähde kauhistelemaan sinua tai tilannetta, ei ala neuvoa tai mene itse ihan puihin niin että joudut yhtäkkiä itse lohduttajaksi. Sellaiselle, joka osaa kuunnella tarinasi, antaa tilaa tunteillesi, kertoa että ne tunteet ovat ihan ymmärrettäviä ja sallittuja.

Häpeästä on vaikea lukea, ja samalla siitä on tosi terapeuttista lukea. Saa sanat niille omille hiljaisille ja vaietuille tunteille.

Kuten sanottua, mä tulen kirjoittamaan tästä aiheesta varmaan aika monta kertaa ja aika monelta kannalta. Sitä ennen käykää kuuntelemassa Brené Brownia. 🙂

Kommenteista:
Saa kommentoida! Mitä ajatuksia heräsi, mitä tunteita? Kävitkö kuuntelemassa Brownia, ja jos niin mitä ajatuksia sieltä heräsi? Kuten aina, täällä on lupa kommentoida itseään ja toisia kunnioittavasti. <3

Haluaisitko enemmän kärsivällisyyttä aamuihisi?
Ilmaiseen Kärsivällisempi aamu -minikurssiin kuuluu 18-sivuinen työkirja ja parin viikon verran sähköposteja, joiden myötä harjoittelet tekemään aamuistasi lempeämpiä, kärsivällisempiä ja mukavampia. Samalla liityt yli tuhannen vanhemmuuden supersankarin seuraan Lupa olla minä -kirjeen tilaajaksi ja saat viikoittain sähköpostiisi inspiraatiota ja vinkkejä itsestä huolehtimiseen, kärsivällisyyteen ja riittävän hyvään vanhemmuuteen. Tervetuloa mukaan. <3

Comments

  1. says

    Tästä varmaan puhutaan liian vähän just siks, että pelkkä häpeä sananakin nostaa pintaan paljon käsittelemätöntä. Pohdin tätä aihetta usein, ja mietin, että missä menee sen raja, onko häpeä neuroottista, vai jotenkin normaalia. Vai onks se jotenkin ihmisten persoonallisesta sietokyvystä kiinni.

    Mua ei aina ole helpottanut häpeästä puhuminen. Useimmiten mua helpottaa kuitenkin se ajatus, että ne mun virheet tai joskus kuvitellutkin asiat jotka tuottaa minussa itsessäni häpeää, ei määrittele mun persoonaa kokonaisuutena, ne ei tee musta sitä mitä mä oon siitä huolimatta että häpeän tunne saattaa vallata kohtuuttoman paljon tilaa. Ne on vaan yksittäisiä tekoja tai tekemättä jättämisiä, tai toisinaan näkökulmien puutetta.

    Lasten osalta pohdin sitä, että onko häpeä missään tilantessa hyödyllinen tunne, vai yksinomaan tarpeeton lasti jota toiset saa, toiset ei. Joskus vaikuttaa siltä, että häpeä voi suojella haurasta minää. Onko se silmänlumetta? Mitkä tekemiseni vaikuttavat kaikista eniten siihen, että lapset oppivat häpeän? Jos häpeää harjoittelee tuleeko ihmisestä tiedostavampi, vai oppiiko hän vain häpeämään todella perusteellisesti?

    Olen myös pohtinut paljon myötähäpeää, ja sitä, mitä se minusta kertoo; tai mitä se kertoo jostain toisesta. Joskus se on väsyttävä tunne, joskus se on kevyt ja naurattaa kovaa; muistan miten paljon nauratti kun yks tyttö oli leirillä sellainen, että punastui kaulasta otsaan, alkoi nauraa ja juoksi pois huoneesta, koska ei pystynyt käsittelemään tilannetta.

    En katsonut vielä suosittelemaasi puhujaa, mutta varmaankin katson, koska on niin virkistävää olla miettimättä tätä ihan vaan keskenänsä 😀 Kiitos sinulle

    • says

      Heippa, kiitos itsellesi kun kävit pohtimassa!

      Toi kysymys, että onko häpeä missään tilanteessa hyödyllinen tunne – Brown puhuu siitä, miten häpeä on sellainen perustavanlaatuinen arvottomuuden kokemus. Tunne siitä, että ei ole rakkauden arvoinen. Ja hän on myös tutkimuksissaan havainnut, että keskeisin ero tasapainoisten, hyvinvoivien ihmisten ja itsensä kanssa vaikeasti kipuilevien ihmisten välillä on juurikin se, että kokeeko olevansa rakkauden ja yhteenkuuluvuuden arvoinen. Hän kirjoittaa myös siitä, että syyllisyys, joka kohdistuu tekoihin, on tunteena paljon rakentavampi kuin häpeä, joka kohdistuu siihen omaan persoonaan. Tai että syyllisyys saa ihmisen toimimaan ja korjaamaan tilannetta, siinä missä häpeä saa ihmisen lamaantumaan ja turruttamaan tunteitaan milloin milläkin keinolla.

      Tosta häpeän harjoittelusta tulee mieleeni Brownin termi Shame resilience, eli taito käsitellä häpeää kun sen kohtaa. Siihen kuuluu juurikin se, että sen häpeän osaa tunnistaa ja nimetä, mutta se ei pelkästään riitä. Sen lisäksi tarvitsee puhua siitä tunnekokemuksesta, tunnistaa ja tunnustaa se tarina (”mua hävetti kun käyttäydyin niin, koska se osui mua tohon häpeätriggeriin”) ja kertoa se tarina jollekulle luotettavalle. Noin niinkuin tiivistettynä.

      Ja juurikin se tiedostaminen on keskeistä, eli pelkkä siinä häpeässä vellominen (”mä oon niin HUONO IHMINEN!!”) ei auta, vaan tarttee huomata se häpeä (”Ahaa, mulla lähti käyntiin toi HUONO IHMINEN -raita, mitäköhän se sanoo?”).

      Myötähäpeästä Brown ei kirjoita, eikä sille ole mun tietääkseni englanniksi mitään suoraa käännöstäkään. Mä ajattelisin näin ripeästi, että laumaeläimenä ihminen samaistuu siihen ihmiseen, joka on hänen näkökulmastaan häpeällisessä tilanteessa, eikä aivot tai keho tunnista sen fyysisen häpeäreaktion alkuperää. Samalla tavalla kuin aivot ja keho ei erota, että onko stressi aidosti uhkaavan tilanteen vai omien kuvitelmien aiheuttamaa. Ja sitten se häpeä käsitellään (tai jätetään käsittelemättä) ihan samalla tavalla kuin ns. itseaiheutettu.

      Mä varmaan napsin tosta sun kommentista pieniä paloja lähitulevaisuuden blogitekstien inspiraatioksi, eli kiitos vielä kerran kun kävit kommentoimassa!

  2. says

    Hävettävän herkullinen aihe! Häpeäajatuksesta tuli kaikenlaisia ryöpsähdyksiä moneen suuntaan, joita pitää ehkä jäsennellä ja käydä johonkin säällisempään aikaan katsomassa linkkaamiasi juttuja.

    Ammatillisesta näkökulmasta häpeä on hyvin mielenkiintoinen ilmiö. Tiedän ihan valtavasti ihmisiä, jotka sanovat haluavansa tanssia, mutteivät voi koska hävettää. Omat taidot tai niiden puute, keho, kosketus, katsottavana oleminen… Siinä mielessä olisi mielenkiintoista pureutua tähän häpeään, jotta voisi tunneilla luoda sellaisen häpeäntunteista vapaamman ilmapiirin. Ehkä se liippaa sitä iloista mokailua, josta oli aiemmin puhetta.

    Kirjoitit häpeästä suhteessa sukupuoliin. Ensimmäisenä kurtistelin vähän kulmiani, koska en usko kaksinapaisen sukupuolijärjestelmän olevan todellisuutta muulla kuin tämän (ja aika monen muun) maan juridisella tasolla. Toisaalta esimerkit olivat hyvin osuvia, joten ajauduin asiassa astetta syvemmälle: samalla kuin meille kasvatetaan kulttuurimme mukainen hyväksyttävä sukupuolirooli, kasvatetaan meille sen sukupuoliroolin mukainen häpeä. Eri kulttuureissa häpeän asema ja kohteet tietenkin hieman vaihtelevat.

    Aloin myös miettiä voiko häpeä kulkea joiltan osin käsi kädessä empatian kanssa. Siten häpeällä olisi tietynlainen sosiaalipsykologinen arvo. Häpeämätön ihminen ei kuulota kovin houkuttelevalta tyypiltä nimittäin. Huutelen nyt ihan reilusti kyökin puolelta, mutta syyllisyys ehkä vaatii jonkinlaista empatiaa ja syyllisyyden kolahtaessa itseen asti ollaan häpeän porteilla. Kuvittelisin häpeän olevan olemassa siis jotenkin suhteessa toisiin ihmisiin. Jos puu kaatuu yksin metsässä niin hävettääkö sitä?

    • says

      Hei, tervetuloa pohtimaan!

      Toi sukupuolihomma on mun ymmärtääkseni nimenomaan kulttuuris-sosiaalinen ilmiö, juurikin niin että sukupuolirooli on vahvasti sidoksissa siihen, että miten kyseiselle roolille ominainen häpeä rakentuu. Ainakaan Brown ei anna ymmärtää, että niillä olisi mitään biologista pohjaa (ja se olisikin vähintäänkin jännittävä tutkimustulos sosiaalipsykologian puolelta 😀 ), joten ”mies” ja ”nainen” ovat tuossa enemmänkin stereotyyppinimikkeitä.

      Ja joo, siis ilmeisesti ainoat ihmiset jotka eivät tunne häpeää ovat empatiakyvyttömiä sosiopaatteja, joten tietyllä tavalla häpeä on siinä mielessä kahdesta pahasta aika paljon pienempi. Ja häpeä on nimenomaan sosiaalinen ilmiö, koska se pohjautuu siihen, että kokee ettei ole ihmisenä rakastamisen ja yhteenkuulumisen arvoinen, ja rakkaus ja yhteenkuuluvuus ovat myös sosiaalisia ilmiöitä.

      Tavallaan häpeän kokemukset tarjoavat mahdollisuuden kokea yhteyttä toisiin ihmisiin sellaisella tasolla, jota pelkästään onnistumisista tai iloisista asioista puhuminen ei tarjoa. Se vain vaatii sitä, että niistä häpeän kokemuksista uskaltaa olla rehellinen – ja toisaalta että niitä toisten häpeäkokemuksia osaa kuunnella avoimesti ja kunnioittavasti. Brown käyttää termiä vulnerability, haavoittuvuus, siitä että uskaltaa nousta sen häpeän yli ja olla oma epätäydellinen itsensä myös muiden nähden. Ja mun (epätieteellisessä ja vasta vähän jäsentyneessä) ajattelussa sama ilmiö kulkee nimellä lupa olla minä. Siinä mielessä ei ole ihme, että tämä aihe herättää mulla aika paljon ajatuksia. 😀

  3. taikku says

    Musta tuntuu, et tää häpeä on kovin suomalainen asia. Jo lapsesta on monelle sanottu, etkö häpeä. Tuntuu, että nuoriso on pompannut toiseen äärilaitaan. He eivät häpeä tyhmyyksiä,vaikka olisi tarvetta, näin yleistäen. Hävetään omaa ’liian hienoa’ pukeutumista, ’mikä toikin luulee olevansa’, olen kuullut monen suusta, kun itse ei uskalleta pukeutua kauniisti ja tulla näkyväksi naisena. Hävetään hullutella ja sanoa välillä suoraan asioita, muutakuin humalassa.

    • says

      Kiitos kommentistasi! Joo, häpeä oikeastaan liittyy siihen että miten tulee nähdyksi. Että joko tuntuu,ettei ole riittävän hyvä tai sitten ”mikä säkin luulet olevasi”. Mulla oli kans sellainen tunne, että häpeä on tosi suomalaista, ja sitten juttelin yhden Ruotsista kotoisin olevan tuttavan kanssa ja hän puhui tuosta ihan samasta ”mikä säkin luulet olevasi” -tyyppisestä ilmiöstä. Että ehkä kaikkialla on häpeää, ja sitten kun siitä ei puhuta niin sitä näkee vain täällä omissa ympyröissä. 🙂

Trackbacks