HuonoÄiti ja SuperDuperMutsi 1: Syyllistymiskohtaus

Törmäsin Facebookissa Lähiömutsin supermutsi-syyllistymis-tekstiin viime viikolta. Ydinpointtina oli se, että tietyistä vanhemmuuden, varsinkaan äitiyden, valinnoista ei saisi puhua ääneen koska aina joku syyllistyy ja alkaa avautua. Ja miten raskasta on olla sillä puolella yhtälöä, jolla pitää ikäänkuin varoa sanojaan omasta arjesta, siinä missä ne toiset – ne, joiden syyllistymistä ei olemassaolollaan saisi edesauttaa – saavat näköjään pullistella omilla valinnoillaan ihan niin paljon kuin ehtivät.

Tää on jotenkin tosi kipeä ilmiö, joka sammuttaa ihan kauheasti keskustelua niistä valinnoista ja niiden toteuttamisesta.

Toisaalta on ihan totta, että vanhemmuudessa tulee usein vastaan sellaisia tilanteita, joissa ei pysty välttämättä tekemään niinkuin tietää, että olisi lapselle ja omalle perheelle parhaaksi. Tai sitten oppii vasta jälkikäteen, että se oma parhaiden taitojen ja kykyjen mukaan silloin aikanaan tehty ratkaisu ei nykytiedon valossa olekaan paras mahdollinen.

Ja silloin kun vanhempi aidosti haluaa lapselleen parasta mahdollista, niin on ihan karmea fiilis huomata, että nyt en kyennyt. Silloin sille omalle kokemukselle tarvitsee empatiaa ja ymmärrystä. Ja jokainen muistutus siitä omasta koetusta epäonnistumisesta on ihan ymmärrettävästi kipeä hetki.

Toisaalta on myös totta, että jos omassa arjessaan on löytänyt jonkin sellaisen lastenhoidon tavan, joka auttaa olemaan omalle lapselleen parempi vanhempi, niin siitä pitää voida kertoa. Omasta kokemuksestaan pitää voida kertoa. Ja jos ne omat valinnat on tehnyt vaikka nyt tieteellisen tiedon perusteella niin, että ne ovat tutkitusti myös lapsen parhaaksi, niin silloin sekin peruste pitää voida kertoa.

Mitä on lohduttaminen ja mitä se ei ole

On surullista, että niin usein lohduttaminen tarkoittaa sitä, että sitä kipeää ilmiötä tai alkuperäistä tavoitetta vähätellään. Meillä on Pupu Tupuna -kirja, jossa Pupu Tupuna yrittää pukea takkia päälleen.

Tupuna kääntää takin toisinpäin. Nyt se on oikeinpäin, mutta napit menevät vielä väärin. Tupunaa harmittaa, ettei se osaa pukea takkia oikein. ”Ei se sinulle sovikaan”, Hippi lohduttaa ja auttaa Tupunaa riisumaan takin.

Ei! Ei Hippi lohduta, Hippi vähättelee! Aivan eri asia! Lohduttamista olisi se, että tarina menisi näin:

Tupunaa harmittaa, ettei se osaa pukea takkia oikein. ”Sinua harmittaa. On turhauttavaa, kun yrittää jotain tosi kovasti ja se menee jatkuvasti pieleen”, Hippi lohduttaa.

Mä luulen, että tämä äitiys-syyllistymis-kulttuuri nousee siitä, että yritetään lohduttaa yhtä ryhmää vähättelemällä niitä tavoitteita, joiden saavuttamisesta toinen ryhmä iloitsee. Vähän sellainen ”happamia, sanoi kettu” -ilmiö, joka on ihan luonnollinen reaktio omaan tai toisen epäonnistumisen tunteeseen. Että jos se tavoite ei oikeastaan ollutkaan saavuttamisen arvoinen, niin se epäonnistuminen ei ole niin kipeä.

Mutta se vähätteleminen ei kuitenkaan anna yhtään tilaa sille aidolle tunteelle. Jos musta tuntuu aidosti tosi pahalta, että mun lapset katsoo liikaa televisiota (hän kirjoittaa, samalla kun telkkarissa pyörii Teletapit), niin ei se sillä helpota, että joku sanoo ettei sillä ole väliä. Silloin on oikeastaan nollattu samalla mun kokemus (huoli, suru, pelko lasten hyvinvoinnista) että mun arvot (lasten terveys).

Ja sitten joku jossain internetin syöverissä sanoo, että on onnellinen kun onnistuivat pitämään tälläkin viikolla lapsen ruutuajan sillai kohtuullisena, että lapsi katsoi viikonloppuna yhden tunnin mittaisen ohjelman ja that’s it. Auuuuts. Instant huonoäiti-syyllisyyskohtaus.

Syyllisyyskohtauksen puheenvuoro

HuonoÄiti-SyyllisyysKohtaus: Aaaargh vitsi mä oon niin huono äiti kun meidän lapset katsoo joka päivä telkkaria ja noilla ei katsota kuin kerran viikossa!!
Sari: Hei, sä tulit taas käymään. Sä olet huolissasi lasten telkkarin katsomisesta.
HÄSK: No tottakai mä olen huolissani lasten telkkarin katsomisesta, kun ei niiden kuuluisi katsoa noin paljon telkkaria kuin mitä ne katsoo.
S: Sulla on joku ajatus siitä, että mikä olisi lapsille hyväksi, ja susta tuntuu ettei se tällä hetkellä toteudu.
HÄSK: Joo, mä tiedän että telkkari aiheuttaa kauheita kauheita asioita ja mä pilaan lapset sillä, että mä vaan pistän ne kattomaan telkkaria.
S: Sä oot oikeasti tosi huolissasi siitä, että sun käytös tekee lapsille jotain peruuttamatonta vahinkoa. Saanko mä kysyä, että mitä hyviä puolia siinä on, että lapset katsoo televisiota?
HÄSK: No ne saa leikkeihinsä virikkeitä, ja mä saan istua rauhassa kirjoittamassa tai sitten tehdä ruoan tai juoda kupin teetä sillä aikaa kun yksi nukkuu ja toinen kattoo Pikku Kakkosta.
S: Eli sä saat tehdä töitä tai hetken levätä sillä aikaa kun lapset katsoo televisiota.
HÄSK: Joo, mutta ei ne saa olla tärkeämpiä kuin lasten hyvinvointi!
S: Susta tuntuu, että sä laitat omat tarpeesi lasten tarpeiden edelle.
HÄSK: No välillä joo. Ja se on kauhea fiilis, kun enhän mä saa olla itsekäs lasten kustannuksella.
S: Susta tuntuu ristiriitaiselta, että toisaalta sä haluaisit pitää itsestäsi huolta ja toisaalta et halua tehdä sitä lasten kustannuksella. Sä koet, että sun tarpeet ei saa olla tärkeämmät kuin lasten tarpeet.
HÄSK: Ei tietenkään.
S: Mitä ajatuksia sulle herää, jos ajattelisi, että sun tarpeet on yhtä tärkeitä kuin lasten tarpeet?
HÄSK: Vaikeaa. Vaikeaa vaikeaa vaikeaa. Mistä mä sitten tiedän, että en oo ylenpalttisen itsekäs jos valitsen itseni ja sitten lapset joutuu odottamaan huonolla hoidolla?
S: Niinpä, mistä sen voi tietää?
HÄSK: Kun jos mä rupean valitsemaan jatkuvasti omia tarpeitani enkä yhtään lasten tarpeita, niin sitten musta tulee sellainen hirviömutsi joiden lapset joutuu huostaanottoon.
S: Sä ajattelet, että on olemassa vain ne kaksi ääripäätä, että joko uhrautuu lastensa puolesta tai ei tee elettäkään niiden hyvinvoinnin eteen.
HÄSK: Ehkä joo. Tai sitten jos ei koko ajan uhraudu niiden lasten puolesta, niin ainakin pitää tuntea syyllisyyttä että muistaa, millaista äitiyden kuuluisi olla.
S: Mielenkiintoista. Eli syyllisyys on tavallaan sun näkökulmasta sellainen turvamekanismi, niin että sä pysyt kaidalla polulla vanhemmuuden suhteen.
HÄSK: No joo, kun mistä mä muuten tiedän, että mitä mun pitäisi tehdä?
S: Se onkin hyvä kysymys. Onko sulla sellaisia vanhemmuuden alueita, joilla sä et koe syyllisyyttä?
HÄSK: Sä ehkä kysyt väärältä tyypiltä, kun mä oon se syyllisyyskohtaus.
S: Totta. Keneltä me voitais kysyä?
HÄSK: Kysy SuperDuperMutsilta, se on aina kaikessa niin perhanan täydellinen ja onnistuu ja yök.
S: Sä et suorastaan tykkää SuperDuperMutsista.
HÄSK: Se on vähän vaikea homma. Kun tavallaan musta on tosi hienoa, että se onnistuu asioissa, ja sitten toisaalta mä aina muistan että niin, meikäläisellä ei taaskaan riitä rahkeet.
S: Jonkinlainen oma riittämättömyys korostuu niitä onnistumisia kuunnellessa.
HÄSK: Joo, just niin. Ja sit tulee paha mieli ja sit pitää pärjätä sen pahan mielen kanssa.
S: Ja se pahan mielen käsittely vie energiaa, erityisesti jos sitä ei saa näyttää.
HÄSK: Niin, kun jos mä jossain sanon että mua harmittaa kun lapset kattoo telkkaria, niin mulle sanotaan vaan että no ei se haittaa et ne kattoo tai että no mikset laita telkkaria pois. Eikä se auta, niin en mä sitten sano mitään.
S: Sä kaipaat sitä, että joku vaan antais tilaa sille harmitukselle ja sille, miksi sua harmittaa.
HÄSK: Niin just.
S: Okei. No mutta siis pitikö meidän pyytää se SuperDuperMutsi tähän mukaan? Haluatko sä jäädä tähän keskusteluun mukaan?
HÄSK: Mä en tiedä, että uskallanko mä, vai tuleeko mulle vaan paha mieli taas.
S: Se on ihan tosi ymmärrettävää. Jos sä haluat jäädä, niin voidaan sopia, että tehdään tilaa niille pahan mielen kokemuksille jos niitä tulee. Ja jos haluat lähteä keskustelusta vaikka kesken, niin sanot vaan, ja me ei loukkaannuta. Sä saat kuunnella itseäsi siinä kohtaa. Jos sä lähdet keskustelusta, niin me tulkitaan se niin, että sä tarvitsit itsellesi hetken rauhaa ja että se sun lähteminen ei liity meihin mitenkään.
HÄSK: Okei, se kuulostaa tarpeeksi turvalliselta.

* * *

Tähän pitää ehkä pätkäistä tältä päivältä, tai muuten tulee liikaa keskustelua. Huomenna keskusteluun liittyy mukaan itse SuperDuperMutsi, ja siitä tulee jännää. 🙂

Kommenteista:
Saa kommentoida, kunhan muistaa kommentoida empaattisesti ja omasta näkökulmastaan käsin. Aihe on herkkä, ja kuten sanottua, tässä puoliskossa on ainoastaan yksi näkökulma. Pidetään tämän postauksen mahdollinen keskustelu siinä, miten kukakin kokee omalla kohdallaan syyllistymisen, ja jatketaan huomenna siitä omien onnistumisten jakamisesta. <3 

Haluaisitko enemmän kärsivällisyyttä aamuihisi?
Ilmaiseen Kärsivällisempi aamu -minikurssiin kuuluu 18-sivuinen työkirja ja viikon verran sähköposteja, joiden myötä harjoittelet tekemään aamuistasi lempeämpiä, kärsivällisempiä ja mukavampia. Samalla liityt yli tuhannen vanhemmuuden supersankarin seuraan Lupa olla minä -kirjeen tilaajaksi ja saat viikoittain sähköpostiisi inspiraatiota ja vinkkejä itsestä huolehtimiseen, kärsivällisyyteen ja riittävän hyvään vanhemmuuteen. Tervetuloa mukaan. <3

Comments

    • says

      😀 Välillä käy niin, että noissa sisäisissä dialogeissakin sillä toisella tyypillä on viisaampia sanoja kuin ns. oikealla minulla.