Onnistumisia kolmevuotiaan kanssa 4: Tahdonvoima ja avun pyytäminen

Tämä on viimeinen osa tekstisarjaa aiheesta mitä voi tehdä, jotta elämä kolmevuotiaan kanssa olisi mahdollisimman sutjakkaa ja stressitöntä. Tämä tekstisarja perustuu toisaalta seitsemään teemaan, jotka nousivat kerta toisensa jälkeen pintaan viime syksynä pitämissäni Vanhemmuuden onnistumisia -keskusteluissa. Toisaalta se perustuu mun omaan kokemukseeni siitä, mitä on arki meidän kolmevuotiaan kuopuksen kanssa juuri nyt.

Sarjan aiemmissa osissa pohdin omien tarpeiden huomioimisen tärkeyttä, kontrollista luopumista ja aikuisen omia tunnetaitoja, sekä vanhemmuuden tavoitteita ja lapsen tarpeiden tuntemista. Tämän viimeisen tekstin aihe on tahdonvoiman säästäminen ja avun pyytäminen.

Disclaimer: Vanhemmuuteen tarvitaan sekä inspiraatiota että armollisuutta. Tämä teksti sisältää enimmäkseen inspiraatiota, eli ole itsellesi armollinen. Saat olla omassa vanhemmuudessasi juuri siinä missä olet – ja se, että luet tätä ja haluat opetella lempeämpiä keinoja kolmevuotiaan kohtaamiseen, on jo hatunnoston paikka. Pistät käytäntöön ne jutut, jotka tuntuvat tässä kohtaa sopivilta, mitkä ne ikinä sinulle tästä tekstistä ovatkaan. <3

6. Tahdonvoiman säästäminen siinä missä pystyy

Mainitsin edellisessä tekstissä, että kaikenlainen tunteiden ja pettymysten käsittely, kärsivällisyys, ja muu oman toiminnan ohjaaminen kuluttaa kallisarvoista kapasiteettia. Aika moni meistä vanhemmista tunnistaa tilanteen, jossa kolmevuotiaan tunnekuohun läpielämisen jälkeen omakin olo on kuin pitkän työpäivän tehneellä.

Tuo kallisarvoinen tunteiden käsittelyn ja kärsivällisyyden kapasiteetti kulkee myös nimellä tahdonvoima. Se on meillä jokaisella ihmisellä päivittäin käytössä oleva, rajallinen määrä energiaa, jota käytämme aina silloin, kun säätelemme omaa toimintaamme, käsittelemme tunteita, hillitsemme impulsseja tai teemme valintoja.

Omista tarpeista huolehtiminen tankkaa tahdonvoimaa. Verensokeri ja riittävä uni vaikuttavat tahdonvoimaan fysiologisella tasolla. Myös tästä syystä omien tarpeiden huomioiminen on keskeistä hyvässä vanhemmuudessa.

Jos tankki on tyhjä, on vaikeaa ellei mahdotonta olla empaattinen, kärsivällinen, tehdä hyviä päätöksiä tai vaihtaa näkökulmaa.

Myös lapsen tarpeista huolehtiminen edistää rauhallista yhteiseloa.

Levännyt, syönyt ja riittävästi haleja saanut kolmevuotias on oikeastaan aika ihana pakkaus. Kriisi tulee siinä vaiheessa kun on väsy ja nälkä ja pissahätä, liikaa vaihtuvia tilanteita ja ennakoimattomuutta, liian vähän ikätasoista puuhaa ja liikettä (muutaman päivän ulkoilemattomuus näkyy meillä kirjaimellisesti seinille kiipeilynä ja ympäriinsä juoksemisena) ja liikaa skarppaamista.

Aikuisen ja lapsen tahdonvoimaa voi paitsi tankata, myös säästää. Se tapahtuu yksinkertaisimmin toimintaympäristöä muuttamalla. Käytännössä se voi tarkoittaa esimerkiksi tällaisia asioita:

Päivärutiini johonkin näkyville, niin että ei tarvitse olla aina miettimässä, mitäköhän seuraavaksi piti tehdä

Kiireettömyys, jotta lapsi saa esimerkiksi leikkiä leikin rauhassa loppuun ennenkuin on aika ryhtyä pukemaan

Vaihtoehtojen rajaaminen:
Tämä on se klassinen ”haluatko siniset vai punaiset rukkaset” -kikkakolmonen. Itsellä on tullut vastaan useampia ei-juuri-nyt-pienten-lasten-vanhempia, jotka neuvovat käyttämään tätä ikäänkuin taianomaisena keinona saada lapsi harhautettua valitsemaan jotain sellaista, mitä hän ei oikeasti halua. Siinä on kuitenkin totuuden siemen: rajattomista vaihtoehdoista valitseminen on aikuisellekin vaikeampaa kuin jostain alustavasta ehdotuksesta liikkeelle lähteminen. (Vertaa: ”Milloin käytäis kahvilla?” vs. ”Milloin käytäis kahvilla? Mulle sopii ensi viikolla tiistai, torstai ja perjantai.” Kummasta kysymyksestä on helpompi lähteä sopimaan kahvittelua?)

Silloin kun pelkkä ”kumman vaihtoehdon haluaisit” -meininki ei toimi, niin lapselle on vaihtoehtoja rajatessa mun mielestäni hyvä kertoa myös logiikka niiden vaihtoehtojen takana. Tänään lähdetään ulos, siellä on kylmä joten tarvitaan hanskat, haluatko mielummin siniset vai punaiset tai keksitkö jonkun toisen vaihtoehdon? Ja jos lapsi ilmoittaa ettei laiteta rukkasia, ja keli on sellainen että sormet eivät suoraan jäädy irti kun ovesta astuu, niin ne rukkaset voi ottaa mukaan ja kysyä ulkona, että laitetaanko nyt nämä hanskat, onko sormilla jo kylmä. Joskus se perustelu tulee ymmärrettäväksi vasta kun huomaa, että ihan totta tuo aikuinen taisi puhua. Tämä palautuu myös siihen lapsen omaan kontrolloinnin mahdollisuuteen: jos epäonnistumisen hinta on kohtuullinen, niin on erittäin terveellistä antaa lapsen tehdä ihan itse omat virheensä, myös rukkasten suhteen.

Ennakoiminen:
Nyt leikitään vielä ihan rauhassa, ja sitten sen jälkeen ruvetaan pukemaan ja mennään ulos. Ulkoilun jälkeen tullaan sisälle syömään. Kun lapsi tietää, mitä odottaa, niin tahdonvoimaa ei tarvitse käyttää sellaiseen ”ai mitä piti tehdä en mä tiennyt mä halusin ÄÄÄÄÄÄÄ” -kriisiin. Ainakaan ihan yhtä paljoa.

Lapsen tavaroiden, lelujen, vaatteiden jne. järjestäminen fiksusti:
Yleensä niin, että lapsi saa niitä käytettyä mahdollisimman vaivattomasti itse. Tai jos joku tavara on sellainen, että sitä käytetään vain aikuisen kanssa, niin sitten laitetaan se sellaiseen paikkaan, ettei lapsen tarvitse sitä varoa.

Säännöt ja rajoitukset
Myös säännöt ja rajoitukset – tai niiden puute – kuuluvat toimintaympäristöön. Mitä vähemmän on sääntöjä, muistamista ja rajoituksia, sitä vähemmän lapsen tarvitsee skarpata toimiakseen niiden mukaan. Vielä parempi, jos ne säännöt ja muistamiset ja rajoitukset voi pukea ”tee näin” -muotoon, jolloin lapsen ei tarvitse kieltämisen jälkeen vielä erikseen miettiä, että no jos näin ei saanut tehdä niin mitä sitten saikaan tehdä? Esimerkkeinä vaikkapa ”ei saa satuttaa” vs. ”hellästi saa koskea”, ”älä koske siihen kaappiin” vs. ”tämä on sinun oma kaappisi” tai ”tätä kaappia voidaan tutkia aikuisen kanssa”.

…Ja kaikenlaisia muita pieniä arjen helpotuksia. Yhdelle perheelle sopii jotkut jutut, toiselle perheelle jotkut toiset. Tärkeintä on kokeilla ja huomata, millaiset jutut omassa arjessa toimivat. Ja sitten oikeasti pistää niitä myös käytäntöön.

7. Osaa pyytää apua (ja tietää, keneltä pyytää)

Yksi niistä piirteistä, joita minun on vaikeinta jaksaa kolmevuotiaassa, on se ”Eikun minä ITSE! ÄÄÄ en osaa! Eikun minä itse! ÄÄÄ en osaa!” -asenne. Että syteen tai saveen, minä nyt teen itse kun kerran päätin, vaikka taidot tai kapasiteetti eivät vielä riitä ja turhauttaa niin maan vietävästi.

Ja sitten teen itse vanhemmuudessa jatkuvasti ihan sitä samaa. Eikun minä ITSE hoidan tämän kaiken! ÄÄÄ ei riitä kapasiteetti ja väsyttää! Eikun minä ITSE huolehdin huushollista ja lapsista samalla kun teen työtä! ÄÄÄ miksi kukaan muu ei koskaan tee mitään! Ja niin edelleen. 🙂

Jostain aika syvältä kumpuaa se ajatus, että itse pitäisi pärjätä.

Sitä ei suorastaan helpota se, että jos valitat miten on väsyttävää ja raskasta, niin vastaus saattaa hyvin olla joko ”itsepähän olet lapsesi tehnyt, mitäs läksit, oma moka” tai ”no ei tuo vielä mitään, kuuntelepas miten vaikeaa MINULLA on/oli” tai ”kyllä äitini/mummoni/minäkin aikanaan pärjäsin, vaikka oli seitsemäntoista lasta ja sadan lypsävän navetta ja viideltä piti herätä ja joka lauantai pestiin pyykit käsin ja luututtiin lattiat”.

Tai ainakin joskus on tullut vastaan joku näistä vastauksista, ehkä kaikki. Itseäni pelotti pitkään, välillä pelottaa vieläkin, että omiin turhautumisen tai väsymisen tai avuttomuuden huokauksiin tulisi vastauksena yllä mainitun kaltaista pätemistä tai vähättelyä. Sellaisessa ilmapiirissä ei paljon viitsikään apua pyytää, jos lopputuloksena ne vähätkin voimat menee sen toisen ihmisen kuuntelemiseen. Kiittimoi.

Ensimmäinen ja tärkein asia avun pyytämisessä onkin se, että voi pyytää joltakulta luotettavalta. Joltakulta sellaiselta, joka tietää, miten iso askel on ylipäänsä pyytää apua. Joltakulta sellaiselta, jonka edessä uskaltaa olla haavoittuvainen ja epätäydellinen, eikä tarvitse pelätä, että mitä sieltä tulee vastauksena niskaan.

Niitä ihmissuhteita kannattaa vaalia jo silloin, kun mikään ei ole kriittisesti pielessä – tämä on tietysti vähän suolaista tajuta siinä kohtaa, kun omat voimavarat ovat jo aika vähissä. Ja toisaalta, apua ja tukea voi löytyä yllättävistä suunnista silloin, kun uskaltaa myöntää ääneen sitä tarvitsevansa.

Avun pyytäminen voi alkaa vaikkapa ihan siitä, että myöntää olevansa väsynyt, turhautunut tai vähän hukassa. Pienissäkin asioissa.

Voi myöntää puolisolle tai muulle aikuiselle, jonka kanssa sitä arkea jakaa: Musta tuntuu, että mulla ei riitä nyt paukut kaikkeen siihen, mitä mä tällä hetkellä meidän huushollissa hoidan.

Tai voi myöntää sille kolmevuotiaalle: Nyt mä en tiedä, että mitä meidän tässä tilanteessa pitäisi tehdä, kun mä haluaisin että [tehtäis X] ja sä haluaisit, että [tehtäis Y].

Tai voi myöntää vaikka jollekulle luotettavalle kaverille, joka on tai ei ole itse vanhempi: Vitsi mä olen niin hukassa ton kolmevuotiaan kanssa. Mua väsyttää niin paljon että ei ole enää tosikaan. Mua surettaa ihan kauheasti, että en osaa olla sellainen vanhempi kuin haluaisin olla.

Nimittäin niistä pienistä haavoittuvuuden ja oman epätäydellisyyden hetkistä syntyy luottamusta.

Aika harvalla meistä on pakka kasassa niin hyvin kuin miltä ulkopuolelta näyttää. Tai ainakaan mulla ei ole. Luottamusta syntyy siitä, että toisen kanssa pystyy jakamaan niitä hetkiä ja kokemuksia, kun ei todellakaan mennyt kuin Strömsössä.

Eikä sitä tarvitse jakaa aina sillä tavalla ”hahhahhaa, töttöröö vaan kun meni kaikki pieleen” -hengessä, vaikka sekin on välillä tosi terapeuttista. Mulle tärkeitä hetkiä on usein nimenomaan ne, jolloin mä saan purettua jollekulle sydämeltäni sen, että vitsi miten hävettää, harmittaa, surettaa tämä tilanne, ja toinen osaa vain olla empaattinen. Kyllä, kuulostaa raskaalta. Ja tutulta. Onpa tosi ikävä tilanne. Sano vaan, jos tarvitset apua tai vinkkejä sen kanssa. Silloin mä tiedän, että se toinen ei myöskään mene puihin, jos mä sitten lopulta pyydän jotain konkreettista apua.

Omien tarpeiden tunnistaminen, se kaikkein ensimmäinen kohta tässä koko listassa, on tärkeää myös avun pyytämisen kannalta. Kun tietää, mitä tarvitsee, osaa pyytää oikeanlaista apua.

Mä olen opetellut sanomaan puolisolle, että ”nyt mä toivon, että sä kuuntelet, etkä yritä ratkaista yhtään mitään ellen mä erikseen pyydä ratkaisuehdotuksia”. Konkreettisten ehdotusten tekeminen voi olla vaikeaa silloin, kun pyytää apua. Kapasiteettia ei välttämättä ole siihen konkretian keksimiseen – ja kuitenkin ainakin itsellä on aina sellainen fiilis, että haluan tehdä sen avun antamisen toiselle mahdollisimman helpoksi.

Avun pyytämiseen onkin hyödyllistä opetella ”haluaisin X, voisitko auttaa sen toteuttamisessa?” -lauseita.

”Haluaisin tänään jossain vaiheessa nukkua päikkärit, voitko auttaa mua sen kanssa?”
”Haluaisin saada tällä viikolla yhden täysin vapaan illan, voisitko auttaa mua sen kanssa?”
”Haluaisin keksiä jonkun tavan, jolla saadaan aamut vähän rauhallisemmiksi, voitko auttaa mua sen kanssa?”

Silloin olen ilmaissut selkeästi, mikä on mun haluamani lopputulos, ja se toinen ihminen saa jatkaa konkreettisten ratkaisujen miettimistä. Silloin en myöskään koe komentelevani ketään auttamaan mua, vaan se toinen ihminen voi ehdottaa sellaisia ratkaisuja, jotka sopivat hänen omaan tilanteeseensa. Kynnys pyytää apua on taas vähän matalampi, ja se on pelkästään hyvä asia.

Inspiraation lisäksi myös armollisuutta

Silloin kun näitä asioita onnistuu huomioimaan edes muutaman saman päivän aikana, niin tuntuu, että arki rullaa vaivattomammin. Kolmevuotias, jonka tarpeet ovat täynnä ja joka kokee voivansa vaikuttaa omaan elämäänsä ja ympäristöönsä, on oikeastaan aika ihana, kekseliäs ja luova tyyppi. Mun tehtäväni vanhempana on antaa hänelle parhaat mahdolliset olosuhteet siihen – ja sitten olla armollinen itselleni silloin, kun en yllä ihan parhaaseeni.

Armollisuus on sukua kontrollista luopumiselle: nyt on näin. En voi mitään sille, että tällä hetkellä mun taidot on tällaiset. Jos jaksan opetella, yksi hermostuminen ja pettymysraivari kerrallaan, niin jonain päivänä on eri tavalla.

Jos tästä tekstisarjasta oli sinulle iloa tai apua, jos löysit oivalluksia tai inspiraatiota tai armollisuutta, niin olisi ihanaa jos kertoisit kommenteissa, jakaisit tämän sosiaalisessa mediassa tai molempia. Ehkä joku kaveri tai kaverin kaveri voi löytää tästä itselleen jotain arvokasta. <3

(Jos et vielä ole Lupa olla minä -kirjeen tilaaja, niin tuosta alta liittymällä saat sähköpostiisi viikoittain ajatuksia ja harjoituksia omista tarpeista huolehtimiseen ja muuhun vanhemmuuden sisäiseen työhön. Liittymislahjana saat myös 10-osaisen sähköpostikurssin itsestä huolehtimisen ja läsnäolevan vanhemmuuden teemoista. Tervetuloa mukaan.)

Haluaisitko enemmän kärsivällisyyttä aamuihisi?
Ilmaiseen Kärsivällisempi aamu -minikurssiin kuuluu 18-sivuinen työkirja ja parin viikon verran sähköposteja, joiden myötä harjoittelet tekemään aamuistasi lempeämpiä, kärsivällisempiä ja mukavampia. Samalla liityt yli tuhannen vanhemmuuden supersankarin seuraan Lupa olla minä -kirjeen tilaajaksi ja saat viikoittain sähköpostiisi inspiraatiota ja vinkkejä itsestä huolehtimiseen, kärsivällisyyteen ja riittävän hyvään vanhemmuuteen. Tervetuloa mukaan. <3

Onnistumisia kolmevuotiaan kanssa 3: Aikuisen tavoitteet ja lapsen tarpeet

Kirjoitin viime viikolla siitä, mitä voi tehdä, jotta elämä kolmevuotiaan kanssa olisi mahdollisimman sutjakkaa ja stressitöntä. Tämä tekstisarja perustuu toisaalta seitsemään teemaan, jotka nousivat kerta toisensa jälkeen pintaan viime syksynä pitämissäni Vanhemmuuden onnistumisia -keskusteluissa. Toisaalta se perustuu mun omaan kokemukseeni siitä, mitä on arki meidän kolmevuotiaan kuopuksen kanssa juuri nyt.

Ensimmäisissä teksteissä pohdin omien tarpeiden huomioimisen tärkeyttä, sekä kontrollista luopumista ja aikuisen omia tunnetaitoja. Tässä tekstissä pohdinnan alla ovat arvot ja tavoitteet sekä lapsen taitojen ja tarpeiden tunteminen, ja viimeisenä ylihuomenna tahdonvoiman säästäminen ja avun pyytäminen.

Disclaimer: Vanhemmuuteen tarvitaan sekä inspiraatiota että armollisuutta. Tämä teksti sisältää enimmäkseen inspiraatiota, eli ole itsellesi armollinen. Saat olla omassa vanhemmuudessasi juuri siinä missä olet – ja se, että luet tätä ja haluat opetella lempeämpiä keinoja kolmevuotiaan kohtaamiseen, on jo hatunnoston paikka. Pistät käytäntöön ne jutut, jotka tuntuvat tässä kohtaa sopivilta, mitkä ne ikinä sinulle tästä tekstistä ovatkaan. <3

4. Arvot ja tavoitteet

Mikä tässä tilanteessa on mulle tärkeää?

Sekä ruohonjuuritasolla että isossa mittakaavassa tämä kysymys voi auttaa saamaan vähän erilaista näkökulmaa siihen tilanteeseen.

Onko mulle tärkeää, että lapsi syö koko lautasen tyhjäksi, vai että lapsi syö sen verran kuin hän tällä hetkellä kokee tarvitsevansa? Onko se ylipäänsä sellainen asia, johon voin jotenkin vaikuttaa? (Voin laittaa lapsen lautaselle vähemmän ruokaa, tai tehdä lapsen suosikkiruokaa, niin lautanen tulee syötyä tyhjäksi.)

Onko mulle tärkeää, että päästään ovesta ulos tasan kello kahdeksan? Jos, niin mitä mun tarvitsee tehdä edellisenä iltana, jotta se onnistuisi? Tai onko joku muu asia, kuten yöunien pituus tai rauhallinen aamu, vielä tärkeämpi?

Millaista esimerkkiä mä haluan lapselleni näyttää? Olenko mä nyt sellainen aikuinen, jollaiseksi haluan lapseni kasvavan? Tai jos en ole, niin mitä mä voisin tehdä toisin, jotta osaisin näyttää oikeanlaista esimerkkiä myös lapselleni?

Arvot ovat niin subjektiivinen asia, että niistä on vaikea puhua muuten kuin kysymyksillä. Jokaisella meillä on kuitenkin jotain arvoja vanhemmuutemme taustalla. Ne eivät välttämättä ole kaikki tiedostettuja, mutta kaikki ne jollakin tavalla ohjaavat toimintaamme.

Asetamme myös vanhemmuuden tavoitteemme arvojemme pohjalta: jos haluan, että lapsestani kasvaa rehellinen ja toisia huomioiva aikuinen, niin silloin rehellisyys ja toisten huomioiminen ovat minulle tärkeitä arvoja. Voin hyvin, kun toimin itsekin niiden arvojen mukaan tavallisessa arjessani.

Erityisesti niissä tunnekuohutilanteissa, miksei muissakin, omien arvojen ja vanhemmuuden tavoitteiden muistaminen voi auttaa katkaisemaan sen kuohun ja suuntaamaan ajatukset siihen, mitä tässä tilanteessa voisi tehdä.

Kolmevuotias huutaa turhautumistaan, koska unohti, että olisi halunnut juosta koko pihatien? Jos mulle on tärkeää, että lapsi oppii empaattiseksi ja toisia huomioivaksi, niin silloin mun tehtäväni vanhempana on näyttää esimerkkiä ja olla empaattinen häntä kohtaan.

Kun lapsi huutaa räkä poskella toppahaalarissa, niin kysymys ”mikä tässä tilanteessa on tärkeää?” voi auttaa pääsemään siitä omasta kiukusta. Ei meillä oikeasti niin kiire ole, ettenkö mä voisi pysähtyä halaamaan ja lohduttamaan lasta.

5. Lapsen taitojen ja tarpeiden tunteminen

Meille vanhemmille on usein aika selvää, että miten haluaisimme asioiden menevän. (Aivan kuten sille kolmevuotiaallekin.) On päivärytmit, rutiinit, aikataulut, huushollin tavat, omat rajat ja ”olis kiva, jos” -osasto.

Viisas vanhempi sovittaa päivärytmit ja aikataulut mahdollisimman hyvin lapsen tarpeiden kanssa yhteen. Fyysisten tarpeiden kohdalla se on helpompaa: jos lapsi ei saa ruokaa tai päikkäreitä oikeaan aikaan, niin sen huomaa aika nopeasti yhteistyökyvyn loppumisesta.

Emotionaalisten tarpeiden kohdalla se on vaikeampi muistaa: jos lapsi on ollut vaikka yökylässä, niin hän tarvitsee vähän tasoittumisaikaa. Tai jos ollaan oltu mukavalla retkellä koko päivä, niin pienen tunteet ovat väsymyksestä niin hauraat, että pienestäkin jutusta voi tulla iso kriisi.

Ja sitten kun tähän kaikkeen lisää sen, että kolmevuotiaalla on jatkuvasti tunteet aika hauraat, kun koko ajan tulee jotain sellaista, minkä haluaisi olevan toisin… Syvä huokaus.

Ainakin meidän huushollissa huomaa tehneensä suuren erehdyksen, jos vaikkapa kiireessä komentaa liian tiukasti. Sen toivotun tekemisen sijaan lapsi menee ihan mykkyrälle, ja seuraavat viisi minuuttia saakin sitten käyttää siihen, että lohduttaa sydänjuuriaan myöten loukkaantunutta lasta (”sinä komensit minua!?!”).

Paljon paljon tehokkaampaa (ja myös enemmän omien arvojeni mukaista) on keskittyä miettimään, mitä lapsi tarvitsee, jotta tämä asia tapahtuu.

  • Voin kysyä sitä häneltä suoraan: ”Mikä auttaisi, että saisit sen haalarin päälle?”
  • Tai voin huomata, mikä puuha hänellä on käynnissä: jos hän haluaa leikkiä Nalle Puhia ja Tiikeriä, niin ilman muuta – voisitko Nalle Puh pukea sen haalarin päällesi?
  • Tai voin hyväksyä, että syystä tai toisesta tämä tehtävä on lapselle ylivoimainen tällaisenaan (esim. ”pukisitko haalarin päällesi”), ja lapsi tarvitsee pienempiä välitehtäviä: ”Saatko laitettua nuo varpaat haalarin lahkeeseen? Jee, entäs ne toiset varpaat?”

Tämä voi tuntua komentamiseen ja ”no minä puen sen haalarin sinulle jos mitään ei tapahdu” -tuskailuun verrattuna aika paljon työläämmältä, ainakin alkuun. Toisaalta, kun käyttää muutaman minuutin lapsen tarpeen tunnistamiseen ja huomioimiseen, niin on rutkasti todennäköisempää, että lapsi tekee homman hyvillä mielin loppuun.

Komentamisessa, väkisin pukemisessa ja muissa aikuisen vallankäyttöön perustuvissa taktiikoissa on monta ongelmaa. Monet niistä liittyvät edelliskohtaan, eli vanhemmuuden arvoihin ja tavoitteisiin – onko tämä se esimerkki, jonka haluan lapselleni opettaa? Onko tämä sellainen tapa, jolla toivoisin lapseni kohtelevan minua tai pikkusisaruksiaan?

Täydellisyyteen ei tietysti kykene kukaan, eikä tarvitsekaan. Samaan aikaan on hyvä huomata, että onnistuuko se oman tavoitteen näköinen toiminta usein, joskus vai melko harvoin. (Ja jos vastaus on ”melko harvoin”, niin silloin on hyvä miettiä lisäkeinoja, jos tavoitteista huolimatta tilanne usein tuntuu menevän ikävällä fiiliksellä.)

Lisäksi jo puhtaasti ajankäytön näkökulmasta riski puolen tunnin huutoraivariin on kolmevuotiaan kanssa niin korkea, että lapsilähtöisyys on yksinkertaisesti fiksumpaa. Puhumattakaan siitä, että seuraavaan hommaan siirryttäessä kaikilla on parempi fiilis siitä, miten tilanne eteni.

Ja edelleen – mitä paremmissa kantimissa omat voimavarat ovat, sitä paremmin aikuisella riittää kapasiteettia huomioida lapsen tarpeet, sen sijaan että keskittyisi vain siihen, mitä omasta mielestä pitäisi tapahtua. On helppoa olla empaattinen ja kärsivällinen, kun on nukkunut ja syönyt, kokee olevansa turvassa ja saa onnistumisen kokemuksia. (Tästä syystä ulkopuolisen on helppo ajatella, että ”miten ihmeessä tuo nyt noin, mä osaisin toimia paljon fiksummin tuossa tilanteessa”. Ehkä, tai sitten olisit samoista lähtökohdista vielä pahemmassa jamassa ja tuo toinen selviää olosuhteisiinsa nähden huikealla tavalla. You never know.)

On myös tosi hyödyllistä pysähtyä välillä havainnoimaan, että mitä lapsi oikeasti osaa ja mitä ei.

Lapsi haluaa kaataa itse kannusta vettä ruokapöydässä mukiin? Annanko lapsen kokeilla vai ilmoitanko, että et osaa, minä kaadan? Erityisesti silloin, kun epäonnistumisen hinta on suhteellisen pieni (tyyliin: muutaman minuutin viivästys, pöydälle kaatunut vesi tms.), niin tilanteen hyvää fiilistä saa edistettyä aika lailla ihan vain sanomalla, että kokeile vaan, katsotaan osasitko.

Joka kerta, kun lapsen pyyntöön vastaa EI, häneltä kuluu tunteiden käsittelyn kapasiteettia sen pettymyksen sietämiseen. Myös aikuiselta kuluu hyvin todennäköisesti kärsivällisyyskapasiteettia siihen, että hän auttaa lasta käsittelemään pettymyksensä. Se kapasiteetti on rajallinen, kallisarvoinen luonnonvara, joten sitä ei kannata hukata ihan noin vain.

Asioissa, joissa aikuiselle on tärkeää pitää kiinni rajoista, pidetään toki kiinni rajoista. Sitävastoin asioissa, jossa lapsen pyyntöön suostuminen on aikuiselle ihan mahdollista, niin on mun mielestäni sen kallisarvoisen kapasiteetin tuhlausta ruveta ehdoin tahdoin ”asettamaan rajoja” jotta ei ”antaisi periksi” lapselle. Erityisesti kolmevuotias kohtaa päivän aikana niin monta EI!-tilannetta, että on aikuisen tehtävä myös varmistaa, että lapsi saa myös välillä aidosti päättää, valita ja kokeilla.

Inspiraation lisäksi myös armollisuutta

Silloin kun näitä asioita onnistuu huomioimaan edes muutaman saman päivän aikana, niin tuntuu, että arki rullaa vaivattomammin. Kolmevuotias, jonka tarpeet ovat täynnä ja joka kokee voivansa vaikuttaa omaan elämäänsä ja ympäristöönsä, on oikeastaan aika ihana, kekseliäs ja luova tyyppi. Mun tehtäväni vanhempana on antaa hänelle parhaat mahdolliset olosuhteet siihen – ja sitten olla armollinen itselleni silloin, kun en yllä ihan parhaaseeni.

Armollisuus on sukua kontrollista luopumiselle: nyt on näin. En voi mitään sille, että tällä hetkellä mun taidot on tällaiset. Jos jaksan opetella, yksi hermostuminen ja pettymysraivari kerrallaan, niin jonain päivänä on eri tavalla.

Jos tästä tekstistä oli sinulle iloa tai apua, jos löysit oivalluksia tai inspiraatiota tai armollisuutta, niin olisi ihanaa jos kertoisit kommenteissa, jakaisit tämän sosiaalisessa mediassa tai molempia. Ehkä joku kaveri tai kaverin kaveri voi löytää tästä itselleen jotain arvokasta. <3

Onnistumisia kolmevuotiaan kanssa 2: Kontrolli ja tunnetaidot

Kirjoitin toissapäivänä siitä, mitä voi tehdä, jotta elämä kolmevuotiaan kanssa olisi mahdollisimman sutjakkaa ja stressitöntä. Tämä tekstisarja perustuu toisaalta seitsemään teemaan, jotka nousivat kerta toisensa jälkeen pintaan viime syksynä pitämissäni Vanhemmuuden onnistumisia -keskusteluissa. Toisaalta se perustuu mun omaan kokemukseeni siitä, mitä on arki meidän kolmevuotiaan kuopuksen kanssa juuri nyt.

Ensimmäisessä tekstissä pohdin omien tarpeiden huomioimisen tärkeyttä, ja tämän tekstin aiheena on kaksi seuraavaa: kontrollista luopuminen ja aikuisen omat tunnetaidot. Seuraavissa teksteissä aiheina ovat arvot ja tavoitteet sekä lapsen taitojen ja tarpeiden tunteminen, ja tahdonvoiman säästäminen ja avun pyytäminen. Kolmas ja neljäs osa tästä tekstistä ilmestyvät ensi viikolla.

Disclaimer: Vanhemmuuteen tarvitaan sekä inspiraatiota että armollisuutta. Tämä teksti sisältää enimmäkseen inspiraatiota, eli ole itsellesi armollinen. Saat olla omassa vanhemmuudessasi juuri siinä missä olet – ja se, että luet tätä ja haluat opetella lempeämpiä keinoja kolmevuotiaan kohtaamiseen, on jo hatunnoston paikka. Pistät käytäntöön ne jutut, jotka tuntuvat tässä kohtaa sopivilta, mitkä ne ikinä sinulle tästä tekstistä ovatkaan. <3

2. Kontrollista luopuminen

”Tälle asialle en voi nyt mitään.” ”Nyt on näin, ja tällä mennään.” ”Onko tämä mun päätös?”

Kolmevuotiaan kanssa ehkä raskainta on se, että hän on vaiheessa, jossa haluaa päättää ihan kaikesta. Tai ei, ei ihan niinkään.

Kyse ei ole niinkään halusta. Hän vain sattuu olemaan kehitysvaiheessa, jossa hänen näkökulmansa on ainoa, jolla on väliä hänelle itselleen. Se on ainoa, jonka hän ylipäänsä kykenee näkemään.

Tietysti on ihan kiva tehdä aikuinen iloiseksi – mutta onpa ihmeellistä, että kun aikuinen näyttää tuimalta ja juoksen karkuun nauraen, niin aikuinen ei ilahdukaan. Yleensä tuo minun aikuiseni ilahtuu, kun näkee minun nauravan. Omituista.

Ja jos kolmevuotiaan pitää valita, teenkö itseni iloiseksi vai tuon toisen ihmisen, niin ei kai tässä edes ole mitään valintatilannetta. Jos ne onnistuvat samaan aikaan, niin jee, tottakai ilahdutaan molemmat. Mutta miten niin siis olisi mahdollista sellainen, että minä olen iloinen mutta tuo toinen ei olisi? Kun minulla on kivaa, niin silloin maailmassa on muutenkin kaikki hyvin, eikö niin?

Aikuinen puolestaan on – omasta maailmankuvastaan käsin – tottunut siihen, että toisten ihmisten kanssa tehdään yhteistyötä. Tai ainakin siihen, että kun auktoriteettiasemassa oleva käskee, niin silloin tehdään. Tai ehkä jopa siihen, että hän itse saa päättää aina kaikesta.

Siinäpä sitä onkin hedelmällistä maaperää törmäyksille. Molemmat toimivat sen perusteella, minkä tietävät oikeaksi ja mihin ovat tottuneet.

Tähän mulla itselläni (ja monella Vanhemmuuden onnistumisia -session osallistujalla) auttaa se, että en edes yritä kontrolloida asioita, jotka eivät ole minun hallinnassani. Niinkuin sitä, syökö lapsi edessään olevalta lautaselta mitään. Tai sitä, miten lapsi leikkii omilla leluillaan. Tai sitä, totteleeko lapsi mun sanojani.

Tämä EI tarkoita sitä, että millään ei ole mitään väliä tai että lapsi saa tehdä mitä tahansa.

Mä keskityn niihin asioihin, mille mä voin jotain, kuten esimerkiksi:

  • Omien rajojeni pitämiseen ja omista tarpeista huolehtimiseen. ”Sinä et saa lyödä minua, ole hyvä mene kauemmaksi.” ”Tuo ei ole nyt vaihtoehto, keksitkö jonkun muun idean?”
  • Kuuntelemiseen, jotta minun on helpompi tulkita lapsen käytös hänen oikeiden motiiviensa kautta. ”Sinä tönäisit toista lasta – mitä yritit siinä kohtaa?”
  • Selkeään kommunikaatioon, jotta lapsi ymmärtää, miksi toivon hänen tekevän jotain, miksi se on minulle tärkeää ja miten se tekeminen auttaa minua, häntä ja muita. ”Ei saa töniä, siinä voi sattua. Seuraavan kerran kun haluat, että toinen lapsi tulee sun kanssa leikkiin, niin pyydä sanoilla, eikö joo. Silloin toisen on helpompi ymmärtää, eikä ketään satu.”
  • Toimintaympäristön muokkaamiseen.
    • Jos en halua, että lapsi hajottaa jonkin yhteisen kapistuksen, niin mä voin nostaa sen hyllylle ja sitä käytetään yhdessä aikuisen kanssa.
    • Jos en jaksa vääntää lapsen kanssa lelujen keräämisestä, niin voin laittaa leluista neljä viidesosaa varastoon ja jättää esille sellaisen määrän, että lapsi jaksaa suht helposti kerätä ne aikuisen avulla.
  • Tekojen ja niiden seurausten käsittelyyn yhdessä lapsen kanssa.
    • Jos lapsi vaikkapa hajottaa tarrakirjansa, niin mä voin empaattisesti jutella siitä, että taitaa harmittaa kun se meni hajalle, huomasitko mitä teit kun se hajosi, usein kirjoille käy just noin kun niille tekee tuolla lailla.
    • Tai jos lelujen kerääminen takkuaa, niin voidaan yhdessä miettiä, että onpas näitä leluja tosi monta, mitkä näistä voisivat mennä varastoon, niin jaksettais kerätä ne paremmin.

…ja siinä se taisi oikeastaan ollakin.

Minä en voi mitään sille, että kolmevuotiaalla on Vaikeaa. En voi mitään sille, että lapsi haluaa päättää kaiken. Se on nyt se maasto, jossa edetään.

Kun mä luovun siitä ajatuksesta, että tämän pitäisi olla jotenkin toisin, niin multa vapautuu ihan todella paljon energiaa. Kun mä huomaan, milloin yritän muuttaa asioita, jotka eivät ole minun muutosvallassani, mun on helpompi suhtautua tilanteeseen kuin aikuinen.

Ai sä haluat? Okei, onnistuu. Ei mun tarvitse kieltää lapselta asioita vain siksi, että muuten lapsi ”oppii että aina saa kaiken mitä haluaa”. Prosentuaalisesti kaikista kolmevuotiaan haluamisista toteutuu vielä silloinkin aika pieni osa, koska lapsi väistämättä haluaa myös sellaisia asioita, jotka eivät ole minun tai kenekään muunkaan vallassa.

Ai sä haluat? Tiedätkö, nyt se ei ole vaihtoehto, ja mä ymmärrän, että sua suututtaa, koska sä haluaisit. Ei toisaalta myöskään tarvitse sanoa lapselle että siinä itse haluamisessa olisi jotain vikaa, vaikka sitä ei jostain syystä voisikaan toteuttaa. Asioita saa haluta. Saa olla pettynyt, jos ei saa mitä haluaa. Ei sekään ole sen monimutkaisempi juttu.

Tyyneyttä  hyväksyä ne asiat, joita ei voi muuttaa, rohkeutta muuttaa niitä joita voi, ja viisautta tunnistaa, mitkä on mitäkin. Kolmevuotiaankin kanssa sillä pääsee jo aika pitkälle.

3. Omat tunnetaidot

Riippumatta siitä, kuinka hyvissä kantimissa oma jaksaminen on (ja erityisesti silloin, jos se on vähän heikoissa kantimissa), kolmevuotiaan kanssa eläminen Nostattaa Tunteita.

Ihania rakkauden ja hellyyden tunteita, kun aamuyöstä kainaloon kömpinyt lapsi kietoo puoliunessa kätensä mun kaulalleni, huokaisee ja jatkaa unia.

Infernaalisen turhautumisen tunteita, kun lapsi pysähtyy ulvomaan kolme metriä ennen kotiovea ja kieltäytyy liikkumasta metriäkään eteenpäin, koska hän olisi halunnut juosta tuolta kulmalta kotiovelle ja hän unohti – ja äidillä on nälkä ja pissahätä ja vähän varpaita paleltaa. Ja kaikkea, kaikkea mahdollista siltä väliltä.

Aika harva meistä on kokenut niin syviä tunteita ennen vanhemmaksi tulemistaan. Vielä harvempi on opetellut, mitä tehdä, kun se tunteen hyökyaalto iskee.

Vaikka rauhallisessa arjessa läsnäolo ja mindfulness olisivatkin tuttuja juttuja, niin niiden taitojen tuominen siihen tunnekuohun keskelle vaatii ihan erillistä harjoittelua. Teoriassa ja rauhallisessa tilassa opitut jutut asuvat usein juuri siinä aivojen osassa, joka jää tunnekuohun jalkoihin, joten sen tunteen käsittelemisen prosessin täytyy olla aika syvään juurtunut.

Onneksi sitä tunteiden käsittelyä voi harjoitella ihan kevyidenkin tunnekokemusten kohdalla (ja kuten sanottua, kolmevuotiaan kanssa riittää ihan kaikenlaisia tunnekokemuksia). Jokaiselle kehittyy ajan myötä oma tapansa kohdata niitä tunteita, mutta kerron tässä lyhyesti, mitä itse teen, ihan noin inspiraation kannalta. Jos ei tiedä, mitä tehdä, on hyvä kokeilla jotain ja kuulostella, mikä siinä toimi ja mikä ei toiminut.

Kun itselleni iskee päälle joku turhautumis/raivo/aaargh -hetki, niin mä teen suunnilleen näin.

  • Nimeän sen itselleni, ja ehkä myös lapsille: Nyt mua suututtaa ihan valtavasti.
  • Huomaan sen kehossani: Rintalastan takana kiristää, leukoja kirskuttaa, niskaa kiristää, vatsassa on kuuma kiehuva pallo.
  • Keskityn rentouttamaan ne kohdat kehostani, tai sitten visualisoin sinne jotain kevyttä ja valoisaa. Rintakehän kiristys on hattaraa, leukaperien välissä on saippuakuplia, niskanikamien ja lihasten välissä kylpyvaahtoa.
  • Mietin jonkun ajatuksen, joka auttaa mua päästämään irti siitä tunteesta tai ainakin sen patoamisesta:
    • Nyt on näin. Tai…
    • Mua saa suututtaa. Tai…
    • Kuka mä olisin ilman tätä ajatusta, että [mikä se mun kontrollointiajatus sitten onkaan]? Tai…
    • Voinko mä päästää irti siitä, että haluan tämän olevan toisin? Tai…
    • Tältä musta tuntuu silloin, kun mua kiukuttaa. Tai…
    • Mitä muuta tämä voisi tarkoittaa?
  • Hengitän syvään ja haukottelen.

Keinoja on yhtä monta kuin on ihmisiä. Mindfulness auttaa, meditaatio auttaa, erilaiset releasing-tekniikat auttavat, näkökulman vaihtaminen auttaa, hengittäminen ja jooga ja siihen tunteeseen luvan antaminen auttavat. Tärkeää on se, että itsellä on joku tekniikka, jonka tietää toimivan itselle. Joskus siihen tunteen pomminpurkuun menee kaksi sekuntia, joskus viisitoista minuuttia.

Joskus tulee itku tai syvä huokaus tai alkaa yhtäkkiä naurattaa. Se tarkoittaa, että se tunteen sisältämä energia purkautuu kehosta ja pääsee ulos, eikä sitä tarvitse enää padota tai kiristellä sisälle – joten se patoamiseen kulunut energiakin on yhtäkkiä vapaana johonkin rakentavampaan käyttöön.

Plussaa on sekin, että kun tarpeeksi harjoittelee sitä sanoittamista ja tunteiden käsittelyä lasten nähden, niin samalla tulee näyttäneeksi kolmevuotiaalleen esimerkkiä siitä, että kaikilla tulee tunteita. Aikuisilla ja lapsilla käy joskus niin, että tunne meinaa mennä yli, ja on keinoja, joilla sitä tunnetta voi käsitellä. Tunteet eivät ole vaarallisia, vaan niiden kanssa pitää opetella elämään.

Ja voin sanoa kokemuksesta, että on valtavan paljon helpompaa auttaa lasta opettelemaan tunteiden hallintaa ja käsittelyä, kun itsellä on kokemusta siitä, mitkä jutut toimivat. Sanoittaminen on yhtäkkiä paljon luontevampaa, kun siihen on tottunut omallakin kohdalla. Lapsen itkua tai huutoa ei samalla tavalla pelkää, kun ne tunnistaa normaaleiksi tavoiksi päästää sitä tunteen tuomaa energiaa kehosta ulos.

Inspiraation lisäksi myös armollisuutta

Silloin kun näitä asioita onnistuu huomioimaan edes muutaman saman päivän aikana, niin tuntuu, että arki rullaa vaivattomammin. Kolmevuotias, jonka tarpeet ovat täynnä ja joka kokee voivansa vaikuttaa omaan elämäänsä ja ympäristöönsä, on oikeastaan aika ihana, kekseliäs ja luova tyyppi. Mun tehtäväni vanhempana on antaa hänelle parhaat mahdolliset olosuhteet siihen – ja sitten olla armollinen itselleni silloin, kun en ylläkään siihen mihin haluaisin yltää.

Kaikki tämän tekstisarjan teemat ovat olleet itselleni kovan opettelemisen takana. Jonkun verran sitä opettelua tein ennen lasten syntymää, aika paljon vasta lasten myötä. Se opettelu on myös monessa kohtaa kesken, ja monet asiat vaativat edelleen itseltäkin skarppaamista, muistamista ja tietoista näkökulman vaihtamista. Saa ollakin.

Armollisuus on sukua kontrollista luopumiselle: nyt on näin. En voi mitään sille, että tällä hetkellä mun taidot on tällaiset. Jos jaksan opetella, yksi hermostuminen ja pettymysraivari kerrallaan, niin jonain päivänä on eri tavalla.

Niinkuin mainitsin alussa, jokainen on omassa vanhemmuudessaan siinä kohtaa kuin on. Jo se, että haluaa kasvaa ja oppia ja kehittyä, on iso juttu. Saa tietysti turhauttaa, kun yrittää ja epäonnistuu, mutta sitä ei tarvitse hävetä. Päinvastoin, siitä saa olla ylpeä. Sitä oppiminen nimittäin konkreettisimmillaan on: uusien juttujen yrittämistä, onnistumista tai epäonnistumista, ja oman toiminnan uudelleen suuntaamista niiden kokemusten perusteella.

Jos tästä tekstistä oli sinulle iloa tai apua, jos löysit oivalluksia tai inspiraatiota tai armollisuutta, niin olisi ihanaa jos kertoisit kommenteissa, jakaisit tämän sosiaalisessa mediassa tai molempia. Ehkä joku kaveri tai kaverin kaveri voi löytää tästä itselleen jotain arvokasta. <3

Onnistumisia kolmevuotiaan kanssa 1: Omista tarpeista huolehtiminen

Viimeisen viikon aikana on tullut somessa useampaankin kertaan vastaan statuksia ja kommentteja, joissa tuskaillaan kolmevuotiaan kanssa elämistä. Että miten – miten???? – aikuinen pysyy tolkuissaan ja suunnilleen hyvänä vanhempana, kun yrittää navigoida elämää pari-kolmevuotiaan pienen ihmisen kanssa.

Kaikille teille, joilla kolmevuotiaan kanssa eläminen ei ole juuri nyt päivittäistä, voin kertoa muutamia tilanteita, jotka valottavat tämänikäisten ominaislaatua. Meidän kuopus täyttää vasta puolentoista kuukauden päästä kolme, mutta käytän tässä tekstissä hänestä ilmausta ”kolmevuotias”.

Noin yhdeksän kertaa kymmenestä, kun…

  • pyydän ”voisitko tehdä X”, vastauksena on ”en voi”, ”en halua tehdä/mennä X”, tai ihan vain ”ei”.
  • kerron, mitä on ruokana, vastauksena on ”minä en halua sitä”.
  • pitää lähteä jonnekin, niin tulee vastaus ”en halua mennä sinne”. Tyyliin aamulla ”en halua mennä hoitoon” ja hoidosta hakiessa ”en halua lähteä kotiin”.
  • isosisarus pyytää iltapalaksi/välipalaksi vaikka leivän, ja kysyn kolmevuotiaalta, haluaako hän myös leivän, vastaus on ”en halua”. Kuusi sekuntia sen jälkeen, kun olen ojentanut esikoiselle leivän ja laittanut paketin pois, kolmevuotias ilmoittaa, että ”haluan sittenkin leivän”.
  • ollaan puuhattu jotain tosi kivaa ja kaikilla on hyvä fiilis, niin näennäisen yllättäen kolmevuotias vetää liinat kiinni, ilmoittaa että haluaa tehdä [jonkun jutun, joka ei istu muiden tarpeisiin], vetää huutoitkut ja meritähdeksi maahan.

Ja niin edelleen.

Tuntuu, että ainoa ennakoitavissa oleva asia lapsen käytöksessä on, ettei lähtökohtaisesti mikään kelpaa, ja kaikesta pitää saada itse päättää. Ja kuitenkin jollain tavalla tätä arkea pitäisi navigoida niin, ettei ihan jatkuvasti tulisi ihan kauheita huuto-pettymys-kriisejä – vanhemmalta eikä lapselta.

Kaikeksi onneksi mä kävin viime syksynä keskustelemassa Vanhemmuuden onnistumisista helsinkiläisissä leikkipuistoissa ihanien vanhempien kanssa. Niiden keskustelujen antimista teemoittelin seitsemän asiaa, jotka nousivat kaikkein useimmin esiin niitä onnistumisia edistävinä asioina. Ja nyt kun tuo oma rakas ruutitynnyrini on vaiheessa, jossa pitää pistää peliin kaikki mahdolliset kortit, niin on kuulkaa tullut harjoiteltua niitä asioita. Ja paljon.

Ja nyt kun noita ”mitä mä TEEN tän kolmevuotiaan kanssa AAGH” -avautumisia on tullut vastaan muutamiakin ihan lähiaikoina, niin ehkä joku muukin voisi tarvita niitä valttikortteja omaan pakkaansa.

Tässä ensimmäisessä tekstissä käsittelen kaikkein useimmin esille noussutta tekijää, omista tarpeista huolehtimista. Seuraavissa teksteissä aiheina kontrollista luopuminen ja omat tunnetaidot, arvot ja tavoitteet sekä lapsen taitojen ja tarpeiden tunteminen, ja tahdonvoiman säästäminen ja avun pyytäminen. Seuraava tämän sarjan teksti ilmestyy perjantaina, ja loput ensi viikolla.

Disclaimer: Vanhemmuuteen tarvitaan sekä inspiraatiota että armollisuutta. Tämä teksti sisältää enimmäkseen inspiraatiota, eli ole itsellesi armollinen. Saat olla omassa vanhemmuudessasi juuri siinä missä olet – ja se, että luet tätä ja haluat opetella lempeämpiä keinoja kolmevuotiaan kohtaamiseen, on jo hatunnoston paikka. Pistät käytäntöön ne jutut, jotka tuntuvat tässä kohtaa sopivilta, mitkä ne ikinä sinulle tästä tekstistä ovatkaan. <3

1. Omista tarpeista huolehtiminen

On saanut nukuttua. Syötyä. Juotua vettä, ehkä kupin kahvia tai teetä kerrankin ihan rauhassa. Luettua sen yhden lehden, jossa oli se kiinnostava juttu. Tavattua sen yhden kaverin, jonka kanssa voi puhua kolmevuotiaiden, köh, ainutlaatuisuudesta ja lisäksi kaikesta muustakin.

Ihminen on psykofyysissosiaalinen kokonaisuus. Jos fysiikka eli kehon tarpeet jäävät paitsioon, ei myöskään ajattelu luista. Ei riitä myötätuntoa sitä oman elämänsä vaikeuden kanssa kamppailevaa kolmevuotiasta kohtaan.

Sama pätee sosiaalisiin tarpeisiin. Välillä pitää päästä viettämään aikaa ihmisten kanssa, joilla riittää kapasiteetti kuunnella ja keskustella. Pitää päästä peilaamaan itseään ja omaa olemassaoloaan tyyppeihin, jotka eivät jatkuvasti tyrmää sitä, mitä minä pidän tärkeänä.

Me lempeät kasvattajat haluamme olla lapsillemme läsnä. Se on tärkeää ja hyvä asia.

Aikuinen ei kuitenkaan itse voi pitemmän päälle hyvin, jos hän on jatkuvasti vain lapsensa lisävaruste ja huoltojoukko.

Jokainen vanhempi tietää (toivottavasti) itse, missä kulkee raja aidon, molempien tarpeet huomioivan läsnäolon ja pelkkänä lisävarusteena toimimisen välillä.

Siellä terveellä puolella on enemmän sellaisia tunteita kuin rakkautta lasta kohtaan, iloa hänen edistysaskeleistaan, luottamusta siihen, että tunnistan lapseni tarpeet ja osaan vastata niihin. Ilahtumista siitä, että lapsi tulee lähelle ja ottaa kontaktia. Kärsivällisyyttä kohdata lapsen laidasta toiseen heittelehtivät tunteet – ja käsitellä niiden aiheuttamat konfliktit.

Lisävaruste-puolella on enemmän sellaisia tunteita kuin turhautumista, ärsyyntymistä lapsen mahdottomuuteen, vihaa ja kiukkua milloin ketäkin kohtaan. Huolta, voimattomuutta, riittämättömyyden tunnetta, stressiä ja apatiaa. Yksinäisyyttä, levottomuutta, tyhjyyden tunnetta tai ärtymystä siitä, että lapsi on koko ajan iholla.

Useimmat vanhemmat kokevat näitä kaikkia keskimääräisen viikon, ehkä päivänkin, aikana monta kertaa. Tärkeää onkin se, että tunnistaa, milloin niitä epämiellyttäviä tunteita tulee niin paljon, että ne haittaavat arkea ja lempeää suhtautumista lapseen.

Jollekulle kaksi vihan ja turhautumisen hetkeä päivässä riittää pysäyttämään: nyt pitää tehdä jotakin. Toinen saattaa kokea viisitoista kiukun ja ärtymyksen ja apatian ja levottomuuden puuskaa, ja on opetellut tunnistamaan ne: ahaa, nyt on tällainen päivä, selvä homma. Pistänpä lapsille piirretyt pyörimään ja otan hetken omaa aikaa.

Kukaan meistä tuskin haluaa purkaa sitä omaa pahaa oloa lapseensa. Ja kuitenkin valitettavan usein käy juuri niin.

Se pieni, itsensä ja maailman kanssa kamppaileva kolmevuotias on kuin ukkosenjohdatin, ja RÄISKIS – aikuisen väsymys ja kireä pinna purkautuu juuri silloin, kun lapsi oikeasti tarvitsisi empatiaa ja kärsivällisyyttä.

Kaikki – kärsivällisyys, empatia, läsnäolo, jaksaminen, oppimisessa auttaminen – alkaa omien tarpeiden kunnioittamisesta. Oma happinaamari päälle ensin, ja niin edespäin.

Niinkuin mainitsin alussa, jokainen on omassa vanhemmuudessaan siinä kohtaa kuin on. Jo se, että haluaa kasvaa ja oppia ja kehittyä, on iso juttu. Saa tietysti turhauttaa, kun yrittää ja epäonnistuu, mutta sitä ei tarvitse hävetä. Päinvastoin, siitä saa olla ylpeä. Sitä oppiminen nimittäin konkreettisimmillaan on: uusien juttujen yrittämistä, onnistumista tai epäonnistumista, ja oman toiminnan uudelleen suuntaamista niiden kokemusten perusteella.

Jos tästä tekstistä oli sinulle iloa tai apua, jos löysit oivalluksia tai inspiraatiota tai armollisuutta, niin olisi ihanaa jos kertoisit kommenteissa, jakaisit tämän sosiaalisessa mediassa tai molempia. Ehkä joku kaveri tai kaverin kaveri voi löytää tästä itselleen jotain arvokasta. <3

7 syytä, miksi leijan lennätys on kuin lastenkasvatusta

Pääsin viime viikonloppuna lennättämään leijaa, kun oltiin perheen kanssa leikkipuistossa. En ole varma, olinko ennen sitä koskaan oikeasti lennättänyt leijaa itse. Siinä opetellessa tuli monta kertaa mieleen, että tässä on paljon yhteyksiä siihen, miten mä kasvatan lapsiani.

Periaatehan on yksinkertainen, eikö? Mene tuulisena päivänä aukealle paikalle, heitä leija ilmaan ja pidä narusta kiinni, ettei leija karkaa. Mikä siinä muka on niin hankalaa? Miten toi ihminen ei saa sitä leijaansa pysymään ilmassa, se tekee varmaan jotain väärin. Mä osaisin varmasti paljon paremmin, annapa kun mä kerron että miten toi homma pitäisi hoitaa.

Paitsi että yksi tärkeä osa prosessissa on näkymätön ulkopuolisen silmiin. Leijan lennättämisessä se on tuuli, lasten kasvatuksessa lapsen oma temperamentti ja luonne.

1. Keskeistä on opetella huomaamaan, mistä nyt tuulee.

Tuuli on se asia, joka nostaa leijan ylös jos on nostaakseen. Siis jos leijan saa sopivaan kulmaan tuuleen nähden, niin että tuuli pääsee nostamaan leijan eikä paina sitä nokka edellä tantereeseen. Tuulen tuntee toki ihollaan, mutta se on helpompi katsoa esimerkiksi siitä, mihin suuntaan leijan hännässä olevat narut ja nauhat lepattavat. Tai miten puiden latvat taipuvat tuulessa.

Lasten kanssakin on paljon helpompaa, jos löytää sellaisen näkökulman, josta yhteistyö ja auttaminen tulee luonnostaan.

Jos leijan yrittää saada nousemaan tuulen suhteen väärässä kulmassa, tekee ihan turhaa työtä. On paljon fiksumpaa kääntyä niin päin, että tuuli tarttuu leijaan ja nostaa sen itsekseen ilmaan, edes vähän.

Lasten kanssakin on paljon helpompaa, jos löytää sellaisen näkökulman, josta yhteistyö ja auttaminen tulee luonnostaan. Toisinaan se vaatii sitä, että ensin vastaan lasten tarpeisiin ja vasta sitten pyydän, jos tarvitsen itse jotain. Toisinaan sen yhteistyön voi esimerkiksi pukea leikin muotoon, niin että sekä minä että lapsi saamme tarvitsemamme samaan aikaan.

2. Tuulesta riippuu, miten paljon löysää voi antaa.

Kun tuuli tarttuu leijaan ja alkaa nostaa sitä ylös, on hyvä päästää narua pitemmäksi, jotta leija pääsee nousemaan. Toisaalta, jos tuuli hellittää tai kääntyy, naru pitää pystyä pitämään jäntevänä, ettei leija sukella. Lyhyemmälläkin narulla voi lennättää leijaa – silloin leija vain ei nouse niin ylös. Se voi tuulesta ja paikasta riippuen olla hyvä juttu, tai sitten alhaalla ei ole tarpeeksi tuulta pitämään leijaa ylhäällä.

Aika harva näkee ulkopuolelta, miten puuskittainen ja pyörteinen tuuli juuri tässä kohtaa on.

Vireälle, hyvin syöneelle ja tyytyväiselle lapselle voi antaa ikätasoon nähden vähän enemmän ”löysää”, eli vastuuta ja päätäntävaltaa, kuin uupuneelle, nälkäiselle, kipeälle tai muuten tahdonvoimansa kuluttaneelle samalle lapselle. Toisaalta lapselta voi vireänä ja tarpeet täynnä myös edellyttää ikätasoon nähden enemmän kuin väsyneenä.

Yhdelle lapselle voi samassa tilanteessa antaa enemmän vastuuta ja päätäntävaltaa kuin toiselle lapselle ihan vastaavassa tilanteessa. Aika harva näkee ulkopuolelta, miten puuskittainen ja pyörteinen tuuli juuri tässä kohtaa on.

3. Yhteys leijan ja lennättäjän välillä pitää leijan ilmassa.

Kun leija on ilmassa, naru on jäntevä, ei kireä eikä löysä. Narun tehtävä ei ole pelkästään estää leijaa lentämästä tuulen mukana. Päin vastoin, naru itse asiassa saa leijan pysymään oikeassa kulmassa tuulen suhteen, niin että leija nousee ylös, eikä karkaa tuulenpuuskan mukana maata pitkin.

Yllättävää omassa leijanlennätyksen opettelussani oli se, että liian löysä naru vaikeuttaa lennättämistä enemmän kuin liian kireä naru. Toki jos tuulee kovaa, niin lyhyellä narulla leija pyristelee alhaalla, eikä nouse tuulen mukana. Löysä naru kuitenkin päästää leijan kääntyilemään tuulessa, niin että noste häviää ja leija sukeltaa.

Minä luotan siihen, että jos pyydän lapsiltani jotain, niin he haluavat auttaa minua, jos vain millään pystyvät. Lapseni luottavat siihen, että jos he pyytävät minulta jotain, niin minä haluan auttaa heitä, jos vain millään pystyn.

Ainakin omien lasteni kanssa olen huomannut, että jos yhteys – vuorovaikutus, luottamus, rakkaus – minun ja lasten välillä on kunnossa, niin aika monta asiaa hoituu jo sillä. Minä luotan siihen, että jos pyydän lapsiltani jotain, niin he haluavat auttaa minua, jos vain millään pystyvät. Lapseni luottavat siihen, että jos he pyytävät minulta jotain, niin minä haluan auttaa heitä, jos vain millään pystyn.

4. Naruun tulee solmuja.

Kun tulee hyvä tuulenpuuska, päästän leijaa korkeammalle antamalla narulle löysää. Leija nousee ylös, lentää hetken komeasti, ja kun tuuli sammahtaa niin leija sukeltaa. Äkkiä kerimään narua, eikun nyt tuli taas hyvä puuska, leija nousee, naru syrttääntyy solmulle, kun en viitsinyt keriä sitä kunnolla.

Varsinkin puuskittaisella tuulella leijan naru menee äkkiä aikamoisille solmuille. Jos ne selvittää heti kun solmun huomaa, ne saa auki nopeammin, koska narun kiristyminen ei ole vetänyt solmuja liian tiukalle. Leijaa voi kyllä lennättää solmuisellakin narulla, mutta suoraa narua on helpompi päästää luistamaan sormien välistä, kun tuuli niin vaatii.

Varsinkin puuskittaisella tuulella leijan naru menee äkkiä aikamoisille solmuille. Jos ne selvittää heti kun solmun huomaa, ne saa auki nopeammin, koska narun kiristyminen ei ole vetänyt solmuja liian tiukalle.

Jos naru on vertauskuva yhteydelle mun ja lasten välillä, niin kyllä, siihenkin tulee solmuja. Väärinkäsityksiä, kiukuttelua, väsymystä ja kärsimättömyyttä. Ja heti kun mä huomaan, että oho, tulipas solmu – ja olen tarpeeksi kypsä, aikuinen ja verensokerit kohdallaan, että pystyn myöntämään omat virheeni – mä pyydän anteeksi.

5. Naru ei mene rikki siitä, että siihen tulee solmuja.

Sitävastoin naru menee rikki siitä, jos niitä solmuja ei avaa huolellisesti ja tarpeeksi aikaisessa vaiheessa.

Meidän leijassa on tukeva, synteettinen naru. Se on helppo selvittää, kun solmut eivät ole vielä kauhean tiukkoja, eikä naru ole mennyt kovasti kierteelle. Jos solmu on ehtinyt mennä kovin kireälle, sen selvittäminen vaatii aloilleen istumista ja täyttä keskittymistä.

Kiireessä tulee helposti kiskaistua vain yhdestä narun säikeestä, jolloin se naru itsessään rispaantuu ja heikkenee. Ei yhdestä kiireessä puretusta solmusta, eikä edes kymmenestä. Mutta jos ottaa tavaksi repiä solmut auki miten kuten, niin alunperin vahvakin naru heikkenee ja saattaa kovan tuulenpuuskan myötä katketa.

Lopulta sellaisten ihmisten kanssa ei enää halua olla missään tekemisissä, koska miksipä sitä ehdoin tahdoin hankkiutuisi tilanteeseen, jossa ottaa koko ajan emotionaalisesti turpaansa.

Omissa ihmissuhteissa elämän myötä on nähnyt niin monta kertaa, miten sellainen näennäisen huoleton ”älä nyt viitsi tollaisesta pahastua, leikkiähän se vain on” tai muut vastaavat tunteiden ja tarpeiden ohittamiset rispaannuttavat ihmisten välistä luottamusta ja yhteyttä. Ei kerrasta, ei edes kymmenestä, mutta ajan myötä. Lopulta sellaisten ihmisten kanssa ei enää halua olla missään tekemisissä, koska miksipä sitä ehdoin tahdoin hankkiutuisi tilanteeseen, jossa ottaa koko ajan emotionaalisesti turpaansa.

Sen vuoksi mulle itselleni on hurjan tärkeää, että meidän perheessä asiat selvitetään, pyydetään ja annetaan anteeksi, kerrotaan mitä itse tarvitsee ja kunnioitetaan sitä, mitä toinen kertoo omista tarpeistaan. Siten se luottamus ja yhteys ei pääse rispaantumaan.

6. Puhelimessa puhuminen herpaannuttaa keskittymistä.

Juhannuksena katsoin, kun puoliso lennätti leijaa. Tuuli oli vakaa, leija lensi komeasti. Sitten puoliso vastasi puhelimeensa. Kului muutama sekunti, niin leija sukelsi puuhun. Kun hän sai leijan puusta irti – edelleen puhelimessa puhuen – tuuli nappasi leijan ja painoi sen kohti läheistä pyörätietä. Siinä vaiheessa mä puutuin tilanteeseen ja kiskaisin leijan maata viistäen lähemmäksi meitä, ennenkuin leija ehti kaataa pyöräilijöitä.

Tässä viikonloppuna itse lennättäessäni olin juuri saanut leijan hyvään nosteeseen, kun oma puhelimeni soi. Muistin juhannuksen eeppisen pyöräilijäansan, ja päätin olla vastaamatta niin kauan, kuin leija oli ylhäällä. Se itse asiassa pysyikin ilmassa vielä muutaman tovin, ja soittoäänestä sai sitä paitsi menevän taustamusiikin sille lennättämiselle. Kun leija lopulta väistämättä sukelsi maahan, soitin takaisin.

Lasten suhteen mä osaan joissain tilanteissa ohittaa soivan puhelimen, jos meillä on joku erityinen hetki kesken. Esimerkiksi jos lohdutan itsensä loukannutta tai säikähtänyttä lasta, tai nukutan muksuja yöunille, tai luen lapsille kirjaa sohvalla. Silloin mun huomioni on tärkeämpää olla lapsessa, ja kun tilanne on mennyt ohi, niin mä voin soittaa takaisin.

7. Ne hetket, kun leija liitää komeasti yläilmoissa, ovat vähemmistössä.

Ja kuitenkin niiden hetkien vuoksi sitä leijaa mennään lennättämään.

Siitä ajasta, kun lennätin leijaa, tuntui että suurin osa meni joko sopivan tuulen etsimiseen leija parin metrin korkeudella, tai solmujen selvittämiseen, tai siihen, että yritin estää leijaa tömähtämästä maahan kiristämällä löysää pois narusta. Välillä siinä solmua setviessä, kun leijan liepeet kahisivat lupaavassa tuulessa, tuli sellainen olo, että eihän tämä mitään leijan lennätystä ole. Että enemmän mä tässä mokailen kuin onnistun, tää on vaikeaa, tuuli on liian puuskaista, ihmiset katsovat kummissaan, ihan hölmöä hommaa.

Ja sitten, toisinaan, kun tuuli tarttui leijaan, kun olin löytänyt sopivan kulman ja sopivan kävelyvauhdin ja setvinyt solmut huolellisesti, niin että naru soljui sormien välistä kuin ajatus ja leija nousi aurinkoon – niissä hetkissä tajusin, miksi joku harrastaa leijan lennätystä.

Jos on sitoutunut kasvattamaan lapsiaan kuuntelevasti, empaattisesti ja lapsen tarpeita kunnioittaen, saa tehdä aika lailla töitä. Kun sitä ensin opettelee, niin jatkuvasti menee pieleen. Tajuaa vasta jälkikäteen, että miten se olisikaan kannattanut tehdä. Olisi kivoja juttuja, joita voisi tehdä, mutta tietää, että lapsilla loppuisi kapasiteetti, ei mennä tänään. Tai jotain muuta.

Jos on sitoutunut kasvattamaan lapsiaan kuuntelevasti, empaattisesti ja lapsen tarpeita kunnioittaen, saa tehdä aika lailla töitä.

Ja sitten välillä on niitä hetkiä, jolloin kaikki toimii. Jolloin lapsi osoittaa sen tyyppistä empatiaa, kunnioitusta ja yhteistyötä, jota ei osannut edes odottaa. Jolloin itse huomaa lapsen tarpeen ja keksii juuri sen tavan, jolla saadaan kaikkien tarpeet kohdattua. Jolloin osaa kuunnella lasta ja antaa tilaa sille, että lapsi saa tilanteen ratkaistua paremmin kuin itse olisi ikinä keksinyt.

Silloin muistaa, miksi on valmis käyttämään niin paljon energiaa niiden solmujen selvittämiseen ja tuulen kuuntelemiseen.

 

Perjantain pysähtyminen 26: Hyväksymisen oivalluksia

Perjantai. Heinäkuu. Fourth of July, jopa. (Miten tänä vuonna kaikki erityispäivämäärät tuntuvat osuvan perjantaille? Tai sit mä huomaan vain ne, jotka osuvat perjantaille, koska kirjoitan näitä aina perjantaisin.)

Mistä tulen?

Tämä viikko on ollut jotenkin, miten sen sanoisi, hajanainen. Jos edellisellä viikolla tuli hurjasti etenemistä noin niinkuin konkreettisten asioiden suhteen, niin tällä kuluneella viikolla tuntuu, että mitään ei ole tapahtunut. Paitsi ehkä pään sisällä sitä jatkuvaa ”could I let go of wanting to change this” -taustahyrräämistä.

Luin kirjan, jossa käsiteltiin taitoa kysyä ja pyytää asioita, ja sen kanssa tuli aika paljon vastaan sellaista ”auts, just noin mäkin aina teen” -irvistelyä. Tai tuli mieleen jotain vanhoja tilanteita, jotka vähän kirpaisivat. Tai huomasin itsessäni jotain reagointitapoja, joista haluan opetella pois. Kaikissa niissä tilanteissa auttoi, kun kysyin, että voisinko hellittää siitä, että haluaisin tämän olevan jotenkin toisin.

Ja sitten tietysti on jalkapallo. Mä en itse sitä katso, mutta puolisoni katsoo sitten senkin edestä. Toisin sanoen meillä on ollut televisio päällä iltaisin mestaruuskisojen matsien takia, no, kisojen alusta asti. Ja sitten yhtäkkiä tämän viikon keskiviikkona ja torstaina ei ollutkaan. Autuas hiljaisuus ja rauha!

Mä en siis ollut edes huomannut, miten paljon mulla menee energiaa sen auki olevan television sietämiseen. Sitten keskiviikkoiltana huomasin, että päämäärättömän homehtumisen sijaan olin iltaruoan ja iltapalan välisenä aikana saanut eteisen ja keittiön siivottua, pestyä pari koneellista tiskejä, viikattua satsin puhtaita vaatteita ja laitettua kaksi leipätaikinaa tulemaan.

Varmasti tämä oli osittain sen tulosta, että sitä tehtävää nyt vaan oli aika paljon, ja kun puoliso kylvetti muksut vuorotellen, niin itsellä oli vain yksi lapsi kerrallaan huomioitavana siinä puuhaamisen ohella. Mutta silti. Sanotaan näin, että mä aika paljon odotan kisojen loppumista.

Viime viikolla mä toivoin harmoniaa. Siis sitä, että asiat edistävät toisia asioita noin niinkuin taustalla. Mä huomasin monta kertaa viime viikolla ajattelevani, että missä se mun toivomani harmonia nyt on, kun sitä kerrankin kaivattaisi. Aika paljon mä toisaalta viime viikolla menin myös sellaisella ajatuksella, että koska kaikki vaikuttaa kaikkeen niin mä voin tehdä ihan mitä mua huvittaa ja kaikki etenee kuitenkin. Se ei selvästikään toiminut.

Mä toisaalta myös huomasin monta kertaa, että nyt mulla pitäisi olla selvät puitteet ja lokerot joillekin jutuille, jotta se harmonia toteutuisi, koska mä olen tottunut priorisoimaan tietyt jutut (kuten lukemisen) ja ohittamaan toiset jutut (kuten kuntoilun). Eli ehkä tämä oli siinä mielessä hyödyllinen huomioitava asia, että mä huomasin, etten pääse siihen tavallaan suoraan, vaan mun pitää lähestyä sitä vähän sivustasta, rutiinien ja puitteiden kautta.

Missä olen?

Johan tässä yksi viikonloppu ehdittiin olla kotosalla. Nyt ollaan mun vanhempien mökillä. Tai ehkä mökki on harhaanjohtava sana. Siinä missä se meidän alkukesän mökkimajoitus oli mallia ei-mitään-nykyajan-mukavuuksia, niin täällä on muun muassa sähköt, juokseva vesi, sisävessa ja telkkari. Matkaakin on vähemmän, eli koko päivä ei mennyt autossa muhiessa.

Keho on niskajumissa ja muutenkin venyttelemätön. Pientä flunssaa pukkaa ja väsyttää. Sekin oli futiksettomien iltojen autuus, että vireystila laski sopivasti ja pääsin ihmisten aikoihin nukkumaan, mutta se lepo teki taas sen, että stressitason laskiessa myös pöpöt pääsivät mylläämään.

Tunnepuolella… hmm. Toisaalta olo on ihan rauhallinen ja kevyt, ja toisaalta jännittää muutama sellainen asia, jotka vähän etenivät kuluneella viikolla. Mä myös näin vähän kummallista unta viime yönä, ja se huvittaa. Siinä oli siis joku rinnakkaistodellisuus, jossa hengailivat muun muassa Harry Potterin hahmot, ja sinne pääsi jonkun keskisuomalaisen ostoskeskuksen naistenvessan kautta – ja sieltä poistuttiin saman ostoskeskuksen kenkäkaupan ovesta. Ja yksi yö näin unta, että olin synnyttämässä, ja kun homma ei edennyt, niin lähdin seikkailemaan jossain maanalaisissa kammioissa jotka olivatkin metrotunneleita ja niissä oli askartelupisteitä. Kiitos alitajunta, mähän kaipasinkin arkeeni vähän surrealismia.

Ajatukset pörräävät muun muassa muutamissa ”voisinko antaa sen olla niinkuin se oli” -henkisissä menneisyyden tapahtumaketjuissa. Tai siis on hämmentävää (noin tunnepuolelta), että mä olen kertonut jostain asiasta vuosikaudet itselleni tarinaa, että se meni noin ja mä tein näin ja mä tein oikein ja se teki väärin – ja sitten mä tajuankin, että hetkinen. Itse asiassa joo, mä olen tiennyt nämä kaikki yksityiskohdat, mutta nyt onkin ihan loogista ja ilmiselvää, että miksi se toinen käyttäytyi niinkuin käyttäytyi.

Että enpä mä siltä, tai siltä toiselta, olisi oikeastaan muuta voinut odottaakaan, mutta en sitä silloin tajunnut. Ja sitten huomaa, että oikeastaan mulla ei enää ole mitään tarvetta olla kiukkuinen sille ihmiselle, koska mitä muutakaan se olisi siinä tilanteessa tehnyt? Ja sekin omalta osaltaan auttaa sitä hyväksymistä, ja jopa anteeksiantamista, vaikka mä en ole mitenkään tietoisesti pyrkinyt siihen, että nyt mun pitää antaa anteeksi ihmisille X, Y ja Z jotta jotain erityisen hienoa tapahtuisi mun elämässäni. Se vaan tulee siinä ikäänkuin sivuvaikutuksena, kun hyväksyy sen, että asiat nyt meni niinkuin ne meni ja musta tuntuu niiden suhteen siltä kuin tuntuu.

Mitä kohti?

Ominaisuuksia, joita haluaisin tälle viikolle?

RYTMI

harmonia
rauha
flow
energia
keveys

Mä palaan taas tähän rytmiin. Että olisi rytmi ja rutiini asioihin, ja niistä kumpuaisi sitten harmoniat ja energiat ja flow’t ja muut tärkeät.

Keveys on tuolla noin kokeilumielessä: miltä tuntuisi, jos mun ajatukset olisi kevyet? Että ne sais tulla ja mennä miten haluavat? Tai mun tunteet olisivat kevyet, ja ne saisivat tulla ja mennä menojaan? Tai mun keho olisi kevyt, ja mä voisin liikuttaa sitä vaivattomasti ja hakea sellaista olotilaa, jossa lihasjumit tai kahvipöhnä ei junttaa mua alaspäin? Ja miten rytmi voisi auttaa mua sitä kohti?

Miltä näyttäisi sun pysähtyminen? Mitä sun viikkoosi on kuulunut, missä olet, ja mitä kohti olet suuntaamassa? Nämä kysymykset ja apuja prosessiin löydät myös Itsestä huolehtimisen työkirjasta. Tee itseksesi tai kerro kommenteissa – eikä tarvitse olla edes perjantai! 🙂

Onnellisuuden nonparelleja

Ilo, kiitollisuus, tyyneys, kiinnostus, toivo, ylpeys, huvittuneisuus, inspiraatio, haltioituminen ja rakkaus.

Nämä ovat kymmenen yleisintä myönteistä tunnetta (ainakin jos uskomme The Happiness Advantage -kirjan kirjoittajaa Shawn Achoria, ja miksemme uskoisi).

Nämä tunteet ovat myös onnellisuuden taustalla. Toisin sanoen mitä useammin ihminen kokee näitä tunteita, sitä onnellisempi hän on.

Onnellisuustranssi vai nonparelleja?

Ainakin omalla kohdallani nämä tunteet ovat tuttuja myös lapsiperhearjen kuvauksista. Siis sellaisen hyvän, läsnäolevan lapsiperhearjen, josta puhutaan juhlapuheissa ja äitiyskolumneissa. Sellaisen, joka synkkinä päivinä tuntuu suunnilleen yhtä saavutettavalta kuin esikoisen toivoma lemmikkiyksisarvinen.

Ja noin listattuna ne näyttävätkin aika kunnioitusta herättävältä sakilta, nuo positiiviset tunteet.

Ikään kuin ne laskettaisiin onnellisuuden rakennuspuiksi ainoastaan silloin, kun kaikki pompsahtavat päälle samalla hetkellä. Sepä vasta olisikin. Mieti, millaiseen transsiin menisi jos olisi koko ajan sellaisessa ilokiitollisuushaltioitumishuvittuneisuusinspiraatiossa.

Eikä siinä mitään, on varmasti sellaisia valaistuneita vanhempia, joiden lapsiperhearki on sitä kiitollisuushaltioitumistranssia. Sen parempi heille. Meidän arki ei ole sellaista.

Sen sijaan hyvän viikon aikana mä kyllä koen noita kaikkia tunteita, sillä tavalla yksittäin ripoteltuna siellä täällä kuin nonparelleja. Mä harjoittelen huomaamaan ne pienetkin hetket, uppoutumaan niihin ja nauttimaan niistä. Ja helpompaa se harjoittelu on silloin, kun niille tunteille on nimet.

Onnellisuuden tuiketta

Ja kuten sanottua, ne hetket eivät välttämättä ole kauhean isoja tai pitkiä tai eeppisiä. Vaan sellaisia tavallisen ihmisen kokoisia. Niitä kun huomaa ja keräilee, niin rakentuu oikeasti se onnellinen elämä – silloinkin, kun siellä seassa on kaikenlaista muuta.

Iloa mä koin vaikkapa silloin, kun kuopus osasi pyytää ruokapöydässä juotavaa tosi kauniisti. Sitä ei yhtään vähentänyt se, että kolme sekuntia myöhemmin hän ilmoitti olevansa valmis eikä hörpännyt pisaraakaan siitä mukista.

Kiitollisuutta koen joka ilta kun katson vihdoin nukahtaneita lapsia. Tästäkin päivästä selvittiin.

Tyyneyttä koin siinä vaiheessa, kun juhannusreissulta kotiutumisen jälkeen tiskasin päivällisastioita ja lapset leikkivät olohuoneessa Duploilla ihan rauhassa. Kenelläkään ei ollut kiire, eikä tarvinnut ehtiä tai juosta tai suorittaa.

Kiinnostusta koen usein silloin, kun esikoinen alkaa pohtia ääneen elämän syntyjä syviä.

Toivoa koin, kun pienempi simahti eräänä iltana unille ilman ensimmäistäkään ”äiti mua janottaa pissattaa tuu peittelemään tähän sattui mä en halua näitä sukkia” -piipahdusta ovella.

Ylpeyttä koin siinä hetkessä, kun pienempi otti isomman Duplorakennelmasta paloja ja pyysi anteeksi, ja sen jälkeen isompi sanoi pienemmälle ”anteeksi kun ärähdin, minua vain pelotti että sinä rikot minun taloni”.

Huvittuneisuutta koin vaikkapa nyt silloin, kun esikoinen yritti kertoa minulle kuulemaansa vitsiä eikä nauramiseltaan kyennyt sanomaan sitä loppuun.

Inspiraatiota koin, kun kerroimme esikoisen kanssa satuja muistipelikorteista ja hän keksi lapsen mielikuvituksellaan huikeita, tarinallisesti täysin yhtenäisiä kertomuksia.

Haltioitumista koen vaikkapa silloin, kun katselen esikoista uppoutuneena tanssimiseen tai kuopusta keskittymässä leikkaamaan saksilla paperia.

Ja rakkaus. Se ehtii usein paikalle jälkijunassa, näiden toisten tunteiden kaverina.

Ehkä se kaipaa näitä muita tunteita palauttamaan mut takaisin tähän hetkeen – kokemaan ja tuntemaan sen sijaan, että haahuilisin pääni sisällä menneessä tai tulevassa tai toisaalla. Sieltä se kuitenkin pohjalta aina löytyy, kun sen malttaa huomata.

Nyt on näin, hyvä niin

Ja toki siellä seassa on myös sitä kaikkea muuta. Turhautumista ja epäonnistumisen pelkoa ja väsymystä ja kiukkua ja surua ja mitä näitä nyt on. Nekin on hyvä huomata, niillekin on hyvä avata sydän ja antaa niille lupa tulla ja mennä. Totta kai. Tunteita tukahduttamalla vain väsyttää itsensä.

Onnellinen elämä rakentuu siitä, että niitä myönteisten tunteiden nonparelleja kerää sieltä, mistä niitä aidosti löytää. Ideana ei ole se, että pakottaa itsensä tuntemaan huvittuneisuutta tai kiitollisuutta tai tyyneyttä silloin, kun oikeasti tekisi mieli repiä jonkun pää irti.

Sitävastoin ideana on, että vaikka nyt just haluaisin repiä jonkun pään irti, niin mä pidän avoinna sen mahdollisuuden, että kohta voi olla ihan kiva hetki. Tai että äsken oli ihan kivaa, eikä se tyhjene siitä, että nyt tunne on ihan toinen.

Ja vielä: jos mä nyt tunnen toivoa tai inspiraatiota tai iloa, niin se ei tyhjene siitä, että mä vielä kaksi minuuttia sitten olin ihan raivon partaalla – jos mä en itse sitä tunnettani mitätöi. Nyt mulla on mahdollisuus kokea se tunne ihan rauhassa ja täysillä.

Molemmat, sekä kurjien tunteiden hyväksyminen että miellyttäviin tunteisiin uppoutuminen, tuovat ihmisen haavoittuvuuden äärelle. Kurjien tunteiden kanssa tulee helposti mieleen, että mä tulen tuntemaan näin koko loppuelämäni. Miellyttävien tunteiden kohdalla puolestaan mieleen hiipii pelko, että kohta tämäkin tunne häviää.

Ja kuitenkin kyse on vain tunteista. Ne ovat läsnä silloin, kun niitä kokee ja niihin keskittyy.

Etukäteen niitä ei voi valita, eikä niitä jälkikäteen muista. Ja jos tukahduttaa epämiellyttäviä tunteita, ne onnellisuuden tunteet tukahtuvat siinä samalla. Ja kääntäen: jos antaa itsensä avoimesti kokea (ei siis välttämättä holtittomasti ilmaista) niitä epämiellyttäviä tunteita, niin myös ne myönteiset tunteet tulevat herkemmin pintaan.

Että oikeastaan kaikenlaisten tunteiden hyväksyminen ja huomaaminen auttaa kohti onnellisempaa elämää, niin nurinkuriselta kuin se välillä tuntuukin.

Milloin sinä koet tavallisimmin iloa, kiitollisuutta, ylpeyttä, haltioitumista, rakkautta, inspiraatiota, toivoa, huvittuneisuutta, kiinnostusta tai tyyneyttä? Mikä tunne sinun on helpointa huomata – ja mikä tunne on hankalin? Kerro kommenteissa!

Kolme tapaa kuunnella itseään

Maaliskuu alkoi! Hurraa! Maaliskuun teemana täällä blogissa on oman itsen kuunteleminen ja ajan maasto.

Mulla on tarttunut matkaan monta erilaista harjoitusta, joilla mä kuuntelen itseäni. Tässä niistä kolme.

Mistä tulen, missä olen, mitä kohti?

Tämä on mun Perjantain pysähtymisen ydin.

Mä annan hetken huomiota sille, että mitä mulla pyörii mielessä lähimenneisyydestä: viime yö, tämä aamu, viime viikko, tai joku muu ajanjakso.

  • Miten mun keho on voinut?
  • Miltä musta on tuntunut?
  • Mitä on tapahtunut?
  • Mitä mä olen ajatellut?

Sitten mä kuuntelen itseäni juuri nyt.

Ensin kuuntelen kehoa, jotta pääsen takaisin tähän hetkeen. Onko kylmä, kuuma, sopiva, särky, puristus, jumi, keveys, pehmeys, nälkä, jano, kylläisyys, väsy, levollinen olo? Mikä mun kehossa nappaa heti huomion, ja toisaalta mikä on sillä tavalla perushyvin, että en meinaa edes huomata? Tai mikä on ihan tavallisessa määrin ikävästi, niin että sekin on valunut taustalle?

Sitten mä kuulostelen tunteitani ja ajatuksiani. Millainen tunne mulla on juuri nyt? Kiihtynyt vai rauhallinen, iloinen vai pelokas, surullinen vai määrätietoinen, tai jotain ihan muuta? Mihin ajatuksiin se tunne liittyy? Mitä ajatuksia se tunne herättää?

Sitten mä käännän katseeni ja ajatukseni siihen, että mitä mä haluan tulevaisuudelta: aamupäivältä, työpäivältä, viikolta, vuodelta.

Mä valitsen usein noin viidestä kahdeksaan ominaisuutta, joita mä haluaisin kokea sen ajanjakson aikana. Perjantain pysähtymisissä mä usein pohdin noin teoreettisesti, että miksi ne ominaisuudet on mulle itselleni tärkeitä, mutta kun mä teen tätä harjoitusta arjessa, niin mä kirjoitan ne ominaisuudet listaksi, ja kirjoitan jokaisen viereen, että mitä mä voin tehdä, jotta mä pääsen kiinni niihin ominaisuuksiin. Usein ne on mun todo-listan kohtia: esimerkiksi tämän tekstin kirjoittaminen meni ominaisuuden ”flow” alle. Ja kyllä, kieltämättä, mä koen jonkinsorttista flow’ta tässä näitä juttuja sinulle kirjoittaessani. 🙂

Toisinaan mulla ei ole todo-listassa mitään sellaista hommaa, joka suoraan osuisi johonkin mun kaipaamaan ominaisuuteen, vaan päinvastoin mä toivoisin, että mä saisin tuotua sitä ominaisuutta siihen tehtävään. Tai että mä haluaisin edistyä jossain hommassa X, ja mulle ei ole tullut yhtään sellainen edistymisen vire kun olen aloittanut sitä hommaa aikaisemmin. Tai mun tarttis leipoa kakku, ja periaatteessa olisi kiva ottaa esikoinen siihen mukaan, mutta en ole ihan satavarma, että onko ”ilo” silloin se päällimmäinen ominaisuus siinä projektissa. 😉 Siihen tarkoitukseen on seuraava harjoitus.

Etsi X tietä helppouteen/iloon/edistymiseen

Tämä on juuri niin yksinkertainen juttu kuin miltä se kuulostaa.

Esimerkiksi ennen kuin aloitin tän kirjoittamisen, kuuntelin omaa kehoani ja mieltäni. Huomasin, että tarvitsen alkuun helppoutta, joten tein ennen tätä kirjoitusta harjoituksen ”10 tapaa kohti helppoutta”. Siis päätin etsiä kymmenen tapaa, joilla saan oloni tuntumaan enemmän siltä, miltä haluan sen tuntuvan, ennenkuin siirryn seuraavaan hommaan. Keksin yhden kerrallaan, tein sen, ja sitten kirjoitin sen listaan.

Esimerkkejä:

Mä vaihdoin kirjoituspaikkaa, koska edellisessä paikassa oli mekkalaa
Mä avasin muistikirjan oikeasta kohtaa auki koneen viereen, niin että näen käsin kirjoittamani ajatukset ja muistiinpanot.
Mä siirryin lähemmäs pöytää istumaan, niin että kyynärvarret on tuettuna.
Hartiat on jumissa, mä siirsin konetta vähän lähemmäksi niin että saan pidettyä hartiat paremmassa asennossa.
Kaulaliina tuntui ikävältä kaulassa, otin sen pois kaulasta.
Avasin tiedoston seuraavalle tehtävälle.

Ajatus on siis tämä: näissä olosuhteissa, tässä tilassa ja tilanteessa, tämän todo-listan tai päivärutiinin kanssa, mitkä olisivat luontevia tapoja mulle tuoda lepoa, rauhaa, iloa nyt just tähän hetkeen?

Jos mulla on kärttyiset lapset ja kämppä kuin pommin jäljiltä, niin mitä mä tarvitsen just nyt eniten ja millä pienillä tavoilla mä saisin sitä lisää? Auttaisko, että mä istun hetkeksi alas, vai olisko parempi ensin tyhjentää toi pöytä? Onko mulla kylmä tai kuuma, tarvitsenko mä toisen puseron tai villasukat vai olisiko parempi ottaa joku kerros pois? Mikä olisi helpoin mahdollinen asia tehdä nyt, niin että mulla olisi vähän mukavampi olla?

Tätä voi käyttää myös niin, että aamulla kuulostelee, mitä ominaisuutta tarvitsisin – hassuttelua, yhteyttä johonkuhun, empatiaa, edistymistä, lepoa, energiaa, lempeyttä – ja laittaa sen avainsanana vaikka Post-it -lapulle tai kännykän taustakuvaksi. Sitten aina kun silmät osuvat siihen sanaan, kysyy itseltään: mitä mä voin tehdä juuri nyt, niin että saisin tätä tuotua vähän lisää tähän hetkeen? Tai jos kohdalle osuu joku päätöksentekotilanne, pienikin, niin kysyy itseltään, että mikä vaihtoehto toisi mulle eniten mun tämän päivän ominaisuuttani?

Hengitys

Kuvittele, että sun kehon sisällä, jossain rintakehän ja vatsanpohjan välillä, on näiden kaikkien eri ominaisuuksien lähde. Parasta on, että saat itse päättää, mitä ominaisuutta sieltä milloinkin ammennat.

Jos olet visuaalinen, näe se mielessäsi. Jos olet kehollinen, fiilistele, missä kohtaa kehoasi tunnet sellaisen energian, josta voisit ammentaa eri ominaisuuksia. Jos olet auditiivinen, kuuntele, miltä lähde kuulostaa.

Valitse, mitä ominaisuutta haluaisit kokea enemmän juuri nyt. Hengitä syvä sisäänhengitys, sinne lähteeseen asti.

Kun hengität hitaasti ulos, kuvittele, että uloshengityksen mukana se ominaisuus leviää kehoosi ja ympärillesi. Miltä se näyttää, miltä kuulostaa, miltä tuntuu? Mitä tapahtui ryhdillesi, hartioillesi, ilmeellesi, ajatuksillesi?

Fiilistele ja makustele hetki tämän ominaisuuden kokemusta hengittäen kevyen rauhallisesti sisään ja ulos. Jos tarvitset lisää, ammenna uudestaan: syvä sisäänhengitys ja hidas uloshengitys.

Millä tavoilla sä kuuntelet itseäsi? Jos kokeilit näitä tekniikoita, miten ne toimivat sulle? Kerro kommenteissa!

 

Alussa on aina huono

Kankeaa joogaa.

Sitä mä oon tässä viimeisen viikon harrastanut melkein joka aamu. Sellaista, että mieli kyllä tietää, miten jonkin asanan kuuluisi mennä, ja kroppa ilmoittaa että just joo, ei tänään, nyt ollaan tässä. Horjumista ja puuskuttamista ja tasapainon hakemista. Melkein kuulee, kuinka harvoin käytetyistä lihaksista ruosteet rapisee.

Esikoinen harjoittelee piirtämään kirjaimia. Muutama tulee aina hienosti, ja sitten jokin viiva menee vinksalleen. ”Eikä, nyt se meni väärin! En osaa!” Hän haluaisi olla heti hyvä kirjainten tekemisessä – äiti ja isi osaa tehdä hienoja kirjaimia, niin hänkin haluaisi, mutta vielä ei taito riitä.

Mä tunnistan ton fiiliksen hyvinkin läheisesti. Mulla on monta kertaa kariutuneet omat, tärkeätkin, projektit siihen, että mä olisin halunnut olla heti tosi hyvä. Luonnonlahjakkuus ja ällistyttävä taituri ensimmäisestä yrityksestä, korkeintaan toisesta. Ja sitten jos mä en oo jotain asiaa heti hanskannut, niin mä oon lannistunut. Ajatellut, että ehkä musta vaan ei ollut nyt siihen, että osaisin.

Kun oikeastihan se menee niin, että alussa on aina huono. Jostain asiasta kiinnostuu siksi, että huomaa, miten siistiltä näyttää/kuulostaa/vaikuttaa kun joku osaa tosi hyvin, ja itse haluaisi osata just niin hyvin. Ja sitten kun kokeilee, niin pieleen menee. Jatkuvasti.

Ira Glass, yhdysvaltalainen radiopersoona, puhuu tässä lainauksessa luovasta työstä, mutta mä tunnistan tuon saman oikeastaan kaikkeen oppimiseen liittyen.

“Nobody tells this to people who are beginners, I wish someone told me. All of us who do creative work, we get into it because we have good taste. But there is this gap. For the first couple years you make stuff, it’s just not that good. It’s trying to be good, it has potential, but it’s not. But your taste, the thing that got you into the game, is still killer. And your taste is why your work disappoints you.

A lot of people never get past this phase, they quit. Most people I know who do interesting, creative work went through years of this. We know our work doesn’t have this special thing that we want it to have. We all go through this. And if you are just starting out or you are still in this phase, you gotta know its normal and the most important thing you can do is do a lot of work. Put yourself on a deadline so that every week you will finish one story. It is only by going through a volume of work that you will close that gap, and your work will be as good as your ambitions. And I took longer to figure out how to do this than anyone I’ve ever met. It’s gonna take awhile. It’s normal to take awhile. You’ve just gotta fight your way through.”

[Kun aloittaa, tekee ensin heikkotasoista materiaalia, mutta tyylitaju on silti tallella. Ja sen tyylitajun vuoksi omiin aikaansaannoksiin pettyy. Monet eivät koskaan pääse sen vaiheen ohi vaan lopettavat. Useimmat kiinnostavaa luovaa työtä tekevät ihmiset tekivät tätä vuosikausia. Tiedämme, ettei aikaansaannoksissamme ole sitä jotain, mitä haluamme siinä olevan. Se tapahtuu kaikille. Jos olet aloittelija, on hyvä tietää että tämä on normaalia, ja että tärkeintä on tehdä paljon työtä.]

Oli sitten kyse kirjoittamisesta, niinkuin lainauksessa, tai musiikista tai suunnittelusta tai joogasta tai vaikka ruoanlaitosta, niin se oma varmuus tekemiseen löytyy vain sillä, että tahkoaa samaa asiaa paljon. Kohtaa ne omat epävarmuudet, tekee virheitä, oppii niistä virheistä. Sietää sen, että nyt tää on vähän aikaa kankeaa, ja se kuuluu asiaan.

Kolmevuotias esikoinen ei tietysti ota kuuleviin korviinsa, kun mä yritän hänelle kertoa, että virheiden tekeminen kuuluu asiaan. Paremmin menee perille se, että mä mainitsen hänelle kun itse teen jonkun virheen ja kerron, että mä opettelen tätä ihan samalla tavalla kuin hän opettelee sitä omaa taitoansa.

Ja totta puhuen mun täytyy joka aamu muistuttaa myös itselleni, että oman joogaharjoitukseni kankeus ja epävarmuus nyt vaan kuuluvat asiaan. Ainoa tapa päästä niistä ohi ja läpi on jatkaa harjoituksia. 🙂

Kommenteista:
Saa mielellään kommentoida! Onko sulla joku sellainen asia, jossa olet nyt aloittelija, kankea, epävarma, ehkä jopa vähän huono? Ei tarvitse kertoa, mikä se on, mutta olisi kiinnostavaa kuulla, että mitä ajatuksia se tilanne sussa herättää. Kaikenlaisia muitakin ajatuksia saa heitellä, kysyä tai onnitella jo viikon (!) jatkuneesta aamuisesta joogarutiinista. 😉 Kommentoidaan sillai ystävällisen empaattisesti, niinkuin täällä on tapana.

Liika vapaus väärässä kohtaa johtaa kaaokseen

Tuleeko sulle jo Lupa olla minä -kirje? Käy lukemassa edelliset ja liity mukaan listalle täältä!

* * *

Uusien, hyvien toimintatapojen opettelemisen ongelma on usein se, että ihminen haluaa kahta eri asiaa. Daniel Kahnemanin Thinking, Fast and Slow -kirjassa puhutaan kahdesta ajattelusysteemistä: Systeemi 1 on nopea, intuitiivinen, laiska ja mukavuudenhaluinen, kun taas Systeemi 2 on hidas, rationaalinen, ja pystyy ajattelemaan asioita suuremmassa mittakaavassa. Jälkimmäinen on usein se, joka päättää, että nyt mä ryhdistäydyn, rupean kuntoilemaan, siivoamaan ja elämään kaikenkaikkiaan kunnollista elämää. Se toinen on sitten se, jonka ansiosta tätä uutta hienoa elämää jaksaa kaksi päivää, jonka jälkeen havahtuu kaaoksen keskeltä tyhjien suklaalevypaperien ympäröimänä. (Eiks niin, että muillekin kuin mulle käy näin?)

No, mä oon viimeisen viikon ajan käyttänyt sellaista palvelua kuin Lift.do, jotta saisin keittiön siivottua iltaisin. Se on siis ilmainen yhteisöpalvelu ja app, jonka idea on, että liitytään johonkin ryhmään (vaikka ’clean the kitchen before bed’), ja sitten aina kun sen jutun on tehnyt, niin saa klikata että tehty! Ja sitten siinä samassa ryhmässä olevat näkee toistensa saavutukset ja kommentit, ja niitä voi peukuttaa ja kommentoida. Tarkoituksena on, että se yhteisön tuki ja ”jo näin monta päivää peräkkäin, jihuu!” -fiilis motivoi toistamaan sitä toivottua käytöstä niin pitkään, että siitä lopulta tulee tapa.

Usein sanotaan, että vaaditaan 21 päivää (tai 28 päivää tai joku muu tarkka lukumäärä) siihen, että toiminnasta tulee tapa. Mulle itselleni enemmän kohdalle kolahti tällainen määritelmä (jonka lähdettä en muista, valitettavasti), että jostain toiminnasta on tullut tapa siinä vaiheessa, kun sen väliin jättäminen vaatii enemmän energiaa kuin sen tekeminen. Toisin sanoen aivoissa se reitti, joka määrittää että tässä vaiheessa toimitaan näin, on vahvistunut niin paljon että siitä on tullut automaattinen. Siihen voi mennä 25 päivää tai 50 päivää tai jotain ihan muuta. Tärkeintä on toisto, toisto ja toisto.

Mä oon noin yleisesti sitä mieltä (enkä ole yksin), että palkinnot ja rangaistukset ja muut sellaiset ulkoisen motivaation kapistukset vähentää sisäistä motivaatiota tehdä jokin asia. Samaan aikaan mä olen nyt ihan häkeltynyt siitä, että meidän kroonisen kaoottinen keittiö on pysynyt enemmän tai vähemmän siistinä jo viikon ja vain siksi, että mun aivot kokee sen ”olet tehnyt tämän jo X päivää putkeen, hurraa!” -viestin jotenkin palkintona. Mistä on kyse?

Sisäinen sluibaaja kuriin

Ehkä yksi avain tähän mysteeriin on se, että mä ihan oikeasti haluan, että meidän keittiö on siisti. Mulla on olemassa sisäinen motivaatio tehdä asialle jotain, ainakin silloin kun mä olen virkeä ja hyvinsyönyt ja muutenkin tahdonvoimamittari on korkealla. Ongelma tulee tavallisesti siinä vaiheessa, kun on ilta ja muksut on viimein saatu nukkumaan ja mä haluaisin vain kaatua sohvalle homehtumaan. Keittiön siisteys on siinä kohtaa ehkä viimeisenä tärkeysjärjestyksessä. Esimerkiksi nyt kuluneena viikonloppuna, kun puoliso oli reissussa, niin olin iltaisin sanotaanko nyt aika väsynyt. Siinä vaiheessa iltaa, kun puhelin muistutti, että ”siivoa keittiö, niin olet tehnyt sen X kertaa putkeen!”, niin ensimmäinen ajatus oli että just joo, ihan varmasti.

Seuraava ajatus oli kuitenkin se, että hmm, totta, mulla menee hyvä putki poikki jos mä nyt sluibaan tästä asiasta. Että jos mä nyt jätän tän illan välistä, niin sit mun pitää aloittaa huomenna taas nollasta. Yhtäkkiä siihen sluibaamiseen liittyikin jotain menetettävää. Ja ihmisen intuitiolle jonkin asian menettäminen on voimakkaammin vastenmielistä kuin saman asian saavuttaminen olisi miellyttävää (ns. loss aversion). Tai siis ihminen on valmis tekemään enemmän työtä välttääkseen 100€ menetyksen kuin saadakseen 100€ ja niin edelleen.

Jos mä olisin siinä kohtaa jättänyt keittiön siivoamatta, niin toki mä olisin silloin menettänyt myös sen siististä keittiöstä tuntemani hyvän fiiliksen seuraavalta aamulta. Mutta siinä illan tankki-tyhjänä -vaiheessa seuraava aamu on suunnilleen yhtä konkreettinen ajankohta kuin seuraava vuosisadan vaihde. Mä periaatteessa tiedän, että se on tulossa, mutta käytännössä mun senhetkinen toiminta ei millään tavalla tunnu liittyvän siihen, että millaista mun (tai muiden) elämä on sitten joskus. Mun ajattelu suuntautuu paljon lähemmäksi.

Tää on sama mekanismi, johon perustuu esimerkiksi ajatus siitä, että ilmastonmuutosta hillittäisiin vaikkapa verottamalla lentämistä tai lihansyöntiä raskaasti. Suurin osa ihmisistä on periaatteessa sitä mieltä, että olisi ihan kiva, jos maailma olisi vielä elinkelpoinen planeetta sadan vuoden päästä. Käytännössä monet eivät näe, että miten juuri heidän tekemisensä, lentämisensä, lihansyöntinsä tai sähkönkulutuksensa tähän asiaan mitenkään liittyvät. Niistä on itselle hyötyä ja iloa tällä hetkellä, enkä hahmota lainkaan, että mitä haittaa niistä kenellekään olisi, paitsi ehkä teoriassa vähäsen.

Jos lentolippu maksaisi vaikkapa nelinkertaisesti tämänhetkiseen verrattuna, niin useampi voisi kokea, että se lentäminen aiheuttaa itselle enemmän haittaa (eli rahanmenetystä) kuin mitä siitä olisi itselle iloa. Toisin sanoen se aito, toiminnasta koituva haitta (oli se sitten sotkuinen keittiö tai ylikuumentunut planeetta) näkyisi siinä arjen päätöksenteon tasolla, ja voisi siten suunnata ihmisten toimintaa myös silloin, kun heidän on vaikea ajatella asioita suuremmassa mittakaavassa.

Vapaus on hienoa ja myös työlästä

Eikö tämä ole sitten ihmisten vapauden rajoittamista? Hmm, toisaalta joo ja toisaalta ei. Mulla on täysi vapaus jättää keittiö siivoamatta, jos mä haluan, mutta tän mun uuden seurantajutun myötä se tarkoittaa, että mä ”maksan” siitä. Samalla tavalla lentämistä, lihansyöntiä ja muuta ilmastoa kurittavaa toimintaa saisi edelleen tehdä ihan vapaasti, jos kokisi sen niin tärkeäksi että uhraisi sen vuoksi jotain muuta, johon rahansa muuten käyttäisi.

(Siinä mielessä se on vapauden rajoittamista, että ihmiset eivät saisi enää tehdä mitä haluavat ilman sen suurempia seuraamuksia. Samalla tavalla esimerkiksi laki rajoittaa sitä, että ihmisiä ei saa käydä suutuspäissään pätkimässä turpaan vain, koska huvittaa. Ainakaan Suomessa. Mä koen, että on ihan hyvä asia, ettei kuka tahansa saa kusta muiden muroihin ihan vain siksi, että siitä on itselle tai läheisille iloa ja hyötyä.)

Vapaus on siitä hankala homma, että kun on täysin vapaa, niin jokainen asia pitää päättää itse. Ja siihen päättämiseen menee tahdonvoimaa. Se tarkoittaa, että vaikka aamupäivästä ja heti lounaan jälkeen pystyisikin tekemään fiksuja päätöksiä, niin väsyneenä ja stressaantuneena on vaikeampi tehdä mitään muuta kuin mennä sen totutun, vanhan ja tutun mukaan. Ajatella vain senhetkistä omaa etua, itselle helpointa ja vaivattominta toimintatapaa. Olla itsekäs ja lyhytnäköinen.

Se, minkä mä olen huomannut itselleni toimivimmaksi tavaksi, on että mä mietin juuri silloin levänneenä ja hyvällä fiiliksellä, että mikä mulle, lapsille ja muulle maailmalle olisi mahdollisimman hyvä tapa toimia. Silloin mä olen vähiten itsekäs ja pystyn ajattelemaan muutakin kuin sohvanpohjaa ja suklaata. Ja sit mä mietin, että miten mä voisin rajoittaa siltä itsekkäältä, väsyneeltä itseltäni vapautta juuri tarpeeksi, että se ei sabotoi mun hyviä aikeita.

Siitä, miten sen sais siirrettyä poliittiseen päätöksentekoon, mulla ei ole sen suurempia ideoita. 😉

Kommenteista:

Kommentit tervetulleita! Ajatuksia omista pyrkimyksistä, uusista tavoista, tai oivaltavista keinoista rajoittaa sitä omaa sisäistä sabotoijaa, noin esimerkiksi. Tai kysymyksiä, kommentteja, omia kokemuksia tai tuntemuksia. Täällä saa vapaasti kommentoida, niin kauan kun tekee sen rakentavasti ja kaikkia keskustelijoita kunnioittaen.