Ei kun minä! ja muita näkökulmia

Meidän kohta 3-vuotias esikoinen on viehättävässä iässä. Siinä minä-itse -iässä, tiedättehän, että vaikka jotain ei ihan osaa ja tekemiseen menee tuplasti kauemmin kuin jos vanhempi auttaisi, niin eikun minä itse. Ihan sama, onko kiire tai olisko muuten tärkeää saada joku homma hoidettua tehokkaasti, niin huuto tulee jos yrität auttaa.

Minäminä, minäminäminä

Mua itseäni on tämän vaiheen tuoksinassa auttanut hurjasti se tieto, että lapsi ei tee sitä itsekkyyttään, vaan hän sattuu olemaan kehityspsykologisesti sellaisessa vaiheessa, että hän kykenee näkemään vain oman näkökulmansa. Se nimittäin avaa ymmärrystä aika moneen muuhunkin tilanteeseen.

”Kiire” on lapselle outo teoreettinen käsite, jos (ja kun) hän ei itse hahmota päivän aikataulua. Jos en muista selittää, että miksi olis nyt tärkeää keskittyä lelujen keräämiseen tai potalle menemiseen, niin se aikuisen antama homma unohtuu, kun huomio kiinnittyy johonkin oikeasti mielenkiintoiseen. Siis hänen omasta eli maailman ainoasta näkökulmastaan käsin.

Jos en muista selittää, että miksi olis nyt tärkeää keskittyä lelujen keräämiseen tai potalle menemiseen, niin se aikuisen antama homma unohtuu, kun huomio kiinnittyy johonkin oikeasti mielenkiintoiseen.

”Tossa voi sattua pahasti” on lapselle outo teoreettinen käsite. Äskenkään ei sattunut mitään, niin ihan hyvin voin vielä tehdä uudestaan. Riippumatta siitä, kuinka monta kertaa asiasta on keskusteltu.

Teoreettisella käsitteellä mä tarkoitan sellaista, että ihminen (lapsi tai aikuinen – tähän päästään kohta) tietää, mitä ilmaus tarkoittaa. Hän on kuullut sen, ja on ehkä keskusteltukin siitä että mistä on kysymys. Ihminen osaa tarpeen tullen usein jopa selittää, että mitä se asia tarkoittaa, mutta se ei silti ohjaa käytöstä tai ajattelua.

Aikuisten esimerkkinä voisi olla tupakoitsija, jolle ”tupakointi aiheuttaa keuhkosyöpää ja muita sairauksia” on teoreettinen käsite, koska isoukkikin eli 97-vuotiaaksi vaikka veti askin norttia joka päivä.

Kolmevuotias alkaa jo pikkuisen hahmottaa sitä, että toisiin voi sattua vaikka itseen ei sattuisi. Jos mä sanon, että mua väsyttää tai mun päätä särkee, niin hän usein ensin ilmoittaa että ei minua väsytä, ei minun päähäni satu. Se asia käsitellään ensin sen kautta, että onko minulla tällainen samanlainen tilanne vai ei. Sitten hän saattaa kysyä minulta, että tarviiko sinun levätä, tarviiko sinun mennä sairaalaan.

Miten ajattelu kehittyy

Mä löysin eilen tällaisen loistavan lentävän lauseen:

Education is not the learning of facts, but the training of the mind to think.
– Albert Einstein

Eli kasvatus ei ole faktojen opettelua, vaan ajattelutaidon harjaannuttamista. Samalla tavalla ihmisen kasvu ja kehitys ei ole pelkästään sitä, että tieto lisääntyy. Kehitys tarkoittaa sitä, että ajattelussa tapahtuu perustavanlaatuisia laadullisia muutoksia – ihmisen tapa nähdä maailma (ja itsensä osana maailmaa) muuttuu.

Kehityspsykologisesti ajatellaan, että yhdestä kehitysvaiheesta siirrytään toiseen siinä vaiheessa, kun edellisen vaiheen subjektista tulee seuraavan vaiheen objekti. Toisin sanoen ihminen pystyy tiedostamaan ja tunnistamaan sellaisen asian, joka aikaisemmin on ollut hänelle tiedostamatonta, itsestäänselvää, erottelematonta.

Kehityspsykologisesti ajatellaan, että yhdestä kehitysvaiheesta siirrytään toiseen siinä vaiheessa, kun edellisen vaiheen subjektista tulee seuraavan vaiheen objekti.

Vauva hahmottaa ensin kaiken osaksi omaa itseään, sitten hän alkaa erottaa hahmoja ja kapistuksia. Hahmot ovat kuitenkin olemassa vain silloin, kun hän näkee ne. Jossain vaiheessa lapsi huomaa, että hän onkin itse olemassa myös silloin kun hän on yksin. Fyysisestä kokemuksesta tulee jotain sellaista, minkä olemassaolon vauva pystyy havaitsemaan.

Vähän myöhemmin lapsi alkaa hahmottaa, että kun niille kapistuksille ja hahmoille tekee jotain, niin ne reagoivat. Tilassa olemisesta ja asioiden kanssa vuorovaikuttamisesta tulee sellaista, minkä olemassaolon lapsi pystyy havaitsemaan.

Seuraavaksi lapsi pikkuhiljaa oppii, että on eri asia, tekeekö hän itse jotain vai tekeekö joku niistä hahmoista tai kapistuksista jotain. Silloin on päästy tähän ”eikun minä itse” -vaiheeseen, jossa oma minä ja oma tekeminen on jotain sellaista, minkä lapsi pystyy hahmottamaan. Maailma tapahtuu omasta näkökulmasta.

Kehitys jatkuu.

Lapsi ymmärtää, että niillä omilla teoilla on joku seuraus toisille ihmisille, ja alkaa hahmottaa omaa rooliaan. Kun ihminen (ei välttämättä enää lapsi) kasvaa vielä, hän alkaa hahmottaa, että hänellä voi olla eri rooli eri tilanteissa. Silloin ihminen alkaa havaita erilaisia systeemejä.

Sitten hän alkaa hahmottaa, miten eri systeemit vuorovaikuttavat keskenään – perhe ja yhteiskunta, puoluepolitiikka ja terveydenhoito. Ja että niissä kaikissa on ihmisiä, yksilöitä, samanlaisia kuin hän itse, joilla on oma roolinsa.

Sitten hän alkaa hahmottaa, miten nämä keskenään vuorovaikuttavat systeemit rakentuvat puolestaan korkeamman tason systeemeiksi, jotka vuorovaikuttavat puolestaan korkeammalla tasolla – Suomi ja Ruotsi, YK, NATO ja niin edelleen. Ja miten kaikissa näissäkin on yksilöitä, systeemejä, vuorovaikutusta.

Miten muuten tämän voisi ajatella?

Ihmisen psykologinen kehitys ei siis lopu missään tietyssä iässä, vaan jatkuu niin kauan kuin on mahdollista ottaa vielä askelen korkeampi näkökulma. Kaikki nämä kehitysaskeleet nimittäin edellyttävät sitä, että ihminen ottaa jonkun uuden näkökulman, jota ei ollut aikaisemmin pystynyt havaitsemaan.

Toki on ihmisiä, jotka pystyvät älyllisesti selittämään vaikka mitä yhteiskunnan rakenteita, vaikka heidän oma näkökulmansa yltää laajimmillaan vain omaan viiteryhmään ja sen etuun (*köh puoluepolitiikka köh*). Tällaiselle henkilölle ne ilmiöt ovat kuitenkin vain teoreettisia käsitteitä. Ne eivät ohjaa käytöstä eivätkä ajattelua.

Niin kauan kuin tällainen ihminen ei kykene ottamaan hänen viiteryhmänsä ulkopuolella olevien ihmisten näkökulmaa, hän ei myöskään hahmota, että jokainen yhteiskunnallisen rakenteen osanen on itse asiassa aito, hengittävä ihminen. Myös se tyyppi, joka eniten raivostuttaa ja inhottaa ja ällöttää ja pelottaa. Myös se ihan yhteiskuntarakenteen toisessa päässä oleva, ihan eri arvoja kannattava tyyppi.

Mitä se näkökulman ottaminen sitten käytännössä on?

Sen lisäksi, että syvemmissä kehitysvaiheissa ihminen pystyy ottamaan useampia näkökulmia, hän pystyy myös asettumaan syvemmin toisen ihmisen asemaan ja näkemään hänen näkökulmansa perusteellisemmin.

Alkukantaisimmillaan toisen näkökulman ottaminen liittyy sen ymmärtämiseen, että tuo toinen ei näe samoja asioita kuin minä. Siis fyysisesti.

Alkukantaisimmillaan toisen näkökulman ottaminen liittyy sen ymmärtämiseen, että tuo toinen ei näe samoja asioita kuin minä. Siis fyysisesti.

Meidän melkein kolmivuotias saattaa huutaa toisesta huoneesta ”äiti mikä tämä on?” ja kun kysyn, että mikä, hän vastaa ”no tämä”. Hän näkee sen kapistuksen, eikä hänelle tule mieleenkään, että minä en muka sitä näkisi. Mun pitää kysyä, että no minkä värinen se on, tai tulla itse katsomaan.

Siitä askel syvempään näkökulmaan on sen ymmärtäminen, että toinen ei tiedä samoja asioita kuin minä.

Että jotain voi pitää salaisuutena, eivätkä toiset tiedä sitä. Tai että jos kerron kotiväelle, mitä koulussa tapahtui, minun täytyy jotenkin taustoittaa tilanne. Tai että jos joku toinen ihminen tekee minulle jotain epämiellyttävää, niin tilanteen ulkopuoliset eivät välttämättä tiedä, mitä on tapahtunut

Musta tuntuu, että poliittinen keskustelu on jotenkin tosi usein tätä tasoa. Että jos meidän puolue kertoo tarpeeksi tilastoja, jotka näyttävät ihan selvästi totuuden, niin silloin nuo toiset tajuavat, mistä on kyse, ja automaattisesti ovat meidän kanssamme samaa mieltä.

Mutta se ei ihan vielä riitä. Mä ajattelen, että tarvitaan ainakin vielä muutama askel.

Seuraava olis mun nähdäkseni se, että ymmärtää että toinen ei pidä samoja asioita tärkeinä kuin minä. Että siinä missä minulle on tärkeää tasa-arvo ja ihmisten vapaus elää omaa elämäänsä, niin toisille on tärkeää perinteiden säilyttäminen ja ennustettavuus, noin esimerkiksi.

Ja että vaikka kuinka argumentoisin ja selittäisin omaa näkökulmaani, niin jos puhun toisen mielestä täysin yhdentekevistä asioista, en saa muutosta aikaan. Oli kyse sitten avioliittolaista tai kolmivuotiaan kerhoon ehtimisestä.

Tästäkin mun mielestä pääsee vielä askelen syvemmälle toisen näkökulmaan.

Silloin pitää hahmottaa, että toinen näkee maailman eri tavalla kuin minä, ja haluta selvittää, miten se toinen itse asiassa näkee maailman. Minkälaisia näkökulmia hän pystyy ottamaan? Miten hän tulkitsee tapahtumat, asiat, tilastot, joista olemme eri mieltä?

Minkälaisia näkökulmia hän pystyy ottamaan? Miten hän tulkitsee tapahtumat, asiat, tilastot, joista olemme eri mieltä?

Onko hänelle totta, että mä häviän maailmasta kun menen toiseen huoneeseen?

Onko hänelle totta, että pehmolelut valvovat kun hän nukkuu?

Onko hänelle totta, että kukaan ei tajua häntä?

Onko hänelle totta, että maahanmuutto vaarantaa kaiken sen, mikä tässä maassa on hyvää ja arvokasta?

Onko hänelle totta, että tasa-arvoinen avioliittolaki vähentää hänen oman heteroavioliittonsa arvokkuutta?

Silloin, jos mä pystyn näkemään, mikä tälle ihmiselle on totta, mä voin huomioida sen hänen totuutensa kun mä kerron omaani. Mun ei tarvitse olla samaa mieltä hänen kanssaan, eikä mun tarvitse sietää häneltä minkälaista tahansa käytöstä.

Meidän kuopus esimerkiksi ei tajua, että jos hän puree niin lelua ei satu mutta mua sattuu, enkä mä silti anna hänen purra mua. Mä en toisaalta myöskään syytä häntä julmaksi kaltoinkohtelijaksi, jos mä ymmärrän, että hän ei hahmota sitä eroa. Minulla on siinä tilanteessa useampi näkökulma käytössäni, joten on mun vastuulla toimia niin, että hän ei vahingoita itseään tai muita.

Ja mitä tulee politiikkaan: edustuksellisen demokratian hienous ja kauheus on siinä, että kansa valitsee ansaitsemansa edustajat. Mä ajattelen, että silloin kun eduskuntaan valitaan enimmäkseen ihmisiä, jotka pystyvät ottamaan vain oman viiteryhmänsä näkökulman, jäädään poliittisessa keskustelussa jankkaamisen tasolle. Vasta silloin, kun kansanedustajat osaavat puoluerajoista välittämättä oikeasti miettiä asioita sekä omien äänestäjiensä että koko Suomen tai koko maailman näkökulmasta, tästä tulee aito hyvinvointivaltio.

Ja samaan aikaan mä yritän kovasti muistaa, että kaikille se aito hyvinvointivaltio ei ole yhtä tärkeä asia.

Kommenteista:
Saa kommentoida! Mitä nousi mieleen kehityspsykologiaan, kivoihin kehitysvaiheisiin tai näkökulmiin liittyen? Myös empatia ja sympatia ”minä itse” -vaiheeseen liittyen on tervetullutta.

Millä tasolla sinulle on luontevaa ottaa toisen näkökulma – näkemisen, tiedon, arvojen, maailmankuvan tasolla? Millainen näkökulman ottaminen on sinulle vaikeaa? Millaisessa tilanteessa sinulle voisi olla hyödyllistä opetella katsomaan asiaa ”sen toisen” näkökulmasta? Milloin toivot, että ihmiset näkisivät sinun näkökulmasi selkeämmin – ja miten voisit kertoa oman näkökulmasi heidän maailmankuvansa kielellä?

Haluaisitko enemmän kärsivällisyyttä aamuihisi?
Ilmaiseen Kärsivällisempi aamu -minikurssiin kuuluu 18-sivuinen työkirja ja viikon verran sähköposteja, joiden myötä harjoittelet tekemään aamuistasi lempeämpiä, kärsivällisempiä ja mukavampia. Samalla liityt yli tuhannen vanhemmuuden supersankarin seuraan Lupa olla minä -kirjeen tilaajaksi ja saat viikoittain sähköpostiisi inspiraatiota ja vinkkejä itsestä huolehtimiseen, kärsivällisyyteen ja riittävän hyvään vanhemmuuteen. Tervetuloa mukaan. <3