Elämänmuutoksen anatomiaa

Uusi vuosi tuli, ja minä jätin lupaukset tekemättä. En edes luvannut, etten lupaa mitään, vaan ihan aidosti unohdin, että nyt on The Elämän Muuttamisen Hetki.

Toki mulla on siis tarkoituksena skarpata kuntoilussa, kodinhoidossa, yritystoiminnassa, lasten kanssa kommunikoimisessa… Sillai yleisesti pyrkiä olemaan tänäkin vuonna entistä parempi ihminen.

Mä en vaan hetkeäkään usko, että paras tapa siihen skarppaamiseen olisi mikään ”Tänä vuonna mä teen X, Y ja Z tai mörökölli minut vieköön!” -tyyppinen julistus. Ei ainakaan yksinään.

Tavoitteet on hyvästä, en mä sillä. On tosi tärkeää tietää, että mihin suuntaan itseään parantaa – se auttaa silloin, kun miettii, että voi äh, mitä mun nyt oikein pitäisi tehdä. Jos tavoitteena on pystyä tekemään 20 punnerrusta tai leuanvetoa heinäkuuhun mennessä, niin hauisten vireystilasta riippuen kannattaa vapaahetkenä joko tehdä muutama punnerrus tai sitten lepuuttaa särkeviä lihaksia.

Jos se tekemisen puoli olisikin tavoitteiden saavuttamisessa se vaikein homma, niin aika moni meistä saisi aikaan aika paljon enemmän kuin nyt. Useimpien tavoitteiden saavuttaminen kun ei ole mitään ydinfysiikkaa.

Normaalipainon saavuttamiseen vaaditaan, että syö terveellistä ruokaa, laihduttaessa vähemmän kuin kuluttaa, ja tekee jonkin verran lihaskuntotreeniä.

Raha-asiat saa kuntoon kun lopettaa velan ottamisen, elää säästeliäästi, myy tarpeetonta omaisuutta ja pistää yli jäävän rahan joko velkojen maksuun tai säästöön.

Kodin saa kuntoon sillä, että laittaa tavarat käytön jälkeen paikalleen, luopuu tarpeettomasta tavarasta ja pistää aina pihalle vähintään saman verran tavaraa kuin mitä kantaa ovesta sisään.

Kun kyse olisikin vain siitä tekemispuolesta. Teoria on helppoa, ja muille on helppo neuvoa sitä käytäntöäkin, kun se muiden ihmisten ongelmien ratkominen ei vaadi itseltä tunnetyötä.

Helppoahan se on sanoa, että siitä vaan syömään terveellistä ruokaa ja tekemään lihaskuntotreeniä.

Paitsi jos oon vähän epävarma, että mikä nykyään lasketaan terveelliseksi ruoaksi.

Tai mun ensimmäinen mielikuva terveysruoasta on joku erityisen vastenmielinen vihannes, ja heti alkaa vähän ellottaa.

Tai sitten terveysruoka-ajatukset laukaisee heti suruprosessin suklaasta luopumisen suhteen. Tai kauhun siitä, että jos sitä joutuukin olemaan nälissään?

Tai pelottaa, että jos mä joudun lähtemään lenkille tai salille tai jonnekin tanssitunnille ja kaikki nauraa mulle ihan niinkuin yläasteen liikuntatunnilla.

Tai suututtaa, että olenkin päästänyt itseni tähän kuntoon vaikka ihan hyvin tiedän, mitä pitäisi tehdä.

Niin on oikeastaan ihan yksi ja sama, että kuinka monta hyvää vinkkiä ja tehokasta treeniohjelmaa itselleen kasaa, tai kuinka monta motivaatiotreenipalkintoa itselleen lupaa, jos kaikkea tätä muhii siellä alla. Puhumattakaan sellaisista syvistä, ilman sanoja opituista kehokokemuksista, onnistumisista ja epäonnistumisista, oman itsen hyväksymisestä ja kieltämisestä.

Ja sitten kun itsensä heittää sinne tavoitteen toteuttamisen syövereihin niin ne tutut puolustusmekanismit aktivoituu – ”Hei, nyt lähestytään taas vaaravyöhykettä 15D, pistetään hätätila ja pakenemisreaktio päälle 3-2-1-NYT”. Siinä on tahdonvoima ja tsemppi aika heikoilla jäillä, kun vastassa on hengissä selviytymiseen kehitetyt refleksit.

Ja siitä syystä mun mielestä pelkän uudenvuodenlupauksen tekeminen ilman mitään taustatyötä on vähän kuin yrittäisi rakentaa huonekaluja ja käyttäisi ruuvien sijaan sinitarraa. Hetken aikaa voi kyhäelmä näyttää ihan siltä kuin pitääkin, mutta oikeaa elämää ei kestä hetkeäkään.

Mä ajattelen, että jos ihan oikeasti haluaa jotain muutosta johonkin kohtaan elämässä, niin on syytä valmistautua a) käyttämään muutokseen aikaa ja b) tarkkailemaan omaa käytöstään ja siihen liittyviä ajatuksia ja tunteita.

Suuri osa ihmisen päivittäisestä käytöksestä on rutinoitunutta. Jotain tapahtuu, minussa herää ajatus tai tunne, ja sen ajatuksen tai tunteen seurauksena teen jonkin tietyn asian.

Vaikka että katson peiliin, ajattelen jotain ulkonäkööni liittyen, ja riippuen sitä ajatusta seuraavasta tunteesta teen joko pari jumppaliikettä tai haen kaapista suklaata ja menen etsimään jotain muuta ajateltavaa.

Jos mä en tiedosta, että mitä mä ajattelen tai tunnen siinä hetkessä, niin se rutiini saa pyöriä ihan rauhassa taustalla enkä mä voi sille mitään. Ja jos mä oon tottunut ajattelemaan lannistavia ajatuksia kun näen itseni peilistä, niin kuntosalilla käyminen tai se tanssitunti voi olla tosi masentavia kokemuksia, vaikka periaatteessa siellä olisi kivaakin.

Jos taas mä opettelen huomaamaan ne omat ajatus- ja tunnemallini, niin mä saan niihin aavistuksen etäisyyttä. Jos jokaisella peiliin katsomisella otan asiakseni ihan kuunnella, että mitä ajatuksia ja tunteita siellä taustalla pyörii, niin mä en ole enää ihan niin vahvasti niiden pyöriteltävänä.

Se on nimittäin aika herättävää. Kas, kutsuin juuri itseäni rumaksi ja ällöttäväksi. Ja taas. Ja oho, taas tuli aika kurjaa kieltä sieltä.

Helppoa se oman itsen tarkkailu ei ole.

Eikä aina miellyttävää.

Oikeastaan välillä on ihan tosi kivuliasta kuunnella, että minkälaista kamaa siellä omalla päänsisäisellä ääniraidalla pyörii. Ja siinä ääniraidan putsaamisessa menee pitkään (ks. kohta a) muutokseen pitää käyttää aikaa), koska useimmilla meistä ne äänet on juurtuneet aika syvään.

No mitä tässä sitten voi tehdä? Unohtaa koko homman, maastoutua loppuelämäksi sohvalle katsomaan Pasilaa ja syömään suklaata?

Tai sitten voi päättää, että lähestyy niitä tavoitteita nimenomaan niiden jumien purkamisen kautta. Että yrittää bongata ne lannistavat ja epä-hyödylliset ajatukset ja tunteet heti, kun niitä tulee vastaan. Opettelee tunnistamaan ne, nimeämään ne, antamaan niille tilaa ja luvan olla olemassa.

Kas, katsoin peiliin ja kutsuin itseäni rumaksi ja ällöttäväksi. Pintaan nousi surua. Ja aha, häpeää. Ja pelkoa. En tiedä, että mihin nämä tunteet liittyvät, mutta nyt niillä on lupa olla. Mä saan surra ja pelätä. Ja vaikka häpeä yrittää sanoa, että mä en saisi olla tällainen tai ajatella näin tai tuntea näin, niin oikeasti mulla on siihen lupa.

Useimmiten niitä tunnistettavia ja huomattavia ajatuksia ei tarvitse edes lähteä erikseen kaivelemaan tai lietsomaan. Ihan tavallinen arki nostaa niitä pintaan, saatika sitten minkään sorttinen elämänmuutos tai uudenvuodenlupaus.

Ja mä oon vahvasti sitä mieltä, että vaikka ainoa asia, mitä tietoisesti tavoitteensa eteen tekee, olis noiden pintaan nousevien jumien ja tunteiden huomaaminen ja nimeäminen, niin sillä pääsee jo pitkälle.

Kommenteista:
Saa kommentoida, mielelläänkin! Omia ajatuksia tai tunteita uudenvuodenlupauksiin tai elämänmuutoksiin liittyen voi heitellä, tai sitten pohtia ylipäänsä aihetta tai sen vierustoja. Jokaisella on lupa omaan kokemukseensa. 🙂

Haluaisitko enemmän kärsivällisyyttä aamuihisi?
Ilmaiseen Kärsivällisempi aamu -minikurssiin kuuluu 18-sivuinen työkirja ja viikon verran sähköposteja, joiden myötä harjoittelet tekemään aamuistasi lempeämpiä, kärsivällisempiä ja mukavampia. Samalla liityt yli tuhannen vanhemmuuden supersankarin seuraan Lupa olla minä -kirjeen tilaajaksi ja saat viikoittain sähköpostiisi inspiraatiota ja vinkkejä itsestä huolehtimiseen, kärsivällisyyteen ja riittävän hyvään vanhemmuuteen. Tervetuloa mukaan. <3

Comments

  1. says

    Mä olen opetellut viime aikoina ihan tosi paljon tunteiden tunnistamista ja hyväksymistä. Oonkin nyt, kun ovi on avattu, jatkuvan tunnetulvan alla 🙂 Tosi tuttuja mietteitä. Kiitos tästä tekstistä!

    Ja! Tein elämäni ensimmäisen uv-lupauksen: en osta tänä vuonna mitään. Hyvin jännää ja tunteikasta.

    • says

      Joo, se on hämmentävää, että kun niitä tunteita päästää ilmoille niin jostain niitä sitten koko ajan riittää. Joskus aikaisemmin kun riitti, että kerran muutamassa kuukaudessa pitää sellaisen ”no ollaan nyt sitten tunteiden vietävänä, kun ei enää itsekontrolli riitä patoamiseen” -itkupotkuhuutokohtauksen, niin nyt on jotenkin jatkuvasti tippa linssissä tai riemusta kiharalla. 🙂

      Onnea ja kaikkea hyvää uudenvuodenlupaukselle!

  2. says

    En malta olla tarttumatta tähän esimerkkiin tanssitunnista (tai muusta ryhmäliikunnasta). Oletan perimmäisen tarkoituksen olleen ehkä lähinnä tekstiä keventävä viittaus (usein peruskoulussa saatuun) kollektiiviseen traumaan. Jos tunteiden tunnistamisessa ja työstämisessä päästään siihen pisteeseen asti, että uskaltautuu liikkumaan, heitän ilmaan yhden (kirjoittajaa ehkä kiinnostavan?) metodin.

    Draamakasvatuksessa puhutaan iloisesta mokasta tai iloisesta mokaamisesta. Kyseessä on ryhmätilanteessa verbalisoitu lupa mokata ja ajatus mokasta lahjana. Sen ”syöttäminen” ryhmälle vaatii tilanteen ohjaajalta taitoa, mutta parhaimmillaan iloinen mokaaminen vapauttaa ilmapiiriä ja opettaa armeliaisuutta itseä ja muita kohtaan.

    Hyvässä liikuntayhteisössä ei siten tarvitse ahdistua omasta huonoudesta, koska mokaaminen nähdään jopa toivottavana, uusia ideoita synnyttävänä, tapahtumana. Tavoite toki on kirkkaana mielessä ja sitä kohti pyritään, mutta otetaan kaikki riemu irti siitä, että rapatessa roiskuu. Tämäkin taito on sellainen, jota täytyy opetella ja uudessa ryhmässä on aina uusi tilanne.

    • says

      Viisaita sanoja, kiitos että toit ne tänne.

      Impron iloinen mokaaminen on ollut itselleni melkoinen evankeliumi. Miten vallankumouksellista: ajatus siitä, että virhe ei itse asiassa olekaan ikuinen häpeän polttomerkki sielussa vaan voi parhaimmillaan avata sellaisen näkökulman, jota muuten ei olisi tullut ajatelleeksi. Ja on ihan totta, että silloin sen virheen taitava käsittely on nimenomaan ohjaajan tai opettajan vastuulla. Ollapa yhteiskunta, jossa kaikki aikuiset osaisivat kohdata virheet ja ne rapatessa roiskumiset armeliaalla innolla. Lapsissa ja itsessään. 🙂

      Se, miksi otin tuohon esimerkiksi juuri sen tanssitunnin, liittyy osittain siihen peruskoulun liikuntatuntien kokemukseen, mutta osittain vielä johonkin sellaiseen syvempään oman kehon ja oman olemisen hyväksymiseen. Tai pikemminkin sen krooniseen vajaukseen monessa kontekstissa, muun muassa peruskoulussa.

      Jotenkin siitä näkökulmasta, että jo siinä peruskoulun alkuvaiheessa lapsilla on jonkinlainen käsitys siitä, ovatko he olemassaololtaan oikeanlaisia ja saavatko he olla omia itsejään, vaikka olisivat erilaisiakin. Tähän kun lisää vielä ala- ja yläkouluiän kehitykseen kuuluvan vertailun ja oman roolin hakemisen, niin jo ihan tavallisessa koulussa ihan tavallisella opettajalla on valtava työsarka siinä, että luo turvallisen ja hyväksyvän, virheitä ja erilaisuutta sietävän oppimisilmapiirin.

      Ja liikunnan ja draaman tunneilla se vastuu on siinä mielessä vielä suurempi, että kehokokemukset ja omassa kehossa oleminen voi kytkeytyä niin perustavanlaatuisiin tunteisiin, että niille ei ole edes sanoja. Ja siinä missä biologian tai englannin tunnilla pystyy useimmiten piiloutumaan pulpetin suojiin näkymättömiin, niin liikuntatunnilla ja draamassa ollaan läsnä koko keholla, mikä voi olla monelle todella suuri turvallisuutta horjuttava tekijä.

      Ja siitä päästään taas siihen aikuisen vastuuseen. Toisaalta minkä tahansa lapsi- tai aikuisryhmän opettajalla ja ohjaajalla on vastuu rakentaa omasta opetustilanteestaan turvallinen, luovuuteen ja iloiseen mokaamiseen kannustava ympäristö. Ja sitten taas toisaalta mä ajattelen, että siinä vaiheessa jos ja kun aikuisiällä huomaa, että omaa hyvinvointia haittaa jokin tällainen lapsuusiässä syntynyt jumi, niin aikuisena sitä on itse omasta hyvinvoinnistaan vastuussa. Ei tarvitse ottaa vastuuta siitä, mitä aikuiset ovat vuosia sitten jättäneet tekemättä, ja samaan aikaan on viime kädessä itse oman tulevaisuutensa rakentaja. Siinä kohtaa, kun sen jumin tiedostaa, niin ottaa ensimmäisen askeleen sen sulattamista kohti, ja jumin kireydestä ja omista voimista riippuen on sitten joko syytä alkaa työstää sitä omin voimin tai hankkia joku muu ihminen työstämisen avuksi.