Häpeämätöntä itsestä huolehtimista

Viime viikonloppuna olin kaksi yötä yksin kotona, perjantai-iltapäivästä sunnuntaiaamupäivään. Lapset ja puoliso olivat reissussa. Toisin sanoen kaksi päivää ja yötä niin, että sain keskittyä täysin omiin tarpeisiini. Uskotteko, että oli kummallista?

Lauantaina tuli ihana Annamarika kylään, ja me pidettiin sen peruuntuneen luovuusretriitin sijaan varjoretriitti. Sen teemaksi päätettiin Häpeämätön Itsestä Huolehtiminen.

Häpeämätöntä itsestä huolehtimista

Se tarkoitti esimerkiksi sitä, että tehtiin herkkuruokaa, ja samaan aikaan kummankaan ei tarvinnut selitellä tai perustella ruokarajoitteitaan, vaan valittiin molemmille sopivia herkkuja.

Tai että päätettiin juoda pienet skumpat, sen kunniaksi että kerrankin tavataan kiireettä ja ilman lapsia – ja Alkon hyllyllä sitten lopulta päädyttiin shampanjaan. (Myyjä kysyi, tuleeko lahjaksi vai itselle. ”Ihan itselle vaan.” ”Aaa, aivan oikein, aivan oikein!”)

Tai sovittiin etukäteen, että mitään ei tarvitse suorittaa tai tehdä, ja että ainoa tavoite on saada ruoka syötyä ja ehkä se pikkolopullo shampanjaa juotua.

Ja puhuttiin paljon itsestä huolehtimisesta. Miten se onkin jotenkin niin haastavaa, että oikeasti huomaa ne omat tarpeensa. Ja miten vaikeaa on oikeasti ottaa tilaa ja aikaa omalle itselle niin, että saisi edes vähän toivuttua arjen röykytyksestä, saatika sitten oikeasti tehtyä juttuja, jotka ilahduttavat ja hoitavat ja vahvistavat ja inspiroivat.

Sen takia nimenomaan häpeämätön itsestä huolehtiminen.

 

Että kun tulee ajatus ”olisipa ihanaa… olla pari päivää yksin”, niin ei torppaa sitä ajatusta vain siksi, että ei keksi, miten sen toteuttaisi. Tai ei tyrmää sitä tarvetta vain siksi, että mitä se ja sekin sanoo ja onhan tämä nyt aika törkeää haluta olla yksin kun kerran itse olen lapseni hankkinut ja niin edespäin. Tai että mä en ansaitse vapaa-aikaa, kun on ihmisiä, jotka tekee paljon enemmän asioita kuin minä eikä heilläkään ole vapaata aikaa, niin miksi minulla sitten kuuluisi olla.

Tai ei tyrmää sitä tarvetta vain siksi, että mitä se ja sekin sanoo ja onhan tämä nyt aika törkeää haluta olla yksin kun kerran itse olen lapseni hankkinut ja niin edespäin.

Tai (niinkuin huomasin itsessäni tosi voimakkaasti), että kun tunnen ihmisiä, joilla on vaikka niin pieni kuopus, että ei haluakaan olla lapsista erossa montaa yötä, vaikka kovasti tarvitsisivatkin lepoa. Niin kuka mä oikein luulen olevani, kun tällä tavalla ihan ääneen kerron viettäneeni omaa aikaa, ja että se kaiken lisäksi oli vielä hienoa ja rentouttavaa?

Häpeän listahitit

Häpeä kuulostaa nimenomaan tältä.

Että mä en ansaitse lepoa tai omaa aikaa tai oikeastaan mitään tarpeideni täyttämistä, koska en ole riittävän [omistautuva/kiireinen/väsynyt/jne]. Tai vaihtoehtoisesti jos onnistun saamaan itselleni sitä, mitä tarvitsen, niin kuka mä oikein kuvittelen olevani, kun kehtaan vielä olla siitä onnellinen.

Oikeasti mun pitäisi tehdä hyvin selväksi, että en mäkään oikeastaan sitä ansainnut, tai että ei se oikeastaan ollut ihan niin ihanaa kuin mitä etukäteen halusin. Ettei kenellekään muulle vaan tulisi paha mieli siitä, että mä sain jotain sellaista, mitä he eivät ole saaneet.

Oikeasti mun pitäisi tehdä hyvin selväksi, että en mäkään oikeastaan sitä ansainnut, tai että ei se oikeastaan ollut ihan niin ihanaa kuin mitä etukäteen halusin.

Koko viime viikonlopun mä kokeilin, ihan noin ajatusleikkinä, että miltä se oma aika näyttäisi, jos mä olisin sen suhteen täysin häpeämätön.

Häpeämätön oma aika (ja jatkuva kommentaari)

Se näytti siltä, että perjantai-iltana mä siivosin ruokapöydältä ikuisuusrojukasan ja imuroin, ihan vain siksi, että mä itse huomasin nauttivani siististä ympäristöstä enemmän kuin epäsiististä. (Vaikka miten mä kehtaan siivota, kun kerrankin on omaa aikaa tehdä just kaikkea sitä, mitä ei normaalissa arjessa ehdi tehdä, ja varmaan ainakin sata väsynyttä äitiä kiehuu, koska omalla ajalla siivoaminen on niiden mielestä vähän kuin käyttäisi seteleitä sytykkeenä. Karmeaa tuhlausta.)

Mä joogasin lauantaiaamuna mun yin-DVD:n kaikkein pisimmän session. (Vaikka mä en oikeasti osaa joogata, koska jos mä osaisin joogata niin mä pystyisin tekemään sen koko session ilman DVD:n ohjeita. Sitä paitsi mä joogasin jo perjantaina, että ihan oikeasti nyt nainen, kuvitteletko sä olevasi jotain?)

Kun tultiin Annamarikan kanssa meille, syötiin ja juotiin shampanjaa (siis HYVÄNEN AIKA SENTÄÄN miten sä edes kehtaat kirjoittaa, että shampanjaa, ymmärrätkö ettei kaikilla ole mahdollisuutta samaan, kerro nyt edes kuinka paljon se maksoi, ettei kukaan luule että te käytitte tolkuttomasti rahaa johonkin noin törkeään), ja sen jälkeen nautittiin siitä, että ei tarvinnut tehdä mitään, ehtiä mihinkään tai olla ketään muuta varten. Katsottiin leffa. Sitten istuttiin ja jutusteltiin.

Illalla mä katsoin lisää leffoja (karmeaa oman ajan tuhlausta, olisihan sun pitänyt vaikka lukea tai joogata vähän lisää tai vielä siivota tai edes mennä ajoissa nukkumaan, ihan väärin suoritettu vapaa-aika).

Kirjoittelin päiväkirjaa ja tuijottelin ikkunasta ulos (ETKÄ SUORITTANUT SITÄ VAPAA-AIKAASI? Järkyttävää tuhlausta.).

Sunnuntaina istuin useamman tunnin pitkänmatkanbussissa (olisit mennyt junalla, niin olisit ollut pikemmin lastesi luona, senkin kylmä harppu), kuuntelin muutamankin erilaisen mielikuvaharjoitusmeditaation (naurettavaa höpöhöpö-hippitouhua, järkevät ihmiset olisivat kuunnelleet vaikka jotain haastatteluja tai muuta älyllistä), kirjoittelin päiväkirjaa ja tuijottelin ikkunasta ulos (ETKÄ SUORITTANUT SITÄ VAPAA-AIKAASI? Järkyttävää tuhlausta.).

Kun bussi piti pitemmän paussin Haminassa, mä nousin bussista ja menin bussilaiturille joogaamaan (kaiken kansan edessä? Vaikka et osaa joogata? Vähänkö ihmiset on nauraneet partaansa, että siinä joku ihme huomiontavoittelija keikistelee menemään), kun istuminen kremppasi selkää.

Entä jos mä en häpeäisi tätä tarvetta?

Oikeastaan jokaisessa kohdassa mun piti tietoisesti huomata häpeän nalkutus siellä taustalla, ja päättää olla sen asian suhteen häpeämätön. Se ei siis tarkoittanut sitä, etten mä olisi missään kohtaa käynyt näitä asioita mielessäni läpi. Päinvastoin, mä kuuntelin hyvin tarkkaan, että mitä sillä häpeällä kulloinkin oli sanottavaa.

Ja sitten mä sanoin itselleni näin: ”Nyt mä selvästi tarvitsen [shampanjan dekadenssia, joogaa, siistiä ympäristöä, suorittamatonta leffan katsomista]. Voisinko mä antaa itseni tarvita ja haluta sitä tästä häpeästä huolimatta? Ja jos mä leikisti en häpeäisi tämän asian tarvitsemista, niin mitä mä tekisin?”

Yleensä sen jälkeen oli aika paljon helpompi vaan vastata siihen omaan tarpeeseen, ihan siis leikisti ja kokeilumielessä. Tai ainakin mä huomasin, että sen häpeä-äänen maalailemat kauhukuvat (KAIKKI nauraa sulle, KOKO VIIKONLOPPU menee ihan hukkaan jne.) oli joko vahvasti liioiteltuja tai täysin tuulesta temmattuja, joten ne oli vähän helpompi jättää omaan arvoonsa.

Voisinko mä antaa itseni tarvita ja haluta [asiaa X] tästä häpeästä huolimatta? Ja jos mä leikisti en häpeäisi tämän asian tarvitsemista, niin mitä mä tekisin?

Ja mä voin rehellisesti sanoa, että ikinä ei ole vapaa-aika ollut niin palkitsevaa ja hoitavaa kuin niinä hetkinä, jolloin pystyin olemaan häpeämätön. Yhtäkkiä mun ”törkeät” tai ”kohtuuttomat” tai ”epäreilut” tarpeet olikin vain tarpeita. Ja niihin vastaaminen oli yllättävän usein aika yksinkertaista, vaikkei ehkä tapahtunutkaan niin kuin etukäteen suunnittelin.

Jos sä antaisit itsesi tarvita ja haluta sitä mitä tarvitset ja haluat – häpeästä huolimatta – niin mitä sä tekisit? Kerro kommenteissa!

Haluaisitko enemmän kärsivällisyyttä aamuihisi?
Ilmaiseen Kärsivällisempi aamu -minikurssiin kuuluu 18-sivuinen työkirja ja parin viikon verran sähköposteja, joiden myötä harjoittelet tekemään aamuistasi lempeämpiä, kärsivällisempiä ja mukavampia. Samalla liityt yli tuhannen vanhemmuuden supersankarin seuraan Lupa olla minä -kirjeen tilaajaksi ja saat viikoittain sähköpostiisi inspiraatiota ja vinkkejä itsestä huolehtimiseen, kärsivällisyyteen ja riittävän hyvään vanhemmuuteen. Tervetuloa mukaan. <3

Comments

  1. says

    Kiitos inspiroivasta ja ihanan rehellisestä (ja hauskasta) tekstistä!

    Olen pohtinut teemaa paljon – miten olisi hyvä laittaa itsensä listalla useammin ykköseksi ja miten se tehdään ilman syyllisyyden tunnetta? Muistaa, että ansaitsee hyvää ja sitä voi saada ilman, että se on muilta pois. Heinäkuussa vietin 1. yön poissa pienen poikani luota ja se teki koko perheelle huisin hyvää vaikka etukäteen mietitytti. Kun rohkaistuu tekemään yhden jutun, pian keksii muitakin.

    Olen antanut jo itselleni luvan tehdä aika monia asioita häpeästä huolimatta, mutta äkkiseltään tuli mieleen mm. erilainen laulanta ja naaman rentoutusharjoitukset julkisilla paikoilla. Niitä vois tehdä useammin ;P

    • says

      Hei Sanna, kiva kun kävit kommentoimassa!

      Ah, julkisella paikalla laulaminen ja naamanvääntely. Kuulostaa just siltä, että mun pitää kans alkaa tehdä tuota useammin. 😀 Mä myös itse kuuntelen usein julkisissa liikennevälineissä yhtä suosikkipodcastiani (Fizzle Show’ta, http://fizzle.co/show), joka usein aiheuttaa hallitsemattomia naurunpyrskähdyksiä. Mulle on mm. joskus metrossa tultu kysymään, että naureskeletko useinkin itseksesi. Sitäkin oppii olemaan häpeämättä, pikkuhiljaa.