Hallitsemismalli ja kumppanuusmalli

Eilen sain ilon ja etuoikeuden olla apuna taustoittamassa Jari Sarasvuon radio-ohjelmaa kasvatuksesta. Puhuimme taustakeskustelussa muun muassa hallintamallin ja kumppanuusmallin käsitteistä.

Ja vaikka olisi ihanaa voida sanoa, että kyseessä on minun mallini, niin hallinta- ja kumppanuusmalliajattelu on lähtöisin Rakentavan vuorovaikutuksen (Nonviolent communication) traditiosta, joka on Marshall B. Rosenbergin kehittämä lähestymistapa. (Sisäinen tutkijani haluaa lähdeviitteet kuntoon ja niin edespäin. :D)

Olen kuitenkin itse vahvasti sitä mieltä, että on hyödyllistä pystyä näkemään hallintamallin ja kumppanuusmallin erot ja tunnistamaan, kummalle puolelle oma ajattelu ja käytös milloinkin kallistuu. Se auttaa puolestaan muokkaamaan omaa käytöstä silloin, kun toivoisi voivansa toimia uudella, rakentavammalla tavalla.

Hallintamalli ja kumppanuusmalli ovat molemmat ajattelun ja sitä kautta toimimisen tapoja, joihin liittyy esimerkiksi maailmankuva, näkemys ihmisestä sekä ajatus siitä, miten ihminen olisi parasta kohdata. Kysymys ei siis ole pelkästään kasvatuksesta, vaan hallinta- ja kumppanuusmallin erot ovat paljon syvemmällä. (Lisää hallinta- ja kumppanuusmallien eroista löytyy esim. kirjoista Rakentava ja myötäelävä vuorovaikutus sekä Sovittelun taito.)

Tässä tekstissä esitän muutamia kysymyksiä, joita itselläni on tullut mieleen tätä ajattelun muutosta opetellessani. Ehkä joku niistä kysymyksistä tuntuu tutulta, tai muuten herättää ajatuksia.

Mikä on hallintamalli? Entä kumppanuusmalli?

Hallintamalli on ajattelu, jossa on lähtökohtaisesti olemassa hyvää ja pahaa, oikeaa ja väärää. On ihmisiä, jotka ovat hyviä ja oikeassa, ja vastaavasti on ihmisiä, jotka ovat pahoja ja väärässä. Se, kuka on milloinkin oikeassa ja kuka väärässä, ei riipu niinkään mielipiteestä vaan siitä, kuka on vallassa.

On asianmukaista, että hyvät, viisaat ja oikeassa olevat ihmiset päättävät kaikkien asioista. Pahoja ihmisiä täytyy kouluttaa hyville tavoille, rankaista kun he ovat pahoja ja palkita kun he ovat hyviä, jotta he oppivat käyttäytymään oikein. Säännöt ovat välttämättömiä, koska muuten kukaan ei käyttäytyisi kunnolla, ja sääntöjen rikkomisesta täytyy rangaista, koska silloin (ja vain silloin) ihmisillä on motivaatio totella niitä. Tottelevaisuus on hyve.

Yhteistyö perustuu hallintamallissa siihen, että jos et tee niinkuin sanotaan, siitä rangaistaan. Vaihtoehtoisesti ihmisiä voidaan liittouttaa yhteen sillä, että nyt me näemme yhdessä vaivaa jotta nuo toiset (pahat, väärässä olevat ihmiset) eivät ”voita”.

Kumppanuusmallissa lähdetään ihan erilaisesta ajatuksesta.

Kumppanuusmallin ytimenä on, että kaikki ovat lähtökohtaisesti yhtä hyviä ja arvokkaita, kaikilla on samat tarpeet, ja kaikkien ihmisten kaikki käytös pyrkii tarpeiden täyttämiseen.

Kumppanuusmallissa ajatellaan, että käytöskään ei ole sinänsä oikeaa tai väärää, vaan eri strategiat (eli erilaiset yritykset täyttää niitä tarpeita) joko tukevat ja vaalivat yhteyttä ja kaikkien tarpeiden tyydyttymistä, tai sitten eivät. Sama käytös voi toisessa tilanteessa tyydyttää kaikkien tarpeita, ja toisessa tilanteessa haitata yhden tai useamman ihmisen tarpeiden tyydyttymistä.

Koska ei ole olemassa oikeaa ja väärää, päätöksenteon on hyödyllistä perustua siihen, mitä kukin osapuoli missäkin tilanteessa tarvitsee. Säännöt ovat enemmän ohjenuoria ja lähtökohtia, joista voidaan joustaa sellaisissa tilanteissa, joissa ne eivät palvele kenenkään tarpeita. Rehellisyys on hyve.

Kumppanuusmallissa on myös keskeisenä se ajatus, että ihminen haluaa edistää toisten ihmisten hyvinvointia, kunhan voi tehdä sen vapaaehtoisesti, ja hänen tarpeensa tulevat myös kohdatuiksi. Yhteistyö perustuu siihen, että nähdään ja hyväksytään kaikkien tarpeet, ja niiden perusteella mietitään strategioita, joilla kaikkien senhetkiset tarpeet saadaan kohdattua.

Onko hallintamalli väärä ja kumppanuusmalli oikea?

Vastaus riippuu siitä, kummasta näkökulmasta katsotaan.

Hallintamallin näkökulmasta hallintamalli on tietysti oikea, ja kumppanuusmalli ihme kukkahattusuvakkien nysväämistä. Hallintamallin näkökulmasta kumppanuusmallissa ei koskaan saada mitään tehtyä, jos kerran kaikki pitää päättää yhteistyössä ja joka ikisestä aidanseipäästä pitää miettiä, että eihän nyt kenellekään tule tästä paha mieli. Lisäksi hallintamallin näkökulmasta on suorastaan moraalitonta olla jakamatta ihmisiä hyviin ja pahoihin – eihän sellaisella tavalla voi huolehtia siitä, että kukaan ei tee pahaa toisille.

Kumppanuusmallin näkökulmasta puolestaan koko kysymys on tarpeeton, koska kumppanuusmallissa ”oikea” ja ”väärä” ovat tyhjiä käsitteitä. Keskeisempi kysymys on, että mikä malli auttaa kaikkia saamaan tarpeensa kohdatuiksi sellaisella tavalla, että yhteys ja luottamus säilyvät. Kumppanuusmallin näkökulmasta hallintamallissa keskitytään lähinnä vain sen väestönosan tarpeisiin (oli kyse sitten perheestä tai valtiosta tai jalkapallojoukkueesta), jolla on sillä hetkellä valtaa ja arvostusta. Toisin sanoen suuri osa joukosta jää vaille tarpeidensa huomioimista ja kohtaamista. Kumppanuusmallissa sitävastoin pyrkimyksenä on huomioida kaikkien tarpeet – toki onnistuminen riippuu monesta asiasta, esimerkiksi keskinäisestä luottamuksesta, vuorovaikutuksen onnistumisesta, ja myös ympäröivästä yhteiskunnasta. Kun tulee konflikteja, jos kaikkien tarpeita ei ole huomioitu, ne käsitellään mahdollisuuksina oppia jotain uutta siitä, miten me voisimme omia ja toistemme tarpeita kohdata.

Mutta jos ei ole oikeaa tai väärää, niin pitääkö silloin…

Mutta jos ei ole oikeaa tai väärää, niin pitääkö silloin kaikki rikolliset ja murhaajat päästää vankilasta vapaalle? Tai pitääkö minun antaa lapseni lyödä minua tai pikkusisarustaan, jos se kerran vastaa hänen tarpeisiinsa? Kyllähän välillä täytyy käyttää hallintamallia.

Hallintamalli on eri asia kuin vallankäyttö. Sekä hallintamallissa että kumppanuusmallissa jollakulla on enemmän valtaa kuin toisilla – edelleen, oli kysymys sitten perheestä tai valtiosta tai siitä futisjoukkueesta.

Hallintamallissa se, jolla on enemmän valtaa, tekee päätöksiä sillä perusteella, mikä on hänestä oikein tai väärin (jos on ”hyvä” johtaja), tai mikä sattuu sillä hetkellä huvittamaan (jos ei ole). Se, jolla ei ole valtaa, joko alistuu päätöksiin tai yrittää hankkia itselleen lisää valtaa sopivaksi katsomillaan keinoilla.

Esimerkiksi hallintamallissa ihminen tuomitaan vankilaan, koska hän on tehnyt väärin (tai suututtanut vallanpitäjät) ja häntä pitää rangaista, jotta hän ryhtyy tekemään oikein. Tai pikkusisarusta lyövä lapsi laitetaan jäähylle, koska hän on tehnyt väärin (tai koska vanhempaa ottaa päähän lapsen käytös), jotta hän oppisi rangaistuksen seurauksena tekemään oikein.

Myös kumppanuusmallissa jollakulla on aina enemmän valtaa kuin toisilla.

Poliittisilla päättäjillä, tuomareilla, poliiseilla, rikkailla on enemmän valtaa, koska heillä on enemmän resursseja tarpeidensa tyydyttämiseen. Perheessä vanhemmilla on enemmän valtaa, koska heillä on enemmän kokemusta elämästä, laajempi ajattelun kyky (ainakin lasten murrosikään asti), ehkä enemmän fyysistä voimaa, enemmän rahaa ja vapautta.

Kumppanuusmallissa ajatellaan, että valtaapitävien tehtävä on käyttää valtaansa sen varmistamiseen, että kaikkien tarpeet tulevat kohdatuiksi.

Jos ihminen toistuvasti tekee rikoksia, vahingoittaa toisia ihmisiä ja loukkaa esimerkiksi heidän turvallisuuden tarvettaan, niin voi olla perusteltua käyttää valtaa suojelemaan yhteiskunnan muita jäseniä ja rajoittaa tämän rikoksia tehneen vapautta. Samaan aikaan on kuitenkin tärkeää varmistaa, että rikoksia tehnyt saa mahdollisuuden oppia rakentavampia strategioita omien tarpeidensa kohtaamiseen ja toisten tarpeiden kunnioittamiseen. Siinä vaiheessa, kun tämä ihminen on oppinut toimimaan yhteiskunnassa tavalla, joka ei loukkaa toisten tarpeita, hänet voidaan vapauttaa. (Käytännössä se, kuinka kauan keneltäkin menee rakentavien strategioiden aitoon oppimiseen, ja mitä kaikkea siihen tarvitaan, on monimutkainen kysymys. En myöskään ole sen alan asiantuntija, joten en mene siihen aiheeseen tässä.)

Samaan tapaan jos lapsi lyö toista lasta, niin vanhemman on ihan asiallista käyttää suojelevaa voimaa ja estää lyöminen tavalla tai toisella. Lisäksi on tärkeää, että loukatuksi tulleen tunteet kuullaan ja hänen tarpeistaan huolehditaan. On kuitenkin ihan yhtä tärkeää huolehtia siitä, että toista lyöneen lapsen tunteet ja tarpeet kuullaan: lyöntikin on strategia, yritystä täyttää jokin tarve. Mitä tarvetta lapsi yritti lyömällä täyttää, ja miten sen tarpeen voisi kohdata rakentavammin? Ja toisaalta, miten korjaan yhteyden osapuolten välillä ja setvin konfliktin niin, että molemmilla on taas turvallinen ja luottavainen olo toistensa seurassa?

Tämä asettaa omat haasteensa käytännön lapsiperhe-elämälle: missä järjestyksessä huolehdin keskenään tasavertaisten tarpeiden kohtaamisesta, kun aikuisia on yksi ja lapsia on useampi?

Eikö kumppanuusmallin mukaan toimimiseen mene ihan kauheasti aikaa?

Eikö kumppanuusmallin mukaan toimimiseen mene ihan kauheasti aikaa? Hallintamallilla sentään asiat sujuvat.

Oma kokemukseni on, että kumppanuusmallin mukaan asiat toimivat ihan jouhevasti silloin, kun kaikki osapuolet ovat tottuneet olemaan tietoisia omista ja toisten tunteista, tarpeista ja niiden tärkeydestä. Jos pyydän lapseltani jotain ja hän sanoo ei, niin oikeastaan on paljon nopeampaa kysyä ”okei, no mitä sä tarvitsisit jotta voisit tehdä mun kanssa yhteistyötä?” ja pyrkiä kohtaamaan se tarve. ”Nyt kyllä tulet” -vääntämisellä, fyysisellä pakottamisella tai muulla valtakamppailulla tilanne usein venähtää paljon pitemmäksi ja epämiellyttävämmäksi kuin kuuntelemisella ja neuvottelulla. (Sitäkin on joskus tullut kokeiltua.)

Hallintamallissakin toki asiat etenevät, jos kaikki ovat tottuneet siihen. Tarpeiden tyydyttymättä jääminen kuitenkin petaa konflikteja, ja niiden konfliktien peittelyyn, riitelyyn, jälkien korjailuun ja syyllisten rankaisemiseen voi myös mennä yllättävän paljon aikaa ja energiaa. (Esimerkiksi tulehtuneissa työyhteisöissä tai taloyhtiön yhtiökokouksissa voi joskus nähdä aikamoista hulabaloota, kun valtaosa asioiden käsittelyyn ja edistämiseen varatusta ajasta meneekin väittelyyn, nokkimiseen ja valtataisteluun.)

Se, mikä oikeasti ja rehellisesti sitten vie aikaa, on kumppanuusmallin opettelu. (Toki hallintamallin opettelukin vie aikaa ja energiaa – me aikuiset kuitenkin usein olemme jo siihen aika harjaantuneita, koska se opettelun vaiva on tapahtunut lapsuudessa.) Kun on tottunut toimimaan tietyllä tavalla, niin uuden tavan opettelu kuluttaa kapasiteettia ja hidastaa vuorovaikutusta (”eikun oota miten mä halusinkaan sen sanoa”).

Energiaa menee myös siihen oman toiminnan ja ympäröivän kulttuurin väliseen kitkaan, jos elää yhteiskunnassa, jossa moni instituutio toimii hallintamallin pohjalta. Vaikkapa siihen, että yrittää kuunnella toisen ihmisen tunteita ja tarpeita ja hän suuttuu, koska omien tarpeiden huomioiminen tuntuu vieraalta, tai koska toisen empatia muistuttaa kipeästi sellaisista tarpeista, jotka ovat pitkään olleet kohtaamatta. Tai siihen, että yrittää pitää kiinni omista tarpeistaan ja tulee ohitetuksi, koska systeemi ei pysty tekemään poikkeuksia. Vähän niinkuin yrittäisi tulla ymmärretyksi japanin kielellä umpisuomalaisessa pikkukylässä. Se ei kuitenkaan liity suoraan kumppanuusmallin ”hitauteen” vaan siihen, että näiden eri mallien välillä on vaikeampi viestiä kuin yksittäisen mallin sisällä.

Jos kerran kumppanuusmallissa ihmisten tarpeet tulevat useammin kohdatuiksi, niin miksi kukaan haluaisi ajatella ja toimia hallitsemismallin pohjalta?

Hallitsemismalli on usein se, mihin ihmiset kasvavat ja mihin heidät kasvatetaan. Se on tuttu, selkeä ja perinteinen. Erityisesti väsyneenä, stressaantuneena, tai muuten omien tarpeiden ollessa vajaalla voi huomata ajattelevansa hyvä-paha -akselilla, koska ne yhteydet aivoissa ovat hioutuneet niin syvälle. Ennenkuin kumppanuusmallin todella sisäistää (ja kuten sanottua, siihen menee aikaa), niin voi hyvin olla niin, että joissain tilanteissa kumppanuusmalli tulee luonnostaan ja toisissa tilanteissa ajattelee ja toimii hallitsemismallin pohjalta.

Jos elää koko elämänsä niin, että omat tarpeet ovat jatkuvasti vajaalla, niin voi olla ylipäänsä vaikeaa nähdä koko hallitsemismallin hyötyä ja mielekkyyttä. Nimittäin jos hallitsemismallista käsin ajattelee kumppanuusmallia – ei oikeaa ja väärää, ei hyviä ja pahoja, ihmisillä ei ole pysyviä leimoja kuten ”fiksu”, ”tyhmä”, ”ahkera”, tai ”rikollinen” vaan vain kulloinkin pinnalla olevia tarpeita – niin kyllähän se tuntuu kaoottiselta. Ennakoitavuus on tarve, ja hallitsemismalli on yksi strategia sen tarpeen kohtaamiseen.

Hallitsemismalli voi myös toimia strategiana esimerkiksi turvallisuuden tarpeen, pätevyyden tarpeen, autonomian tarpeen tai vaikka kunnioituksen tarpeen kohtaamiseen. (Useimmiten se kuitenkin toimii vain niille, jotka ovat hallitsemismallissa jonkun yläpuolella. Ja koska hallitsemismallin ”oikea” ja ”väärä”, ”yläpuolella” ja ”alapuolella” riippuvat siitä, kuka on milloinkin vallassa, niin hallitsemismalli on lopulta aika epävakaa.)

Toivottavasti näistä pohdinnoista on apua selkeyttämään hallitsemismallin ja kumppanuusmallin eroja. Lisää saa kysellä ja pohtia kommenteissa!

Haluaisitko enemmän kärsivällisyyttä aamuihisi?
Ilmaiseen Kärsivällisempi aamu -minikurssiin kuuluu 18-sivuinen työkirja ja parin viikon verran sähköposteja, joiden myötä harjoittelet tekemään aamuistasi lempeämpiä, kärsivällisempiä ja mukavampia. Samalla liityt yli tuhannen vanhemmuuden supersankarin seuraan Lupa olla minä -kirjeen tilaajaksi ja saat viikoittain sähköpostiisi inspiraatiota ja vinkkejä itsestä huolehtimiseen, kärsivällisyyteen ja riittävän hyvään vanhemmuuteen. Tervetuloa mukaan. <3