Pysähtyminen 153: Draivia ja flow’ta

Mistä tulen?

Viime viikko oli ehkä tehokkain pitkiin aikoihin. Ehkä kiitos kuuluu edellisviikon visioinneille ja niitä seuranneille tehokkaille todo-listan työstämisille, ehkä edellisviikolla aloittamalleni Bullet Journalille (jolle kieltämättä menetin sydämeni aika totaalisesti, vaikka omani ei ihan Pinterest/Instagram -tasoa olekaan). Bullet Journalia hifistellessä tuli tehtyä aukeama aamu- ja iltarutiineille, ja sekin auttaa rytmittämään arkea, vaikka niitä ei ihan joka päivä tulekaan seurattua, mutta riittävän usein kuitenkin.

Ja toki tehokkuus on myös lopputulosta siitä, että olen tietoisesti valinnut vaikealta tuntuvia juttuja todo-listalle ja sitten vain prosessoinut ja meditoinut sitä, että miksi tämä tuntuu vaikealta. Yleensä siinä nimittäin ei ole mitään varsinaista vaikeaa (”kirjoita ihmiselle X viesti ja lähetä se” tai ”puhu 10 ihmiselle siitä, mitä teet”), vaan hankaluus löytyy omista ajatuksista ja blokeista. Sinänsä se on tietysti kiitollistakin – kun yhden enhän-mä-tolle-ihmiselle-voi-mitään-viestiä-laittaa -blokin purkaa niin se vaikuttaa muihinkin samantyyppisiin, ja The Workilla tai muilla vastaavilla työkaluilla aikaakaan ei mene montaakymmentä minuuttia.

Kun alkuviikon myllää tietoisesti blokkien tiimoilla niin loppuviikosta on jo taas yllättävän kevyt olo. Kunhan siis muistaa nukkua välillä, tällainen työstäminen on nimittäin (ainakin itselle) melkoisen kuluttavaa puuhaa, vaikka säästääkin paljon energiaa pitkällä tähtäimellä kun ei tule vastustaneeksi samoja juttuja enää jatkossa.

Olen lähdössä tämän Lupa olla minä -valmennustoiminnan lisäksi siis rakentamaan pienyrityksille suunnattua palvelua, jossa autan pienyritysten pomoja hoitamaan kehityskeskustelut tehokkaammin ja tuottavammin. Kerron täällä blogissa ja uutiskirjeessä toki uutisia sieltäkin puolelta kun asiat etenevät, ja toistaiseksi tästä proggiksesta saa kaikkein nopeimmin tietoa kysymällä suoraan minulta. ❤️

Ja huomasithan Mitä kohti 2017 -kyselyarvonnan sekä Mitä kohti 2017 -webinaarin? Jaan niissä samoja strategioita ja kysymyksiä, joilla olen itse löytänyt tehokkuutta ja tavoitteellisuutta omaan alkuvuoteeni. Tervetuloa mukaan.

Missä olen?

Keho on flunssainen, mutta paranemaan päin, kiitos nenäkannun. Selkä on sitä mieltä, että vielä voisit vähän tehdä kahvakuulaa tässä koneella istumisen lomassa, mutta ruoto on yllättävän hyvässä vireessä muuten. Alkavat PMS:n merkit enteilevät sitä, että tällä viikolla tulee työstämistä vastaan myös tunteiden puolella. Sinänsä hauskaa, että PMS voi olla myös kiitollista aikaa, kun kaikki asiat, joita tavallisesti patoaa, nousevat ns framille ja käsiteltäviksi.

Tunteet… Innostusta, jännitystä, hyvää hyrinää työasioiden suhteen. Kevyttä riittämättömyyden tunnetta ja jännitystä ihmissuhteisiin ja perheeseen liittyen, tosin hyvä ennakoiminen esim ajankäytön suhteen vähän hälventää niitä. Iloa ja rauhaa aikataulutuksen suhteen – kiitos Bullet Journalin ja viikonlopun ennakkosuunnittelun, tämä viikko ei ole ihan niin sumua kuin mitä esimerkiksi viime syksyn viikot usein olivat. Se hälventää itsellä myös stressiä, kun esim ei tarvitse jatkuvasti miettiä, että mitähän tänään syötäisiin tai milloinkohan tekisi lasten kanssa jotain kivaa.

Ajatukset… Työkuvioissa nyt viikon aluksi, liikkumisrutiineissa ja niiden häilymisessä. Haluaisin kovasti, että mulla olisi sellainen liikkumisrutiini, jossa tiettyyn aikaan päivästä teen tiettyjä juttuja, ja toistaiseksi sitä vielä etsin (vaikka aamurutiinissa onkin kohta ”liiku”). Ja sitten on vaikea välillä hyväksyä se, että voin tehdä vaikka kesken päivää muutaman kahvakuulaliikkeen, ja se voisi olla ihan riittävän hyvä tai ainakin parempi kuin ei mitään.

(On nimittäin aika monta kriitikkoa päässä, jotka ovat sitä mieltä, että niillä muutamalla liikkeellä ei ole mitään merkitystä ja vähintäänkin on naurettavaa kuvitella, että jos se aamun liikuntahetki tuli sluibattua ja tehtyä Huonoja Päätöksiä Jotka Vaikuttavat Koko Loppuelämääsi niin että sitä voisi korvata millään häthätää keksityllä paikkauksella. Niillä kriitikoilla taitaa olla taas joku ennakoitavuuden ja luotettavuuden tarve, joka sitten purskahtaa tuolla tavalla jos asiat eivät mene täsmälleen niinkuin aamurutiiniin on kirjoitettu. Voi niitä. ❤️ )

Mitä kohti?

Hmm. Ensi viikko näyttäisi taas olevan ihan hyvän vireen viikko, inspiroivaa tekemistä ja riittävästi jännittävää että pysyy hyvä draivi yllä. Fokus on löytynyt (kiitos Bullet Journalin ja vertaistuen), niin mitähän mä tarvitsisin ja kaipaisin tälle viikolle?

Flow

Joo, flow’ta. Toisaalta ihan sitä Csikzentmihalyin kuvaamaa varsinaista flow-kokemusta, että uppoaa johonkin puuhaan niin että aika ja paikka häviää ja kaikki rullaa. Ja toisaalta sellaista virtausta, kitkattomuutta, vastuksettomuutta, joka syntyy oikeastaan enimmäkseen siitä, että minä itse hyväksyn vastaan tulevat asiat enkä vastusta niitä. Tai jos vastustan ja blokkaan, niin sitten hyväksyn että tässä on tällainen blokki ja samaan aikaan haluan saada tämän jutun tehtyä, mitäs nyt keksitään.

Mun vuoden sanoista (rehellisyys, empatia, läsnäolo, haavoittuva, huikea) tämä liittyy mun nähdäkseni lähimmin läsnäoloon ja rehellisyyteen. Jotenkin nimittäin rehellisyys ja hyväksyminen on aika läheistä sukua toisilleen. Silloin kun pystyn olemaan itselleni rehellinen siitä, että tämä nyt on mun kokemus, niin siinä ei ole enää kauheasti vastustamista jäljellä.

Siihen kun vielä lisää itse-empatian – nyt on näin, ja tuntuu tältä, ja tarvitsen tällaisia asioita, ja niiden tarvitseminen tuntuu tuollaiselta, ja siellä näyttäisi olevan taustalla lisää tarpeita – niin päästään kiinni haavoittuvuuteen ja uudestaan rehellisyyteen ja läsnäoloon. Ja sitten kun on ollut läsnä ja haavoittuva kaiken sen kanssa, ja hyväksynyt että tätä kaikkea on, niin ratkaisut ja strategiat on vähän helpompi löytää. Ja sitten niiden toiselta puolelta löytyy kaikenlaista huikeaa. <3

Haluaisitko enemmän kärsivällisyyttä aamuihisi?
Ilmaiseen Kärsivällisempi aamu -minikurssiin kuuluu 18-sivuinen työkirja ja viikon verran sähköposteja, joiden myötä harjoittelet tekemään aamuistasi lempeämpiä, kärsivällisempiä ja mukavampia. Samalla liityt yli tuhannen vanhemmuuden supersankarin seuraan Lupa olla minä -kirjeen tilaajaksi ja saat viikoittain sähköpostiisi inspiraatiota ja vinkkejä itsestä huolehtimiseen, kärsivällisyyteen ja riittävän hyvään vanhemmuuteen. Tervetuloa mukaan. <3

Pysähtyminen 119: RVO, hurraa!

Mistä tulen?

Viime viikko. Hmmm. (Tässä vaiheessa tulee aina mieleen se Fast Show’n sketsi ”Jesse’s Diets” , jossa tyyppi tulee ovesta ja ilmoittaa ”This week I have been mostly eating…”. Mun lemppari on se, jossa Jesse karjuu ”This week I have been mostly eating PROZAC!!”. Samaistun. 😀 )

Tällä viikolla pääasiassa nukuin. Tai siis tiistaina, keskiviikkona ja torstaina simahtelin suunnilleen joka kerta kun istuin alas, ja osasin kerrankin kuunnella sitä fiilistä enkä vain puskenut väsymyksen läpi. (Sisäinen kriitikkokuoro haluaisi tässä vaiheessa tehdä tiettäväksi, että ”on ihan törkeää leuhkia nukkumisella kun ei kaikilla ole tilaisuutta nukkua aina vaan kun väsyttää, ja viimeistään nyt kaikki tietää, että sä et tiedä oikeasta elämästä yhtään mitään kun sulla on mahdollisuus ottaa päikkärit useampana päivänä peräkkäin”. Kiitos, kriitikkokuoro, tämä tuli merkityksi pöytäkirjaan.)

Perjantaina sitten alkoi elämä voittaa, sain tehtyä muutamatkin hommat ajan tasalle ja kriitikkokuorokin vähän hiljeni. 🙂 Lauantain ja sunnuntain sain viettää RVO-koulutuksen päätöspäiviä, ja juhlallisesti myös valmistuin Rakentavan vuorovaikutuksen ohjaajaksi. (Sen kunniaksi on muuten Lupa olla minä -verkkokaupassa valmistujaisale -50% vielä tähän iltaan klo 22 asti alekoodilla RVOHURRAA . Lisätietoa esimerkiksi täältä.)

Viikonloppuna pohdin ja näin ja hyväksyin omaa prosessia ihan urakalla, sekä RVO-koulutuksen suhteen että yleisesti omien tunnetaitojen osalta.

Ihmettelin sitä, että kun nähdyksi ja kuulluksi ja hyväksytyksi tulemisen tarpeet alkaa hiljalleen olla täynnä, niin sieltä alta löytyykin ihan uusia sävyjä. Huomasin tarpeita, joiden kanssa olen vuosia elänyt sellaisessa ”koska ei ole mitään toivoa, että tämä ikinä täyttyisi, niin otan sen minkä saan” -tilassa, ja aloin avautua sellaiselle ajatukselle, että entäpä jos niillekin tarpeille olisi toivoa.

Ikäänkuin olisi tehnyt koko kodissa suursiivouksen, ja viimeisen rojukasan alta löytyykin ovi sellaiseen kellariin, jonka olemassaoloa ei muistanut. (Sivumennen sanoen on hauskaa, että nimenomaan siivous heräsi metaforana kasvulle ja hyväksymiselle – se tuntuu nimittäin itselle olevan konkreettisella puolella tosi hankalaa.) Että wau, lisää tilaa, sieltä saattaa löytyä aarteita, ja samaan aikaan huhhuh, mitähän kaikkea ällöttävää siellä kellariin unohtuneissa tavaroissa pesiikään.

Itse koulutuksen päättyminen oli vain vähän haikeaa ja surullista. Tosi monet yhteydet tuosta porukasta jatkuvat, ja oma Rakentavan vuorovaikutuksen ja Nonviolent Communicationin opettelu ja työstäminen jatkuu. Ja ehkä silloin riparivuosina harjaantui siihen, että kun joku ryhmä syntyy ja kasvaa ja sitten sellaisessa muodossaan päättyy, niin se ei tarkoita sitä, että kaikki siihen ryhmään liittyvä hyvä päättyy.

Silloin teininä ja parikymppisenä sitä helpommin ajatteli, että tämä kaikki onni ja ilo ja rakkaus ja hyväksyntä ovat ryhmän ominaisuuksia, ja ilman sitä ryhmää en pääse niihin käsiksi. Tällä kertaa oli jo vähän helpompi löytää se ajatus, että ne ihanat tunteet ja kokemukset ovat seurausta siitä, että jokin siinä ryhmässä olemisessa tyydytti mun tarpeitani. Ja koska tarpeet kulkee mun mukana ympäristöstä riippumatta, niin myös ne onnen ja ilon tunteet on saavutettavissa, kun löydän sopivat strategiat, joilla ne tarpeet taas täyttyy.

Missä olen?

Keho voi hyvin, paitsi että päätä vähän särkee. Viikonloppuna levon ja tekemisen suhde oli taas vähän sillä tolalla, että päikkärit tekisivät hyvää, ja toki tunteiden ja tarpeiden kanssa läsnäolo (sekä omien että toisten) on omalla tavallaan kuluttavaa. Kokonaisvaltaisesti keho kuitenkin voi aika hyvin.

Tunteet liikkuvat akselilla ilo, kiitollisuus, rakkaus, lämpö, innostus. Toisaalta ihan hitusen myös jännittää, että miltä näyttää yhdistelmä ”viikonlopusta toipuminen + viikon töihin valmistautuminen”. Haluaisin laulaa ja tanssia ja kirjoittaa nyt juuri nämä kokemukset kehosta ja mielestä valmiiksi, ja on vaikea keksiä, että miten se onnistuisi tämänhetkisen aikataulun puitteissa. (Nyt mentiin ehkä jo ajatusten puolelle, mutta sallittakoon se.)

Ajatukset… aikataulusuunnitelmaa, prosessien ja systeemien kaipuuta, sellaista kevyttä köydenvetoa lyhyen tähtäimen jäsentämisen ja pitkän tähtäimen fiilistelyn välillä. Huomaan myös, että osa minusta haluaisi seurata sitä fiilistelyä ja muuta, haluaisi luottaa siihen että sen kautta pääsee tekemään myös ne lyhyen tähtäimen asiat. Ja sitten on se toinen osa – todennäköisesti samainen alussa mainittu kriitikkoarmeija – joka haluaisi että ”nyt pistetään hommia kasaan eikä rötväillä mitään ”fiilistelyjä” tai ”luovuutta” tai muuta nössöilyä”. Ehkä ihan ensin annan niille empatiaa. <3

Mitä kohti?

Noin isolla tähtäimellä kysymys ”mitä kohti?” inspiroi ajatuksia siitä, miten tätä Lupa olla minää saisi yhä suurempaan osaan omaa arkea ja elämää ja toimeentuloa.

Mun haave Lupa olla minästä on sellainen, että se olisi ikään kuin luksusristeilijä, joka seilaa kauniissa maisemissa ja vie ihmisiä seikkailuille. Mun rooli on olla sen laivan kapteeni, ja hoitaa hommani niin, että joka ikinen sillä laivalla oleva ihminen (työntekijä tai matkustaja, lapsi tai aikuinen) kokisi olevansa turvassa ja olisi aivan liekeissä siitä, että on päässyt kyytiin tälle matkalle. Kapteenina mun tehtävä on myös huolehtia, että mä itse pysyn hyvinvoivana ja toimintakuntoisena, jotta pystyn operoimaan laivaa tietoisesti, turvallisesti ja niin, että se palvelee kaikkien mukana olevien tarpeita.

Tällä hetkellä on jo vene, johon mahtuu muutamia matkustajia kyytiin, ja mä itse pääasiassa sekä soudan että ohjaan. (Vai olisikohan mulla jo perämoottori?) Mä haluan pysyä läsnä sen kanssa, että minkä verran mä voin ottaa matkustajia, minkä verran tarvitsen tukea muista suunnista (kuten vetoapua isommilta laivoilta), ja minkä verran vene kestää ennenkuin se tarvitsee nostaa telakalle ja rakentaa vähän lisää.

(Ja sivumennen, jos haluat hypätä veneen kyytiin, niin vielä ma 25.4.2016 klo 22 RVOHURRAA -alekoodilla -50% kaikista verkkokaupan kursseista ja valmennuksista. Senkin jälkeen mukaan toki pääsee.)

Lyhyellä tähtäimellä, noin ei-vertauskuvallisesti, mitä haluan tähän viikkoon?

Helppous, lepo, eheys, yhteys, läsnäolo

Tuntuu, että vaikka tuohon viikonlopun koulutussettiin oli rakennettu paljon reflektiota ja jäsentämistä, niin edelleen kaipaan aikaa sellaiselle opitun integroinnille. Se tarkoittaa, että kaiken muun haluaisin tehdä sekä helposti että Tulevaisuuden Minää helpottaen ja tukien. Sekä tietysti niitä mun veneen matkustajia huomioiden. 🙂

Ja ehkä siihen integrointiin tarvitaan sitten sitä laulua ja tanssia ja kehon liikuttamista, jotta mieli ei olisi tukossa.

Miltä sun pysähtyminen näyttäisi?

Pysähtyminen 93: Vahvaa tsemppiä ja hyväksyntää

Tämän viikon pysähtyminen alkaa metrosta.

Mistä tulen?

Viime viikko oli edelliseen nähden vahvaa tsemppiä, koska migreenien määrä oli nolla. Tapasin kavereita ja ystäviä yllättävän paljon, sain kotipäivinä hommia tehtyä, Kärsivällisyyttä kolmevuotiaan kanssa -illat Ipanaisella täyttyivät vauhdilla, ja viikonloppuun tuli tunti ylimääräistä kellojen siirtämisen myötä. (Toki lapset heräsivät sitten tavallaan tuntia tavallista aiemmin, mutta se tunti tuli sitten hyödynnettyä rauhalliseen aamukahviin, ja vielä oli aikaa leikkiä muksujen kanssa ja laittaa pyykkejä.)

Eli oikeastaan kiva viikko. En tiedä, että teinkö mitään tietoisen erityistä sen saavuttamiseksi. No ainakin menin suht ajoissa nukkumaan, päästelin tietoisesti irti stressistä ja välillä jumppailin. Myös olosuhteet alkaa keventyä.

Missä olen?

Keho: Hartiat ihan jäkissä, vaikka olin juuri laulamassa ja siellä verryteltiin. Eilenkin verryttelin. Suunta on oikea, tahti vähän vielä riittämätön. Unitasot ihan hyvissä kantimissa, sokerinkulutus taas palaamassa fiksumpiin uomiin.

Tunteet. Kiitollisuutta tuoreesta lauluproggiksesta – luovuuden tarve täyttyy. Ai niin, soittelin viikonloppuna kitaraa, ja olin unohtanut millaiset tunnereaktiot kitarakopan resonanssi laittaa liikkeelle. Ei tarvinnut edes laulaa kun tutut sointukulut pistivät itkettämään. Jännitystä, koska pystyvyyden tarve on vähän siinä ja siinä (tosin laulutreenit vähän täyttivät sitäkin). Iloa, kun viime viikolla oli niin hyvä olla – vakauden ja fyysisen hyvinvoinnin tarve oli taas hyvissä kantimissa.

Ajatukset. Töitä, politiikkaa, laulustemmoja, aikatauluja, kesken olevaa kirjaa. Raha-asioita, lasten kanssa hupsutteluja, podcastia, kodin ääniä ja hurinoita. Omaa jaksamista, blogiteksti-ideoita, neuletöiden suunnittelua. Voisi keittää teetä.

Mitä kohti?

Ensi viikkoa varten… Tai siis tätä alkavaa viikkoa varten. Mitä tarvitsen? No niin no. Alkuviikko on aika täynnä aamusta iltaan, sitten on pari päivää tyhjää kalenterissa (tai siis ”tyhjää” eli etätöitä ja suunnitteluja) ja viikonloppuna koulutusta. Jaiks, ehkä siinä tyhjässä kalenterin kohdassa sittenkin on hyvä raivata sitä tyhjääkin.

Tämän vuoden Core Desired Feelings, tavoitteena olevat ydintunteet, on mulle mukavuus, inspiraatio, rohkeus ja hyväksyntä.

Ehkä niistä tälle viikolle mä toivon hyväksyntää.

Sitä, että hyväksyisi omat tarpeensa ja omat rajansa. Että hyväksyisi myös sen, että nyt on tällaiset hommat edessä, sekä sen, että mitä mä oikeastaan tarvitsen jotta pystyn tekemään ne asiat. (Ks. kohta: jos viikonloppu on ihan täynnä, niin jossain muualla pitää voida levätä.) Hyväksyisi sen, että joka viikko ei pysty tekemään kaikkea ihanaa, mutta että pienissä palasissa voi saada aikaan yllättävän paljon.

Niinkuin vaikka viime viikonloppuna se, että soitin kitaraa ja lähdin lasten kanssa pihalle, vaikka alunperin suunnittelin ihan muuta. Ja voi että, miten se tekikin hyvää. Että hyväksyisi sellaiset impulssit ja vaikka vähäksi aikaa menisi niiden mukaan – vartti kitaransoittoa tekee jo tosi hyvää, tai kymmenen minuuttia venyttelyä ja hartioiden lämmittelyä, ja niin edespäin.

Mä haluaisin osata hyväksyä sen, että mun keho ja mieli oikeastaan kyllä tietää, mitä ne tarvitsee. Kun mä vaan osaan kuunnella, niin mä pysyn aika hyvin kiinni siinä intuitiossa ja flow’ssa, ja sitten ne vaadittavat hommatkin on helpompi tehdä. Kun taas jos mä pakottaisin ensin itseni vääntämään ne hommat ja sitten palkitsisin itseni kivoilla jutuilla, niin ei mulla olisi mistä ammentaa.

Tällä tulevaan viikkoon. Loppuun sentään kirjoitin kotona. Mitä sun pysähtymiseen kuuluisi?

Pysähtyminen 88: Rakentavampaa vuorovaikutusta

Mistä tulen?

Kuluneeseen viikkoon sisältyi muun muassa töitä, tapaamisia, puhelinpäivystystä, vanhempainiltaa sekä viikonloppuna kahden päivän koulutus, jossa olin osallistujana. Ihan tuli tuossa kalenteria katsoessa sellainen epäuskoinen olo, että todellako nuo maanantain ja tiistain jutut olivat vasta viikko sitten, kun tuntuu että niistä olisi pitempi aika. Tästä voimme päätellä, että viikko on ollut aika täynnä kaikenlaista.

Tälle viikolle toivoin helppoutta. Sainko mä sitä? Ainakin sillä tavalla, että kun vain ryhdyin tekemään asioita, niin pieninä palasina ne tuntuivat helpoilta, ja mä ehkä osasin kohdata ne riittävän pieninä palasina. Vanhempainillassa päästin itseni helpolla, enkä ruvennut kauheasti kommentoimaan, vaikka aihe (lapsen kielen kehitys) olikin sellainen, josta mulla on aika lailla ajatuksia. Muutaman muunkin tilanteen muistan, joissa valitsin sen ensimmäisen, helpoimman ajatuksen, ja menin sen kautta – ja sitten itse asiassa kaikki menikin ihan okei.

Kohti Rakentavaa vuorovaikutusta

Viikonlopun koulutus käsitteli Rakentavaa vuorovaikutusta, joka perustuu Nonviolent Communication (NVC) -prosessiin. Tämä kulunut viikonloppu oli peruskurssi, ja samalla Rakentavan vuorovaikutuksen ohjaaja -koulutuksen ensimmäinen viikonloppu. Ilmoittauduin alunperin vain tälle viikonlopulle, ja annoin itselleni tilaa ja aikaa pohtia, että haluanko jatkaa koko koulutuksen, johon sisältyy vielä viisi viikonloppua lokakuun ja huhtikuun välillä. Mietitytti ja huolestutti, että riittääkö jaksaminen, kun tämän syksyn palettiin kuuluu oman yritystoiminnan lisäksi opetusta toisaalla.

Viikonloppu onneksi auttoi selkeyttämään tätä päätöstä. Kyselin ohjaajalta, että minkä verran työtä ja energiaa koulutus vaatisi lähiviikonloppujen ulkopuolella. Kuulostelin omaa fiilistäni sen suhteen, että minkä verran tältä lähijaksolta sain ja minkä verran se kulutti kapasiteettia. Laskin budjettia. Hauduttelin ja juttelin puolison kanssa.

Lopulta tulin siihen tulokseen, että NVC-taitojen syventäminen ja ohjaajaksi kouluttautuminen tekee hyvää sekä henkilökohtaisen kasvun että ammatillisen osaamisen näkökulmasta. Toisin sanoen tämän talven myötä kouluttaudun nyt Rakentavan vuorovaikutuksen ohjaajaksi. Käytännössä se tarkoittaa, että blogin painopiste – kasvatus, kasvattajuus, tunteet, tarpeet, hyvinvointi – selkeytyvät edelleen, ja pyrin yhä enemmän käsittelemään aiheita nimenomaan Rakentavan vuorovaikutuksen kehyksestä. Lisäksi valmennuksissa ja muussa työssäni tulen käyttämään yhä enemmän Rakentavan vuorovaikutuksen keinoja siinä, että autan vanhempia kohtaamaan itsensä ja lapsensa empaattisesti ja armollisesti, samalla muutokseen ja kasvuun inspiroiden.

Missä olen?

Keho on hiljalleen toipunut flunssasta, ja nyt huomaan muutamia jäykkyyksiä ja pinnistyksiä, jotka kertovat kahden päivän koulutusrupeamasta. Keho kaipaa vettä, liikuntaa ja hellyyttä.

Tunteiden puolella on iloa, kiitollisuutta, innostusta, uteliaisuutta ja keveyttä. Jos mietin NVC:n hengessä, että mitä tarpeita niiden taustalla on, niin… ainakin yhteyden ja oppimisen ja kasvun ja inspiraation tarve tuntuvat olevan aika hyvin täynnä tällä hetkellä.

Tunnen myös pientä jännitystä ja pelkoa, kun ajattelen tämän viikon todo-listaa. Mikähän tarve siellä olisi taustalla? No ainakin luottamuksen tarve – haluan pitää lupaukseni ja olla luotettava, ja tietyssä mielessä myös yltää omiin odotuksiini (eli olla itselleni luotettava), ja minun on vähän vaikea nähdä, että millä tavoilla se käytännössä tulee onnistumaan. Onkohan minulla itselleni pyyntöä sen suhteen? Ehkä voisin yrittää tässä pysähtymisen kirjoittamisen jälkeen vielä tarkemmin listata itselleni, että mitä tunteita ja tarpeita huomaan, ja pyrkiä menemään niiden kautta.

Ajatusten huomaan liittyvän viikonlopun koulutukseen ja muihin meininkeihin sekä tämän aamun ruljanssiin kun vein lapset hoitoon. Kieltämättä palauttaa aika vahvasti maan pinnalle, kun on ensin viikonlopun saanut uida myötäelävän ja rakentavan vuorovaikutuksen vesissä, ja sitten maanantaiaamuna huomaa, mitä sieltä omasta suusta tuleekaan. Ei tullut pelkästään rakentavia tai myötäeläviä sanoja. Sitä suuremmalla syyllä on ihanaa päästä kouluttautumaan ja harjoittelemaan – jos sitä vaikka vuoden päästä osaisi vielä vähän paremmin?

Mitä kohti?

Tämän viikon toive oli helppo löytää.

Selkeyttä.

Huomasin viikonloppuna taas, miten paljon tarvitsen selkeyttä ja miten monesta eri paikasta yritän sitä etsiä. Minulle itselleni selkeys on vastalääke pelkoon ja ahdistukseen – usein sellaiset tilanteet pelottavat, joista en ole ihan varma, joissa en osaa navigoida, tai joissa on jotain tuntematonta tai epäselvää. Jos minulla on selvillä se, mitä tarvitsen, mitä olen sopinut, mitä ehdin milloinkin tehdä, ja millä asioilla on merkitystä, niin ahdistus ja pelko hellittävät.

Minulle selkeys tarkoittaa erityisesti sitä, että omat ajatukseni ovat suunnilleen linjassa todellisuuden ja ympäristön kanssa. Selkeyttä on vaikkapa se, että minulla on jonkun ihmisen kanssa yhteisymmärrys siitä, mitä sovittiin ja mitä tehtiin. Selkeyttä on se, että ymmärrän, mistä toinen suuttui ja mitä hän tarvitsee. Selkeyttä on se, että pystyn jonkin verran ennakoimaan asioita.

Niin jos sitä selkeyttä tällä kertaa hakisi sen kautta, että harjoittelen NVC:n lähestymistapaa ja pyrin tekemään itsellenikin näkyväksi, että mitä tunnen, mitä tarvitsen, ja mitä voin tehdä, jotta saisin mitä tarvitsen. Näkyväksi tekeminen voisi tarkoittaa vaikkapa todo-listan sivuun tarpeiden kirjoittamista, omien tarpeiden äärelle pysähtymistä, ja tarvelistan tutkimista vaikkapa aamuin illoin, siltä varalta että joku tarve nouseekin sieltä ajankohtaiseksi.

Tällä seuraavaan viikkoon! Tervetuloa pysähtymään kommenteissa, tai tilaamaan Riittävän hyvän vanhemmuuden minikurssi (vaikkapa tuosta alta) ja harjoittelemaan sen avulla!

Pysähtyminen 86: Vain nippu pikku ongelmia

*Uusille lukijoille tiedoksi – kirjoitan joka viikko pysähtymisen, jossa harjoittelen omien tunteiden ja ajatusten huomaamista ja itsestä huolehtimista. Tarkoituksena on löytää sekä armollisuutta että inspiraatiota arjen, perheen, työn ja ihmissuhteiden risteykseen. Omien tarpeiden äärelle pysähtymistä voit itse harjoitella esimerkiksi Riittävän hyvän vanhemmuuden minikurssin ohjeilla, tai pohtia omaa kulunutta viikkoasi kommenteissa. Kysymyksiä on kolme: Mistä tulen? Missä olen? Mitä kohti? Tervetuloa mukaan!*

Mistä tulen?

Kuluneen viikon suurin yllätys taisi tulla viikonloppuna, kun kirjoitin blogitekstin otsikolla Viisi lausetta, joilla lapsen pyyntöihin kannattaa oikeasti vastata, ja se lähti aika vauhdilla liikkeelle. Ihanaa, että aihe kosketti niin monia! Somessa joku jakoi tekstin saatesanoilla, että vinkit olivat yksinkertaisia ja lähes itsestäänselviä, ja niinhän ne olivatkin. Silti ne valitettavasti joskus unohtuvat arjessa, ja niitä täytyy erikseen itselleen muistutella.

Muuten viikko kului työn ja lasten ja lepäämisen kanssa tasapainotellessa. Aloitin kuuden viikon Pilates -videokurssin, ja yllätin itseni sillä, että tein ensimmäisen videon useampaan kertaan! Saatesanoissa onniteltiin jo siitä, jos saisin videon tehtyä kerran viikossa. Ja ilahduttavasti tällainen rapakuntoinen kirjahiirikin pystyi treeniä seuraavana päivänä kävelemään – toisin kuin niin monen muun aiemman kuntostartin kanssa. 🙂 Vielä ei elämä muuttunut, mutta hyvään suuntaan ollaan menossa.

Viikonloppuna olin myös mukana tuoreimman kummilapseni kasteessa. Meidän muksut olivat koko viikon ihan täpinöissään, kun ”sunnuntaina päästään sinne ristiäisiin, onkohan siellä kakkua?!”. Itse kastetilaisuuden lapset jaksoivat olosuhteisiin nähden loistavasti (lue: kolmevuotias kiemurteli vain omalla paikallaan ja karkasi portaisiin leikkimään vasta viimeisen viiden minuutin aikana, viisivuotias istui melko rauhallisesti paikallaan ja pyyhki vuotavan nenänsä nenäliinaan eikä juhlavaatteen hihaan).

Vähän huvitti, kun kymmenen vuotta sitten ollaan oltu useampaankin kertaan samassa talossa saman porukan bileissä, mutta silloin ilman jälkikasvua. Meininki oli silloin yllättävänkin samanlainen – simahtaako päivänsankari ensimmäisenä, kaatuuko joku portaissa, uskaltaako tuolle antaa lasin käteen vai olisiko parempi että istuisi ensin – mutta bileet kestivät tällä kertaa koko illan sijasta kaksi ja puoli tuntia. Itse olin illalla ihan yhtä kuitti, ja viisivuotias esikoinenkin tuumasi kotiin lähtiessä, että ”huhhuh, on tämä juhliminen aika rankkaa”. Kieltämättä joo.

Viime viikolle toivoin lempeyttä. Sitä löytyi muun muassa niin, että pysähdyin päivittäin kysymään itseltäni ”mitä minä oikeasti haluan”, ja kuuntelemaan vastausta. Tein myös Pilates-videota sillä ajatuksella, että jos en jotain liikettä jostain syystä jaksa tai halua tehdä, niin voin pötköttää paikallani ja rauhoittua sen aikaa. Siihenkin tuli lupa videon ohjeista. 🙂

Onnistuin myös huomioimaan työhön liittyvät perfektionismin hetket ja suorituspaineet lempeydellä. Huomasin, että yhteen projektiin liittyvä ahdistus ja riittämättömyyden tunne liittyivät ajatukseen siitä, että tämän pitäisi olla helppoa ja vaivatonta – ja kun se ei olekaan, niin tulee paniikki. Helpotti, kun ensin löysin ajatuksen, että ei tämän kuulu olla helppoa, vaan tämä saa olla vaikeaa. Sitten tajusin, ettei se ole oikeastaan edes vaikeaa, vaan ainoastaan monimutkaista, mutta jokainen sen monimutkaisen prosessin osa on ihan mahdollinen.

Hauskaa kyllä, hyödyllisin ajatus löytyi Hello Ruby -kirjasta, jota puoliso luki lapsille:

”Ruby haluaisi heittäytyä maahan itkemään, mutta hän on järkevä tyttö ja tietää, että usein isot ongelmat ovat vain nippu pikku ongelmia.”

Ja kyllä, siinä lainauksessahan mun viime viikko oikeastaan tiivistettynä onkin. 😀 Kun sain nimettyä ne pikku ongelmat, niin isot ongelmat eivät tuntuneet enää niin ahdistavilta.

Missä olen?

Keho: Kiitos Pilateksen, keho tuntuu vireältä ja vahvalta. Muutama kehoon liittyvä kysymys ratkesi viime viikolla, joten nyt olo on senkin puolesta kevyt. Jaksamistaso on hyvä, kiitos eilisen fiksun nukkumaanmenoajan.

Tunteet: Ilmassa on innostusta, kiitollisuutta, jännitystäkin. Vatsanpohjassa kipristää vähän kirjoittaa tätä – ja toisaalta on kiitollista, että on tällainen pysähtymistekstien rutiini: ei tarvitse jännittää, että miten ihmeessä sitä kirjoittaisi seuraavastakin blogitekstistä yhtä suositun. Silti tietysti tuntuu kevyt suorituspaine, koska olisihan se nyt ihanaa, jos tästä hamaan eläkeikään asti kaikki mun kirjoitukseni löytäisivät yhtä paljon lukijoita. Yritän lempeästi muistuttaa itselleni, että sekään ei ole pelkästään minusta itsestäni kiinni.

Ajatukset: Tällä viikolla mun yritykseni täyttää yhden vuoden, ja mä täytän 32 vuotta. Se on innostavaa ja jännittävää ja ajatuksia herättävää. Lisäksi ajatukset surffailevat työprojekteissa, aikatauluissa ja muissa käytännön asioissa. Viime viikonlopun yrittäjän päivä jäi tältä erää juhlistamatta, mutta yritän tällä viikolla löytää hetken pysähtyä ja pohtia tätä omaa yrittäjyyttä, uraa ja elämäntehtävää. Ehkä sitten yrityksen syntymäpäivänä?

Mitä kohti?

Tällä viikolla on luvassa paljon työtä muualla kuin kotitoimistossa. Samaan aikaan mulla on listalla monta asiaa, jotka nimenomaan kaipaisivat sitä kotitoimistossa istumista ja työstämistä. Viime viikolla tein monta kertaa niin, että metrossa istuessani kaivoin muistikirjan esiin ja hahmottelin suuria linjoja, ja tällä viikolla haluaisin päästä käytännön juttuihin käsiksi.

Flow

Ehdin jo kirjoittaa monta erilaista sanaa, kuten ”aikaansaaminen” tai ”toteuttaminen” ja niin edespäin. Ja kyllä, mä haluan niitäkin tälle viikolle. Eniten kuitenkin haluaisin, että ne asiat, joita toteutan ja saan aikaan, virtaisivat paperille tai ruudulle tai yleisölle luontevasti ja hyvällä vireellä.

Jotta se olisi mahdollista, niin mä tarvitsen tarpeeksi energiaa (fiksua ruokailua ja riittävästi vettä, tarpeeksi unta ja lepoa, Pilatesta) sekä selkeitä raameja. Siihen Hello Ruby -lainaukseen palatakseni: kunhan mä työstän niitä asioita tarpeeksi pieni ongelma kerrallaan, niin flow löytyy todennäköisemmin, koska mä en hukkaa kapasiteettiani ongelman koosta ahdistumiseen.

Ja lisäksi mun täytyy muistaa pysähtyä riittävän usein kysymään itseltäni, että onko tämä nyt just se ongelma, jota mun on tällä hetkellä kaikkein tärkeintä ratkoa. Sekin tukee flow’ta – ja lisäksi se tukee sitä, että mä en tuhlaa energiaani sivuseikkoihin.

Tällä lähdetään tulevaan viikkoon. Miltä sinun pysähtymisesi näyttäisi? Mistä tulet, missä olet, mitä kohti? Tervetuloa pohtimaan kommentteihin! Tai jos mun pysähtymiseni herätti ajatuksia, tunteita tai omakohtaisia kokemuksia, niin niitäkin saa jakaa kommenteissa!

Lupa olla minä -blogin kommentointipolitiikka on, että kirjoitetaan itseä ja toisia kunnioittavasti. Kysellä saa ja pohtia, neuvomista ja kritisointia toivon välttämään ellei joku sitä erikseen itselleen pyydä. Jokainen on vastuussa omista ajatuksistaan ja tunteistaan, niin täällä kuin arjessakin. <3

Perjantain pysähtyminen 76: Tavallaan lompsis

Tällä kertaa kokeillaanpas vähän eri kysymyksillä.

Ensin reflektion hengessä: Mikä toimi, ja mitä voisi kokeilla ensi kerralla?

Mikä toimi:

Itseni kuuntelu. Lepääminen heti, kun on levon tarve. Armollisuus itselle. Ystävien kanssa keskustelu. Odotusten uudelleen kalibroiminen vastaamaan sitä, mihin pystyn. Sherlock Holmes -leffojen katsominen. (Nimenomaan siis RDJ-versioiden, BC-Sherlockiin en ota kantaa.) Veden juominen. Asioiden avaaminen muistikirjaan. Releasing.

Mitä voisi kokeilla ensi viikolla?

Lisää veden juomista. (Vesipullo koko ajan hollilla.) Kahvin sijaan jotain muuta. Tai kofeiinitonta kahvia?

Joogailua. Tällä viikolla tuntui siltä, että jos ryhdyn joogaamaan niin hajoan toimintakyvyttömäksi mössöksi, ja todennäköisesti ihan niin ei olisi kuitenkaan tapahtunut.

Pyykkien viikkausta ja muuta kotihommaan ikäänkuin meditaationa. Yllättävän nopeasti viikkautui yksi IKEA-kassillinen pyykkiä, kun jokaiselle vaatteelle sanoi viikatessa pienen kiitoksen.

Nukkumaan menemistä ajoissa. Ehkä jos aloittaisi iltarutiinin siinä kohtaa kun tulee puhelimesta muutenkin muistutus?

Mitä haluan muistaa tältä viikolta?

Lapsilla alkoi loma. Ja kyllä, taidamme olla kaikki loman tarpeessa. (Mitä ikinä yrittäjän loma sitten tarkoittaakaan.) Kaksi päivää ollaan löllöilty kotona pyjamat päällä, muksut on rakentaneet legoilla ja katsoneet telkkaria ja ollaan otettu ihan puhtaasti ei-kiirettä-mihinkään -meiningillä. Lomalla ehtii tehdäkin juttuja, nyt alkuun vaan ollaan eikä yritetäkään ehtiä. Samalla saa itse otettua rauhallisemmin.

Oman jaksamisen osalta oli sellainen kapea-silta-ison-rotkon-yli -meininki: kun menee hitaasti ja huolellisesti, niin pääsee kyllä tavoitteeseen, mutta kiireellä ja mesoamisella tulee vain enemmän vahinkoa kuin hyötyä.

Asioiden näkeminen ja hyväksyminen on paljon helpompaa silloin kun tilanne ei ole päällä. Ennen juhannusta selvisi syksylle yksi työkuvio, ja sen tuoman ilon ja helpotuksen myötä on tullut punnittua myös tätä kulunutta vuotta ja oman yrityksen ensimmäistä pätkää. Ja vasta nyt näkee ja huomaa, että eri tavallahan se on mennyt kuin mitä ajatteli. Ei ihme, että juhannuksen jälkeen tarvitsi lepoa, kun käytännössä koko alkuvuoden stressi alkoi purkautua.

Ja samaan aikaan kiitollisuus siitä, että on saanut tämän ekan vuoden (tai no, kolme kvartaalia) tehdä näitä juttuja just näin. Vaikka menikin eri tavalla kuin ajattelin. Jos kevät olisi ollut erilainen, niin syksynkin kuviot olisivat ehkä näyttäneet toiselta. Eli toisaalta asiat menevät niinkuin ne menevät, ja hyvä niin.

Ja Yhdysvaltojen korkeimman oikeuden määräys tasa-arvoisen avioliiton ulottamisesta kaikkiin osavaltioihin oli hieno juttu. Palanen kerrallaan tämä maailma rakentuu kohti sellaista aikaa, jolloin kaikkia ihmisiä kunnioitetaan tasavertaisesti. Hyvä niin.

Mitä ominaisuuksia haluan ensi viikolle:

Lempeyttä
Lepoa
Irti päästämistä
Tekemisen meininkiä
Perspektiiviä
Läsnäoloa
Kiitollisuutta
Pysähtymistä
Iloisia yllätyksiä
Selkeyttä
Helppoutta

Tällä viikolla nämä kaikki voisivat löytyä sen irti päästämisen kautta. Se toimi viime viikolla valtavan hyvin, joten sitä lisää tälle viikolle. Voinko vain antaa tämän olla näin? Voinko antaa sen olla samaan aikaan sekä että? Ja niin edespäin.

Miten sinä pysähtyisit?

Perjantain pysähtyminen 68: Jaksamista ja jonglöörausta

Vappuviikonvaihteessa torstai tuntui perjantailta ja perjantai tuntui sunnuntailta. Tämän aika-avaruussilmukan ansiosta nyt vasta on tarpeeksi vakaa käsitys siitä, että mikä päivä on.

Mistä tulen?

Tälle viikolle nostetta toivat:

– innostavat uudet työjutut ja edellisten eteneminen

– seurustelun 10-vuotisvuosipäivä puolison kanssa, ja kyseisen vuosipäivän juhlistaminen skumpalla, illallisella ja keikalla

– ystävien näkeminen viikon mittaan.

Erityisen ilahduttavaa oli, kun esikoistaan odottava ystäväpariskunta tuli käymään, ja lähtiessään veivät kiitollisina mukanaan meiltä tarpeettomaksi jääneitä vauvantarvikkeita. Heiltä lyheni todo-lista, meille tuli lisää tilaa, eikä kenenkään tarvinnut käyttää aikaa nettikirppisten koluamiseen tai ilmoitusten tekemiseen. Win!

– huomasin, että tiskikoneen tyhjentämiseen keskittyminen auttaa pitämään keittiön noin ylipäänsä siistinä: kun koneessa on aina tilaa likaisille astioille, ne on helpompi laittaa suoraan koneeseen ja käynnistää kone heti kun se on täynnä. Tämän ansiosta meidän keittiö on ollut epätavallisen hyvässä järjestyksessä koko viikon.

– oivallus siitä, että kahden tunnin tirsat korvatulpat päässä kompensoivat ainakin viisi tuntia normaalia yöunta.

(Normaali = joku kuorsaa, toinen potkii unissaan seinää viereisessä huoneessa, kolmas kiipeää viimeistään aamukolmelta kainaloon jatkamaan uniaan ja pyörii ja myllää ja kikattelee unissaan siinä vieressä.)

Tällä viikolla virettä laskivat

– työsuunnitelmien lykkääntyminen.

Kuvittelin, että kun sain yhden palasen eteenpäin, niin saisin toteutettua sen kyseisen suunnitelman tässä verkkokauppauudistuksen myötä samalla, mutta siihen ei riitä nyt raha eikä aika. Lisäksi kaksikin alustavasti speksailtua proggista siirtyy ilmeisesti määrittelemättömän ajan päähän minusta riippumattomista syistä. Näiden hyväksymiseen on kulunut energiaa.

– kapasiteetin rajat.

Skarppasin kaikenlaisia asioita koko viikon, joten torstai-iltana (eli mun aika-avaruussilmukassa perjantaina) vapun kunniaksi valvottiin puolison kanssa puolilleöin, syötiin herkkuja ja katsottiin stand-uppia. Vappupäivänä lapset herättivät ennen seitsemää, ja oli mun vuoroni herätä lasten kanssa. Siinä muutaman yön univajeessa ja sokerikrapulassa yllämainitut työjuttujen lykkääntymiset (joiden kanssa en ollut ihan vielä päässyt siihen hyväksymisvaiheeseen asti) tuntuivat ihan ylitsepääsemättömiltä.

Tälle viikolle toivoin pysähtymisiä.

Jonkin verran harrastin niitä, erityisesti illalla ennen nukkumaanmenoa – ehkä sen takia näinkin aika veikeitä unia. (Yhdessä unessa heilastelin jonkun tyypin kanssa, joka olikin naamoitumistaitoinen matelija-alien, ja heti sen jälkeen olin Indiana Jonesin kanssa pelastamassa jotain ihmistä eläintarhasta, jossa tämä oli mm. Tai Chi -ninjojen vankina.)

Lisäksi pysähtyminen toimi loistavasti myös tuohon yllämainittuun ”aaagh kaikki on ihan päin honkia eikä mistään tule mitään” -väsykriisiin vappupäivänä. Tätä lisää.

Missä olen?

Keho näyttää flunssan merkkejä, mikä ei ole yllättävää, koskapa kapasiteetti tuli vedettyä aika kalkkiviivoille tällä viikolla.

Mikä kehoa huolestuttaa? Se, että tuleeko nukuttua levättyä riittävästi, kun hommaa on seuraavalle parille viikolle aika lailla.

Mikä kehoa innostaa? No niiden hommien tekeminen. On kiitollista, että saa viettää päivänsä tehden inspiroivia juttuja, jotka kaiken hyvän lisäksi vielä vievät yritystoimintaakin eteenpäin.

Tunteet… no niin no. Esikoisen aamulla laukaisema ”äitiii, mikset sä koskaan tekis niinkuin mä pyydän!!” osuu aika arkaan hermoon, vaikka virkeillä ja levänneillä aivoilla tietäisinkin, että mä ihan varmasti teen ”koskaan” niinkuin hän pyytää. Usein vielä näen ihan ekstravaivaakin sen eteen, että saatais keksittyä joku ratkaisu, joka sopii kaikille.

Sillä ”mikset sä koskaan” lapsi epäilemättä kuvailee ihan vain omaa turhautumistaan siitä, että äiti välillä istuu aika pitkään kahvikupin kanssa, vaikka hän jo ikuisuus sitten pyysi, että voitaisko leikkiä poneilla. Mä tiedän tämän kaiken.

Ja silti se riittämättömyyden tunne osuu kohdalle: lapseni haluaa leikkiä mun kanssa, ja mulla ei yksinkertaisesti nyt riitä paukut muuhun kuin tähän kahvikuppiin. Ja se on kauheaa, koska totta kai mun tehtäväni on huolehtia siitä, että lapsi ei joudu kärsimään siitä, etten mä osaa pitää itsestäni tämän parempaa huolta. Ja milloin sitä huolta sitten pitää, kun työpäivinä haluan tehdä töitä ja vapaapäivinä haluan olla lasten kanssa ja kun lapset on nukkumassa niin moi vaan, puolisoni jonka kanssa meillä oli se 10-vuotispäiväkin tässä äsken, katsotaanko vaikka hömppää telkkarista.

Niin jos mä otan itselleni sitä omaa aikaa, niin ei ihme, jos lapselle (erityisesti ekstrovertille isommalle) tulee sellainen fiilis, että mikset sä koskaan leiki mun kanssa. Kun oikeasti se tarkoittaa ”mikset sä koskaan leiki mun kanssa tarpeeksi”. Ja kun hänen ”tarpeeksi” ja mun ”tarpeeksi” on aika eri kohdissa siinä yhdessä vietetyn ajan mittarilla, ihan jo siksikin että mua kuluttaa ylipäänsä toisten ihmisten kanssa oleminen siinä missä häntä se ravitsee, niin… Siinähän sitä ollaan.

Ja oikeastaan sellaisia ajatuksiakin on. Että miten sitä saisi jotenkin kapasiteettia tankattua niin, että
a) hommat tulisivat tehtyä,
b) lapset tulisivat huomioitua ja saisivat äitiaikaa,
c) vastuu lapsista ja huushollista ei kaatuisi liikaa myöskään puolison niskaan, koska hänellä on ihan samalla tavalla rajallinen kapasiteetti kuin mulla, ja
d) että löytyisi joku systeemi, joka olisi sillä tavalla kestävä, että aina ei tarvitsisi mennä pohjaraapaisun ja tyhjän tankin kautta.

Tämän kevään mä olen jotenkin tosi vahvasti keskittynyt siihen, että kapasiteetti riittää ja on hyvä fiilis. Ehdin jo ajatella, että tänä keväänä olisi kriisi jo vältetty. Valppaana piti olla nytkin, että tästä vapun väsykriisistä ei tullut sen suurempaa burnouttia, joten selvästi tarttee olla vieläkin tietoisen huolellinen siinä, että ensisijaisesti mun tehtävä on huolehtia omasta itsestäni, koska muuten ei homma toimi.

Mitä kohti?

Ominaisuuksia, joita haluan tälle viikolle:

rauha, ilo, energia, iloiset yllätykset, luottamus, kiitollisuus, yhteys, vakaus, tasapaino, merkitys, resist nothing, armollisuus, inspiraatio.

Joskus luin jonkun e-kirjan aiheesta ”näin pysyt järjissäsi kun sinulla on oma yritys, pienet lapset ja koti kontollasi”. Siinä oli ajatus siitä, että usein haikaillaan tasapainoa, mutta tasapaino on sillä tavalla saavuttamaton käsite, että on käytännöllisempää puhua jonglööraamisesta. Että aina silloin tällöin pitää napata joku pallo ja heittää se takaisin radalleen, mutta suurimmaksi osaksi aikaa asiat kulkevat omalla painollaan ja niitä tarvitsee vain tsekata tasaisin väliajoin.

Jonglöörausta

Ja toinen ajatus, josta kirjoitin joskus uutiskirjeenkin, on se, että riittävän hyvä löytyy alariman ja yläriman välistä. Alarima on se, mitä minimissään tarvitaan, jotta systeemi pyörii. Alarima on se, että lapsilla on edes jotain suht puhdasta ja ehjää päällänsä, että pöydässä on jotain sellaista ruokaa, josta saa energiaa eikä sairastu, että itse saa sen verran unta ja ruokaa ja vettä ja liikettä että keho kykenee päivittäisiin tehtäviin.

Ylärima on taas se ideaali, joka antaa inspiraatiota mutta johon ei kuulukaan osua joka päivä kaikkien osa-alueiden osalta. Ylärima-päivänä kaikki menee putkeen, kaikilla on kauniit ja yhteen sointuvat vaatteet, rutiinit sujuvat ja missään ei ole viikkaamattomia pyykkejä tai maksamattomia laskuja tai eineksiä. Ylärima on sitä, että vuorokaudessa on kolme tuntia meditaatioon, kahdeksan tuntia nukkumiseen, seitsemän työntekoon, viisi lasten kanssa touhuamiseen ja tunti kiireettömiin paikasta toiseen siirtymiin, ja sitten jossain välissä ehtii syödä ja pestä pyykit ja siivota ja niin edespäin.

Niin ehkä se jonglööraus voisi nyt, tämän viikon osalta, mulle tarkoittaa sitä, että mä joka päivä tsekkaisin vaikka siinä aamupysähtymisen yhteydessä, että onko joku osa elämästä lipsahtanut alariman alle monena päivänä putkeen, ja keskittyisin tietoisesti niihin sen päivän ajan.

Niinkuin esimerkiksi jos huomaa, että pari päivää on lasten kanssa touhuamisen osalta mennyt sellaisella ”äiti juo rakas hetken vielä kahvia” -meiningillä, niin ottaisi ihan asiakseen, että nyt tarttee käyttää energiaa siihen. Tai mä päätin, että tämän vappuviikonlopun ajan en tee töitä, jotta energiaa jää muuhunkin.

Se tarkoittaa, että pitää oikeasti suostua siihen alarimaankin. Että jos töiden puolesta en saa viikossa mitenkään inhimillisesti kasaan sitä uutta ideaa, niin sitten en tee sitä nyt, ja toteutan sen eri tavalla. Tai jos flunssa hidastaa jumppahaasteen etenemistä, niin sitten on niin, ja sitten jatkan sitä kunhan saan flunssan laantumaan lepäämällä ja vähentämällä taas sokeria.

Miltä sun pysähtyminen näyttäisi? Saa käydä kommenteissa pohtimassa, vaikkei olisikaan perjantai!

Miten Lupa olla minä -valmennus toimii oppimisen työkaluna?

Valmennusta löytyy nykyään vaikka minkälaista. Eri suuntauksilla on yhtäläisyyksiä, ja niillä on eroja. Toivon, että tästä tekstistä on sinulle apua, jos pohdit, onko valmennus minun kanssani sinulle sopiva tapa etsiä ratkaisuja oman hyvinvoinnin ja vanhemmuuden kysymyksiin  ja ongelmiin.

Lupa olla minä -valmennus oppimisen työkaluna

Koska olen oppimisen asiantuntija, valmennus perustuu nimenomaan oppimisen näkökulmaan: ensin oivalluksiin siitä, miten asiat voisi tehdä paremmin, ja sitten niiden oivallusten käytännön harjoitteluun, jotta niistä tulee luontevia taitoja.

Teoriapohja, johon valmennusnäkemykseni perustuu, on näkemys kokemuksellisesta oppimisesta.

Erityisesti epämuodollisissa (eli koulun ulkopuolisissa) oppimistilanteissa oppiminen on hedelmällisintä silloin, kun se pohjautuu oppijan omaan konkreettiseen kokemukseen. Jokainen on oman tilanteensa asiantuntija, ja opettajan tai valmentajan tärkeä tehtävä on ohjata oppijaa tutkimaan sitä omaa tilannettaan kyseenalaistaen ja monesta näkökulmasta.

Sosiokulttuurinen oppimisnäkemys, jonka osa-alue kokemuksellinen oppiminen on, puolestaan perustuu siihen ajatukseen, että oppiminen tapahtuu vuorovaikutuksessa toisten kanssa. Itse ajattelen, että valmentajan tehtävä on olla se ”toinen”, jonka kanssa oppimista synnyttävä vuorovaikutus tapahtuu. Kun valmennettava selittää omaa tilannettaan minulle eri näkökulmista, hän tulee huomanneeksi asioita, jotka ovat aiemmin jääneet huomaamatta, ja se puolestaan avaa oivalluksia.

Valmentamisen keskeinen ajatus on se, että valmennettavalla on tavoite, jota kohti valmennuksessa edetään. Valmennuksen tehokkuutta voi arvioida tuon tavoitteen toteutumisen pohjalta. Valmennusnäkemykseeni on vaikuttanut esimerkiksi Appreciative Coaching -suuntaus, joka perustuu positiivisen psykologian tutkimukseen.

Appreciative Coaching -ajattelussa tavoitteenasettelu tehdään ongelmien sijaan ensisijaisesti siitä, mikä innostaa, inspiroi ja toimii jo hyvin. Niistä toimivista tilanteista etsitään toimintamalleja, ajatuksia ja systeemejä, ja niitä sovelletaan tilanteisiin, joihin halutaan ratkaisuja.

Kaikenlaiset tunteet, ajatukset ja kokemukset voivat olla läsnä valmennuskokemuksessa. Minun tehtäväni valmentajana on olla niille tunteille, ajatuksille ja kokemuksille läsnä – ja samalla pitää keskustelu valmennustavoitteen suuntaisena, jotta edistymistä voi tapahtua.

Sekä kokemuksellisen oppimisen että valmennuksen näkökulmissa keskeistä on se, että valmennettava eli oppija on itse vastuussa omasta oppimisestaan, tavoitteensa saavuttamisesta, ja valmennuksessa myös toimenpiteiden määrittelyistä. Valmennettava tuo valmennukseen sisällön, enkä minä valmentajana neuvo valmennettavaa tekemään, uskomaan tai ajattelemaan mitään. Minun vastuullani on ohjata valmennettavaa uusien näkökulmien äärelle niin, että hänen on mahdollista tehdä tehokkaita ja omiin voimavaroihinsa sopivia valintoja, joilla kulkea kohti tavoitetta.

Käytännössä prosessi etenee valmennuksissani seuraavalla tavalla

1. Valmennettavana valitset valmennuskeskustelun myötä itsellesi tavoitetilan eli teeman – miltä haluan, että tilanteeni näyttää tämän valmennuksen jälkeen?

2. Jokaiselle valmennussessiolle valitset keskustelumme myötä osatavoitteen, jota työstämme session aikana.

3. Kysymysten ja keskustelun kautta mietit itsellesi tavoitteen suuntaisia tehtäviä seuraavaan sessioon asti.

4. Ennen seuraavaa sessiota lähetät minulle pohdintojasi kuluneen jakson tehtävistä, ja seuraava sessio käynnistyy niiden purkamisella.

5. Jokaisessa sessiossa arvioit omaa etenemistään suhteessa aloitustilanteeseen ja tavoitteeseen. Jos eteneminen ei ole toivotunlaista, tai jos alussa määritelty tavoitetila tuntuukin muuttuvan, korjausliikkeitä voi tehdä pitkin valmennusjaksoa.

6. Lopuksi saat arvioida omaa edistymistäsi ja tilannettasi, ja miettiä vielä itsellesi jatkotehtäviä valmennuksen jälkeen harjoiteltavaksi.

Haluatko kokeilla, mitä Lupa olla minä -valmennus on käytännössä? Käy vastaamassa kolmeen kysymykseen ja jätä mukaan sähköpostiosoitteesi, niin saat kiitokseksi vastauksistasi ilmaisen puolen tunnin puhelinvalmennuksen. 🙂

Avun pyytämisen sietämätön vaikeus (Kohti tervettä itsekkyyttä 4/5)

Neljäs Kohti tervettä itsekkyyttä -video käsittelee avun pyytämistä. Miksi se on niin vaikeaa, ja mikä siihen voisi auttaa?

Kohti tervettä itsekkyyttä -kurssien lisätiedot täältä. Tai jos olet jo varma siitä, että haluat mukaan, niin verkkokurssin ilmoittautumiseen pääset tästä ja Ipanaisella pidettävälle Helsingin iltakurssille voit ilmoittautua tästä. Kysymyksiä ja ajatuksia voi mielellään jättää kommentteihin! 🙂

Mistä tervettä itsekkyyttä saisi lisää? (Kohti tervettä itsekkyyttä 3/5)

Vielä kuljetaan kohti tervettä itsekkyyttä!

Tämän viikon videoissa pohditaan konkreettisia näkökulmia siihen, miten tervettä itsekkyyttä voisi lisätä omaan elämäänsä. Tässä videossa aiheena on tunnistaminen.

 

Verkkokurssin ja Helsingin iltakurssin ilmoittautuminen on nyt käynnissä verkkokaupassa!

Tästä verkkokurssin ilmoittautumiseen

Tästä Helsingin iltakurssin ilmoittautumiseen

Tai lue lisää kursseista täältä

Aurinkoa viikkoosi!