Pitäis toimia, mutta entäs jos ei toimi?

Olisi ihanaa, jos tietäminen olisi aina sama kuin osaaminen. Olisi ihanaa, jos asioiden oppiminen menisi samalla tavalla kuin Matrixissa: plugi kiinni takaraivoon ja whoosh: ”I know kung fu.” Ah, vähänkö olisi hienoa.

Oikeasti se menee niin, että tulee vastaan joku hyvä idea, joka on toiminut jollakulla muulla tosi hyvin. (Niinkuin vaikka se kolme-kaksi-yksi -tekniikka, josta kirjoitin vähän aikaa sitten. Tai lasten kantaminen kantoliinalla. Tai vaikka lenkillä käyminen.) Siinä kohtaa innostuu, että wau, tuollai voisi tehdä, onpa hyvä idea. Sitten, kohta tai myöhemmin, tulee vastaan tilanne, jossa olisi ihan hyvin voinut käyttää sitä tekniikkaa, mutta kun ei muistanut. Äh, ai niin sekin. Tai sitten muistaa muutaman minuutin väännön ja angstauksen jälkeen, että aivan, sellainen tekniikka, kokeilenpas.

Se joko toimii tai ei toimi. Jos se toimii, niin usein jo se onnistumisen euforia auttaa muistamaan sen tekniikan vähän paremmin seuraavalla kerralla.

Mutta entäs jos se ei toimi?

Vaihtoehtoja on kaksi.

Joko voi unohtaa koko homman, kuitata sen kansioon ”ei ollut hyvä juttu meille, kokeilin kerran enkä onnistunut”. Seuraavan kerran kun se sama tekniikka tulee vastaan – luet siitä jostain tai joku puhuu aiheesta – niin muistutat itsellesi, että joo niin tuo oli tuo juttu, mikä ei meillä vaan yksinkertaisesti toiminut. Mä en vaan ole sellainen tyyppi, joka kävisi lenkillä tai käyttäisi kantoliinaa.

Tai sitten voi miettiä, että onko tämä oikeasti sellainen juttu, minkä haluaisin osata? Ja jos on, niin olenko valmis näkemään sen eteen vaivaa?

Sanotaan, että mä haluan ruveta lenkkeilemään, mutta joka kerta mun juoksuharrastus (who am I kidding, hölkkä- ja kävely- ja puuskutusharrastus) tyssähtää parin päivän jälkeen. Mä voisin epäillä, että vika on ehkä jossain muualla kuin siinä, että mä en vain yksinkertaisesti ole lenkkeilijäihminen.

Tai mä haluaisin kantaa lastani kantoliinassa, mutta jokainen yritys tyssää siihen, että minä ja lapsi hikoillaan ja kiukutellaan enkä mä todellakaan saa pyykkejä ripustettua tai koiria ulkoilutettua sillai helposti kädet vapaana. Kenties on toinenkin vaihtoehto kuin se, että ”ei tää vaan toiminut meillä”.

Tai mä haluan opetella sanoittamaan lapseni tunteita, ja joka kerta se tuntuu olevan kuin tervassa tarpomista. Mikä muu voi olla vialla kuin se, että sanoittaminen noin niinkuin lähestymistapana ”ei vain meillä toimi”?

Mikä siinä sitten voi olla?

Voi olla, että ohjeet on olleet puutteelliset. Joku on sanonut, että ”teet vaan näin ja noin”, ja sieltä on jäänyt välistä noin seitsemän oleellista vaihetta, jotka helpottaisivat parempaan lopputulokseen pääsemistä huomattavasti.

Voi olla, että mun tekniikka on pielessä. Mä kuvittelen tekeväni tai sanovani X, mutta itse asiassa teenkin jotain ihan muuta.

Voi olla, että mulla (tai tilanteen toisella osapuolella, esimerkiksi lapsella) on jokin sellainen sisäänrakennettu ominaisuus, jonka vuoksi sellaiset periaatteessa-se-tehdään-näin -ohjeet eivät pidä paikkaansa, ja tarvitaan kohdennetumpaa ohjeistusta. Tai oma tai lapsen kunto, terveydentila tai kehitysaste asettavat omia rajoituksiaan.

Voi olla, että mä olen aloittanut liian kunnianhimoisesti. Jos vedän ekaksi lenkiksi 2 kilometriä juosten, niin toki seuraavana päivänä voi tuntua pahalta. Tai jos haluan suoraan opetella sitomaan kahden lapsen tandemsidonnan, tai yritän sanoittaa lapseni tunteita ennenkuin olen opetellut sanoittamaan omiani. Taidot eivät yksinkertaisesti vielä riitä, ja menee pieleen.

Voi olla, että välineet on huonot, jos sellaisia tarvitaan. Linttaan astutuilla kengillä lihakset kipeytyvät herkemmin, toisilla kantovälineillä on vaikeampi saada hyvää kantoasentoa kuin toisilla.

Tai ongelma voi olla jossain ihan muualla.

Mitä voin tehdä ihan itse?

Ensimmäiseksi on hyvä ihan oikeasti päättää, että haluaako tämän asian eteen nähdä vaivaa. Onko tämä mulle niin tärkeä juttu, että mä jaksan selvittää ja opetella ja hankkia tietoa ja treenata? Jokainen taito tai pysyvä rutiini vaatii alkuun jonkin verran vaivannäköä, eikä ole suoraan sanottu, että se vaivannäkö olisi aina paikallaan. Arvelenko, että tämä helpottaa mun elämääni niin paljon, että mun kannattaa investoida tämän asian opettelemiseen ja treenaamiseen aikaa, vaivaa, ehkä rahaakin?

Toinen tärkeä kysymys on tämä: Missä vaiheessa mä päätän, että olen pistänyt tähän asiaan riittävästi aikaa, vaivaa ja rahaa? Milloin mä tiedän, että kannattaako tätä asiaa jatkaa vielä? Jossain vaiheessa nimittäin tulee vastaan se hetki, kun enempi vaivannäkö ei enää tuota niin paljoa iloa, hyötyä tai helpotusta elämään, että sitä vaivaa kannattaisi nähdä samassa mittakaavassa. Mikä on se piste, jolloin suuntaan tähän varatun ajan, vaivannäön ja rahan johonkin muuhun?

Kun näihin kysymyksiin on itsellä vastaukset, voi ryhtyä miettimään, mistä tai keneltä saisi apua. Voisinko lukea aiheesta lisää? Katsoa youtube-videon? Tiedänkö ihmisiä, joilta voisin kysyä? Onko jossain joku ammattilainen, jolta voisin ostaa tähän aiheeseen liittyvän palvelun – ja paljonko olisin valmis siitä maksamaan?

Näistä lisää toisessa tekstissä. 🙂

Milloin olet viimeksi joutunut opettelemaan jotain vaikeimman kautta? Jos selvitit, missä vika oli, niin miten se selvisi? Saitko apua vai oivalsitko itse? Kerro menestystarinasi (tai ne toiset tarinat) kommenteissa!

Haluaisitko enemmän kärsivällisyyttä aamuihisi?
Ilmaiseen Kärsivällisempi aamu -minikurssiin kuuluu 18-sivuinen työkirja ja parin viikon verran sähköposteja, joiden myötä harjoittelet tekemään aamuistasi lempeämpiä, kärsivällisempiä ja mukavampia. Samalla liityt yli tuhannen vanhemmuuden supersankarin seuraan Lupa olla minä -kirjeen tilaajaksi ja saat viikoittain sähköpostiisi inspiraatiota ja vinkkejä itsestä huolehtimiseen, kärsivällisyyteen ja riittävän hyvään vanhemmuuteen. Tervetuloa mukaan. <3