En halua ajatella

Aletaan olla siinä kohtaa vuotta, kun yhä useammin tulee mieleen, että ”äh, en mä halua ajatella asiaa.”

Tuleeko muillakin?

Siis se, että kun on tottunut vuosikaudet jouluisin vaikka nyt syömään surutta kinkkua ja suklaata, ostamaan muille ei-ehkä-ihan-tarpeellista tavaraa ja paketoimaan niitä paperiin, riitelemään tai ahdistumaan joulunpyhinä täsmälleen samoista asioista täsmälleen samojen ihmisten seurassa…

Ja sitten toisella puolella kolkuttaa mielessä ruokatuotannon epäeettisyys, ilmastonmuutos ja kuluttamisesta kulunut maapallo, omanarvontunto siitä, että ei jaksaisi taas kuunnella samoja loukkauksia ja sietää samaa tulehtunutta ilmapiiriä…

Äh, en mä halua ajatella koko asiaa. Tehdään vaan niinkuin on aina tehty ja siedetään hammasta purren. Käännetään ajatukset pois siitä, minkä tietää, kun se ei enää istukaan siihen perinteeseen, johon on vuosien varrella urautunut.

Vai olisiko jokin toinen vaihtoehto?

Kun itseasiassa se ajatteleminen ei ole ollenkaan sen prosessin hankalin homma. Sitä voi kokeilla vaikka niin, että soittaa kaverille (tai alkaa kirjoittaa sähköpostia) ja avautuu tästä tilanteesta mahdollisimman tyhjentävästi. Että miten se kehtaakin aina ja kyllä mä nyt voin kun ei me joka päivä ja eihän sillä oo mitään väliä, että mitä minä teen kun muut ihmiset kuitenkin tekee väärin.

Ihan hienosti se ajatteleminen onnistuu. Oikeasti pitäisikin sanoa, että äh, mä en halua myöntää käsitellä niitä tunteita, joita tämä asia herättää.

Riippuu vähän ihmisestä, että mitä tunteita kukakin pystyy itselleen myöntämään. Joillekin on helppoa myöntää, että suututtaa (vaikka nyt toisten piittaamattomuus).

Toisille on luontevaa huomata, että ahdistaa (vaikka nyt se kaatopaikalle menevän paperijätteen määrä).

Aika harvan on luonteva myöntää, edes itselleen, esimerkiksi että hävettää oma käytös jonkin asian suhteen. Tai että surettaa ajatus siitä, että pitäisi luopua saavutetuista eduista. Tai että pelottaa ottaa jokin asia puheeksi, kun siitä on vaiettu niin kauan.

Ja kuitenkin niiden tunteiden käsittely on ihan ensiarvoisen tärkeää. Ihan jo pelkästään niiden nimeämisellä ja myöntämisellä pääsee jo pitkälle.

Mua pelottaa tilanne A. Mua hävettää, kun mä usein käyttäydyn tavalla B. Mua huolestuttaa ihmisen C puolesta, ja mä oon salaa vähän hyvilläni, kun D sai siinä tilanteessa mun mielestä ansionsa mukaan.

Tunteiden takana on aina jokin tarve, ainakin Nonviolent Communicationin ajattelun mukaan. Ja sitten jos niitä omia tunteita ja tarpeita pysähtyy kuuntelemaan empaattisesti, niin ne alkaa antaa vihjeitä siitä, millä muilla tavoilla niitä omia tarpeita voisi kohdata.

Mua suututtaa ihmisen X käytös Y, koska mä tarvitsen kunnioitusta. Voinko mä pohtia, että mikäköhän tarve siellä sen ihmisen käytöksen takana on, niin että mä en kokisi sitä kunnianloukkauksena? Voinko mä miettiä, miten muuten mä voisin kohdata oman kunnioituksen tarpeeni, niin ettei sen ihmisen käytös muistuttaisi mua sen tarpeen vajauksesta?

Mua surettaa sellaisten lasten puolesta, jotka joutuu elämään kurjissa oloissa jouluna ja joulun jälkeen, koska mä tarvitsen… mitä? Yhteyttä, auttamista, turvallisuutta myös muille kuin oman perheeni jäsenille. Voinko mä lahjoittaa niille lapsille omastani?

Vain kohtaamalla ja myöntämällä ne tunteet voi päästä eteenpäin tukalissa tilanteissa.

Vaikka kuinka järjellä tietäisi, että pitäisi tehdä näin ja noin, pitäisi sanoa sille ja pitäisi osata, niin tunteidensa ohi on todella työlästä toimia. Tunteet sijaitsevat sen verran alkukantaisemmassa aivojen osassa, että niiden viesti ohittaa järjen, jos tulee ristiriita.

Vähän niinkuin juoksisi pitkin käytävää, jolla on jatkuvasti ovia. Jos ne ovet avautuvat työntämällä, niin vauhti ei juurikaan hidastu. Jos taas kohdalle tulee vetämällä avattava ovi, niin työntäminen ei auta. Ei myöskään auta vakuuttaa itselleen ettei ovea ole olemassa. Täytyy hidastaa, vetää ovi auki, ja sitten voi taas jatkaa matkaa.

Jos järki on se juoksija, niin tunteet on ne ovet.

Eikä järki pääse tunteiden ohi muuten kuin myöntämällä niiden olemassaolon.

Tai no joo, jos harjoittelee, niin voi oppia juoksemaan tosi kovaa ja rysäyttämään niihin oviin niin voimalla, että ne hajoavat säpäleiksi. Sitten ei tarvitse niin välittää siitä, mitä tunteita siinä alunperin olikaan.

Tosin sillä strategialla pitemmän päälle teloo itsensä.

Kommenteista:
Saa kommentoida! Jos haluaa kommenteissa harjoitella tunteiden nimeämistä, niin tämä on siihen hyvä tila. Ei tarvitse edes kertoa, että mistä tilanteesta on kyse – voi sanoa, että ”mulla on tilanne” tai ”on yks tyyppi” ja sitten vaan tutkia, että mitä tunteita se asia herättää. Tai voi kertoa ylipäänsä tekstin herättämiä ajatuksia tai tuntemuksia. Noin niinkuin omasta näkökulmasta ja vastuunsa kantaen. 🙂

Haluaisitko enemmän kärsivällisyyttä aamuihisi?
Ilmaiseen Kärsivällisempi aamu -minikurssiin kuuluu 18-sivuinen työkirja ja parin viikon verran sähköposteja, joiden myötä harjoittelet tekemään aamuistasi lempeämpiä, kärsivällisempiä ja mukavampia. Samalla liityt yli tuhannen vanhemmuuden supersankarin seuraan Lupa olla minä -kirjeen tilaajaksi ja saat viikoittain sähköpostiisi inspiraatiota ja vinkkejä itsestä huolehtimiseen, kärsivällisyyteen ja riittävän hyvään vanhemmuuteen. Tervetuloa mukaan. <3