Häpeä siirtyy katsekontakti kerrallaan

Miten häpeä siirtyy?

Tätä mä oon pohtinut viimeiset pari päivää, kun oon uppoutunut aiheeseen ja tarkkaillut itseäni ja omia ajatuksiani häpeään liittyen. Mä oon siis yrittänyt miettiä tätä asiaa sekä vanhemman että lapsen näkökulmasta, ja tällaiseen hypoteesiin mä oon päätynyt.

Lapsi sanoo tai tekee jotain. Vaikka nyt puhuu sellaisesta aiheesta, joka herättää aikuisessa häpeän tunteita. Leikitään nyt vaikka, että se aihe on ”porkkana”.

Lapsella ei ole porkkanaan liittyen mitään erityisiä tunteita vielä. Se on ehkä lapsen mielestä uusi ja mielenkiintoinen juttu, mutta ei sen enempää.

Vanhempi kuulee, kun lapsi puhuu porkkanasta. Jos vanhemmalla on voimakas häpeätriggeri porkkanoihin liittyen, niin vanhemmassa herää häpeän kokemus (jota Brown kutsuu häpeämyrskyksi). Fyysiset oireet vaihtelevat, mutta keskimäärin lopputulos on se, että vanhemman on tosi vaikea olla omissa nahoissaan. Ihan hurjasti menee myös energiaa siihen, että vanhempi peittää sen häpeäreaktion lapselta, yleensä vanhasta tottumuksesta – häpeän näyttäminen toisille lisää haavoittuvuuden tunnetta, ja se on monille ihmisille äärimmäisen vaikeaa.

Yleensä silloin, kun on häpeissään, niin on vaikea katsoa toista silmiin. On vaikea puhua lapsen kanssa porkkanoista, vaikka periaatteessa ajattelisi, että porkkanoista pitäisi pystyä puhumaan luontevasti. Sanat tarttuvat kurkkuun. Vanhempi yrittää ehkä vaihtaa puheenaihetta nopeasti, koska siinä häpeän tunteessa on niin vaikeaa olla. Vanhempi ehkä suuttuu, noin niinkuin puolustusreaktiona

Mitä lapsi havaitsee?

Minä tein jotain ihan tavallista, ja äiti tai isi ei pysty katsomaan minua silmiin. Äiti (tai isi) menee tollaiseksi kummalliseksi. Onkohan se surullinen? Tai sitten äiti (tai isi) suuttuu.

Lapsi ei välttämättä edes huomaa puhuneensa porkkanoista juuri ennen kuin vanhempi menee kummalliseksi. Lapsi huomaa vain, että jotain on pielessä.

Lapsi (tai moni aikuinenkaan) ei välttämättä osaa erotella, että liittyykö vanhemman reaktio lapsen tekoon vai lapseen itseensä.

Eikä lapsi varsinkaan osaa ajatella, että se reaktio voisi johtua vanhemmasta itsestään. Sitä ei osaa moni aikuinenkaan. Jos juttelet jonkun kanssa ja tämä keskustelukumppani irvistää, alat todennäköisesti heti pohtia, että mitä sanoit väärin. Et ehkä koskaan saa tietää, että se irvistys johtui hammassärystä tai kuukautiskivusta tai siitä, että toinen muisti yhtäkkiä jättäneensä tärkeän puhelun soittamatta.

Lapsen näkökulmasta vanhemman hermostuminen, katseen välttely, suuttuminen tai aiheen vaihtaminen tarkoittavat sitä, että lapsessa on jotain vikaa.

Jos tämä toistuu joka kerta, kun puhutaan porkkanoista, lapsi oppii aika nopeasti, että porkkanoissa on erityisesti jotain pahaa. Ja jos porkkanat ovat sitten kuitenkin lapsen mielestä kiinnostavia, niin lapsi oppii myös hyvin nopeasti, että hän on jollain tavalla vääränlainen, koska eihän pahoista asioista saa olla kiinnostunut.

Häpeä on siirtynyt taas yhden sukupolven eteenpäin.

Tämä on mun mielestä yksi niistä keskeisistä syistä, joiden takia mun mielestä vanhempien on äärimmäisen tärkeä panostaa omien jumiensa työstämiseen. Tai ainakin kysyä itseltään: Haluanko minä, että lapseni häpeää samoja asioita kuin minäkin?

No mitä voi tehdä, jos tulee tällainen häpeän-porkkanoita-mutta-lapsi-puhuu-niistä -tilanne eteen?

Brené Brown kirjoittaa, että häpeän vastalääkkeitä ovat rohkeus, empatia ja yhteys toisiin ihmisiin.

Rohkeutta vaatii se, että ensinnäkin nimeää ja myöntää itselleen sen häpeän. Kyllä, porkkanoista puhuminen aiheuttaa minussa valtavan häpeäreaktion, halusin tai en. Vaikka olisin siitä asiasta mitä mieltä, niin ensimmäinen askel eteenpäin on lupa olla siinä missä nyt juuri olen.

Mä voin antaa itselleni empatiaa. Mun on tosi vaikea puhua porkkanoista, ja vaikka mä en ymmärtäisi syytä siihen, niin mä voin ajatella että joku hyvä syy siihen varmaan on. Kun tietää mun taustan porkkanoiden suhteen, niin ei mikään ihmekään että mä reagoin näin.

Ja koska häpeä viihtyy salassa ja yksinäisyydessä, niin sen saa parhaiten purettua puhumalla aiheesta jonkun luotettavan kanssa. Se, jos mikä, vaatii rohkeutta. Kun sanoo että kuule, mulla on yksi asia josta mä haluaisin sulle puhua ja siihen liittyy aika paljon häpeää. Että mä toivoisin, että sä pystyisit kuuntelemaan ja olemaan läsnä ilman neuvomista tai kauhistelua. Ja sitten kertoo sen tarinan, taustoineen kaikkineen, sille toiselle ihmiselle.

Brown puhuu paljon myös siitä, että häpeätarinoita ei pidä kertoa kenelle tahansa. Vain sellaiselle ihmiselle, joka on ansainnut kuulla ne ja jolla on siihen valmiudet. Tämä tarkoittaa sitä, että se varsinaisen tarinan kuuntelija ei voi olla oma lapsi, koska lapsilla ei ole vielä tarpeeksi keinoja peilata niitä tunteita takaisin.

Lapselle voi ja kannattaa silti kertoa, mistä on kysymys. Sekin vaatii rohkeutta. Voi sanoa, että kuule nyt kun puhut porkkanoista, niin mulle tulee aika vaikea ja surullinen olo. Se ei johdu sinusta eikä niistä porkkanoista, eikä tämä mun paha mieli ole sun vikasi. Minä vain en vielä osaa puhua porkkanoista niin, ettei mulle tulisi surullinen olo, mutta mä opettelen.

Ja sitten pitää sen lupauksen ja opettelee. Tietoisesti.

Ja sitten kun pystyy lopulta puhumaan niistä porkkanoista ilman häpeää, niin kertoo lapselle, että nyt minä osaan puhua porkkanoista ilman että tulen surulliseksi. Sen jälkeen lapsen kanssa voi jutella, että millainen tunne lapsella nyt on porkkanoista, niin että saadaan jo mahdollisesti eteenpäin siirtynyt häpeä purettua pois – rohkeasti, empaattisesti ja yhteyden kautta.

Kommenteista:
Saa kommentoida! Ajatuksia häpeän siirtymisestä, omia kokemuksia joko lapsen tai vanhemman näkökulmasta, tai yleisiä pohdintoja aiheesta. Täällä on lupa kommentoida empaattisesti, itseään ja muita arvostaen ja oman näkökulman esiin tuoden. 🙂

Haluaisitko enemmän kärsivällisyyttä aamuihisi?
Ilmaiseen Kärsivällisempi aamu -minikurssiin kuuluu 18-sivuinen työkirja ja parin viikon verran sähköposteja, joiden myötä harjoittelet tekemään aamuistasi lempeämpiä, kärsivällisempiä ja mukavampia. Samalla liityt yli tuhannen vanhemmuuden supersankarin seuraan Lupa olla minä -kirjeen tilaajaksi ja saat viikoittain sähköpostiisi inspiraatiota ja vinkkejä itsestä huolehtimiseen, kärsivällisyyteen ja riittävän hyvään vanhemmuuteen. Tervetuloa mukaan. <3

Comments

  1. says

    Olen miettinyt tätä aihetta hiljattain siitä näkökulmasta miten vanhemmat puhuvat (tai yleensä ovat puhumatta) lapsille seksuaalisuudesta. Usein tuntuu, että ihmiset pelkäävät lasten saavan ikuisia traumoja, jos lapsi näkee vaikka vahingossa pornoa tai koulumatkalla itsensäpaljastajan. Oma ymmärrykseni on, ettei lapsi näe näissä asioissa lähtökohtaisesti mitään kauheaa tai väärää, koska hänellä ei ole mitään valmista mallia päässä kauhistua seksuaalisuutta. Mutta moni vanhempi tuntuu usein tämän kauhistuksen oman häpeänsä kautta siirtävän lapselle. Tehdään sanallisesti tai sanattomasti selväksi, että nyt sinulle tapahtui jotain aivan hirveää, mikä tahraa sinut lopullisesti.

    Minulla ei ole siinä suhteessa kompetenssia sanoa mitä kenenkin pitäisi tehdä, etten ole vanhempi tai vielä ammattikasvattajakaan. Nämä nyt siis ovat ihan vain minun mielipiteitäni ja omaa järkeilyäni. Näen asian niin, että jos lapselle em. tilanteessa selittää ihan asiallisesti lapsen mitä tapahtui antaen lapselle mahdollisuuden kertoa mitä hän tapahtumasta ajatteli, päästäisiin ehkä parhaaseen lopputulokseen. Keskustelin hiljattain aiheesta ystäväni kanssa, joka toimii Sexpon kouluttajana. Hänen mukaansa lapset, joille on puhuttu avoimesti seksuaalisuudesta, ovat yleensä vähemmän alttiita joutumaan hyväksikäytetyiksi.

    Perimmäisenä pointtinani yritti siis tässä olla, että seksuaalisuuteen liittyy usein aikuisten päässä niin selkeä häpeän leima, että sen siirtäminen lapsiin näyttäytyy usein jopa velvollisuutena.

    • says

      Mielenkiintoisia näkökulmia – monesta asiasta ajattelen samalla tavalla.

      Mä ajattelisin, että tuo avoimesti puhuminen on senkin takia niin tärkeää, että tehdään ero ikäänkuin ulkoisen ja sisäisen välille. Tai että (onpas vaikea muotoilla tämä lause) joku muu sanoittaa lapselle, että tämä ei ole sinun ominaisuutesi, sinun epätäydellisyyttäsi, vaan jotain tapahtui sinulle ja sinä olet edelleen hyvä ja kaunis ja arvokas. Että jos vaikka lapsi pelästyy tai on utelias tai mitä tahansa, niin se tunnekokemus ja -reaktio tulee huomioiduksi.

      Muuten käy helposti esimerkiksi niin, että lapsi kokee jonkun reaktion ja yrittää puhua siitä aikuiselle. Kun aikuinen ei pysty ottamaan sitä lapsen kertomusta vastaan, niin lapsi ajattelee että on ihan epänormaalia ja kummallista reagoida tuohon asiaan näin, ja minä se vasta olenkin epänormaali ja kummallinen kun reagoin näin. Että parempi olla jatkossa puhumatta aiheesta äidille/isälle/aikuiselle, niin ehkä minut sitten hyväksytään – jos ei omana itsenäni, niin edes vähän typistettynä osana siitä?

      Se, miksi avoimesti puhuminen suojaa hyväksikäytöltä, liittyy varmaan siihen että ihminen (en sano että lapsi, koska mun mielestä tämä pätee myös aikuisiin) tunnistaa ja osaa paremmin pitää omat rajansa. Luottaa siihen, että jos tuntuu kummalliselta niin minä saan sanoa ei, eikä se tee minusta vähemmän hyväksyttävää. Tai jos hän joutuu tilanteeseen, joka on vähän siinä rajoilla, niin hän pystyy puhumaan siitä omasta epämukavuuden tunteestaan turvallisen aikuisen kanssa ja pohtimaan, että miten samanlaisessa tilanteessa seuraavan kerran tulisi tehdä.

      Ja tuo häpeän ”siirtämisen velvollisuus”-ajattelu on myös varmasti tosi yleistä. Tai siis mä tunnistan sen ajattelutavan, että häpeä ikäänkuin suojelisi lasta vahingoittumiselta. Ja käytännön tasolla se ehkä joskus näyttääkin toimivan niin. Mutta sitten jos raaputtaa sitä pintaa vähän enemmän, niin sieltä mun mielestä paljastuu sellaista dynamiikkaa, jota en esimerkiksi omille lapsilleni siirtää.

      Kun häpeä on siis kokemus siitä, että en ole ihmisenä arvokas. Ja sitten joku yrittää vaikka nyt suojella seksuaalisuuttani sillä, että siirtää (kohtaaminen kerrallaan) minulle häpeän, eli uskomuksen: ”jos toteutat seksuaalisuuttasi tavalla X, et ole rakkauden arvoinen”. Kun ehkä oikeasti se dynamiikka menee niin, että ”jos toteutat seksuaalisuuttasi tavalla X, minun on vaikea kohdata sinut rakastavasti” – ja miksi sen vanhemman on vaikea kohdata se ilmiö X?

      Koska se on hänen omassa sielussaan pimeä, peilaamaton paikka. Sellainen kohta, jolle kukaan ei ole antanut sanoja ja tilaa ja keinoja sen kohtaamiseen. Kukaan ei ole sanoittanut sitä pelkoa ja uteliaisuutta ja epävarmuutta ja tuhatta muuta tunnetta, jotka sen ilmiön kohtaamiseen vanhemman pään sisällä liittyy.

      Ainoat sanat, jotka siihen ilmiöön on kasvaneet kiinni, ovat häpeän ja tuomitsemisen ja pelon sanoja. Ainoat tavat käsitellä sitä ilmiötä ovat piilottaminen, patoaminen tai hyökkäys. Ja ainoat tavat suojella lapsia (ja samalla itseä) siltä ilmiöltä ovat torjuminen, pelko, viha ja häpeä.

      Tietyllä tavalla se häpeän siirtäminen ”lapsen suojelemiseksi” on siis aika itsekäs toimintatapa. Se nimittäin ei (kuten sanottua) estä sitä ns. hävettävää käytöstä, oli se mitä tahansa. Se estää ainoastaan sen, että lapsi uskaltaisi kertoa siitä aikuiselle.

      Aikuisen näkökulmasta se lopputulos voi olla juuri sitä, mitä haluttiin – en joudu kohtaamaan mitään häpeällistä, kaikki on siis hyvin. Surullista on se, että se kaikki epävarmuus ja pelko uusista tilanteista siirtyy sen epävarman, epäkypsän lapsen kannettavaksi ja käsiteltäväksi. Ja siihen kuluu sitten ylimääräistä henkistä energiaa, jonka olisi voinut käyttää vaikka uusien asioiden oppimiseen, luovuuteen, leikkiin tai muuhun tavalliseen lapsen elämään.