Empatian vaikein osa

Viime viikolla kirjoitin siitä, miten empatian ytimessä on toisen (tai itsensä) näkeminen, kuuleminen ja hyväksyminen. Sen huomaaminen, että mitä tapahtuu. Ja miten empatia ei ole sitä, että kehotetaan toista piristymään, skarppaamaan tai ottamaan itseään niskasta kiinni.

Huomaamisen jälkeen tulee empatian ehkä vaikein osuus.

Seuraava vaihe on nimittäin sen miettiminen, mitä tuo toinen ihminen voisi tarvita. Tarvitseeko hän neuvoja? Tarvitseeko hän kuuntelemista? Tarvitseeko hän minun kertomustani siitä, miten mä olin joskus samassa tilanteessa ja mikä mulle auttoi?

Eri tilanteissa nuo kaikki saattavat olla ihan oikeita arvioita. On myös tilanteita, joissa noilla arvauksilla saa ihmisen täysin pois tolaltaan, tai sattuu jotain tosi dramaattista, tai keskustelu loppuu siihen.

Seuraava vaihe on sen miettiminen, mitä tuo toinen ihminen voisi tarvita. Tarvitseeko hän neuvoja? Tarvitseeko hän kuuntelemista?

 

Jos itsestä tuntuu, että ei ole aavistustakaan, miten toista voisi auttaa, niin voi myös kysyä. ”Haluatko että autan?” ”Onko jotain, mitä tarvitsisit?” Tai niinkuin kaksi- ja nelivuotiaiden kanssa harva se päivä: ”Saanko auttaa?”

Väitin, että äskeinen on empatian vaikein osuus. Olin väärässä.

Vaikein osuus tulee tässä.

Seuraavaksi pitää nimittäin itse hyväksyä se, että toinen saattaa kieltäytyä mun avustani, tai ei välttämättä ole mitään, mitä itse voin tehdä. Mun pitää olla valmis antamaan sellaista apua, jota se toinen haluaa. Ei pelkästään sellaista apua, mitä mä haluan antaa.

Mun pitää olla valmis antamaan sellaista apua, jota se toinen haluaa. Ei pelkästään sellaista apua, mitä mä haluan antaa.

Välillä mun mielestä lapsen kuuluisi tehdä jokin asia tietyllä tavalla, ja hän osaa tehdä sen eri tavalla. Se ei ole auttamista jos mä menen härkkimään siihen väliin omine ohjeineni. Jos mä olen poissa tolaltani ja sanon, että en halua kuulla kenenkään muun selviytymistarinoita, niin se ei ole auttamista, jos toinen sitten kuitenkin kertoo kaveristaan, jolla kävi ihan samalla tavalla.

Usein se apu, jota mä haluan antaa, ei nimittäin olekaan suunnattu sille toiselle. Sen tarkoitus on saada mulle parempi olo. Usein mä haluan auttaa siksi, että kokisin tehneeni asialle jotain. Eikä se sinänsä ole paha asia. Silloin se on haitallista, jos mieluummin teen niinkuin tykkään sen sijaan, että huomioisin, mitä tuo toinen toivoo ja tarvitsee.

Usein mä haluan auttaa siksi, että kokisin tehneeni asialle jotain. Eikä se sinänsä ole paha asia. Silloin se on haitallista, jos mieluummin teen niinkuin tykkään sen sijaan, että huomioisin, mitä tuo toinen toivoo ja tarvitsee.

Tietyssä mielessä se ”piristy, rauhoitu, ajattele positiivisesti” -neuvominenkin on mun itseni auttamista. Mä neuvon toista (tai itseäni!) olemaan tietynlainen, koska mun on vaikea olla läsnä sen kurjan tunteen, tarpeen tai tilanteen kanssa. Tai mä en tiedä, mitä muuta sille tunteelle tai tarpeelle voi tehdä. Mä ajattelen auttavani, mutta oikeastaan mä yritän vain paikata itselleni paremman olon: nyt mä tein jotain asialle, joten mun ei tarvitse olla enää sen tunteen tai tarpeen kanssa läsnä. (Mä voisin kirjoittaa aika monta sanaa siitä, miten tämä ilmiö näyttäytyy mun mielestäni myös politiikassa, mutta ehkä en kirjoita niitä sanoja tähän. 😉 )

Tuntuu ristiriitaiselta, että nimenomaan läsnäolo on ”jonkin tekemistä”.

Läsnäolo, empatia, huomioiminen ja toisen tarpeisiin keskittyminen luovat tavallaan sille tunteelle aitauksen, jonka sisällä se saa juosta itsensä väsyksiin kuin vauhkoontunut eläin. Jos mä juoksen sinne tunteen jalkoihin taltuttamaan sitä, niin jompaakumpaa sattuu. Jos taas mä annan sen tunteen mellastaa siellä turvallisessa tilassa ja katson, ettei se telo itseään, niin lopulta se väsyy ja rauhoittuu.

Empatiaa on se, että antaa sen tunteen olla niinkuin on, ja antaa sen ihmisen tarvita sitä mitä hän tarvitsee. Toisinaan hän ei siinä tilanteessa tarvitse sitä apua, jota mä kovasti haluaisin antaa. Silloin mun tehtäväni on parantaa omaa oloani jollain muulla lailla kuin tuputtamalla toiselle jotain sellaista, mitä hän ei tarvitse.

Toisinaan hän ei siinä tilanteessa tarvitse sitä apua, jota mä kovasti haluaisin antaa. Silloin mun tehtäväni on parantaa omaa oloani jollain muulla lailla kuin tuputtamalla toiselle jotain sellaista, mitä hän ei tarvitse.

Vaikkapa sitten itse-empatialla: ”Mulla on kurja olo, kun toi toinen ei halunnut mun apuani. Ahaa, saa olla näin.” Senkin takia itsestä huolehtiminen ja itse-empatia ovat niin tärkeitä taitoja. Kun mä itse huomaan ja kunnioitan omia tarpeitani, niin mun on helpompi olla toisille läsnä ilman, että ne mun omat täyttämättä jääneet tarpeet tulee sinne väliin härkkimään ja viemään huomiota.

Pätee myös vanhemmuuden suhteen

Kun omat tarpeet ovat täynnä, on helpompi antaa toisten ihmisten olla niinkuin he ovat. On helpompi antaa lasten tarvita sitä mitä tarvitsevat, tai antaa heidän kieltäytyä avusta ja pärjätä itse.

Ja kun omat tarpeet vanhemmuuden suhteen ovat täynnä, on myös yllättävän paljon helpompaa hyväksyä se, että toiset ihmiset tekevät vanhemmuutensa suhteen erilaisia ratkaisuja. Kun tiedän tekeväni parhaani omassa perheessäni, mun on helpompi olla esimerkiksi läsnä tukalan vanhemmuustilanteen kanssa painivalle kaverille ilman, että mun tarvitsee siinä kohtaa parantaa oloani neuvomalla, pätemällä tai paheksumalla.

Ja vielä. Kun omat tarpeeni ovat suurinpiirtein täynnä, mun on helpompi suhtautua omiin tukaliin tilanteisiini ja epäonnistumisiini lempeästi ja hyväksyvästi – ilman, että mun tarvitsee siinä kohtaa olla koko ajan itseäni neuvomassa (”olisit nyt vaan tehnyt erilailla, senkin typerys”), pätemässä (”kyllähän mä tiesin, että näin käy, miksen mä ikinä tajua”) tai paheksumassa (”mua inhottaa kun mä oon tällainen luuseri, just taas näkee ettei musta oo mihinkään”). Mä pystyn olemaan läsnä sen omankin tunteeni ja tarpeeni kanssa ilman, että sille pitää heti tehdä jotain.

Olla läsnä ilman, että heti pitää tehdä jotain. Hyväksyä, että aina ei voi heti tehdä jotain. Kuten niin monet tärkeät ja haastavat asiat, tämäkin saattaa vaatia aikamoisen määrän treeniä.

Mistä sä voisit tänään aloittaa treenaamisen?

Haluaisitko enemmän kärsivällisyyttä aamuihisi?
Ilmaiseen Kärsivällisempi aamu -minikurssiin kuuluu 18-sivuinen työkirja ja viikon verran sähköposteja, joiden myötä harjoittelet tekemään aamuistasi lempeämpiä, kärsivällisempiä ja mukavampia. Samalla liityt yli tuhannen vanhemmuuden supersankarin seuraan Lupa olla minä -kirjeen tilaajaksi ja saat viikoittain sähköpostiisi inspiraatiota ja vinkkejä itsestä huolehtimiseen, kärsivällisyyteen ja riittävän hyvään vanhemmuuteen. Tervetuloa mukaan. <3