Takkuja ja niiden selvittämistä

Meillä on kaksi pitkätukkaista lasta. Vanhempi, seiskavee, tykkää nykyään hiusten harjaamisesta, letittämisestä ja laittamisesta, mutta pienempänä hän valitsi mielummin hiusten lyhyeksi leikkaamisen kuin päivittäisen harjaamisen.

Nuorempi (viisvee) on puolestaan viimeisen vuoden ajan vastustanut raivokkaasti sekä hiusten leikkaamista että niiden harjaamista tai laittamista. Hädin tuskin hiusten pesun jälkeen on saanut selvittää, aina ei silloinkaan. No, omapahan on päänsä.

Takkuja setvimään

Tällä viikolla sitten kävi useampaan kertaan niin, että kuopuksen hiusten takut alkoivat haitata arkielämää. Isi silitti hiuksia ja osui kipeästi takkuun, tai lapsi halasi mua ja hiukset jäi kiinni mun neuletakin nappiin. Niin tällä viikolla on sitten harjattu hiuksia enemmänkin.

Ensimmäinen harjauskerta pitkään aikaan oli aikamoista tuskaa. Mä harjasin niin hellästi ja latvasta alkaen kuin osasin, ja lapsi ulvoi herkän päänahkansa kanssa että sattuu!!! No, saatiin takkupesä lopulta selväksi niin, että harjaaminen onnistui.

Tänään sitten huomattiin taas, että onhan sinne ilmestynyt pari uutta takkua, koska lapsen hiuslaatu + tuulinen päivä + lippis = paljon takkupotentiaalia. Ja tällä kertaa lapsi itse ehdotti, että voidaanko harjata hiukset ennen nukkumaanmenoa (epäilen tätä osittain ”en halua vielä mennä nukkumaan” -strategiaksi, mutta sellaisenakin se sopi mulle ihan mainiosti).

Harjattiin taas varovasti, ja ihasteltiin molemmat sitä, miten helposti tällä kertaa onnistuu harjaaminen kun on vain parin päivän takut. Lapsi itse ehdotti, että voitais vaikka joka päivä harjata hiukset. Halusi myös hiuksensa yöksi letille (tätä ei ole tapahtunut aikoihin) kun kerroin, että letillä ollessa hiukset ei mene niin helposti takkuun.

Oma on päänsä

Tämä tilanne oli mulle merkityksellinen kahdesta syystä.

Ensinnäkin se toi mulle itselleni toivoa siitä, että kun annan lapsen itse päättää omista hiuksistaan (sellaisen jatkuvan ”eikun nyt ihan oikeasti täytyy harjata ne hiukset” -jankkaamisen sijasta), niin hän kyllä jossain vaiheessa löytää itse sen kohdan, jossa hän kaipaa sitä hiusten harjausta. Se kohta tuli tällä viikolla.

Mitä enemmän annan lapsen päättää sellaisista asioista, jotka eivät oikeastaan minua liikuta muuten kuin sellaisen ”näin PITÄISI olla” -ajatuksen tasolla, sitä paremmin hänen autonomian ja valinnan tarpeensa täyttyvät. Silloin hänen ei tarvitse pyrkiä täyttämään niitä sillä, että kaikkiin minun pyyntöihini vastataan periaatteesta EI.

Tunteetkin menevät takkuun

Toinen syy, miksi tämä tilanne oli merkityksellinen, on vertauskuvallisempi.

Tunteet ja tarpeetkin menevät nimittäin päivän ja viikon ja elämän mittaan takkuun. Mitä ruuhkaisampi elämä, sitä enemmän on takkupotentiaalia.

Jos ne takut setvii esimerkiksi kerran kuussa, niin siitä tulee helposti itkua ja huutoa ja kiukkua ja syvään juurtunut ajatus, että takkujen setviminen on vihoviimeistä, voinko vain leikata jotain pois ettei tarvitsisi.

Sitävastoin jos niiden takkujen setvimiseen ottaa muutaman minuutin aamulla ja muutaman minuutin illalla – pysähtyy kuulostelemaan itseään ja huomaamaan, miltä tuntuu ja mitä tarvitsen – niin sellaisia pahoja monsteritakkuja tulee harvemmin.

Ja jos koko pää on yksi takkupesä, niin toki viisi tai kymmenen minuuttia päivässä ei vielä yhden päivän urotekona saa ihmeitä aikaan. Mutta viikon jälkeen, kahden viikon, kuukauden jälkeen takkujen setviminen on jo paljon helpompaa.

Reilun viikon päästä julkaisen Lupa olla minän ensimmäisen meditaatiopaketin. Siihen kuuluu viisi meditaatiotallennetta, jotka ovat kaikki kestoltaan alle vartin. Ne on suunniteltu nimenomaan sellaiseen päivittäiseen omien tunteiden ja tarpeiden äärelle pysähtymiseen, joka auttaa tekemään tunnetakkujen setvimisestä helpompaa myös ruuhka-arjessa. 

Tilaamalla Kärsivällisempi aamu -minikurssin liityt Lupa olla minä -kirjeen listalle ja saat ensimmäisten joukossa tiedon, kun meditaatiopaketti on verkkokaupassa. ❤️ 

Haluaisitko enemmän kärsivällisyyttä aamuihisi?
Ilmaiseen Kärsivällisempi aamu -minikurssiin kuuluu 18-sivuinen työkirja ja viikon verran sähköposteja, joiden myötä harjoittelet tekemään aamuistasi lempeämpiä, kärsivällisempiä ja mukavampia. Samalla liityt yli tuhannen vanhemmuuden supersankarin seuraan Lupa olla minä -kirjeen tilaajaksi ja saat viikoittain sähköpostiisi inspiraatiota ja vinkkejä itsestä huolehtimiseen, kärsivällisyyteen ja riittävän hyvään vanhemmuuteen. Tervetuloa mukaan. <3

Osuitko ylärimaan?

Onko sinua koskaan nolottanut se, että jokin asia menee liian hyvin? Onko joku kehunut lastesi käytöstä, ja sitten huomasit että rupesitkin selittelemään – ”ei ne aina näin ihania ole, kyllä ne kuule riiteleekin”. Tai ehkä oli vaikea olla läsnä seurassa, jossa muut valittelivat sellaista ongelmaa, joka itsellesi ei oikeastaan tunnu vaikealta?

Miten voikaan olla, että hyvä fiilis, onnellisuus, tyytyväisyys, voi yhtäkkiä vaihtua ahdistukseen tai kiukkuun ilman että mikään olosuhde muuttuu?

Saatoit ehkä osua ylärimaan.

Mikä ylärima on?

Itse opin ylärimasta lukemalla Gay Hendricksin kirjan The Big Leap, jota suosittelen lämpimästi jokaiselle, joka haluaa elämänsä olevan antoisampaa ja hyvinvoivampaa. Voisin tiivistää oman ymmärryksen ja kokemukseni ylärimasta näin:

Meillä on sisäinen termostaatti, joka määrittää sen, millaiseen hyvinvoinnin tasoon olemme tottuneet – tietynlainen hyvinvoinnin mukavuusalue.

Jos yhtäkkiä näyttääkin menevän paremmin, niin meille tulee vaikea, haavoittuvainen, epämukava olo. Voi alkaa hävettää tai nolottaa, saatamme keksiä syitä miksi itse asiassa tämä ei olekaan nyt hyvä asia, tai jotenkin muuten alamme alitajuisesti sabotoida omaa hyvinvointiamme.

Jatkamme tätä, kunnes palaamme takaisin termostaatin hyväksymälle hyvinvoinnin tasolle, tai kunnes tiedostamme yläriman ja tietoisesti puramme sitä.

Termostaattia voi säätää opettelemalla huomaamaan ja hyväksymään niitä hetkiä, kun asiat ovat ihanasti ja tarpeemme täyttyvät. (Esimerkiksi viime viikon blogitekstin tyyppisillä harjoituksilla.)

Oliko se liian hyvää ollakseen totta?

Kun osumme ylärimaan esimerkiksi rakkauden tai työn osalta, saatamme reagoida siihen niin, että löydämme ongelmia samalta elämänalueelta. Ihana, inspiroiva työprojekti alkaakin tuntua valjulta tai ahdistavalta, koska täytyyhän siinä nyt joku ongelma olla. Ihana loma tai vuosipäivän juhlistus perheen tai puolison kanssa kääntyy riidaksi.

Tai sitten olemme ihan tyytyväisiä siihen hyvin sujuvaan elämänalueeseen, mutta jostain älyttömästä syystä Lapsille Iskee Joku Vaihe. Tai sairastun. Tai jotain muuta sellaista tapahtuu, että pääsemme sanomaan maagiset sanat ”no, se olikin liian hyvää ollakseen totta”.

Ja tottakai – elämä menee niin, että joskus on ihanaa ja tarpeet täyttyy, ja joskus tulee vastoinkäymisiä ja tarpeet eivät täyty. Aina se ei liity mihinkään alitajuiseen sabotoimiseen.

Mutta silloin kun jollain elämänalueella menee tosi hyvin, niin meidän on valtavan helppoa suunnata huomiomme siihen, että jossain täytyy olla jotain pielessä. Tai jos emme keksi mikä olisi pielessä, niin ainakin löydämme miljoona syytä miksi juuri me olemme ihan väärä ihminen kokemaan jotain näin ihanaa.

Tai kieltäydymme kutsusta, haasteesta, kiitoksista tai tunnustuksesta koska enhän minä, ne on ihan eri ihmiset jotka noin ihania asioita kokee, miksi kukaan minut sinne haluaisi, ja niin edespäin. Käännämme innostuksen peloksi, kiitollisuuden häpeäksi, mahdollisuudet riskeiksi.

Mistä yläriman tunnistaa?

Usein tunnistan oman ylärimani käytöksestä.

Alan kritisoida – joko itseäni tai toisia. Otan konfliktit Valtavan Henkilökohtaisesti vaikka tavallisesti tietäisinkin, että sekä minulla että toisella on oikeat ja tärkeät tarpeet toiminnan taustalla. Keksin ideoita ja ammun ne samantien alas. Kun työjutut sujuvat hyvin, jumitan vapaahetkinäni sosiaaliseen mediaan sen sijaan että tekisin jotain hoitavaa ja palauttavaa.

Kodin siisteys ja järjestys tekevät minulle hyvää, ja silti siivoaminen tapahtuu useimmiten kiukkusiivoamalla, koska minun on vaikea antaa itselleni lupa siihen, että työn ja rakkauden lisäksi myös koti voisi tuoda iloa ja onnellisuutta. Sitävastoin jos kiukuttaa jo valmiiksi, niin voin antaa itselleni luvan siihen, että edes koti saa olla järjestyksessä.

Joskus yläriman tunnistaa hetkessä, esimerkiksi silloin kun joku läheinen ja rakas ihminen kertoo arvostavansa minua tai olevansa kiitollinen jostain tekemästäni asiasta. Kiitollisuuden ja ilon ja rakkauden kuplimiseen liittyy silloin myös jotain ristiriitaista, noloutta tai haavoittuvuutta tai pelkoa.

Toinen selkeä yläriman oire, jonka tunnistan usein jo heti tilanteessa, on välttely ja lykkääminen.

Jos tiedän, että haluan tehdä jotain ihanaa ja arvokasta, ja tiedän osaavani sen, niin ylärima saa minut joko jumittumaan puoleksi tunniksi sosiaaliseen mediaan tai johonkin sijaistoimintoon.

Viisivuotiaalla kuopuksella huomaan joskus yläriman helähtävän silloin, kun hän on aivan pakahtumaisillaan ilosta tai onnesta – ja silloin hän alkaa väännellä naamaa, kertoa pissakakkavitsejä ruokapöydässä, nimitellä, töniä tai päristää kielellä toisia naamaan. (Esikoiselta en yläriman reaktioita tunnista, toki hänen kohdallaan en ole niitä samalla tavalla tarkkaillutkaan. Joko hänellä on ihan eri ylärimareaktiot kuin minulla, tai sitten hän on äitiään parempi pärjäämään ylärimojen kanssa. <3 )

Mitä ylärimalle voi tehdä?

Ylärimaa voi purkaa monella eri tavalla. Tärkein vaihe jokaisessa tavassa on se, että huomaa: aha, nyt tämä ihana ja myönteinen asia herättää minussa tällaisia negatiivisia tunteita tai ei-rakentavaa käytöstä – voisiko kyseessä olla ylärima?

Sen jälkeen on tärkeää pysähtyä ja kuunnella niitä erilaisia tunteita, joita itsessä tämän myönteisen asian äärellä herää. Iloa, kiitollisuutta, yllätystä – ja ehkä myös pelkoa, epävarmuutta, suruakin? Mitä paremmin pystyn olemaan itselleni ja omille tunteilleni läsnä yläriman iskiessä, sitä todennäköisemmin ylärima alkaa sulaa. Itse-empatian harjoittelu on äärimmäisen hyödyllistä myös ylärimatilanteita silmälläpitäen.

Seuraavaksi tulee kysymys, joka voi tuntua epäloogiselta:

Voinko antaa itselleni luvan siihen, että elämä saisi [tämän asian] osalta olla näin ihanaa?

Kysymys voi tuntua epäloogiselta siksi, että kukapa meistä ei haluaisi, että elämä olisi ihanampaa. Vaan suosittelen kokeilemaan – kun tämän kysyy itseltään, niin vastaus saattaa olla häkellyttävänkin ristiriitainen. Toisaalta joo, ja sitten toisaalta entäs jos meneekin hyvin, niin mitä siitä sitten seuraa?

Ja mikä tahansa vastaus itsestä siihen herääkään, niin palataan takaisin omien tunteiden ja tarpeiden hyväksyvään kuunteluun. Saattaa olla, että tämän ihanan asian myötä minussa herää esimerkiksi turvan, hyväksynnän, tai ennakoitavuuden tarpeita – ja nekin on tärkeä ottaa hyväksyvästi vastaan.

Kirjassaan Hendricks antaa vielä toisen loistavan kysymyksen, jonka voi kysyä itseltään siinä kohtaa, kun omat tunteet, sekä miellyttävät että epämiellyttävät ovat tulleet kuulluiksi.

Mikä on se uusi ja ihana, joka tässä [myönteisessä asiassa] yrittää tulla maailmaan?

Se voi olla vaikkapa nähdyksi tuleminen, inspiraatio, yhteys ja rakkaus. Kun syvennyn siihen uuteen ja ihanaan, niin ylärima alkaa sulaa pois kuin itsestään.

Itselläni yläriman kilauttaa usein se, jos jotkut pitkään vajaalla olleet tarpeeni olisivatkin täyttymässä. Jos yhtäkkiä tunnenkin vaikkapa olevani turvassa ja rakastettu, ja se on samaan aikaan ihanaa ja tosi epätavallista, niin voi olla tosi vaikea olla omissa nahoissaan. Jos joku tarve on ollut pitkään vajaalla, ja olen tottunut toimimaan siitä huolimatta, niin yhtäkkiä sen tarpeen täyttyminen vetääkin koko pakan sekaisin. Se voi tuntua haavoittuvalta, tai nostaa pintaan muita sellaisia tarpeita, joiden luulin itse asiassa jo täyttyneen.

Ylärimojen purkaminen voi tapahtua yhtäkkiä, tai se voi tapahtua pikkuhiljaa. Hiljalleen sitä voi harjoitella esimerkiksi niin, että päivittäin etsii elämästään asioita, joista on kiitollinen ja joissa tarpeeni jo täyttyvät. Silloin totun siihen, että elämässäni saa olla ihania hetkiä, joissa minulla on hyvä olla. Silloin myös huomaan niitä ihania hetkiä yhä paremmin, joten ylärima ei ehdi tulla ihan niin puskista.

Ja aina sitten kun ylärima iskee jossain kohtaa, niin sen voi työstää pois heti kun sen huomaa. Voinko antaa elämäni olla tässäkin kohtaa näin ihanaa? Ja mikä on se uusi ja ihana, joka nyt haluaa tulla maailmaan?

Pysähtyminen 141: En ole kaktus

Mistä tulen?

Yh-arkea jatkui vielä tällä viikolla, ja puoliso palasi ihan vasta kotiin. Tämä oli ihan hyvä ajoitus, koska kaikilla alkoi olla jo aikamoinen ikävä ja sen myötä aika kova väsymys. Toisaalta oli myös ihan hyvä boot camp itselle siitä, että ne omat tarpeet täytyy ihan oikeasti laittaa keskiöön ensin, koska muuten ei irtoa enää mitään, ainakaan meikäläisestä. Ei tullut mieleenkään esim. tinkiä syömisestä tai yöunesta, tai muuta sellaista mikä joskus muinoin olisi kulkenut käsi kädessä stressaavan arjen kanssa.

Huomasin jopa, että liikkuminen auttaa jaksamaan. Tämä tulee shokkina ei-yhtään-kenellekään, tiedän, ja silti vasta nyt tuli sellainen tilanne, että ihan oikeasti tarttee jumpata jotta jaksaa. Tai veivata kahvakuulaa, mutta silti. Tuli kaiveltua myös tunnepuolen pohjamutia, koska mitäpä sitä muuta tekisi kun on arki-iltana saanut lapset nukkumaan eikä kiinnosta viikata pyykkiä. (Toiset harrastaa käsitöitä tai liikuntaa, mä harrastan oman navan kaivelua. Huvinsa kullakin. ? )

Ja kun sitten puoliso tuli kotiin, niin huomasi, miten paljon olin kuitenkin kantanut huomaamattani jännityksiä kropassa. Kaikesta meditaatiosta ja rentoutumisesta huolimatta olin näköjään ollut puolitoista viikkoa jatkuvassa kevyessä jännitystilassa, joka rentoutui vasta kun puoliso palasi. Ehkä se liittyi yhden aikuisen arkeen (jonkun sellaisen ajatuksen kautta, että ”jos mä rentoudun kokonaan niin sitten nukahdan enkä herää jos lapset tarvitsee mua”), ehkä se liittyi ylipäänsä siihen että toinen on kaukana ja jos jotain sattuu niin mä en voi tehdä mitään (ikäänkuin mä voisin tehdä mitään jos jotain sattuu kotimaan kamaralla, mutta eihän nää ikinä oo rationaalisia). Tai joku muu jännitys, en tiedä. Nyt se alkaa hiljalleen purkautua kehosta.

Vaan ihan kiva viikko, jos ei huomioi sitä, että olin jatkuvasti myöhässä omista aikatauluistani ja koko ajan väsytti. ? Kaikki saatiin syötyä ja nukuttua ja välillä ulkoiltuakin, ketään ei tarvinnut käyttää tikattavana lasaretissa eikä mitään mennyt vakuutukseen. Enkä palanut loppuun. Katsoisin että tavoitteisiin päästiin ihan mukavasti.

Missä olen?

Keho tykkää kovasti kahvakuulailusta, ja ehkä kaipaisi sen lisäksi vähän venyttelyä. Vettä voisi aina juoda lisää, tänään se onnistui vähän paremmin kuin viimeiset pari päivää. Olen löytänyt täydellisen aamiaisen (itsetehty uunissa paahdettu mysli, jossa on kaurahiutaleita, hirssiä, erilaisia siemeniä ja pähkinöitä sekä mausteita – viimeisimpään satsiin laitoin kanelia, muskottia, inkivääriä ja neilikkaa pumpkin spice -hengessä), joka pitää kylläisenä pitkälle iltapäivään, joten verensokeri on paremmissa kantimissa kuin pitkään aikaan. Hartiaosasto kerää jännityksiä opettaessa – edelleen mä kannan vastuuta jostain, en tiedä mistä. Lisää tietoisuutta ja hyväksymistä hartioihin, kiitos.

Tunteet on aika hyvällä hyrinällä. Tulin äsken dialogiryhmästä, jossa käsiteltiin U-prosessia eli presencingiä, ja sen myötä on pinnassa innostusta ja kiitollisuutta ja uteliaisuutta ja läsnäoloa. Muutamasta laiminlyödystä hommasta on turhautuminen ja häpeä, ja osasin pyytää niihin apua. (Siitä miljoona onnistumispistettä!! Hurraa!!) Loppuviikon työkuviot vähän jännittää aikataulujen puolesta, ja sitten taas toisaalta sen alla on kuitenkin rauha siitä, että mun ei tarvitse keksiä pyörää uudestaan vaan tehdä sitä mitä osaan.

Ajatukset… Huomaan, että paljon on ajatuksia kohti uutta. Niiden kannoilla tulee ääni, joka varoittaa innostumasta uusista jutuista kun on miljoona muutakin asiaa kesken, ja se on tavallaan ihan relevantti ajatus. Vaan tää tuntuu ehkä erilaiselta. Tämä vire on sellainen, että sen uuden voisi antaa nousta siitä, mitä on jo olemassa tai tuloillaan tai itämässä, eikä välttämättä niin, että keksii tyhjästä jonkun jutun jotta ei tarvitsisi tehdä edellisiä.

Se U-prosessi auttoi jännällä tavalla siltaamaan mennyttä ja tulevaa, ja mulla on aika lupaava fiilis siitä, että se voisi olla jotain sellaista mitä mä voisin käyttää jatkossakin. Ja samalla siinä U-prosessissa on jotain samaa kuin tässä pysähtymisessä, että ensin huomioidaan se, mistä tullaan ja sitten ollaan läsnä sen kanssa mitä tässä hetkessä herää ja sitten jollain lailla konkretisoidaan sitä eteenpäin. Ehkä se siksi tuntui niin tutulta.

Mitä kohti?

U-prosessissa yksi kysymys on suunnilleen ”anna sen nousta esiin mikä on nousemassa; mitä tässä hetkessä on heräämässä”. Jos kuulostelen, että mikä tässä hetkessä on heräämässä, niin…

Strength

Mulla on ollut vähän sellainen ajatus, että mä olen (fyysisesti, jaksamiseltani) heikko ja hauras enkä jaksa mitään. Ja joo, mä olen herkkä sille, että millaisissa olosuhteissa mä toimin. Jos mulla on tarpeet täynnä niin mä jaksan vaikka mitä, ja kun mä treenaan niin mä vahvistun. (Tämä pätee siis sekä kehoon että tunteisiin että ajatuksiin että intuitioon että muihin itsen elementteihin.)

Ja samaan aikaan jos mä en huolehdi mun tarpeista, niin en mä tietenkään jaksa, koska ei ole mistä ammentaa. Jos mä en nuku riittävästi (tai riittävän syvästi – korvatulpat on nykyään mun tästä-ei-tingitä -listalla), tai syö kunnon ruokaa, tai tule kuulluksi, niin totta ihmeessä mä olen heikko ja hauras koska mun energia on ihan lopussa. Jos mä keskityn siihen, että syön ja liikun ja nukun ja huolehdin siitä, että tulen kuulluksi ja nähdyksi ja nauran ja tanssin ja meditoin, niin tottakai mä jaksan paremmin.

Tuli mieleeni se ajatus, että jos kukka ei oikein jaksa kasvaa, niin hyvä puutarhuri kiinnittää huomioita kasvuympäristöön, multaan, valoon, veteen, lannoitteeseen. Ei se valita, että nyt toi on vaan tollainen huono kukka, vaan se miettii, että mitähän tämä kukka tarvitsee. Niin ehkä munkaan ei tarvitse pitää itseäni vääränlaisena kukkana, jos mä en sattumalta olekaan kaktus, joka selviää yhdellä kastelulla vuodessa. Mä nyt vain satun tarvitsemaan tietynlaisen mullan ja tietyn verran vettä ja auringonvaloa ja lämpöä.

Huomaan ajattelevani, että miten voi oikeasti olla niin, että mun tarttee oppia tämä omista tarpeista huolehtimisen tärkeys ja validius näin monta miljoonaa kertaa. Että ei mun pitäisi tarvita näin monta treenikertaa. Ja sekin on taas ”vääränlainen kukka” -ajattelua. Selvästi mun tarttee opetella tämä ainakin miljoona kertaa, jotta se on itsestäänselvää. Minä saan tarvita sitä mitä tarvitsen. ja mun tarpeet saa olla täynnä ja mä saan olla vahva ja voida hyvin.

Niin jos tällä tulevaan viikkoon! Miltä sun pysähtyminen näyttäisi?

Pysähtyminen 131: Rutiinien Palauttelu 2 – Kriitikkoarmeija iskee

Mistä tulen?

Jos edellisellä viikolla oli teemana rutiinien hukkaaminen ja etsiminen, niin tämä viikko oli jatko-osa sille. Perjantaina kyläiltiin kaveriperheessä ja viikonloppuna käytiin mun serkun häissä parin tunnin ajomatkan päässä. Sunnuntai ja alkuviikko oli sitten sellaista itsensä keräilyä ja toipumista, että kunhan saatais tasaisin väliajoin ruokaa niin olis hyvä, ja ulos pääsemisestä sai tuhat miljoonaa tsemppipistettä. (Kiitos Helsingin kaupungille liikuntapuistoista, joissa on lapsille kiipeilytelineitä ja aikuisille penkki. ? )

Vaan hiljalleen tää taas tästä. Löysin meidän kirjahyllystä Keys to Drawing -piirustusopettelukirjan, ja rupesin sen innoittamana piirtelemään lyijykynäluonnoksia asioista. Ikinä en oo varsinaisesti itseäni pitänyt piirtäjänä, mutta on hauska huomata, että kyllä niistä piirustuksista tulee ihan kivoja, kun keskittyy piirtäessä havainnoimiseen eikä lopputulokseen.


Toistaiseksi olen piirtänyt kiipeilytelineitä, teekuppeja ja omia varpaitani ? eli aiheet menee hyvin tähän kesäloman henkeen. Tekee ihan hyvää tehdä jotain sellaista, mikä ei yhtään liity työhön eikä ruudun tuijottamiseen – eikä tartte olla hyvä, vaan pelkkä tekeminen ja treenaaminen riittää. Saa nähdä montako päivää tämä innostus kestää – ja sekin on tosi vapauttavaa, että ei haittaa vaikken tekisi enää yhtään niistä kirjan harjoituksista, koska ainakin toistaiseksi ilo on löytynyt siitä piirtämisestä, ei suorittamisesta.


Piirtäminen on myös hyvä tapa harjoitella puhtaan havainnon tekemistä ja sen erottamista tulkinnasta. Huomaan, että oma treeni esimerkiksi lasten käytöksen suhteen (ts. se, että keskittyy havaintoon eikä tulkintaan tai lapsen käytöksen leimaamiseen) auttaa myös tässä piirtämisessä pääsemään sellaiseen objektiiviseen ”kas, tuossa on ääriviiva ja tuossa on muoto” -tilaan. Olisi jännä tutkailla ja havainnoida, että meneekö se myös toisinpäin? Että jos haluaa treenata esim. toisten ihmisten käytöksen havainnointia ilman tulkintaa, niin auttaako jos treenaa piirtämistä ja sen kautta puhtaampaa havaintoa? (Jos joku on tällaista itsessään huomannut niin mielelläni kuulisin!)

Missä olen?

Keho tuntuu rutiinien retuperästä huolimatta ihan kohtalaisen kivalta. Mitä nyt vähän päätä ja niskaa särkee yhdistelmä liikaa kahvia + liikaa ruutuja + liian vähän joogaa. Jännä huomata, että puolentoista viikon tauko joogassa tuntuu jo. (Ja sieltä löytyi taas yksi sisäinen kriitikko, jonka mielestä mitään ei saisi tarvita, varsinkaan kroppaan liittyvää, ja ”aikamoista kermap***e-meininkiä tollainen että heti ruvetaan valittamaan kun vähän on joogassa taukoa, ei oo kuulkaa sata vuotta sitten kukaan joogannut ja ylämäkeen hiihdettiin koulumatkat kesät talvet että vähän nyt ryhtiä tohon hommaan.” Tää onkin aika hyvä tapa näköjään kaivaa esiin noita sisäisiä kriitikoita, että huomaa ääneen mitä tarvitsisi.)

Tunteet… Edellisten viikkojen myllerrykseen verrattuna nyt on suhteellisen tasainen tunneilmasto. Kiitollinen fiilis siitä, että huomasin kierron vaiheen (kalenteri ilmoitti että ”PMS-varoitus”) ja osasin tulkita mittakaavaan kaiken sellaisen ”mä oon ihan paskamutsi kun en osaa lapsistani huolehtia/käydä niiden kanssa ulkona/aurinkokin paistaa/ja tällä me vaan kökötetään sisällä/kauhee mä oon” -meiningin (siitähän tuli hei modernistiruno, wau). Tai kun kaikki Ideaaliminän käytöksestä poikkeava tuntuu Ihan Kauhealta Mokailemiselta, niin se ei välttämättä ole koko todellisuus.

Ajatukset… Vain vähän työjutuissa. Kesälomalla se on varmaan ihan suotavaa näin. Toisaalta ajatukset askartelee tämän rutiinien palauttamisen kanssa, ja toisaalta tiedän että jos nyt kovasti rupean sen kanssa puskemaan niin sit taas huomenna tarttee toipua. (Ja sieltä taas löytyi yksi sisäinen kriitikko, jonka mielestä on ihan naurettavaa, että ”tarttee toipua, voi elämä, mikä ihme nössö säkin oot kun pitää tollai varovasti hipsutella, eikös vaan jos ihan tekis kerralla kunnolla niin sit olis rutiinit?!” Mä itse asiassa tunnistan äänestä, että keneltä olen nuo jutut omaksunut sisäiseksi kriitikokseni. Selvästi tässä rutiinikuviossa on taustalla enemmän kuin mitä mä tästä päältä huomaan, kun kriitikot alkaa huudella heti ja kovaa. Kiinnostavaa.)

Mitä kohti?

Kokeillaanpas tällä tavalla.

Jos mä haluaisin ensi viikolla keskittyä rutiinien vahvistamiseen, niin minkä takia se olisi ongelma?

Sisäisten Kriitikoiden edustaja: No ensinnäkään sä et osaa. Mieti nyt kuinka monta kertaa sä olet yrittänyt rakentaa itsellesi fiksuja rutiineja ja aina kun tulee joku tuulenhenkäys ja erilainen meininki niin ne hajoaa kuin korttitalo. Ihan turha edes yrittää. Ei susta ole siihen.
Minä: Ahaa, kiitos. Ärsyttääkö teitä, kun me ollaan epäonnistuttu niin monta kertaa tässä projektissa?
SK: No hei arvaa. Kun et sä koskaan keskity niihin rutiineihin niin pitkään, että ne juurtuis kunnolla, kun sä aloitat taas sit jonkun uuden jutun ja innostut ja kaikki edelliset jää levälleen ja kesken.

Minä: Okei, eli siis turhauttaako kun te kaipaisitte enemmän pitkäjänteisyyttä siihen rutiinien opetteluun?
SK: No todellakin! Kun ei pelkällä tahdonvoimalla pysty mihinkään ja vaikka sä kuinka haluaisit olla pitkäjänteinen niin aina jotain unohtuu, näkeehän sen siitä sun rutiinitaulukostakin, että nollariviä on joogat ja meditaatiot vaikka kuinka on hyvät aikomukset.
Minä: Ahaa, haluaisitteko te sinne jatkuvuutta ja sitten ärsyttää kun sinne tulee taukoja? Ajattelitteko te, että vasta sitten on onnistuttu kun kaikki rutiinit menee sillai kuin ensimmäisellä kerralla päätettiin?
SK: No just niin. Jos sulla jää rutiinit välistä niin eihän ne sit enää oo rutiineja vaan jotain satunnaisia pyrähdyksiä vaan.
Minä: Eli se jatkuvuus ja ennakoitavuus olis teille tosi tärkeää.

SK: Joo, ja se että me nähtäis että sä edes vähän tsemppaat niiden rutiinien kanssa etkä vaan sluibaa niitä kun sä et viitsi.
Minä: Joo, nyt kuulostaa tutulta toi viitsiminen. Ajattelitteko te, että mä huvikseni skippaan rutiineja vain sen takia ettei mua huvita?
SK: No mitä muuta selitystä siihen vois olla?

Minä: Haluatteko te kuulla mun kokemuksen tästä asiasta? Auttaisko se selkeyttämään tätä tilannetta?
SK: No ainahan sitä voi kokeilla, mutta vähän skeptinen mä kuitenkin oon tän asian suhteen.

Minä: Tehän tiedätte, että uusien rutiinien opetteluun menee energiaa, eiks niin? Ja nyt meillä on opeteltavana lista rutiineja, jotka auttaa pitkällä tähtäimellä säästämään ja lisäämään energiaa, niinkuin vaikka meditaatio ja jooga ja fiksuun aikaan nukkumaan meneminen. Ja silloin kun ollaan oltu vaikka jossain tapahtumassa viikonloppuna, niinkuin ne festarit ja nyt noi häät, niin mulla on tahdonvoima aika vähissä, eikä se opettelu sillä hetkellä onnistu.
SK: Kato nyt, mä sanoin ettei ne sun rutiinit kestä!!

Minä: Saanko jatkaa?

Se, että sinne tulee taukoja, ei tarkoita että se aiempi työ olisi mennyt hukkaan. Joka kerta kun me toistetaan niitä rutiineja, niin sen rutiinin reitit aivoissa vahvistuu. Ne reitit ei häviä mihinkään taukojen aikana. Joka kerta kun me ajatellaan niitä rutiineja lempeästi ja empaattisesti (eikä itseämme tuomiten tai häveten) niin niiden rutiinien yhteys myönteisiin tunteisiin vahvistuu myös. Joten ne rutiinit myös herättää myönteisiä tunteita kun me sitten palataan niiden pariin. Miltä tää kuulostaa?

SK: No edelleen mä oon vähän skeptinen, mutta kun sä kerran puhut aivoista niin mä vähän luotan tohon.

Minä: Haluaisitteko te auttaa mua tässä rutiinien vahvistamisen projektissa? Niin ettei ne seuraavalla kerralla leviäis ihan niinkuin korttitalo?
SK: (neuvottelua) Sillä ehdolla että me saadaan varata oikeus sanoa ”mitäs me sanottiin” jos homma taas leviää käsiin.
Minä: Voisitteko te auttaa mua sillai, että huolehtisitte siitä pitkäjänteisyydestä? Kun se oli teille tärkeää. Sen sijaan, että muistuttaisitte miten mä en oo tässä vielä ikinä onnistunut, niin pidettäis se sama pitkä perspektiivi mutta tulevaisuuteen?
SK: Miten?

Minä: No vaikka niin, että aina jos jää joku kerta väliin, niin auttaisitte muistamaan, että puolen vuoden tai vuoden mittakaavassa ne yksittäiset skipatut päivät tai viikotkin on aika pieni juttu. Että tää on pitkä projekti, ja tänään voi hyvin tehdä parhaansa vaikka eilinen olisi ollut mitä. Ja kun tänään tekee parhaansa niin sit huomenna se on taas vähän helpompaa.
SK: Auttaako tollainen oikeasti?
Minä: Ainakin se säästää mun energiaa siihen opetteluun, kun ei tartte käsitellä kaikkea sitä häpeää ja riittämättömyyden tunnetta, jota teidän ”ei susta oo mihinkään” -viesteistä on mulla herännyt. Se jo auttaa paljon. Jos vaikka sanoisitte vaan, että tänään teet sen mihin pystyt ja se riittää. Siitä olisi tosi paljon apua.
SK: Ehkä me voidaan yrittää. Mutta vuoden päästä voidaan katsoa että miten meni ja sanoa että ”eikös me sanottu” jos edelleenkään ei oo rutiinit hanskassa.

Minä: Mun puolesta voidaan sopia niin. Jos joka päivä vuoden ajan muistutatte mulle, että se riittää mihin tänään pystyn, eikä siltikään oo rutiinit kasassa, niin sit keksitään joku muu tapa.

Mitä mä tarvitsen?

No tämän keskustelun perusteella

  • pitkäjänteisyyttä
  • armollisuutta
  • tukea (rutiinitaulukosta, Sisäisiltä Kriitikoilta, keneltä muulta?)

Ahhh, syvä huokaus. Se riittää, mihin mä tänään pystyn. Saiskohan tämän tatuoitua johonkin? 😀

Miltä sun pysähtyminen näyttäisi?

Pysähtyminen 124: Silppua, hiekkaa ja rikkaruohoja

Mistä tulen?

(Tämän pysähtymisen tein taas vähän kokeellisesti. Pistin Google Docsista voice typingin päälle ja juttelin menemään. Tekstistä on toki siivottu pahimmat ”niinku semmoiset” puhekielisyydet, mutta ajatuksen virta on enemmän puheen kuin tekstin muotoista.)

Viime viikolla pidin kaksi vapaapäivää. Tai siis oikeastaan pidin yhden vapaapäivän, koska toinen vapaapäivä meni siihen että kuopus oli kipeänä kotona.

Sain jonkun verran työjuttuja tehtyä, ja ylipäänsä oli sellainen lankojen kasaan niputtamiseen viikko. Tarkoitus oli tehdä paljon muutakin asiaa, ja sitten huomasin, miten paljon sellaista silppuhommaa jää tekemättä, kun tekee isompia kokonaisuuksia. Se oli kiinnostava huomata, taas.

Ja kun käyttää kokonaisen viikon semmosiin silppuhommiin niin tuntuu kuin se viikko olisi mennyt hukkaan. Vaikka oikeastaan se ei mene, koska päätteleminen ja hommien loppuun saattaminen on ihan yhtä tärkeää (ellei tärkeämpääkin) kuin aloittaminen.

Viikonloppuna oltiin mun vanhempien mökillä lasten kanssa. Se on jännä, miten tommoisessa ympäristössä huomaan että on se vaan oma koti aika lapsiturvalliseksi ja lapsiystävälliseksi hioutunut. Mökillä sai olla jokaikisestä hellan nupista lapsille selittämässä että saako ja kannattaako koskea vai eikö.

Kaupunkilaiskakaroiden kanssa on myös tottunut siihen, että kun ollaan kaupungissa ulkona niin mielellään pitäis niihin koko ajan katsekontaktin. Niin sitten kun ollaan mökillä (vaikkei siinä järveä olekaan vieressä) niin ei ole samanlaista tuntumaa siihen, että miten hyvin lapset osaa olla vaikka menemättä tielle tai häviämättä johonkin liiterin uumeniin tai jotain.

Siellä on niin paljon uutta ja ihmeellistä sekä itselle että lapsille, että kun tultiin kotiin niin olin aivan finaalissa, ja lapset oli myös. Ne oli ihan sellaisessa “aivot on loppu mutta kehossa olisi ylimääräistä energiaa” -tilassa. Puoliso kävi viemässä ne kiipeilypuistoon, ja sitten tulivat äkkiä sieltä takaisin. Kiipeäminen kun sujui ihan hyvin, mutta sitten ei lapsilla riittänyt tahdonvoima ja oman toiminnan ohjaus enää semmoiseen, että esimerkiksi leikkisi turvallisesti ja yhteistyössä (mikä tavallaan olis kiipeillessä ihan suotavaa).

Eli tavallaan ihan kiva oli käydä mökillä joo, mutta ei sekään mennyt ihan sillä tavalla niinku ajattelin. Toisaalta sain siellä sitten esimerkiksi pyöräytettyä tietokoneen päivitykset kuntoon, ja oli valtavan palkitsevaa, että ihan vaan lämmitteli hellaan tulia ja ja tiskasi tiskejä ja muuta sellaista konkreettisesti käsillä tehtävää juttua.

Ja toki sitten kun itse lämmitin saunan (mikä oli melkoisen alkukantainen voitonriemu: sain aikaan tulen, nyt olen vahva ja voittamaton) ja istuin hiljaisessa saunassa kun joku muu katsoi lapsia… se on kyllä ihan omanlaistaan mindfulnessia se.

Missä olen

Keho on viikonlopun jäljiltä melko hyvissä kantimissa. Eilen kun päästiin kotiin (sen jälkeen kun olin ottanut päikkärit), niin illalla sitten joogailin ja kävin lenkillä ja venyttelin, kun tuntui että pitää vielä vähäksi aikaa palata kehoon. Ja huomasin että mökillä ei tuu samalla tavalla juotua vettä kun kotona – tai edes siinä määrin juotua vettä kun kotona – ja pitää aina sitä uudelleen opetella.

Tunteiden puolesta periaatteessa nyt on ihan rauhallinen fiilis. Parvekkeen ovi on auki, ulkoa kuuluu lintujen kirskumista. Lapset oli mökkireissulla paljon myös isovanhempiensa kanssa, mutta oon koko viikonlopun ollut ikäänkuin lasten tahdonvoimana. Se vetää vähän voimat pois. Ja nyt on aika kiitollinen fiilis siitä että olen yksin kotona ja saan tehdä työjuttuja yksin. Muutamista asioista on semmoinen fiilis, että vähän jännittää että miten ne menee, mutta kokonaisuudessaan painopiste on rauhan ja tyytyväisyyden ja ilon puolella

Ajatuksia… Päässä pyörii tosi tosi paljon irrallisia ajatuksia siitä, minkälaisella aikataululla sitä vois juttuja tehdä, ja sitten haluisin saada ne paperille niin et mulla on selkeys siitä että miten miten ne asiat teen. Ja samaan aikaan musta tuntuu että selkeys ei välttämättä riitä – tai että mulla on semmoinen fiilis, että mulla on kyllä jossain olemassa mind map jossa on ihan tasan tarkalleen että mitä teen ja mitä seuraavaksi. Niin että siinä on joku muu koukku, joku tunnekoukku, jonka takia se asia ei tunnu selkeältä. Ehkä se ajatuksissa periaatteessa voisi olla selkeä, mutta joku tunne hiertää siellä välissä. Joku sellainen vastustus, jota en ole ihan löytänyt vielä, ja sit kun löydän sen vastustuksen niin sitten homma luistaa.

Mitä kohti

Mulla on semmoinen mielikuva, että kun asiat on selkeitä niin ne pyörii kuin hieno viritetty kellon tai isommankin koneen koneisto, ja hyrrää ja menee eteenpäin. Ja kun siellä on vastustusta, niin sitten on kuin olisi hiekkaa siellä koneistossa.

Jotenkin nyt se selkeyden ja vastustuksen suhde mua kiinnostaa.

Että jos tiedän, mitä tehdä, niin miksi mä en tee sitä? Ainahan siellä on joku hyvä selitys, aivot keksii jonkun alibin, että minkä takia en nyt just tätä juttua ole tehnyt

Ja oikeasti siellä hiekkana rattaistossa on vain joku ajatus siitä, että tämän ei kuuluisi mennä näin, tai tämän ei kuuluisi olla tällaista, tai mulla pitäisi olla jotain muuta kuin mitä mulla nyt on, tai jotain sellasta.

Tästä tuli mieleen jostain syystä kukkapenkki ja rikkaruohot.

Mitä enemmän kitken rikkaruohoja, niitä vastustuksia jotka vie energiaa ja kapasiteettia, niin sitä helpompi on niiden asioiden kasvaa, minkä haluankin kasvavan.

Meillä on tossa keittiön ikkunan vieressä sellainen paikka, mihin aina laitan jotain kasvamaan ja aina ne kasvamaan laitetut homehtuu. Se on ihan kummallista. Vaikka se on periaatteessa tosi hyvännäköinen kasvupaikka, niin selvästi siinä ei esimerkiksi ilma kierrä tarpeeksi. Tai jotain.

Ehkä tällä viikolla voisin tutkia tätä sellaisen kasvi-vertauskuvan kautta. Että mitä mun tarttee kitkeä, muuttaa tai lisätä, jotta saisin tuettua niiden asioiden kasvua joihin haluan keskittyä? Ja jos jossain olosuhteissa mun ”pitäisi” pystyä tekemään jotain ja se mun tekeminen silti homehtuu, niin mitä tarvitsen vielä lisäksi?

Sillä vois lähteä tähän viikkoon. Miltä sun pysähtyminen näyttäisi – ja minkälaisessa muodossa voisit sen tänään tehdä?

Pysähtyminen 119: RVO, hurraa!

Mistä tulen?

Viime viikko. Hmmm. (Tässä vaiheessa tulee aina mieleen se Fast Show’n sketsi ”Jesse’s Diets” , jossa tyyppi tulee ovesta ja ilmoittaa ”This week I have been mostly eating…”. Mun lemppari on se, jossa Jesse karjuu ”This week I have been mostly eating PROZAC!!”. Samaistun. 😀 )

Tällä viikolla pääasiassa nukuin. Tai siis tiistaina, keskiviikkona ja torstaina simahtelin suunnilleen joka kerta kun istuin alas, ja osasin kerrankin kuunnella sitä fiilistä enkä vain puskenut väsymyksen läpi. (Sisäinen kriitikkokuoro haluaisi tässä vaiheessa tehdä tiettäväksi, että ”on ihan törkeää leuhkia nukkumisella kun ei kaikilla ole tilaisuutta nukkua aina vaan kun väsyttää, ja viimeistään nyt kaikki tietää, että sä et tiedä oikeasta elämästä yhtään mitään kun sulla on mahdollisuus ottaa päikkärit useampana päivänä peräkkäin”. Kiitos, kriitikkokuoro, tämä tuli merkityksi pöytäkirjaan.)

Perjantaina sitten alkoi elämä voittaa, sain tehtyä muutamatkin hommat ajan tasalle ja kriitikkokuorokin vähän hiljeni. 🙂 Lauantain ja sunnuntain sain viettää RVO-koulutuksen päätöspäiviä, ja juhlallisesti myös valmistuin Rakentavan vuorovaikutuksen ohjaajaksi. (Sen kunniaksi on muuten Lupa olla minä -verkkokaupassa valmistujaisale -50% vielä tähän iltaan klo 22 asti alekoodilla RVOHURRAA . Lisätietoa esimerkiksi täältä.)

Viikonloppuna pohdin ja näin ja hyväksyin omaa prosessia ihan urakalla, sekä RVO-koulutuksen suhteen että yleisesti omien tunnetaitojen osalta.

Ihmettelin sitä, että kun nähdyksi ja kuulluksi ja hyväksytyksi tulemisen tarpeet alkaa hiljalleen olla täynnä, niin sieltä alta löytyykin ihan uusia sävyjä. Huomasin tarpeita, joiden kanssa olen vuosia elänyt sellaisessa ”koska ei ole mitään toivoa, että tämä ikinä täyttyisi, niin otan sen minkä saan” -tilassa, ja aloin avautua sellaiselle ajatukselle, että entäpä jos niillekin tarpeille olisi toivoa.

Ikäänkuin olisi tehnyt koko kodissa suursiivouksen, ja viimeisen rojukasan alta löytyykin ovi sellaiseen kellariin, jonka olemassaoloa ei muistanut. (Sivumennen sanoen on hauskaa, että nimenomaan siivous heräsi metaforana kasvulle ja hyväksymiselle – se tuntuu nimittäin itselle olevan konkreettisella puolella tosi hankalaa.) Että wau, lisää tilaa, sieltä saattaa löytyä aarteita, ja samaan aikaan huhhuh, mitähän kaikkea ällöttävää siellä kellariin unohtuneissa tavaroissa pesiikään.

Itse koulutuksen päättyminen oli vain vähän haikeaa ja surullista. Tosi monet yhteydet tuosta porukasta jatkuvat, ja oma Rakentavan vuorovaikutuksen ja Nonviolent Communicationin opettelu ja työstäminen jatkuu. Ja ehkä silloin riparivuosina harjaantui siihen, että kun joku ryhmä syntyy ja kasvaa ja sitten sellaisessa muodossaan päättyy, niin se ei tarkoita sitä, että kaikki siihen ryhmään liittyvä hyvä päättyy.

Silloin teininä ja parikymppisenä sitä helpommin ajatteli, että tämä kaikki onni ja ilo ja rakkaus ja hyväksyntä ovat ryhmän ominaisuuksia, ja ilman sitä ryhmää en pääse niihin käsiksi. Tällä kertaa oli jo vähän helpompi löytää se ajatus, että ne ihanat tunteet ja kokemukset ovat seurausta siitä, että jokin siinä ryhmässä olemisessa tyydytti mun tarpeitani. Ja koska tarpeet kulkee mun mukana ympäristöstä riippumatta, niin myös ne onnen ja ilon tunteet on saavutettavissa, kun löydän sopivat strategiat, joilla ne tarpeet taas täyttyy.

Missä olen?

Keho voi hyvin, paitsi että päätä vähän särkee. Viikonloppuna levon ja tekemisen suhde oli taas vähän sillä tolalla, että päikkärit tekisivät hyvää, ja toki tunteiden ja tarpeiden kanssa läsnäolo (sekä omien että toisten) on omalla tavallaan kuluttavaa. Kokonaisvaltaisesti keho kuitenkin voi aika hyvin.

Tunteet liikkuvat akselilla ilo, kiitollisuus, rakkaus, lämpö, innostus. Toisaalta ihan hitusen myös jännittää, että miltä näyttää yhdistelmä ”viikonlopusta toipuminen + viikon töihin valmistautuminen”. Haluaisin laulaa ja tanssia ja kirjoittaa nyt juuri nämä kokemukset kehosta ja mielestä valmiiksi, ja on vaikea keksiä, että miten se onnistuisi tämänhetkisen aikataulun puitteissa. (Nyt mentiin ehkä jo ajatusten puolelle, mutta sallittakoon se.)

Ajatukset… aikataulusuunnitelmaa, prosessien ja systeemien kaipuuta, sellaista kevyttä köydenvetoa lyhyen tähtäimen jäsentämisen ja pitkän tähtäimen fiilistelyn välillä. Huomaan myös, että osa minusta haluaisi seurata sitä fiilistelyä ja muuta, haluaisi luottaa siihen että sen kautta pääsee tekemään myös ne lyhyen tähtäimen asiat. Ja sitten on se toinen osa – todennäköisesti samainen alussa mainittu kriitikkoarmeija – joka haluaisi että ”nyt pistetään hommia kasaan eikä rötväillä mitään ”fiilistelyjä” tai ”luovuutta” tai muuta nössöilyä”. Ehkä ihan ensin annan niille empatiaa. <3

Mitä kohti?

Noin isolla tähtäimellä kysymys ”mitä kohti?” inspiroi ajatuksia siitä, miten tätä Lupa olla minää saisi yhä suurempaan osaan omaa arkea ja elämää ja toimeentuloa.

Mun haave Lupa olla minästä on sellainen, että se olisi ikään kuin luksusristeilijä, joka seilaa kauniissa maisemissa ja vie ihmisiä seikkailuille. Mun rooli on olla sen laivan kapteeni, ja hoitaa hommani niin, että joka ikinen sillä laivalla oleva ihminen (työntekijä tai matkustaja, lapsi tai aikuinen) kokisi olevansa turvassa ja olisi aivan liekeissä siitä, että on päässyt kyytiin tälle matkalle. Kapteenina mun tehtävä on myös huolehtia, että mä itse pysyn hyvinvoivana ja toimintakuntoisena, jotta pystyn operoimaan laivaa tietoisesti, turvallisesti ja niin, että se palvelee kaikkien mukana olevien tarpeita.

Tällä hetkellä on jo vene, johon mahtuu muutamia matkustajia kyytiin, ja mä itse pääasiassa sekä soudan että ohjaan. (Vai olisikohan mulla jo perämoottori?) Mä haluan pysyä läsnä sen kanssa, että minkä verran mä voin ottaa matkustajia, minkä verran tarvitsen tukea muista suunnista (kuten vetoapua isommilta laivoilta), ja minkä verran vene kestää ennenkuin se tarvitsee nostaa telakalle ja rakentaa vähän lisää.

(Ja sivumennen, jos haluat hypätä veneen kyytiin, niin vielä ma 25.4.2016 klo 22 RVOHURRAA -alekoodilla -50% kaikista verkkokaupan kursseista ja valmennuksista. Senkin jälkeen mukaan toki pääsee.)

Lyhyellä tähtäimellä, noin ei-vertauskuvallisesti, mitä haluan tähän viikkoon?

Helppous, lepo, eheys, yhteys, läsnäolo

Tuntuu, että vaikka tuohon viikonlopun koulutussettiin oli rakennettu paljon reflektiota ja jäsentämistä, niin edelleen kaipaan aikaa sellaiselle opitun integroinnille. Se tarkoittaa, että kaiken muun haluaisin tehdä sekä helposti että Tulevaisuuden Minää helpottaen ja tukien. Sekä tietysti niitä mun veneen matkustajia huomioiden. 🙂

Ja ehkä siihen integrointiin tarvitaan sitten sitä laulua ja tanssia ja kehon liikuttamista, jotta mieli ei olisi tukossa.

Miltä sun pysähtyminen näyttäisi?

Pysähtyminen 111: Värittämistä ja puskuriaikaa

 Mistä tulen?

Viime viikkoon mahtui ihania juttuja, ihmisten tapaamista, ja onneksi paljon enemmän läsnäoloa kuin edellisviikolla. Käytiin esikoisen kanssa ostamassa viikonlopun synttärisankareille lahjoja, ja kirjakaupassa ohitettiin iso kasa aikuisten värityskirjoja esittelypöydässä. Tai kun sanon että ohitettiin, niin tarkoitan että jäätiin toviksi niitä tutkailemaan, ja päätin ostaa yhden itselleni noin niinkuin läsnäolon tukimateriaaliksi. Ja kyllä, värittäminen onnistui useampanakin päivänä korvaamaan sellaisen nenä-ruudussa -homehtumisen, jota kuvittelee lepäämiseksi mutta joka ei rentouta eikä virkistä.

Jokin siinä fyysisessä värittämisessä on sellaista, että tulee olleeksi eri tavalla läsnä tilassa ja omassa kehossa, vaikka onkin ns. ”tekemistä”. On helpompi jutella samalla lasten kanssa tai kääntyä katsomaan, kun lapsi haluaa jotain näyttää. Kirjaa tai blogitekstejä lukiessa on vaikeampi irrottaa sanoja prosessoiva huomio yhdestä paikasta ja siirtää se toiseen paikkaan, mutta värittäminen ja jutteleminen eivät samalla tavalla riitele keskenään prosessoritilasta. En ihmettele lainkaan, että aikuisten värityskirjat ovat niin valtavan suosittuja – niissä on samaa imua kuin käsitöissä, mutta lopputulokselle ei tarvitse miettiä käyttötarkoitusta, saajaa tai paikkaa. 🙂

Kävin myös viime viikonloppuna katsomassa Humanistispeksin (eli Helsingin Yliopiston humanistisen tiedekunnan opiskelijoiden speksin) tämänvuotisen esityksen, Metsän. Speksi on improvisaatiolla höystetty musiikkinäytelmä, jossa yleisö saa osallistua huutamalla ”omstart” – silloin esiintyjät toistavat edellisen repliikin (liikkeen, kappaleen, jne.) vähän eri tavalla.

Tänä vuonna Humanistispeksiä esitettiin Kansallisteatterin pienellä näyttämöllä, ja jo se oli tällaiselle speksiä alusta asti tsempanneelle vanhan kaartin humanistille aika sydäntä liikuttavaa. Ja siihen päälle kun pistettiin kantaaottava ja sydämeenkäyvä juoni, luontevasti lavan haltuun ottava näyttelijäkaarti, vakuuttavat muusikot ja kokonaisvaltainen esitykseen heittäytyminen, niin aijai. En meinannut pysyä nahoissani, ja loppu pisti itkettämään.

Ollakseen harrastelijapohjalta tehty opiskelijanäytelmä, tämänvuotinen speksi veti monella saralla kokemuksena vertoja ammattimaisemmillekin tuotannoille. Sen lisäksi se jätti sydämeen sellaisen hyrinän, joka kantaa varmasti vielä pitkälle tähän viikkoon ja edemmäskin. Ah, alumnin ylpeys ja rakkaus. <3

Missä olen?

Keho on pääasiassa ihan hyvissä kantimissa. Kroppa alkaa tottua vegaaniseen ruokavalioon. Viime viikolla meille tuli vielä koeajoon sellainen ”heavy duty professional blender”, joka pistää mm. raa’at porkkanat kolmessa sekunnissa atomeiksi, niin on tullut myös syötyä enemmän kaikenlaista raakaa ja fiksua. 😀 Tosin tänään on kuopuksen synttärit, joille teen juuri vegaanista täytekakkua, mutta sitä onneksi tulee syömään joku muukin. Eilen oltiin kyläpaikassa, jossa oli kissoja, joten ihan aavistuksen on keho vielä allergiafiiliksissä, mutta yllättävän vähän. Onnittelen itseäni siitä, etten touhunnut kyseisen huushollin uusimman kissanpennun kanssa itseäni aivan tukkoon – vaikka tiukkaa tekikin, oli se sen verran pörröinen ja lutuinen pieni naskali, tui tui.

Tunnepuolella päällimmäisenä on ilo ja riemu siitä, että kirjoitan pysähtymistä kohtuullisen hyvissä ajoin! Woohoo! Sen lisäksi on ilmassa haikeutta, kun kuopus tosiaan täyttää neljä, joten meillä ei todella ole enää pikkuruisia vauvatyyppejä vaan pelkästään tollaisia eteviä leikki-ikäisiä. Vähän jänskättää, että mitenköhän kuopuksen kakku onnistuu; päivänsankari toivoi Lentsikat -elokuvan hengessä Dusty -kakkua, ja Dustyn sai jo aamulla lahjaksi, joten nyt täytyy enää tehdä Dustylle lentomaisemat ja toivoa, että tämänpäiväisen lelupäivän jälkeen Dusty on vielä kakun päälle laitettavassa kunnossa.

Ajatukset pörräävät käytännön asioissa, synttäreissä, viikon aikatauluissa ja sensellaisessa. Kuun viimeinen päivä, joten työlistalla on paljon toimistohommaa ja erinäisten raha-asioiden selvittämistä kohdilleen, mutta ne ajatukset eivät onneksi stressaa, vaan vain virittävät.

Mitä kohti?

Huomenna alkaa maaliskuu, ja silloin on virallisesti kevät. Ainakin meidän esikoisen mielestä. Viikko on taas aika täynnä kaikenlaista ihmisten kanssa olemista, ja keväät ovat mulle perinteisesti raskasta aikaa, joten nyt on hyvä hetki virittäytyä siihen, että huomioisi ensin omat tarpeet ja sitten vasta muiden.

Toinen teema, jonka keväällä usein huomaa, on sellainen ”ai hyvänen aika miten mä olen taas lupautunut kaikkeen?!?!”. Tänä vuonna voisi yrittää ottaa sellaista puskuriaikaa, että ihan jokaista hetkeä ei tarvitse täyttää töillä, velvollisuuksilla tai toisten ihmisten kanssa olemisella. (Haha, ajatuskin huvittaa. Ehkä se kertoo siitä, että sellainen puskuriaika voisi tehdä ihan hyvää.)

Mitähän mä silloin siis tarvitsisin?

Vapaus
Tila
Aika
Joustavuus

Mulle tuli sellainen mielikuva, että jos yrittäisi elää ikäänkuin sellaisen kuvaannollisen sumopainipuvun sisällä. Tiedättehän, puetaan päälle sellainen topattu tai ilmalla täytetty haalari ja sitten otetaan kontaktia toiseen samanlaisen puvun sisällä olevaan. Ja vaikka kaatuisi tai tulisi törmäyksiä, niin se puku pehmentää iskuja niin, ettei siihen sisällä olevaan kehoon satu.

Entä jos mun kalenterissa olisi kaikilla hommilla sellainen puskuripuku? Että ennen olisi vartin virittäytymisaika, ja jälkeen olisi vartin asioiden-loppuun-paketoimis-aika. Henkisesti varaisin aamusmoothien tekemiseen kaksikymmentä minuuttia, vaikka oikeasti siihen itse blendaamiseen menisi kolme, niin aikaa jäisi rauhalliselle valmistelulle sekä blenderin putsaamiselle samantien.

Opetusjutuille osaan jo ottaa tällaista puskuriaikaa. Mitä jos sitä ottaisi myös muille työjutuille, siivoamiselle, liikkumiselle? Sit jos sattuu jäämään ylimääräistä, niin hurraa, vartti tyhjää aikaa, voisi vaikka meditoida tai tuijottaa seinää!

Tämä liittyy vahvasti myös siihen, että mitä odotan itseltäni. Ideaaliminä ei tarvitse puskuriaikaa, ideaaliminä ei tarvitse siirtymäaikaa, ideaaliminällä ei ole muita tarpeita kuin niitä, joita itseltäni helposti hyväksyn. Tämä tavallinen minä selvästi tarvitsee muitakin asioita kuin älyllistä inspiraatiota ja kahvia.

Koska en osaa tietoisesti budjetoida niille aikaa (kun en arvaa etukäteen, että mitähän saattaisin missä kohtaa tarvita), niin voisin kokeilla varata niille sellaista ”sekalaiset menot” -aikaa ja katson, että riittääkö se. Vähän niinkuin rahan suhteen on hyödyllistä pitää sellaista ”ne ennalta arvattavat yllättävät menoerät” -puskurirahaa, niin aikaa ja energiaa voi myös budjetoida jo valmiiksi niille ”jotain satunnaista mä sitten tarvitsen kuitenkin” -tarpeille.

Ehkä tällä pääsee tätä viikkoa eteenpäin.

Miltä sun pysähtyminen näyttäisi? Tai heräsikö jotain ajatuksia, oivalluksia tai kysymyksiä? Kerro kommenteissa!

Pysähtyminen 94: Sisäinen tehokkuusmarttyyri

Mistä tulen?

Viime viikko oli innostava, tehokas, antoisa ja uuvuttava. Joka ilta jotain kalenterissa, moneen suuntaan työhommia, viikonloppuna koulutusta molempina päivinä. Aikaisin heräilemistä, jotta saa hommat tehtyä, ja myöhään nukkumaan menemistä, koska ei vaan saa itseään pitkän päivän jälkeen riittävän fiksuun aikaan kammettua vuoteeseen.

Toisin sanoen sellainen viikko, että sisäinen tehokkuusmarttyyrini juhlii – kerrankin olen käyttänyt aikani tehden Oikeita Asioita, enkä vain lusmuillut ja ”levännyt” ja ”viettänyt vapaa-aikaa” ja muuta naurettavaa. Ja toisaalta sitten tältä illalta piti perua menot, koska iltapäivästä alkoi tuntua siltä, että kohta iskee migreeni ja kunnolla. Onneksi se meni lepäämällä aika lievänä ohi, mutta se taas palautti tähän todellisuuteen. Siis siihen, että sisäistä tehokkuusmarttyyria kuuntelemalla, sen mittapuuta käyttämällä, saan itseni aika nopeasti aika pahaan kuntoon.

Ainakin toistaiseksi, se haluaa huomauttaa. Sen mukaan jos mä olisin Oikeasti Opetellut tekemään asiat Fiksusti Alun Alkaenkin, niin ei tulisi tällaisia tilanteita, koska Vain Amatöörit Tekee Arviointivirheitä Ja Kärsii Niiden Seuraukset Nahoissaan. Oikea tehokkuus olisi sitä, että mä saisin vaivattomasti limitettyä sekä työn että itsestä huolehtimisen että perheen kanssa olemisen että kurssit ja kasvamisen että kodinhoidon ja kulturellit harrastukset että ystävien tapaamisen. Ja mielellään vielä niin, että kaikki bussi- ja metromatkatkin saisi hyödynnettyä joko tehokkaaseen lepäämiseen tai sitten Tärkeiden Asioiden Edistämiseen.

Ja toki sillä sisäisellä tehokkuusmarttyyrillä on ihan pointtikin. Mitä enemmän pystyy olemaan tietoinen ja läsnä ajankäyttönsä kanssa, niin sitä enemmän niistä hetkistä saa irti.

Se sisäinen marttyyri vain tuppaa olettamaan, että mä osaan arvioida etukäteen, kuinka paljon kapasiteettia jokin asia lopulta vie. Tai että mitä kaikkia askeleita ja vaiheita ja osioita eri hommiin kuuluu. Tai että ylipäänsä osaisin ennakoida kaikki muuttujat, jotta mun arvio maailmasta pitäisi aina paikkansa. Ja sitten kun niin ei ole – kun en osaa – niin tulee noottia, että taas meni pieleen, taas olet muka ihan poikki vaikka ei sun kuuluisi olla.

Tälle viikolle toivoin hyväksymistä. Sitä tuli harjoitettua useammassa tilanteessa. Osteopaatilla käydessä löytyi ohimosta joku sellainen piste, joka avasi itkuhanat, ja sen impulssin ja energian hyväksyminen varmaankin sekä toi että vei jaksamista. Töiden osalta tuli harjoiteltua hyväksymistä, kun kaikkia asioita ei fyysisesti pysty tekemään samalla hetkellä. Viikonloppuna Rakentavan vuorovaikutuksen ohjaaja -koulutuksessa tuli tunnistettua ja hyväksyttyä omia tarpeita ja tunteita ihan urakalla.

Ja ehkä myös tänään sen migreenin ensioireiden kohdalla oli hyötyä siitä hyväksymisestä. Joko toivon, että tämä nyt ei ole migreenioire, jatkan suunnitelman mukaan ja otan sen riskin, että olen parin tunnin päästä toisella puolella kaupunkia vihlovan päänsäryn ja puolikkaan näkökyvyn kanssa – tai sitten hyväksyn sen, että nyt tarvitsen lepoa, muutan suunnitelmia, ja keskityn siihen, mitä tarvitsen.

Viime perjantaina julkaistiin myös pieni juttu pysähtymisistä Kodin kuvalehden nettisivuilla. Se oli aika huikeaa. 🙂

Missä olen?

Keho – vielä vähän tuntuu pää siltä, että migreenin eteisessä hengaillaan. Väsymys pahentaa, selvästi (ja tässä kohtaa sisäinen kriitikkokuoro haluaa huomauttaa, että onpa taas meikäläisestäkin tullut yksi kermap***e nukkumisen kanssa, kun silloin joskus meni ihan hienosti rippileirit vähillä unilla ja lasten vauva-aikana nämä tämänhetkiset ”lyhyet” unet olisivat olleet luksusta ja autuutta, sietäisit hävetä), samoin kuin stressi, mutta onneksi kehon stressinhoitoon on itsellä hyvä pakka toimivia keinoja. Pientä liikettä olen onnistunut tuomaan arkeen mukaan, se ilahduttaa. Sokerista ja nopeista hiilareista ei jooko puhuta tämän viikon yhteydessä, ensi viikolla sitten erilaisella meiningillä.

Tunteet – surua, kun luovuuden ja yhteyden tarve jäi laulutreenien osalta vajaaksi kun jäin potemaan migreeniä. Toisaalta myös iloa, että yhteys lasten kanssa vähän palautui viikonlopun poissaolojen jäljiltä. Väsymystä ja uupumusta, kun levon ja rauhan tarve on vajaalla. Kiitollisuutta ja innostusta viikonlopun koulutuksen jäljiltä – siellä tuli monenlaiset tarpeet kohdattua, kuulluksi ja nähdyksi tulemisesta kasvuun, ilosta ja hauskuudesta yhteyteen. Turhautumista, kun tämä arjen paletti on tällä hetkellä tällainen ja kaipaisin siihen lisää selkeyttä. Toisaalta myös kiitollisuutta siitä, että päivä päivältä hommat etenevät ja pätevyyden ja tehokkuuden tarve täyttyvät.

Ajatukset – Tämän päivän ruokailuja. Lasten kanssa lukemista, pelaamista, tanssimista tältä illalta. Mitähän sitä voisi tehdä, jotta saisi tämän lopunkin migreenin hälvenemään. Viikon aikatauluja. Muistin pitkästä aikaa ottaa vitamiinitkin. Tulevan viikon sisältösuunnitelmia. On jo marraskuu, hyvänen aika.

Mitä kohti?

Jos viime viikon ongelma (tai tilanne, tai omien tarpeiden kohtaamista haitannut ilmiö) oli se, että vedin aikataulut ja suunnitelmat liian tiukalle, niin entä jos tälle viikolle toivoisi tilaa? Väljää? Aikaa? Helppoutta?

Havi Brooksilla on ajatus siitä, että asioihin ryhtyminen, entry, ja asioiden päättäminen, exit, ovat tärkeitä kohtia, jos haluaa elämäänsä lisää läsnäoloa ja hyvinvointia ja tietoisuutta ja sellaista. Ne ovat vähän niinkuin eteisiä, joissa pystyy valmistautumaan siihen asiaan tai selkeästi päättämään sen, samalla tavalla kuin eteisessä usein otetaan takkia tai kenkiä pois, ehkä vilkaistaan peiliin tai muuten tehdään sellainen hetkellinen tsekkaus: Nyt olen menossa tuonne, nyt olen lähdössä täältä, mikä on meininki? Onko kaikki mukana? Onko minulla kaikki, mitä tarvitsen?

Eteisiä

Niin sellaisia eteisiä mä haluaisin lisää. Se voisi tuoda lisää tilaa ja aikaa ja väljyyttä sekä aikatauluun että sisäiseen olemiseen. Että toisaalta osaisi varata itselleen kalenteriin aikaa ihan vain ryhtymiselle (koska siihen menee kuitenkin aikaa, oli sitten kyse tehtävän vaihtamisesta tai päivän aloittamisesta tai mistä tahansa) ja sitten toisaalta hommien lopettamiselle, langanpäiden päättelemiselle ja sellaiselle. Tämä on mulle tosi epäluonteenomaista, mutta ehkä sen takia sillä voisikin olla vaikutusta.

Olen itse asiassa jo ruvennut tekemään tällaista, kun olen harjoittanut sellaista keskittymistekniikkaa joka aamu kun kello soi. Ensimmäisestä herätyskellon soitosta laitan torkun, ja sen sijaan että kääntäisin kylkeä ja jatkaisin unia, niin aloitan sen keskittymistekniikan. Se on tuntunut mukavalta tavalta aloittaa päivä, ja sen voi tehdä vaikka joku kyhnäisi kyljessäkin – tuleepahan lisää haastetta. 😀 Sellaisia lisää. Tällainen pysähtyminenkin toimii hyvin eteisenä. Ehkä voisin yrittää harjoitella niitä kahta yhdessä.

Miltä sinun pysähtymisesi näyttäisi? Tervetuloa mukaan kommentteihin tai sitten pysähtymään ihan itsekseen!

Frozen ja ajatuksia jäätaikavoimien hallintaan

Katsottiin viikonloppuna Frozen, taas vaihteeksi. Se on yksi niistä elokuvista, joissa minä aloitan vollottamisen lähes ensimmäisestä kohtauksesta ja lopetan sitten lopputekstien kohdalla, koska aika moni leffan teemoista tuntuu osuvan aika lähelle omaa kokemusta.

Elokuvan jälkeen juteltiin esikoisen kanssa Elsan taikavoimista.

(Niille teistä, joille Frozen ei ole tuttu leffa, pieni tiivistys asetelmasta. Elokuva kertoo kahdesta sisaruksesta, joista vanhemmalla, Elsalla, on käsissään jäätaikavoimia. Lapsina leikkiessä Elsa satuttaa taikavoimillaan vahingossa pikkusiskoaan Annaa. Vanhemmille annetaan neuvoksi, että Elsan tulee opetella hallitsemaan taikavoimiaan, mutta pelko voi olla vaaraksi. Vanhemmat tulkitsevat neuvon niin, että Elsan pitää kätkeä taikavoimansa kaikilta, myös rakkaalta pikkusiskoltaan. Hallitsemisen sijaan Elsa oppii pelkäämään ja piilottamaan taikavoimiaan – ja sen myötä myös tunteitaan, koska tunnekuohut voimistavat taikaa. Sen enempää en spoilaa, ja tämäkin tapahtuu leffan ensimmäisen 10 minuutin aikana.)

Mietittiin sitä, että se peittely ja piilottelu ei auttanut Elsaa oppimaan, miten taikavoimia voisi hallita. Että Elsa opetteli käyttämään käsineitä jotta ei satuttaisi ketään, mutta ei silloinkaan uskaltanut leikkiä Annan kanssa, koska pelkäsi voimiaan. Mietittiin myös, että mitenköhän Elsa ja vanhemmat olisivat voineet oikeasti harjoitella sitä taikavoimien hallintaa.

Miksi kirjoitan tästä blogitekstiä?

Mainitsin lapsellekin, että vähän samalla tavalla hänen ja kuopuksen ja kaikkien lasten (ja aikuistenkin) on tärkeää opetella hallitsemaan omia fyysisiä voimiaan ja toimimaan tunteidensa kanssa. Meillä ei ole jäätaikavoimia, mutta jokainen meistä pystyy silti vahingoittamaan toisia ihmisiä, tahallaan tai vahingossa, henkisesti tai fyysisesti, jos tulee tunnekuohu.

Ja valitettavan usein lapsuudessa saatu treeni tai neuvot omien tunteiden hallintaan ja väkivallattomuuteen on samaa sarjaa kuin Elsan ja Annan vanhemmilla: piilota tunteet, älä käytä voimaa tai sano rumasti, ole kiltti ja huomaavainen, suojele muita. Ihan sinänsä hyviä neuvoja, mutta mitä apua niistä on silloin, kun tarkoituksena on harjoitella suuntaamaan se oma voima rakentavasti?

**disclaimer tähän väliin: Kirjoitan tätä äitinä, opettajana, ja Rakentavan vuorovaikutuksen ohjaajakoulutuksen osallistujana. En ole terapeutti enkä psykiatri, joten näitä näkökulmia ei tule ottaa minkäänlaisena kliinisenä vihanhallintakoulutuksena tms. Tarkoituksenani on herättää ajatuksia ja pohdintaa siitä, miten me voimme auttaa itseämme ja lapsiamme oppimaan rakentavia tapoja kohdata omat tunteemme, tarpeemme ja voimamme. Jos tuntuu, että tarvitset akuuttia apua väkivallattomuuden opetteluun, niin Maria Akatemia ja Naisten Linja ovat hyviä ensimmäisiä yhteydenottoväyliä.**

Tällaisia asioita keksittiin lapsen kanssa, kun mietittiin, että miten Elsan olisi ollut hyödyllistä harjoitella taikavoimiensa hallintaa.

1. Avoimuus ja hyväksyminen

Elsalla oli taikavoimia. Piilottamalla ne eivät kadonneet, vaan päinvastoin voimistuivat hallitsemattomiksi. Toki elokuva olisi ollut varsin erilainen, jos Elsan perhe olisi alusta asti opetellut hyväksymään sen, että tämä asia nyt on osa meidän perheemme kulttuuria. Sen sijaan ikkunat ja ovet suljettiin, lapset pidettiin sisällä eristyksissä – myös Anna, joka teoriassa olisi voinut hyvin leikkiä vaikka kylän lasten kanssa. Elsan ominaislaadusta tehtiin salaisuus.

Mitä olisi tapahtunut, jos vanhemmat olisivat tehneet toisen valinnan? Jos he olisivat nähneet ennalta, että nimenomaan eristäminen ja salailu kasvattavat pelkoa?

Elsa ja Anna olisivat saaneet kasvaa yhdessä. Anna ei olisi ollut niin tuskallisen yksinäinen, ja olisi ehkä kruunajaispäivänä tehnyt erilaisia valintoja. Vanhemmat olisivat ehkä löytäneet ihmisiä, jotka olisivat voineet auttaa Elsaa ja koko perhettä opettelemaan taikavoimien kanssa elämistä. Elsa olisi kokenut, että hänen erityislaatunsa on lahja, jolla voi tehdä kauniita asioita, ei pelkästään pelottava virhe, joka tekee elämästä helvettiä.

Me jokainen voimme vanhempina miettiä, että mikä on meidän lapsissamme se ainutlaatuinen taikavoima. Onko se temperamentti, tunneherkkyys, impulsiivisuus, asioihin uppoutuminen, pohdiskelevuus, päättäväisyys… Useimmiten ainakin omalla kohdalla sen huomaa niistä hetkistä, jolloin lapsi ei mukaudukaan automaattisesti minun suunnitelmiini, ohjeisiini, aikatauluihini. Niistä hetkistä, jolloin lapsi on ”hankala” tai ”mahdoton” tai ”käsittämätön”.

Niissä hetkissä voin suhtautua lapsen ominaislaatuun kuin Elsan vanhemmat: älä ole tuollainen, ole toisenlainen. Ja voin tehdä sen täydestä rakkaudesta, niinkuin Elsankin vanhemmat. Jos vain olisit toisenlainen, elämäsi olisi helpompaa.

Tai sitten voin opetella suhtautumaan lapsen ominaislaatuun niinkuin se olisi upea lahja, jota lapsen tulee oppia käyttämään, ja jossa minun täytyy auttaa häntä. Lapsi on ihana ja oikeanlainen juuri tuollaisena – miten autan häntä oppimaan sellaisia toimintatapoja, joilla hän saa sen lahjansa suunnattua oikein, eikä satuta ketään (toisia tai itseään) siinä samalla?

2. Yhdessä harjoittelu

Elsa jäi taikavoimiensa kanssa aika yksin. Vanhemmilla ei itsellään mitä ilmeisimmin ollut kokemusta taikavoimista, joten he eivät tienneet, mitä niiden kanssa pitää tehdä.

Ehkä avoimuudella ja hyväksymisellä olisi ollut sekin vaikutus, että jostain päin valtakuntaa olisi löytynyt joku, joka olisi voinut auttaa Elsaa harjoittelussa. Joku, joka olisi osannut antaa neuvoja, vinkkejä ja tekniikoita sekä Elsalle että hänen vanhemmilleen.

Tai ehkä ei. Ehkä Frozen-maailmassa Elsa oli ainoa, jolla oli tällaisia taikavoimia. Silloinkin avoimuus ja hyväksyminen olisivat saaneet aikaan sen, että Elsa olisi voinut alkaa harjoitella vanhempien tai opettajan avulla. Kokeilla, millaisilla tavoilla taikaa saa suunnattua, miten rauhoittua kun hermostuttaa, milloin kannattaa varoittaa toisia että nyt minun on parempi olla hetki yksin.

Ja ehkä silloin Elsalla olisi ollut joku, jolle kertoa kun on neuvoton olo. Joku, jonka kanssa olisi voinut miettiä erilaisia ratkaisuja. Joku, jolle itkeä ja raivota kun ei jaksaisi sitä, että tämä elämä on tällaista. (Kuvitelkaa Elsa murrosiässä: jäätaikavoimat ja hormonimyllerrys samaan aikaan. Siinä on paljon kannettavaa teinille.)

Joskus oman lapsen kanssa on niin kiitollinen tilanne, että lapsen taikavoima on samansuuntainen kuin oma. Räiskyvän temperamentin vanhemmalla on räiskyvä lapsi. Silloin vanhemmalta (ainakin teoriassa) voi löytyä empatiaa lasta kohtaan: tämä on minullekin vaikeaa, kuinka vaikeaa se mahtaakaan olla lapselle? Jos vanhempi on löytänyt keinoja suunnata sitä taikavoimaansa rakentavasti, niin niitä samoja keinoja voi kokeilla lapsen kanssa. Tai sitten lapsi saattaa löytää jonkun keinon, joka toimii myös aikuiselle.

Silloinkin, kun lapsen taikavoima on ihan eri kuin oma, siihen voi suhtautua uteliaasti ja rakastavasti. Selvästi lapsella on näissä tilanteissa vaikeaa – hmm, mikäköhän siihen auttaisi? Mitä minä voisin tehdä? Mitä lapsi voisi kokeilla? Mitähän lapsi tarvitsee?

3. ”Ehkä se voisi harjoitella jonkun ritarin kanssa”, eli suojaaminen

Meidän esikoiselle oli tosi tärkeää, että jos Elsa olisi harjoitellut jonkun kanssa, niin sillä olisi pitänyt olla kypärä, ettei Elsan jäävoimat vaan olisi satuttaneet. ”Ja sitten tässä rinnan päällä ainakin sata paitaa ja vielä takki!” Minä ehdotin, että entäs jos sillä olisikin vaikka haarniska? ”Joo, se voisi harjoitella vaikka jonkun ritarin kanssa!”

Ja tottahan se on. Silloin kun harjoitellaan, niin sattuu virheitä, ja harjoittelukumppanin on tosi tärkeä suojata itsensä. Ensinnäkin se varmistaa, että harjoittelukumppani pysyy turvassa ja hyvinvoivana, ja pystyy jatkamaan harjoittelua. Toisekseen se antaa harjoittelijalle vapauden kokeilla uutta, tehdä niitä virheitä, ja muuttaa toimintaansa niiden virheiden perusteella. Opettelu jää aika ohueksi, jos tekee vain sellaisia asioita, jotka hallitsee täysin.

Jos minä vanhempana autan lasta opettelemaan oman taikavoimansa hallintaa, niin minunkin pitää suojata itseni. Se voi tarkoittaa fyysistä suojaamista – saatan joutua pitelemään raivopäistä lasta, ettei hän lyö minua. Tai se voi tarkoittaa emotionaalista suojaamista – huolehdin omista tarpeistani, lepään, puran ajatuksiani ystäville tai vaikka ammattiauttajalle, jotta pysyn lapsen kanssa kärsivällisenä ja lempeänä. Se voi tarkoittaa sitäkin, että jaan vastuuta lapsen opettelun tukemisesta muillekin turvallisille aikuisille, jotta en polta itseäni loppuun. Ja sitä, että kun lapsen kanssa tilanne on vaativimmillaan, niin annan muissa asioissa itselleni armoa, enkä vaadi itseltäni kaikessa täydellisyyttä.

Itsestä huolehtiminen tarkoittaa myös sitä, että opettelee hallitsemaan niitä omia taikavoimiaan, ymmärtämään ja hyväksymään omia tunteitaan ja tarpeitaan. Opettelee lukemaan merkkejä, jotka kertovat siitä, että nyt on aika hetkeksi keskittyä omaan itseen, oman haarniskan paikkailuun ja korjailuun.

Elsa ei halunnut satuttaa jäävoimillaan. Minä uskon, että meidän lapsemme eivät myöskään halua satuttaa omilla taikavoimillaan.

Mitä paremmassa kunnossa meidän oma haarniskamme on – jaksaminen, tahdonvoima, kärsivällisyys, omat tarpeet, oma ilo ja hyvinvointi – sitä helpompi meidän on suhtautua lapseen rakastavasti ja kannustavasti silloinkin, kun hän heittelee jääpiikkejä vahingossa tai tahallaan. Kun näemme, että lapsi opettelee ja on itsekin taikavoimiensa kanssa pulassa, niin lapsen käytös ei pääse vahingoittamaan meitä samalla tavalla. Silloin pystymme auttamaan lasta tämän tunteiden kanssa, ja voimme yhdessä etsiä tapoja, joilla lapsi saisi tilanteessa tarvitsemansa.

Aikuisenakin voi harjoitella

Elokuvassa Elsa harjoitteli taikavoimiensa hallintaa vasta aikuisena. Olen itsekin opetellut suurimman osan tunnetaidoistani aikuisiällä, joten se kohta kolahti myös omalle kohdalle.

Koskaan ei ole liian myöhäistä hyväksyä, että minä olen tällainen, minulla on tällainen taikavoima, minä tarvitsen näitä asioita ja välillä tunnen kaikenlaisia tunteita. Koskaan ei ole liian myöhäistä etsiä joku, jonka kanssa harjoitella yhdessä (ystävä, terapeutti, valmentaja, kurssi tai kirja…) – joku sellainen, jolla on itsellään niin vahva haarniska, että minun virheeni tai opetteluni eivät voi häntä vahingoittaa.

Olipa meidän taikavoimamme mikä tahansa, niin myös meillä on lupa olla juuri tällaisia kuin olemme – ja mahdollisuus opetella olemaan sitä rakentavasti ja lempeästi. Kun Elsa oppii hallitsemaan taikavoimiaan, hän luo huikeita taideteoksia jäästä. Kun me opimme hallitsemaan omia taikavoimiamme hyväksymisen ja harjoittelun kautta, meillä on sama mahdollisuus.

Ja sellainen esimerkki on myös aika huikea tapa auttaa lasta hyväksymään omat taikavoimansa.

Perjantain pysähtyminen 68: Jaksamista ja jonglöörausta

Vappuviikonvaihteessa torstai tuntui perjantailta ja perjantai tuntui sunnuntailta. Tämän aika-avaruussilmukan ansiosta nyt vasta on tarpeeksi vakaa käsitys siitä, että mikä päivä on.

Mistä tulen?

Tälle viikolle nostetta toivat:

– innostavat uudet työjutut ja edellisten eteneminen

– seurustelun 10-vuotisvuosipäivä puolison kanssa, ja kyseisen vuosipäivän juhlistaminen skumpalla, illallisella ja keikalla

– ystävien näkeminen viikon mittaan.

Erityisen ilahduttavaa oli, kun esikoistaan odottava ystäväpariskunta tuli käymään, ja lähtiessään veivät kiitollisina mukanaan meiltä tarpeettomaksi jääneitä vauvantarvikkeita. Heiltä lyheni todo-lista, meille tuli lisää tilaa, eikä kenenkään tarvinnut käyttää aikaa nettikirppisten koluamiseen tai ilmoitusten tekemiseen. Win!

– huomasin, että tiskikoneen tyhjentämiseen keskittyminen auttaa pitämään keittiön noin ylipäänsä siistinä: kun koneessa on aina tilaa likaisille astioille, ne on helpompi laittaa suoraan koneeseen ja käynnistää kone heti kun se on täynnä. Tämän ansiosta meidän keittiö on ollut epätavallisen hyvässä järjestyksessä koko viikon.

– oivallus siitä, että kahden tunnin tirsat korvatulpat päässä kompensoivat ainakin viisi tuntia normaalia yöunta.

(Normaali = joku kuorsaa, toinen potkii unissaan seinää viereisessä huoneessa, kolmas kiipeää viimeistään aamukolmelta kainaloon jatkamaan uniaan ja pyörii ja myllää ja kikattelee unissaan siinä vieressä.)

Tällä viikolla virettä laskivat

– työsuunnitelmien lykkääntyminen.

Kuvittelin, että kun sain yhden palasen eteenpäin, niin saisin toteutettua sen kyseisen suunnitelman tässä verkkokauppauudistuksen myötä samalla, mutta siihen ei riitä nyt raha eikä aika. Lisäksi kaksikin alustavasti speksailtua proggista siirtyy ilmeisesti määrittelemättömän ajan päähän minusta riippumattomista syistä. Näiden hyväksymiseen on kulunut energiaa.

– kapasiteetin rajat.

Skarppasin kaikenlaisia asioita koko viikon, joten torstai-iltana (eli mun aika-avaruussilmukassa perjantaina) vapun kunniaksi valvottiin puolison kanssa puolilleöin, syötiin herkkuja ja katsottiin stand-uppia. Vappupäivänä lapset herättivät ennen seitsemää, ja oli mun vuoroni herätä lasten kanssa. Siinä muutaman yön univajeessa ja sokerikrapulassa yllämainitut työjuttujen lykkääntymiset (joiden kanssa en ollut ihan vielä päässyt siihen hyväksymisvaiheeseen asti) tuntuivat ihan ylitsepääsemättömiltä.

Tälle viikolle toivoin pysähtymisiä.

Jonkin verran harrastin niitä, erityisesti illalla ennen nukkumaanmenoa – ehkä sen takia näinkin aika veikeitä unia. (Yhdessä unessa heilastelin jonkun tyypin kanssa, joka olikin naamoitumistaitoinen matelija-alien, ja heti sen jälkeen olin Indiana Jonesin kanssa pelastamassa jotain ihmistä eläintarhasta, jossa tämä oli mm. Tai Chi -ninjojen vankina.)

Lisäksi pysähtyminen toimi loistavasti myös tuohon yllämainittuun ”aaagh kaikki on ihan päin honkia eikä mistään tule mitään” -väsykriisiin vappupäivänä. Tätä lisää.

Missä olen?

Keho näyttää flunssan merkkejä, mikä ei ole yllättävää, koskapa kapasiteetti tuli vedettyä aika kalkkiviivoille tällä viikolla.

Mikä kehoa huolestuttaa? Se, että tuleeko nukuttua levättyä riittävästi, kun hommaa on seuraavalle parille viikolle aika lailla.

Mikä kehoa innostaa? No niiden hommien tekeminen. On kiitollista, että saa viettää päivänsä tehden inspiroivia juttuja, jotka kaiken hyvän lisäksi vielä vievät yritystoimintaakin eteenpäin.

Tunteet… no niin no. Esikoisen aamulla laukaisema ”äitiii, mikset sä koskaan tekis niinkuin mä pyydän!!” osuu aika arkaan hermoon, vaikka virkeillä ja levänneillä aivoilla tietäisinkin, että mä ihan varmasti teen ”koskaan” niinkuin hän pyytää. Usein vielä näen ihan ekstravaivaakin sen eteen, että saatais keksittyä joku ratkaisu, joka sopii kaikille.

Sillä ”mikset sä koskaan” lapsi epäilemättä kuvailee ihan vain omaa turhautumistaan siitä, että äiti välillä istuu aika pitkään kahvikupin kanssa, vaikka hän jo ikuisuus sitten pyysi, että voitaisko leikkiä poneilla. Mä tiedän tämän kaiken.

Ja silti se riittämättömyyden tunne osuu kohdalle: lapseni haluaa leikkiä mun kanssa, ja mulla ei yksinkertaisesti nyt riitä paukut muuhun kuin tähän kahvikuppiin. Ja se on kauheaa, koska totta kai mun tehtäväni on huolehtia siitä, että lapsi ei joudu kärsimään siitä, etten mä osaa pitää itsestäni tämän parempaa huolta. Ja milloin sitä huolta sitten pitää, kun työpäivinä haluan tehdä töitä ja vapaapäivinä haluan olla lasten kanssa ja kun lapset on nukkumassa niin moi vaan, puolisoni jonka kanssa meillä oli se 10-vuotispäiväkin tässä äsken, katsotaanko vaikka hömppää telkkarista.

Niin jos mä otan itselleni sitä omaa aikaa, niin ei ihme, jos lapselle (erityisesti ekstrovertille isommalle) tulee sellainen fiilis, että mikset sä koskaan leiki mun kanssa. Kun oikeasti se tarkoittaa ”mikset sä koskaan leiki mun kanssa tarpeeksi”. Ja kun hänen ”tarpeeksi” ja mun ”tarpeeksi” on aika eri kohdissa siinä yhdessä vietetyn ajan mittarilla, ihan jo siksikin että mua kuluttaa ylipäänsä toisten ihmisten kanssa oleminen siinä missä häntä se ravitsee, niin… Siinähän sitä ollaan.

Ja oikeastaan sellaisia ajatuksiakin on. Että miten sitä saisi jotenkin kapasiteettia tankattua niin, että
a) hommat tulisivat tehtyä,
b) lapset tulisivat huomioitua ja saisivat äitiaikaa,
c) vastuu lapsista ja huushollista ei kaatuisi liikaa myöskään puolison niskaan, koska hänellä on ihan samalla tavalla rajallinen kapasiteetti kuin mulla, ja
d) että löytyisi joku systeemi, joka olisi sillä tavalla kestävä, että aina ei tarvitsisi mennä pohjaraapaisun ja tyhjän tankin kautta.

Tämän kevään mä olen jotenkin tosi vahvasti keskittynyt siihen, että kapasiteetti riittää ja on hyvä fiilis. Ehdin jo ajatella, että tänä keväänä olisi kriisi jo vältetty. Valppaana piti olla nytkin, että tästä vapun väsykriisistä ei tullut sen suurempaa burnouttia, joten selvästi tarttee olla vieläkin tietoisen huolellinen siinä, että ensisijaisesti mun tehtävä on huolehtia omasta itsestäni, koska muuten ei homma toimi.

Mitä kohti?

Ominaisuuksia, joita haluan tälle viikolle:

rauha, ilo, energia, iloiset yllätykset, luottamus, kiitollisuus, yhteys, vakaus, tasapaino, merkitys, resist nothing, armollisuus, inspiraatio.

Joskus luin jonkun e-kirjan aiheesta ”näin pysyt järjissäsi kun sinulla on oma yritys, pienet lapset ja koti kontollasi”. Siinä oli ajatus siitä, että usein haikaillaan tasapainoa, mutta tasapaino on sillä tavalla saavuttamaton käsite, että on käytännöllisempää puhua jonglööraamisesta. Että aina silloin tällöin pitää napata joku pallo ja heittää se takaisin radalleen, mutta suurimmaksi osaksi aikaa asiat kulkevat omalla painollaan ja niitä tarvitsee vain tsekata tasaisin väliajoin.

Jonglöörausta

Ja toinen ajatus, josta kirjoitin joskus uutiskirjeenkin, on se, että riittävän hyvä löytyy alariman ja yläriman välistä. Alarima on se, mitä minimissään tarvitaan, jotta systeemi pyörii. Alarima on se, että lapsilla on edes jotain suht puhdasta ja ehjää päällänsä, että pöydässä on jotain sellaista ruokaa, josta saa energiaa eikä sairastu, että itse saa sen verran unta ja ruokaa ja vettä ja liikettä että keho kykenee päivittäisiin tehtäviin.

Ylärima on taas se ideaali, joka antaa inspiraatiota mutta johon ei kuulukaan osua joka päivä kaikkien osa-alueiden osalta. Ylärima-päivänä kaikki menee putkeen, kaikilla on kauniit ja yhteen sointuvat vaatteet, rutiinit sujuvat ja missään ei ole viikkaamattomia pyykkejä tai maksamattomia laskuja tai eineksiä. Ylärima on sitä, että vuorokaudessa on kolme tuntia meditaatioon, kahdeksan tuntia nukkumiseen, seitsemän työntekoon, viisi lasten kanssa touhuamiseen ja tunti kiireettömiin paikasta toiseen siirtymiin, ja sitten jossain välissä ehtii syödä ja pestä pyykit ja siivota ja niin edespäin.

Niin ehkä se jonglööraus voisi nyt, tämän viikon osalta, mulle tarkoittaa sitä, että mä joka päivä tsekkaisin vaikka siinä aamupysähtymisen yhteydessä, että onko joku osa elämästä lipsahtanut alariman alle monena päivänä putkeen, ja keskittyisin tietoisesti niihin sen päivän ajan.

Niinkuin esimerkiksi jos huomaa, että pari päivää on lasten kanssa touhuamisen osalta mennyt sellaisella ”äiti juo rakas hetken vielä kahvia” -meiningillä, niin ottaisi ihan asiakseen, että nyt tarttee käyttää energiaa siihen. Tai mä päätin, että tämän vappuviikonlopun ajan en tee töitä, jotta energiaa jää muuhunkin.

Se tarkoittaa, että pitää oikeasti suostua siihen alarimaankin. Että jos töiden puolesta en saa viikossa mitenkään inhimillisesti kasaan sitä uutta ideaa, niin sitten en tee sitä nyt, ja toteutan sen eri tavalla. Tai jos flunssa hidastaa jumppahaasteen etenemistä, niin sitten on niin, ja sitten jatkan sitä kunhan saan flunssan laantumaan lepäämällä ja vähentämällä taas sokeria.

Miltä sun pysähtyminen näyttäisi? Saa käydä kommenteissa pohtimassa, vaikkei olisikaan perjantai!