Ajan maastoa

Kevät.

Mä rupesin tässä viikko pari sitten miettimään, että miten alkava kevät tuntuu jo niin uuvuttavalta. Sellainen olo, että jo sen kevätauringon katsominen saa vatsanpohjassa solmun kiristymään.

Ja sitten mä mietin, että millaista maastoa kevät mulle on.

Kun sanon ”kevät”, se tarkoittaa…

Vuosi sitten mä olin vastasyntyneen vauvan ja melkein kaksivuotiaan äiti ja vastavalmistunut työtön maisteri.

Kaksi vuotta sitten mä olin vuosikkaan äiti, tein kohtuullisen stressaavia etätöitä ja gradua lapsen päikkäriajat ja kaikki muutkin mahdolliset vapaahetket.

Kolme vuotta sitten mä olin viimeisilläni raskaana ja gradusemmassa, ja sitten vastasyntyneen äiti joka kävi kolmiviikkoisen vauvan kanssa esittelemässä gradun tutkimussuunnitelman kevään viimeisellä seminaarikerralla.

Neljä vuotta sitten mä tein opetusharjoittelua ja töitä. Suunniteltiin häitä ja ostettiin asunto, joka rempattiin ja kevään loppupuolella muutettiin.

Viisi vuotta sitten mun sisko oli just kuollut syöpään. Sen sijaan että olisin ottanut saikkua töistä, mä jätin muutaman kurssin opiskeluiden puolelta pois niin että sain tehtyä työt samalla kun järjestin siskon hautajaiset ja kansainvälisen perunkirjoituksen. Lisäksi me muutettiin noin kuukausi sen jälkeen, kun mun sisko oli kuollut, koska muutosta oli sovittu jo aikaisemmin.

Kuusi vuotta sitten mä tein opintoja ja töitä ja siskolla oli keuhkoleikkaus, joten kuljin myös sairaalassa ja hengailin leikkauksesta toipuvan siskon kanssa.

Seitsemän vuotta sitten mä tein proseminaarin ja pääsiäisen jälkeen erittäin ex tempore todella stressaavan työkuvion. Sen lisäksi tein töitä myös kiskalla.

Kahdeksan vuotta sitten mä opiskelin ekaa vuotta, tein töitä kiskalla ja kärsin kovia henkisiä tuskia siksi, että olin löytänyt sielunkumppanilta vaikuttavan ihmisen ja seurustelinkin itse asiassa jo jonkun muun kanssa.

Yhdeksän vuotta sitten mä asuin tammikuusta toukokuuhun avoeron jälkeen entisen puolison kanssa saman katon alla, tein töitä kiskalla ja luin pääsykokeisiin.

Kymmenen vuotta sitten oli muistaakseni ihan tavallinen kevät. Tosin mulla ei ollut asuinpaikkakunnallani yhtä ainutta työn tai puolison kaveripiirin ulkopuolista tuttavaa, mutta kotikaupunkiin kulki juna ja auto noin tunnissa.

Että tavallaan ei mikään ihme, jos tää kevät on tällaista vähän ryteikköistä joka vuosi.

Vuosipäivät korkeuskäyrinä kalenterissa

”Ajan maasto” on loistokäsite, jonka oon bongannut jostain Havi Brooksin jutusta. Siis se ilmiö, että vuodenaikoihin ja juhlapyhiin ja luonnonilmiöihin – kevätaurinkoon ja ensilumeen ja syksyn lehtien tuoksuun – assosioituu kaikki se, mitä vuosien varrella on siihen vuodenaikaan tapahtunut.

Asioiden vuosipäivät on sellaista ajan maastoa, joka meidän kulttuurissa hyväksytään. Hääpäivänä juhlitaan, syntymäpäivänä juhlitaan, kuolinpäivänä muistellaan.

Tosin tossa kuopuksen syntymäpäivänä muutama viikko takaperin huomasin, miten oikeastaan olisin sen juhlimisen lisäksi tarvinnut itselleni vapaata tilaa raskauden ja synnytyksen muisteluun ja käsittelyyn.

Koska synnytys on aikamoinen rytäkkä, vaikka olisi kuinka ollut kaunis ja aktiivinen ja omien toiveiden mukainen synnytys, niinkuin mulla pääasiassa oli. Se tietynlainen voimattomuuden ja riepoteltavana olemisen kokemus ja hallinnan illuusion menetys – puhun siis edelleen siitä, mitä jo oma keho supistuksineen aiheuttaa, saatika sitten jos synnyttäjä ei saa olla oman synnytyksensä subjekti – voi aukaista aikamoisia tunnejumeja, ja niille olisi tosi tärkeää antaa aikaa ja rakkautta.

Ne nimittäin kuplii sitten siinä ajan maastossa pintaan vuoden päästä, tai kahden vuoden päästä, tai seuraavan synnytyksen kohdalla, tai seuraavan perhekriisin. Ja jos ne tiedostaa, niin niille osaa ehkä antaa tarpeeksi tilaa.

Mä kirjoitin itselleni ylös, että ota lasten syntymäpäivien ja siskon kuolinpäivän ympäristöön jatkossa niin paljon tyhjää tilaa kalenteriin kuin vain pystyt. Siinä merkkipäivässä on itsessään ihan tarpeeksi kiivettävää ja kuljettavaa. Ja jos sattuu käymään niin, että olenkin ihan kunnossa, niin hei, ylimääräinen vapaapäivä ei ole koskaan huono juttu.

Kalenteriin vois merkata sellaista sahalaitaa pahimpiin kausiin

Vuosipäivien lisäksi sitä maastoa on muutenkin. Niinkuin vaikka se kevätaurinko. Tai pääsiäinen. Paastonaika noin yleisesti on sellaista tahdonvoiman koettelua, kun tietoisesti tekee jotain toisella tavalla, ja se osuu juurikin tähän samaan kevään korvaan.

Joulunpyhien tienoo on myös sellaista ajan maastoa, että vaikka vuoden kaikkina muina kuukausina olisi ihan helppoa käyttäytyä kuin aikuinen, niin erityisesti lapsuudenperheen joulunviettoperinteet vääntävät monella vanhat kelat päälle ihan vaivihkaa.

Ja jos siitä ajan maastosta ei ole tietoinen, niin ne assosiaatiot ja muistikuvat pääsevät ohjaamaan käytöstä ja ajattelua huomaamatta.

Niinkuin se burnout-auringonpaiste, josta mulle tulee aina sellainen fiilis että en mä nyt ehdi pitää itsestäni huolta enkä varsinkaan olla lapsille läsnä, kun eikös mulla ollut joku homma kesken.

Nyt kun mä olen tietoinen tästä, niin mä voin tunnistaa väsymykseni, antaa sille tilaa, ja tehdä parhaani niin että en kasais niskaani enää enempää hommaa. Mä voin ottaa vastuun siitä, että mä pidän itseni toimintakuntoisena enkä toista tota viimeisten kymmenen vuoden kaasu-pohjaan-ja-tankki-tyhjäksi -kaavaa.

Enkä varsinkaan siirrä sitä lapsilleni.

Kommenteista:
Saa kommentoida! Ajatuksia ajan maastosta, omia tuntemuksia kevätauringosta tai sulavista jääpuikoista tai jostain muusta. Onko tuttu vai uusi käsite, kolahtiko tai herättikö jotain oivalluksia?

Mikä minulle on sellaista ajan maastoa, joka olisi hyvä huomioida? Mistä huomaan, että jokin ajanjakso on minulle ryteikköistä? Mitä tarvitsen silloin, jos kalenteri on täynnä ja ajan maasto on vaikeaa?

P.S. Käy tsekkaamassa Lupa olla minä -kurssi!

Ei kun minä! ja muita näkökulmia

Meidän kohta 3-vuotias esikoinen on viehättävässä iässä. Siinä minä-itse -iässä, tiedättehän, että vaikka jotain ei ihan osaa ja tekemiseen menee tuplasti kauemmin kuin jos vanhempi auttaisi, niin eikun minä itse. Ihan sama, onko kiire tai olisko muuten tärkeää saada joku homma hoidettua tehokkaasti, niin huuto tulee jos yrität auttaa.

Minäminä, minäminäminä

Mua itseäni on tämän vaiheen tuoksinassa auttanut hurjasti se tieto, että lapsi ei tee sitä itsekkyyttään, vaan hän sattuu olemaan kehityspsykologisesti sellaisessa vaiheessa, että hän kykenee näkemään vain oman näkökulmansa. Se nimittäin avaa ymmärrystä aika moneen muuhunkin tilanteeseen.

”Kiire” on lapselle outo teoreettinen käsite, jos (ja kun) hän ei itse hahmota päivän aikataulua. Jos en muista selittää, että miksi olis nyt tärkeää keskittyä lelujen keräämiseen tai potalle menemiseen, niin se aikuisen antama homma unohtuu, kun huomio kiinnittyy johonkin oikeasti mielenkiintoiseen. Siis hänen omasta eli maailman ainoasta näkökulmastaan käsin.

Jos en muista selittää, että miksi olis nyt tärkeää keskittyä lelujen keräämiseen tai potalle menemiseen, niin se aikuisen antama homma unohtuu, kun huomio kiinnittyy johonkin oikeasti mielenkiintoiseen.

”Tossa voi sattua pahasti” on lapselle outo teoreettinen käsite. Äskenkään ei sattunut mitään, niin ihan hyvin voin vielä tehdä uudestaan. Riippumatta siitä, kuinka monta kertaa asiasta on keskusteltu.

Teoreettisella käsitteellä mä tarkoitan sellaista, että ihminen (lapsi tai aikuinen – tähän päästään kohta) tietää, mitä ilmaus tarkoittaa. Hän on kuullut sen, ja on ehkä keskusteltukin siitä että mistä on kysymys. Ihminen osaa tarpeen tullen usein jopa selittää, että mitä se asia tarkoittaa, mutta se ei silti ohjaa käytöstä tai ajattelua.

Aikuisten esimerkkinä voisi olla tupakoitsija, jolle ”tupakointi aiheuttaa keuhkosyöpää ja muita sairauksia” on teoreettinen käsite, koska isoukkikin eli 97-vuotiaaksi vaikka veti askin norttia joka päivä.

Kolmevuotias alkaa jo pikkuisen hahmottaa sitä, että toisiin voi sattua vaikka itseen ei sattuisi. Jos mä sanon, että mua väsyttää tai mun päätä särkee, niin hän usein ensin ilmoittaa että ei minua väsytä, ei minun päähäni satu. Se asia käsitellään ensin sen kautta, että onko minulla tällainen samanlainen tilanne vai ei. Sitten hän saattaa kysyä minulta, että tarviiko sinun levätä, tarviiko sinun mennä sairaalaan.

Miten ajattelu kehittyy

Mä löysin eilen tällaisen loistavan lentävän lauseen:

Education is not the learning of facts, but the training of the mind to think.
– Albert Einstein

Eli kasvatus ei ole faktojen opettelua, vaan ajattelutaidon harjaannuttamista. Samalla tavalla ihmisen kasvu ja kehitys ei ole pelkästään sitä, että tieto lisääntyy. Kehitys tarkoittaa sitä, että ajattelussa tapahtuu perustavanlaatuisia laadullisia muutoksia – ihmisen tapa nähdä maailma (ja itsensä osana maailmaa) muuttuu.

Kehityspsykologisesti ajatellaan, että yhdestä kehitysvaiheesta siirrytään toiseen siinä vaiheessa, kun edellisen vaiheen subjektista tulee seuraavan vaiheen objekti. Toisin sanoen ihminen pystyy tiedostamaan ja tunnistamaan sellaisen asian, joka aikaisemmin on ollut hänelle tiedostamatonta, itsestäänselvää, erottelematonta.

Kehityspsykologisesti ajatellaan, että yhdestä kehitysvaiheesta siirrytään toiseen siinä vaiheessa, kun edellisen vaiheen subjektista tulee seuraavan vaiheen objekti.

Vauva hahmottaa ensin kaiken osaksi omaa itseään, sitten hän alkaa erottaa hahmoja ja kapistuksia. Hahmot ovat kuitenkin olemassa vain silloin, kun hän näkee ne. Jossain vaiheessa lapsi huomaa, että hän onkin itse olemassa myös silloin kun hän on yksin. Fyysisestä kokemuksesta tulee jotain sellaista, minkä olemassaolon vauva pystyy havaitsemaan.

Vähän myöhemmin lapsi alkaa hahmottaa, että kun niille kapistuksille ja hahmoille tekee jotain, niin ne reagoivat. Tilassa olemisesta ja asioiden kanssa vuorovaikuttamisesta tulee sellaista, minkä olemassaolon lapsi pystyy havaitsemaan.

Seuraavaksi lapsi pikkuhiljaa oppii, että on eri asia, tekeekö hän itse jotain vai tekeekö joku niistä hahmoista tai kapistuksista jotain. Silloin on päästy tähän ”eikun minä itse” -vaiheeseen, jossa oma minä ja oma tekeminen on jotain sellaista, minkä lapsi pystyy hahmottamaan. Maailma tapahtuu omasta näkökulmasta.

Kehitys jatkuu.

Lapsi ymmärtää, että niillä omilla teoilla on joku seuraus toisille ihmisille, ja alkaa hahmottaa omaa rooliaan. Kun ihminen (ei välttämättä enää lapsi) kasvaa vielä, hän alkaa hahmottaa, että hänellä voi olla eri rooli eri tilanteissa. Silloin ihminen alkaa havaita erilaisia systeemejä.

Sitten hän alkaa hahmottaa, miten eri systeemit vuorovaikuttavat keskenään – perhe ja yhteiskunta, puoluepolitiikka ja terveydenhoito. Ja että niissä kaikissa on ihmisiä, yksilöitä, samanlaisia kuin hän itse, joilla on oma roolinsa.

Sitten hän alkaa hahmottaa, miten nämä keskenään vuorovaikuttavat systeemit rakentuvat puolestaan korkeamman tason systeemeiksi, jotka vuorovaikuttavat puolestaan korkeammalla tasolla – Suomi ja Ruotsi, YK, NATO ja niin edelleen. Ja miten kaikissa näissäkin on yksilöitä, systeemejä, vuorovaikutusta.

Miten muuten tämän voisi ajatella?

Ihmisen psykologinen kehitys ei siis lopu missään tietyssä iässä, vaan jatkuu niin kauan kuin on mahdollista ottaa vielä askelen korkeampi näkökulma. Kaikki nämä kehitysaskeleet nimittäin edellyttävät sitä, että ihminen ottaa jonkun uuden näkökulman, jota ei ollut aikaisemmin pystynyt havaitsemaan.

Toki on ihmisiä, jotka pystyvät älyllisesti selittämään vaikka mitä yhteiskunnan rakenteita, vaikka heidän oma näkökulmansa yltää laajimmillaan vain omaan viiteryhmään ja sen etuun (*köh puoluepolitiikka köh*). Tällaiselle henkilölle ne ilmiöt ovat kuitenkin vain teoreettisia käsitteitä. Ne eivät ohjaa käytöstä eivätkä ajattelua.

Niin kauan kuin tällainen ihminen ei kykene ottamaan hänen viiteryhmänsä ulkopuolella olevien ihmisten näkökulmaa, hän ei myöskään hahmota, että jokainen yhteiskunnallisen rakenteen osanen on itse asiassa aito, hengittävä ihminen. Myös se tyyppi, joka eniten raivostuttaa ja inhottaa ja ällöttää ja pelottaa. Myös se ihan yhteiskuntarakenteen toisessa päässä oleva, ihan eri arvoja kannattava tyyppi.

Mitä se näkökulman ottaminen sitten käytännössä on?

Sen lisäksi, että syvemmissä kehitysvaiheissa ihminen pystyy ottamaan useampia näkökulmia, hän pystyy myös asettumaan syvemmin toisen ihmisen asemaan ja näkemään hänen näkökulmansa perusteellisemmin.

Alkukantaisimmillaan toisen näkökulman ottaminen liittyy sen ymmärtämiseen, että tuo toinen ei näe samoja asioita kuin minä. Siis fyysisesti.

Alkukantaisimmillaan toisen näkökulman ottaminen liittyy sen ymmärtämiseen, että tuo toinen ei näe samoja asioita kuin minä. Siis fyysisesti.

Meidän melkein kolmivuotias saattaa huutaa toisesta huoneesta ”äiti mikä tämä on?” ja kun kysyn, että mikä, hän vastaa ”no tämä”. Hän näkee sen kapistuksen, eikä hänelle tule mieleenkään, että minä en muka sitä näkisi. Mun pitää kysyä, että no minkä värinen se on, tai tulla itse katsomaan.

Siitä askel syvempään näkökulmaan on sen ymmärtäminen, että toinen ei tiedä samoja asioita kuin minä.

Että jotain voi pitää salaisuutena, eivätkä toiset tiedä sitä. Tai että jos kerron kotiväelle, mitä koulussa tapahtui, minun täytyy jotenkin taustoittaa tilanne. Tai että jos joku toinen ihminen tekee minulle jotain epämiellyttävää, niin tilanteen ulkopuoliset eivät välttämättä tiedä, mitä on tapahtunut

Musta tuntuu, että poliittinen keskustelu on jotenkin tosi usein tätä tasoa. Että jos meidän puolue kertoo tarpeeksi tilastoja, jotka näyttävät ihan selvästi totuuden, niin silloin nuo toiset tajuavat, mistä on kyse, ja automaattisesti ovat meidän kanssamme samaa mieltä.

Mutta se ei ihan vielä riitä. Mä ajattelen, että tarvitaan ainakin vielä muutama askel.

Seuraava olis mun nähdäkseni se, että ymmärtää että toinen ei pidä samoja asioita tärkeinä kuin minä. Että siinä missä minulle on tärkeää tasa-arvo ja ihmisten vapaus elää omaa elämäänsä, niin toisille on tärkeää perinteiden säilyttäminen ja ennustettavuus, noin esimerkiksi.

Ja että vaikka kuinka argumentoisin ja selittäisin omaa näkökulmaani, niin jos puhun toisen mielestä täysin yhdentekevistä asioista, en saa muutosta aikaan. Oli kyse sitten avioliittolaista tai kolmivuotiaan kerhoon ehtimisestä.

Tästäkin mun mielestä pääsee vielä askelen syvemmälle toisen näkökulmaan.

Silloin pitää hahmottaa, että toinen näkee maailman eri tavalla kuin minä, ja haluta selvittää, miten se toinen itse asiassa näkee maailman. Minkälaisia näkökulmia hän pystyy ottamaan? Miten hän tulkitsee tapahtumat, asiat, tilastot, joista olemme eri mieltä?

Minkälaisia näkökulmia hän pystyy ottamaan? Miten hän tulkitsee tapahtumat, asiat, tilastot, joista olemme eri mieltä?

Onko hänelle totta, että mä häviän maailmasta kun menen toiseen huoneeseen?

Onko hänelle totta, että pehmolelut valvovat kun hän nukkuu?

Onko hänelle totta, että kukaan ei tajua häntä?

Onko hänelle totta, että maahanmuutto vaarantaa kaiken sen, mikä tässä maassa on hyvää ja arvokasta?

Onko hänelle totta, että tasa-arvoinen avioliittolaki vähentää hänen oman heteroavioliittonsa arvokkuutta?

Silloin, jos mä pystyn näkemään, mikä tälle ihmiselle on totta, mä voin huomioida sen hänen totuutensa kun mä kerron omaani. Mun ei tarvitse olla samaa mieltä hänen kanssaan, eikä mun tarvitse sietää häneltä minkälaista tahansa käytöstä.

Meidän kuopus esimerkiksi ei tajua, että jos hän puree niin lelua ei satu mutta mua sattuu, enkä mä silti anna hänen purra mua. Mä en toisaalta myöskään syytä häntä julmaksi kaltoinkohtelijaksi, jos mä ymmärrän, että hän ei hahmota sitä eroa. Minulla on siinä tilanteessa useampi näkökulma käytössäni, joten on mun vastuulla toimia niin, että hän ei vahingoita itseään tai muita.

Ja mitä tulee politiikkaan: edustuksellisen demokratian hienous ja kauheus on siinä, että kansa valitsee ansaitsemansa edustajat. Mä ajattelen, että silloin kun eduskuntaan valitaan enimmäkseen ihmisiä, jotka pystyvät ottamaan vain oman viiteryhmänsä näkökulman, jäädään poliittisessa keskustelussa jankkaamisen tasolle. Vasta silloin, kun kansanedustajat osaavat puoluerajoista välittämättä oikeasti miettiä asioita sekä omien äänestäjiensä että koko Suomen tai koko maailman näkökulmasta, tästä tulee aito hyvinvointivaltio.

Ja samaan aikaan mä yritän kovasti muistaa, että kaikille se aito hyvinvointivaltio ei ole yhtä tärkeä asia.

Kommenteista:
Saa kommentoida! Mitä nousi mieleen kehityspsykologiaan, kivoihin kehitysvaiheisiin tai näkökulmiin liittyen? Myös empatia ja sympatia ”minä itse” -vaiheeseen liittyen on tervetullutta.

Millä tasolla sinulle on luontevaa ottaa toisen näkökulma – näkemisen, tiedon, arvojen, maailmankuvan tasolla? Millainen näkökulman ottaminen on sinulle vaikeaa? Millaisessa tilanteessa sinulle voisi olla hyödyllistä opetella katsomaan asiaa ”sen toisen” näkökulmasta? Milloin toivot, että ihmiset näkisivät sinun näkökulmasi selkeämmin – ja miten voisit kertoa oman näkökulmasi heidän maailmankuvansa kielellä?

Paasto 2013: Ensimmäiset kaksi viikkoa

Tänä vuonna mä paastoan ruudun äärellä homehtumisesta. Ajattelin noin kokemuksellisen oppimisen hengessä vähän reflektoida näitä ekoja paastoviikkoja, jos siitä olis vaikka apua jatkossa. Ja muillekin.

Mikä toimii?

Ensinnäkin tää itse paaston aihe oli näköjään hyvin valittu. Musta tuntuu, että mä saan oikeasti asioita enemmän tehtyä, jos mä käytän ne pienet ajansilput tietoisesti. (Paino sanalla jos – siitä lisää vähän tuonnempana.)
Mä oon kehittynyt taitavammaksi huomaamaan, että milloin mä ajaudun nyt vaikka lukemaan Facebookia ja blogeja. Toisinaan mä muistan laittaa ajastimen soimaan, niin että tietyn ajan kuluttua mä sitten ikäänkuin lopettaisin homehtumisen, ja usein se toimiikin niin.
Mä olen monena päivänä onnistunut esimerkiksi kirjoittamaan päiväkirjaa tai meditoimaan lasten päikkäriaikaan. Otin myös tietoiseksi pyrkimykseksi sen, että pitäisin koneen kokonaan kiinni lasten hereilläoloaikaan, ja silloin kun se pyrkimys onnistuu, niin esimerkiksi meidän pyykkihuolto pysyy aika paljon paremmassa kuosissa. Ihan noin esimerkiksi.

Mikä hankaloittaa hommaa, mitä esteitä huomaat?

Välillä on sellainen tahdonvoimavaje – lähinnä illalla –, että mä huomaan lukevani jotain täysin tyhjänpäiväistä foorumiketjua mutta en vain kykene riuhtaisemaan itseäni irti. Tai puoliso kysyy, että ootko sä nyt Facebookissa tietoisesti, ja mä vastaan että sillai enemmän tai vähemmän. Enkä silti kykene siinä hetkessä lopettamaan, kun on blogiteksti tai ketju kesken.
Se vanha rutiini on tosi tosi tiukassa. Mä olen yrittänyt antaa itselleni luvan siihen, että heti kun huomaan olevani puolitietoisesti homeessa ruudun ääressä, niin mä siinä kohtaa päätän tietoisesti lukea sen jutun loppuun ja sit pistää koneen tai puhelimen pois. Ja mitä useammin mä sen huomaan ja tiedostan, niin sitä aikaisemmassa vaiheessa mä saan itseni hereille seuraavalla kerralla. 
Piintyneiden tapojen kanssa tää menee noin yleisestikin näin. Se tapahtumaketju saa alkunsa jostain kipinästä, laukaisevasta ärsykkeestä, ja sitten mennään automaattiohjauksella siuh, siuh, siuh, kunnes löytää itsensä taas siitä samasta jamasta, johon ei enää ollut yhtään tarkoitus joutua.
Se tapa on nimittäin tallannut polkunsa aivoihin vuosien saatossa – ihan konkreettisesti. Siihen totuttuun käytökseen liittyvät yhteydet aivoissa vahvistuvat joka kerta, kun se käytös toistuu. 
Jos aivot on luminen pelto, niin se vakiintunein toimintatapa on se levein ja helposti kuljettavin polku paikasta A paikkaan B. Uuden tavan muodostaminen on kuin lähtisi tarpomaan umpihankeen. Onnistuu, jos on tosi innoissaan ja energiaa riittää, ja ekana päivänä se tarpominen on vähän niinkuin seikkailu. Seuraavana päivänä pitäis muistaa mennä sitä samaa uutta polkua, niin että se vähän vahvistuu. Ja seuraavana, ja seuraavana.
Sitten kun väsyttää ja pitäis vaan päästä ripeästi eteenpäin, niin houkutus mennä sitä vanhaa, leveää, helppoa polkua on tosi vahva. Kyllä mä sit taas huomenna jaksan tallata sitä uutta polkua.
Ja välillä käy niin, että kun pääsee siihen pellon reunaan, on niin ajatuksissaan että muistaa vasta siellä leveän polun toisessa päässä että oho, piti yrittää tallata sitä toista polkua.
Näin mulle käy jatkuvasti.
Toinen homma, minkä mä huomasin, liittyy myös vähän tähän tallatut-polut-lumessa -tematiikkaan. 
Mä istahdan hetkeksi koneelle, jos se on jäänyt auki. Mä muistan, että ai niin, ei pitänyt homehtua koneella, ja sit mun aivot suuntaa tehokkuuspolulle. Mä rupean tekemään työhommia, tai yhdistyshommia, tai jotain muuta ikäänkuin tärkeää. Se polku lumessa on se, että jos kone on auki niin jotain pitää tehdä. Ja tällä hetkellä, kun on toi Lupa olla minä -kurssi työn alla ja kaikenlaista muuta tähän projektiin liittyvää ja liittymätöntä tulilla, niin tekemistä on.
Ongelma siitä tulee silloin, kun muksut on hereillä. 
Nimittäin jos mä luen jotain aivopurkka-blogitekstiä tai selaan Facebookia, niin keskeytykset ei juuri haittaa. Mulla ei ole ihan kauheasti ajatus kiinni siinä tekemisessä, joten mä voin helposti lähteä katsomaan esikoisen rakentamaan duplovasaraa tai leikkimään lettukestejä lastenhuoneeseen.
Kun taas jos mä teen töitä, ja oon samaan aikaan kuitenkin ainoa aikuinen talossa, niin keskeytyksiä tulee jatkuvasti, ja ne tuntuu fyysisesti pahalta. Jos mulla on ajatus kesken, niin työvireestä lasten-kanssa-läsnäolovireeseen vaihtaminen on tosi tosi vaikeaa. Silloin on tosi helppoa sanoa, että joo joo, oota hetki. mä ihan kohta.
Ja se on itse asiassa juuri sellaista käytöstä, jota mä halusin tällä paastolla välttää.
Mä tossa yksi päivä kuuntelin itseäni kirjoittamalla miksi-tekniikkaa. Eli siis kirjoitan päällimmäisen mieltä vaivaavan ajatuksen, ja sitten kirjoitan alle ”miksi?” ja vastaan siihen. Ja sitten kysyn siitä vastauksesta ”miksi?” ja niin edespäin. Sieltä nousi esiin mielenkiintoinen ajatus. (Tämä on siis suoraa lainausta mun muistikirjasta.)

Miksi mä tulkitsen, että X ajattelee näin?

Koska osa musta ajattelee, että mä vaan sluibaan kotona lasten kanssa enkä tee mitään oikeaa.

Miksi?

Koska mun on vaikea arvostaa lepoa, perheen kanssa oloa, kotiaskareita.

Miksi?

Koska mä oon oppinut, että ne on toissijaisia ja työ on ensisijaista.

Miksi?

Yhteiskunta, perhe, kasvuympäristö.

Hmmm. Kiinnostavaa. Työ on ensisijaista. Lepo, perheen kanssa olo ja kotiaskareet on arvokkaita vain siinä määrin kuin ne mahdollistaa työnteon.

Uskonko mä todella näin? Ajattelenko mä näin?

Osa musta ajattelee, että lepo ja perheen kanssa oleminen ja kotiaskareet on elämää ihan siinä missä työntekokin. Että vaikka kuinka työ olisi antoisaa ja inspiroivaa, niin elämään kuuluu muutakin. Se on ikäänkuin ideaaliarvo – mun Ideaaliminä elää sitä elämää ja siihen mä pyrin.

Ja sitten on tuo ajatus, että työ on ensisijaista. Mä näen tosi selkeästi, että miksi mulle on kehittynyt tuollainen ajatus, ja samaan aikaan mä en missään nimessä halua elää sellaista elämää. En halua, että mun hautakivessä on kirjoitus: ”Sari Paavilainen – työ oli ensisijaista.” Ei. Ei.

Ja kuitenkin, tällä hetkellä, työ on käytännössä tosi korkealla mun arvojärjestyksessä. Siis silloin kun mitataan eri asioihin käytettyä aikaa ja ajatusenergiaa. Jos mä haluan päästä lähemmäs sitä mun ideaaliarvoa, niin mun tarvitsee tehdä käytännön muutoksia siihen, miten mä jaan aikani, energiani ja huomioni.

Mitä niistä hankaluuksista ja esteistä voisi oppia tulevaa varten? Mitä voit tehdä käytännössä, jotta ne esteet eivät vaikeuttaisi etenemistäsi?

Kuten mä sanoin aiemmin, niin mä pyrin pitämään koneen kiinni lasten hereilläoloaikaan. Tai siis jos se on auki, niin mä kuuntelen sieltä jotain luentoa samalla kuin vaikka viikkaan pyykkejä, mutta en istu koneella kirjoittamassa. (Tarkoittaa käytännössä myös vähän harvempaa blogiläsnäoloa, tai sitten lyhyempiä tekstejä. Saa nähdä, kumpaan suuntaan tämä reitti vie.)
Tämä liittyy erityisesti siihen, että mä haluan välttää sitä työ-on-ensisijaista -vireeseen lipsahtamista. Jos kone on auki, niin se on ikäänkuin tienviitta siellä lumisella pellolla: Tule vain tännepäin, sun pitikin hoitaa täältä yksi homma. Mutta koska se tehokkuuspolku (tai enemmänkin nelikaistainen moottoritie) on jo aika vahva, niin mun ei tarvitse yhtään helpottaa sinne löytämistä muulloin kuin erikseen sovittuina aikoina. Tietokoneen avaaminen on jo tarpeeksi vahva tienviitta itsessään, ja kun on työnteon aika, niin se riittää.
Sen sijaan mä yritän ripotella pellolle sellaisia tienviittoja, jotka ohjaa pois niiltä valmiilta poluilta. 
Ajastimen käyttö on yksi sellainen. Jos mä laitan itselleni kellon soimaan viiden minuutin päästä, niin mä voin ihan hyvin uppoutua lukemaan, kun mä tiedän että se kello muistuttaa mut hereille. Tienviitta: Nyt on aika siirtyä pois tältä polulta.
Toinen tienviitta, jonka mä itselleni laitoin, on päivittäinen muistutus pistää pyjama päälle iltakymmeneltä. Se toimii kahdella tavalla. Toisaalta jos mä haluan käyttää illalla hetken aikaa vaikka nyt niiden aivopurkka-foorumiketjujen lukemiseen, niin se kello kymmenen hälytys herättää mut siitä homeesta. 
Ja sitten kun mä oon saanut pyjaman päälle, niin mä en ole enää myöskään työvireessä. Mä opettelen merkitsemään siirtymän päivästä yöhön, työstä lepoon.
(Saman kolikon toinen puoli on se, että yritän pukea vaatteet päälle heti kun herään. Mitä pitempään olen aamulla lepovireessä, niin sitä vaikeampaa mun on saada lasten ja oma aamurutiini tehtyä ja päivä käyntiin.)
Mitä muuta? 
Mä luulen, että nää kaksi muutosta – kone kiinni jos oon yksin lasten kanssa ja muksut on hereillä, ja pyjama päälle kymmeneltä – riittää viitoittamaan mua ainakin johonkin uuteen suuntaan. Näihin mulla riittää tahdonvoima, ja ne on tarpeeksi konkreettisia niin ettei mun tartte pohtia, onnistuinko vai en.
Mielenkiintoista nähdä, mitä seuraavat pari viikkoa tuo tullessaan. 🙂
Kommenteista:
Saa kommentoida! Jos paastoat itse jostain, tai muuten on jonkinlainen uuden rutiinin tai toimintatavan harjoittelu käynnissä, niin olisi mielenkiintoista kuulla pohdintaa sen tiimoilta! Tai sitten ajatuksia ruudun ääressä homehtumisesta, poluista lumisella pellolla tai piintyneistä uskomuksista.

Uuteen toimintatapaan liittyen: Mikä toimii? Mikä hankaloittaa, mitä esteitä huomaat? Mitä niistä hankaluuksista ja esteistä voisi oppia tulevaa varten? Mitä voit tehdä käytännössä, jotta ne esteet eivät hankaloittaisi etenemistäsi?

P.S. Tällaista oman toiminnan pohtimista, tavoitteiden asettamista ja käytännön toiminnan suuntaamista tehdään myös Lupa olla minä -kurssilla huhti-toukokuussa. Käy lukemassa lisää ja ilmoittaudu mukaan! 

Oppimisesta ja totuuksista

Mä olen opettaja. Muutenkin kuin tutkintotodistukseni perusteella.

Mä oon 12-vuotiaana ilmoittanut, että musta tulee opettaja, ja vuotta myöhemmin aloittanut ensimmäisen kerran lastenkerhon ohjaajana. Se tarkoittaa, että mä olen ollut yli puolet elämästäni jonkinlaisissa opetus-, ohjaus-, koulutus- tai kasvatustehtävissä.

Ehkä maailman hienointa on se, kun ihmiset oivaltaa, miten joku homma menee. Ja jos siinä pääsee itse olemaan myötävaikuttamassa, niin vielä hienompaa.

Näin se menee vs. mitenkähän se menee?

Koulutukseltani mä olen kielenopettaja. Se tarkoittaa, että mun pitäis periaatteessa olla tosi hyvä kertomaan ihmisille, miten erinäiset asiat tarkalleen ottaen tehdään. Pluskvamperfekti muodostetaan näin, tämä sana tarkoittaa tätä, kulttuurisesti tämä käsimerkki tarkoittaa tätä.

Mä olen myös draamaopettaja, vaikkakaan en pätevä (koska ne sivuaineopinnot jäi gradunteon ja vauva-arjen jalkoihin. Jonain päivänä, jonain päivänä…). Draamaopetuksessa mua kiehtoo erityisesti se, miten näennäisen pienistä ilmiöistä, kohtauksista, kokemuksista voi oppia ihan valtavan paljon ihmisyydestä ja sen haasteista.

Draamaopetus on pohjimmiltaan vapauttavaa kasvatusta, jossa ihmiselle tarjotaan mahdollisuus tehdä itse omat johtopäätöksensä käsillä olevasta asiasta. Ei ole mitään yhtä tiettyä totuutta, joka kaikkien pitäisi siitä kohtauksesta tai tilanteesta tai harjoituksesta oppia.

On siis opettajuus ja oppimisnäkemys, jossa (kärjistäen) on tietyt oikeat vastaukset, totuudet, ja sitten on opettajuus ja oppimisnäkemys, jossa on vain vastauksia ja lisää kysymyksiä. (Mä gradussani tutkailin sitä, että miten näiden asioiden yhdistäminen käytännössä onnistui yhdessä tietyssä tilanteessa.)

Musta tuntuu, että itse vanhemmaksi tuleminen ja sellainen tietoinen, reflektoiva vanhemmuus on auttaneet mua sovittamaan nämä näennäisen vastakkaiset näkemykset jotenkin yhteen. Sellaiseksi mun omaksi arjen oppimisteoriaksi ja sen kautta opetus- ja kasvatuskäytänteiksi. Ajattelin jakaa niitä nyt teille niin että jos niistä olis jollekulle apua. 🙂

Yhden totuuden totuuksia

Jos jokin asia tässä elämässä on pistänyt mut nöyrtymään, se on vanhemmuus. Ensin yhden lapsen, ja sitten kahden lapsen. Esikoisen kanssa huomasi (ja huomaa) jatkuvasti, että on syytä kyseenalaistaa ihan kaikki aiemmin opittu.

Tulee hetkiä, jolloin ne ”anna lapsen valita sinisen mukin ja punaisen mukin väliltä” -neuvot on ihan paikallaan, ja hetkiä, jolloin lapsi näkee niiden läpi sekunnissa. Se äänensävy ja katse, joka on aina toiminut rippikouluikäisten kanssa, ei hetkauta kolmivuotiasta pätkääkään. Tai sitten se klassinen ”älä kysy lapselta vaan ilmoita” päätyy siihen, että lapsi katsoo mua toruvasti ja sanoo: ”Nyt sinä komensit. Pyytäisitkö kauniisti?”

Ja sitten kun on just oppinut navigoimaan elämää ton yhden kanssa, niin tulee toinen ja pistää pakan uusiksi. Sillä on ihan eri temperamentti kuin isommalla, ihan eri tavat olla maailmassa – ihan kuin se olisi ihan erillinen ihminen. Häkellyttävää.

Ja aika häkellyttävää se onkin, jos ei muista suhtautua lapsiin niinkuin oikeisiin pieniin ihmisiin. Ihmisiin, joilla on olemassa sisäinen maailma ja oma kokemus aika monesta asiasta, vaikkakaan ei vielä tapoja käsitellä tai sanoittaa niitä kokemuksia.

Tän ei pitäisi olla mikään yllätys. Lapset on ihmisiä. Yksilöitä. Persoonia. Ohoh, melkoinen uutinen.

Ja silti edelleen suullisena perimätietona (ja välillä neuvolan tapaisten virallisten väylienkin kautta) kulkee tolkuttomat määrät sellaista ”joo, kuule teet vain X niin kyllä teidänkin vauva/lapsi syö/nukkuu/konttaa/piirtää/lopettaa riehumisen sitten” -neuvomista. Ja jos vastaus on, että kokeiltiin eikä toiminut, niin väärinhän se on tietysti kokeiltu. Kun kyllähän lapset aina sillä tietyllä tempulla tottelee.

Se ihminen, joka niin neuvoo, on varmasti vilpittömän hyvällä asialla. Hän haluaa auttaa parhaan tietonsa mukaan. Ja se paras tieto perustuu siihen, mitä hän on itse asioista ymmärtänyt ja millaisia loogisia päätelmiä hän on oman kokemuksensa perusteella tehnyt.

Toistan vielä. Oman kokemuksensa.

Sillä neuvoa vastaanottavalla ihmisellä on myös jokin kokemus. Vaikka nyt esimerkiksi sellainen, että vauva huutaa sydäntäraastavasti yömyöhään eikä oikein nuku kunnolla. Voi olla, että sillä neuvojallakin on ollut huutava vauva, tai sitten neuvojan naapurilla, tai ystävällä, tai työkaverin kaverilla.

Tässä kohtaa kukaan – ei neuvoja, ei neuvon vastaanottaja, en edes minä, joka keksin tämän koko kuvitteellisen tilanteen – ei tiedä, että onko nämä huutavan vauvan tilanteet yhtään samanlaiset.

Miten se selviäisi?

Siten, että tämä neuvoa vastaanottava ihminen, huutavan vauvan vanhempi, sais kertoa siitä omasta kokemuksestaan rauhassa, ilman keskeytyksiä. Hän saisi kuvailla sitä tilannetta ja siihen liittyviä olosuhteita.

Että tämä neuvoja kuuntelisi ja pohtisi mielessään, että kuulostaako tämä nyt samanlaiselta tilanteelta kuin se, johon minun kokemukseni pohjautuu. Hän voisi kysellä tarkentavia kysymyksiä saadakseen selville, onko näillä kokemuksilla muutakin yhteistä kuin se pinnallinen ilmentymä eli huutava vauva. Hän antaisi tilaa sille toisen ihmisen kokemukselle.

Voi olla, että lopulta sitä neuvoa ei tarvitsisi antaa. Voi olla, että se pelkkä kuunteleminen ja asioiden ääneen pyöritteleminen auttaisi sitä vanhempaa keksimään, mitä seuraavaksi voisi kokeilla. Tai jos se neuvoja päätyy lopulta antamaan sen neuvon, niin ainakin hän tietää, millaiseen tilanteeseen on neuvoaan antamassa. Tai sitten hän huomaa, että itseasiassa en tiedäkään tästä asiasta mitään, pidänpä suuni kiinni.

Tämä tietysti edellyttää sitä, että sillä huutavan vauvan vanhemmalla on mielenkiintoa ratkaista se tilanne. Jos hän päättää, että ihan sama, huutakoon, niin silloin ollaan jo jouduttu jonkun inhimillisen sietorajan yli. Tai siis jos vanhemmalla ei ole mielenkiintoa siihen, että lapsella olisi hyvä olla, niin silloin mä tulkitsen että vanhemman rahkeet on jo niin lopussa, että sen asian mielestä sulkeminen ja turruttaminen on kivuttomampaa kuin tilanteen kohtaaminen. Ne on niitä tilanteita, joissa ei enää hyvää tarkoittavat neuvot pelkästään auta, vaan tarvitaan ammattiapua ja ihan oikeaa tukiverkkoa.

Oppiminen toimii periaatteessa näin

Mutta pysytään vielä ammattiavun tällä puolen – tai no, oppiminen toimii ihan samalla tavalla sielläkin, mutta oppija itse ei joudu kantamaan vastuuta sen oppimisprosessin rakentamisesta samalla lailla.

Ihmisellä on kokemus. Se on jollain lailla ristiriidassa sen kanssa, miten ihminen sillä hetkellä näkee maailman (”Vauvani itkee, vaikka hän on nukkunut, syönyt ja kuivassa vaipassa eli kaiken pitäisi olla hyvin.”). Tai se kokemus osoittaa, että ihminen ei tiedä jotain asiaa (”Äiti, miksi pitää pestä kädet ennen ruokaa?”)

Hän pohtii sitä asiaa, suhteuttaa sitä muuhun tietoon maailmasta, keskustelee ehkä muiden kanssa. Googlaa tai lukee kirjan.

Hän huomaa, että hänen aikaisempi maailmankuvansa on ollut jollain lailla puutteellinen tai rajallinen. Tai hän oivaltaa, että aikaisemmin opittu totuus jostain ihan muusta asiasta päteekin itse asiassa myös tähän.

Hän näkee yhteyksiä asioiden välillä. Hän osaa muuttaa toimintatapaansa niin, että ongelmaa ei pääse syntymään tai sen ratkaiseminen on helpompaa.

Tarpeeksi monen kierroksen jälkeen ihminen on oppinut asian. Hän osaa ennakoida, millaisista tilanteista vauvalle tulee itkuhuuto, eikä laita vauvaa sellaisiin tilanteisiin. Hän osaa pestä kädet ennen ruokaa.

Yhteyksien muodostuminen yksittäisten tilanteiden tai kokemusten välille. Teoria, jonka ihminen muodostaa kokemustensa perusteella.

Teoria siitä, että vauva itkee tästä syystä, tai teoria käsipesusta. Ja siitä teoriasta tulee itsestäänselvä osa maailmankuvaa, niin että kun näkee vauvan itkevän, niin omassa päässä käynnistyy prosessi: selvä juttu, vauva itkee, nyt pitää tehdä näin. Ai tää on sun vauva, teithän sinä jo näin?

Ja ollaan taas siinä alun neuvomistilanteessa, mutta tällä kertaa toisinpäin.

Totuus – suhteellinen vai suhteeton?

No mikä on sitten se totuus?

Niin.

Totuus sen yhden lapsen kohdalta on varmasti juuri se, jonka hänen vanhempansa ovat oppineet. Totuus ylipäänsä lapsista, ylipäänsä ihmisistä, ylipäänsä maailmasta…

Sitä täällä maailmassa ollaan opettelemassa.

Mun maailmankuvassa tällä hetkellä totuus näyttää siltä, että ongelmat on mahdollisuus oppimiseen.

Ja että ihmisten väliset ristiriidat ja ongelmat useimmiten kumpuaa siitä, että maailmankuvat on erilaiset ja tapahtumia tulkitaan niiden maailmankuvien kautta ihan eri tavoin.

Ja että jos niihin ongelmiin pystyis suhtautumaan niin, että edes kevyesti kyseenalaistaa myös sen oman maailmankuvansa – jos mä olisin väärässä, niin missä kohtaa mä saattaisin olla väärässä – niin meillä olis aika paljon vähemmän angstia ja väkivaltaa ja surkeutta tässä maailmassa.

Ja että avain siihen oman maailmankuvan kyseenalaistamiseen ja ongelmista oppimiseen on se, että ensin huomaa ja myöntää, mitä oman pään sisällä liikkuu.

Kas, mä suutun tosi pahasti kun tuo ihminen puhuu noin – mitäköhän se kertoo minusta ja maailmankuvastani?

Oho, mun on tosi vaikea olla omissa nahoissani tän aiheen noustessa pintaan – mitäköhän se kertoo minusta?

Ei niin, että ”siis vitsi mä oon kauhee kun mä suutun tällai aargh” vaan että ”ahaa, kiinnostavaa, täällä on tällaista”.

Siitä on myös kyse koko tässä Lupa olla minä -hommassa. Oppiminen ja ymmärtäminen alkaa siitä, että annan tilan ja luvan omalle kokemukselleni, oli se millainen kokemus tahansa. Tunnekokemus, ristiriita, älyllinen haaste, mikä tahansa. Tila ja lupa.

Koska kokemus on oppimisen ensimmäinen askel.

Ja mä odotan pelonsekaisella innolla, että milloin mulle tulee vastaan sellainen kokemus, joka romuttaa tän teorian ja pistää mut miettimään tätä omaa maailmankuvaani uudestaan. 🙂

Kommenteista:
Saa kommentoida! Mä rupean tästä eteenpäin laittamaan tänne kommenttiohjeistukseen enemmän kysymyksiä. Olis ihanaa, jos täällä kommenteissa jatkettais aiheesta keskustelua, koska täällä on tähän mennessä ollut vain ihania ja ajattelevaisia kommentteja.

Jos ei halua kirjoittaa niitä vastauksia tänne kommenttiosastoon (mikä on täysin ymmärrettävää), niin näitä kysymyksiä voi myös ottaa itselleen sellaisiksi pohdinta- tai kirjoittamiskysymyksiksi. Valitse yksi ja yritä nähdä maailma sen kysymyksen läpi. Jos tulee ideoita, niin voi käydä kommentoimassa myös vaikka seuraavana päivänä tai seuraavalla viikolla. 🙂

Mitä sä ajattelet oikeista vastauksista? Mitkä on sellaisia asioita, joissa on sun mielestä oikeita vastauksia, ja missä asioissa puolestaan ei ole? Mikä on sellainen aihe, jossa huomaat että sun on vaikea myöntää olleesi väärässä? Jos tietäisit, että olet jostain asiasta väärässä, niin mikä asia se voisi olla?

P.S. Tsekkaa Lupa olla minä -kurssi, jolla pohditaan hyvän vanhemmuuden teemoja juurikin näillä välineillä!

Sielu hengittää, huomaatko?

Lupa olla minä -kurssilla tutkitaan ajatuksia hyvästä elämästä ja hyvästä vanhemmuudesta. Kurssi järjestetään Helsingissä 11.4.-16.5.2013 – lue lisää täältä ja ilmoittaudu mukaan!

* * *

Mä olen tietoisesti harjoitellut itseni kuuntelua, ja myös tää paasto-projekti on osa sitä harjoittelua.

Yksi asia, minkä oon huomannut, on että itsen kuuntelu on tasapainottelua. Kun tulee hetki omaa aikaa, niin mä joudun tosi tarkkaan ihan ensin kuulostelemaan, että kumpaan suuntaan tämä hetki olisi hyvä viettää: sisältä ulospäin vai ulkoa sisäänpäin.

Välillä haluan lukea, kuunnella jotain inspiroivaa, katsoa telkkaria tai selata blogit. Ideoita ja ajatuksia ulkoa sisäänpäin. Toisinaan taas tuntuu, että mielenkiintoisetkaan jutut eivät oikein tartu, innosta tai sytytä.

Mä opettelen tunnistamaan sitä hetkeä, ja silloin mä tiedän että on aika viettää hetki sisältä ulospäin. Kirjoitan, meditoin, piirrän, kuuntelen hiljaisuutta ja omia ajatuksiani, laitan musiikkia ja tanssin yksin olohuoneessa lelukaaosta väistellen.

Mä ajattelen, että se on vähän kuin sielun hengitys. Kun on tarpeeksi lukenut ja vastaanottanut ja hengittänyt sisään, niin tulee kapasiteetin raja vastaan. Silloin on aika hengittää ulos se kaikki, mitä siitä opitusta on oman mielen ja sielun sisällä syntynyt.

Ja jos tuntuu, että pää on ihan tyhjä eikä ajatuksia jostain syystä vain riitä, niin on aika lukea tai kuunnella tai katsoa jotain inspiroivaa. Hengittää sisään jotain hyväätekevää.

Ilmanlaadun arviointia

Avain on mun mielestä se, että laatu ja tasapaino ratkaisevat. Jos ikäänkuin hengittää sisään vain latteita, kyynisiä, saastuneita ja toivottomia ajatuksia, ne eivät ravitse samalla tavalla kuin hapekkaat, syvälliset, viisaat ajatukset. Niistä ei synny yhtä antoisia inspiraatioita tai yhtä antoisaa elämää.

Ja toisaalta se sisäänhengitys on vain yksi vaihe, ja uloshengitys on vähintään yhtä tärkeä. Sitä sielun uloshengitystä tarkkailemalla nimittäin voi haalia tietoa siitä, että onko se oma tila ja ilmapiiri täynnä sellaisia tunteita ja ajatuksia, joita haluan elämääni.

Omien ajatusten näkyviin kirjoittaminen on yksi hyvä tapa tarkkailla sitä sielun uloshengitystä. Mitä minä ajattelen, mitä tunnen, mitä tarvitsen? Kaikki näkyville vaan, paperille tai tietokoneen ruudulle. Kenenkään ei tarvitse nähdä sitä tekstiä, joten mitään ei tarvitse sensuroida.

Siinä kirjoittaessa saattaa jo tulla oivalluksia siitä, että mistä jotkut ajatukset ovat kotoisin. En minä oikeasti ole tuota mieltä – miksi sitten ajattelen noin? Ja kun mielen on saanut tyhjennettyä siihen paperille, ainakin siltä kertaa, voi käydä sen kirjoittamansa tekstin läpi uudestaan toisesta näkökulmasta.

Voi etsiä sieltä tekstistä vihjeitä siihen, mistä mikäkin ajatus on kotoisin. Sanooko äitini, ystäväni, puolisoni, suosikkiohjelmani tai lempiblogistini aina noin? Olenko samaa mieltä? Onko tämä sellainen viesti, jota haluan elämääni lisää tai vähemmän? Haluanko tämän ajatuksen itselleni?

Kenen ajatuksia ajattelen, kenen tunteita tunnen?

Ajatukset, tunteet ja uskomukset ovat siitä kiinnostavia, että ne hallitsevat meitä vain tiedostamattomina. Kun näemme ja tiedostamme ne, voimme valita, toimimmeko niiden mukaisesti.

Joskus huomaan ajattelevani jatkuvasti joillain äitini sanoilla, vaikka en missään tapauksessa haluaisi. Silloin voin ottaa tehtäväkseni seurata arjessa sitä kyseistä ajatusta ja vastata sille aina, kun se nousee pintaan. ”Kyllä, äitini sanoisi juuri noin. Minä haluan ajatella, että…”. Uudestaan ja uudestaan.

Sen ajatuksen voi huomata ja antaa sille luvan olla, ja samaan aikaan sitä ei tarvitse ottaa omakseen. Voi mielessään antaa vastuun siitä ajatuksesta takaisin sille ihmiselle, jolta sen on alunperin saanut.

Sama juttu muiden sisäänhengitettyjen ajatusten ja tunteiden kanssa. Ajatukset ovat usein vähän helpompia, koska niillä on selkeämpi muoto, ehkä tietyt lauserakenteetkin, joista tunnistaa lähteen.

Tunteiden kanssa on usein haastavaa se, että harva meistä on opetellut erottelemaan omat ja toisten tunteet ja ottamaan vastuun vain niistä omistaan. Jos olen murheellinen maailman hädänalaisten puolesta, minun on ehkä vaikea erotella, mikä on omaa voimattomuuttani ja suruani ja mikä toisten ahdinkoa ja hätää. Hengitän sisään sitä kaikkea hätää ja ahdistusta ja murhetta tiedostamattani, ja se ei ravitse vaan uuvuttaa.

Siksi erityisesti toisten tilanteen aiheuttama murhe on todella tärkeä selvitellä.

Oma happinaamari ensin päähän, niinkuin niin monessa asiassa

Tuntuu nurinkuriselta, että olisi oikein ja reilua ottaa vastuu vain omista tunteistaan. Tuntuu itsekkäältä ajatella, että parasta mitä voin tehdä toisten ihmisten auttamiseksi on oman napani kaivelu. Ja silti, paradoksaalisesti, vain niin voin auttaa.

Jos en erottele siitä omasta murheestani ensin pois kaikkien maailman muiden ihmisten hätää, muserrun sen alle. Lamaannun siitä, että en voi tehdä mitään sen hädän ja ahdingon poistamiseksi, koska en ole kohdannut sitä omaa suruani ja voimattomuuden tunnettani. En tunnista, mikä on minun tunteeni ja mikä on toisten tunne.

Minun tarvitsee ensin tehdä se oma tunteeni näkyväksi, kohdata se, hyväksyä se ja ottaa se osaksi omaa itseäni. Jos se ei onnistu yksin, saan hankkia siihen apua, mutta työ alkaa itsestä. Lentokoneessakin laitetaan hätätilanteessa ensin itselle happinaamari ennenkuin autetaan muita, koska pyörtyneenä on tosi vaikea elvyttää ketään.

Kun tiedostan ja hyväksyn omat tunteeni, voin tehdä jotain käytännön työtä niiden maailman hädänalaisten auttamiseksi. Voin kohdata ne toisten hädän ja ahdingon tunteet empaattisesti ilman, että hajoan itse toimintakyvyttömäksi.

Saatan usein silti tuntea voimattomuutta ja surua, mutta nyt ne eivät ole enää häiriöitä vaan voimavara. Ilmanlaadun arviointikeino.

Ne kertovat minulle, että tarvitsen jotain – apua, inspiraatiota, lepoa tai empatiaa. Ne kertovat, että minun täytyy hoitaa itseäni, jotta voin taas auttaa muita.

Sisäänhengitystä, uloshengitystä. Tietoisesti.

Kommenteista:
Saa kommentoida! Kaikenlaisia ajatuksia itsensä hoitamisesta, tiedostamisesta, lepäämisen tavoista ja luovuuden kanavoista noin esimerkiksi. Tai sitten jotain ihan muuta mieleen juolahtavaa. Itseä ja toisia kunnioittaen ja näkökulmat tunnistaen, niinkuin aina.

Paasto 2013: vähemmän homehtumista, kiitos!

Tänään on laskiaistiistai, ja se tarkoittaa väistämättä sitä, että huomenna alkaa paastonaika. Mä oon viimeiset en-edes-muista-montako vuotta paastonnut jostain laskiaisen ja pääsiäisen välisen ajan, ja rupesin tänään miettimään, että mistä sitä tänä vuonna. Aiemmin oon paastonnut muun muassa kahvista, suklaasta, irtoherkuista (eli muuten kuin aterian yhteydessä herkuttelusta) ja lihasta.

Noin alkuun oli vähän hankalaa keksiä, että mistä tällä kertaa paastoaisi. Mulla on tällä hetkellä ton imetysdieetin kanssa edelleen niin rajallinen ruokavalio, että tuntuisi hölmöltä rajoittaa sitä entisestään. Suklaasta en luovu, kun viimein löysin muutaman tumman suklaan, joka sopii. Sokerin suurkulutustakin oon onnistunut vähentämään, lähinnä itseni kuuntelun kautta – jokaiseen mukakriisiin ei ole tarvinnut vetää sokeripuudutusta, kun on oikeasti selvittänyt, että mitä taustalla tapahtuu. Ja koska mä oon arkinen lapsiperheen äiti, niin mulla ei oikeastaan ole muita paheita kuin bänditreeneihin noudettu kebab parin viikon välein.

Sit mä rupesin miettimään, että onko todella niin, että mun elämä on juuri sellaista kuin mitä haluaisin sen olevan. Ja sitten nauroin hetken itselleni, kun ylipäänsä mietin niin absurdeja. Juu ei ole. Mä huomaan harva se päivä tekeväni sellaisia asioita, jotka ei ole todellakaan Ideaaliminän meininkiä. Ja silti tämä on hankalaa.

Paaston ideana olis nimenomaan luopua. Mutta mistä?

Haastavaa tästä paastokohteen etsimisestä tekee se, että mä haluaisin nimenomaan vähentää jotain sellaista, minkä mä tiedän olevan vahingollista mutta kuitenkin teen ikäänkuin oloa parantaakseni. Mä en halua paastota sellaisista asioista, joita mä en muutenkaan haluaisi tehdä, niinkuin vaikka lapsille tiuskimisesta. Siinä ei olisi kyse luopumisesta, vaan tsemppaamisesta – ja vaikka sekin on tärkeää, niin se on ihan eri projekti.

Mulle paaston idea on aina ollut se, että mä luovun jostain itselleni tärkeästä ja katson, että miten mä pärjään ilman sitä. Jokin sellainen asia, josta luopuminen vähän herättää epävarmuuden tunteita, mutta ei kuitenkaan vaaranna terveyttä tai toimintakykyä (tyyliin ruoka tai uni).

Ja sit mä tulin ajatelleeksi, että onhan mulla oikeastaan sellainen pahe, joka hankaloittaa mun elämää ja mä silti käytän sitä ikäänkuin apukeinona arjesta selviytymiseen.

Se on sellainen puolitietoinen homehtuminen, johon usein liittyy jonkinlaisen ruudun tuijottaminen. Tiedättehän, rojahtaa hetkeksi sohvalle tai tietokoneen ääreen ”tekemään vain yhden jutun” ja yhtäkkiä on kulunut tunti. Tai muksut häärää vieressä ja kiipeää syliin ja mä vastaan että joo joo, kato äiti lukee nyt. Tai oikeastaan tarvitsisi lepoa ja yksinoloa, mutta on yksin lasten kanssa kotona, joten aidon läsnäolon sijasta on puoliksi läsnä ja puoliksi vilkuilee Facebookia.

Mä en ole missään määrin ylpeä siitä, että mä tuijotan erilaisia ruutuja näin paljon. Mä useimmiten ajoitan ns. oikeat hommat, kirjoittamiset ja työkuvioiden suunnittelut ja muut joko lasten unien ajalle tai sitten sellaisiin kohtiin, kun puoliso on vastuussa muksuista. Niiden hetkien lisäksi on kuitenkin ihan tosi paljon sitä sellaista, no, puolitietoista homehtumista, kun vanhasta tottumuksesta avaa koneen tai puhelimen ja tsekkaa vaan että mitä uutta ja sitten onkin joku tosi mielenkiintoinen artikkeli tai joku kiireellinen sähköposti.

Toinen mun sudenkuopista homehtumisen suhteen on ilta. Kun on viimein saanut muksut unille ja on hetki sitä kuuluisaa omaa aikaa. Ja sitten sen oman ajan käyttää esimerkiksi lukien kolme vuotta vanhaa 35-sivuista foorumikeskustelua jostain melkein kiinnostavasta aiheesta, koska se tuntuu vähän siltä kuin keskustelisi oikeasti ihmisten kanssa. Tai avaa television ihan-sama-miltä kanavalta ja huomaa puoli kahdeltatoista katsovansa OC:n Täydellisiä Naisia tai jotain muuta sarjaa, jota ei edes seuraa. (Esimerkit eivät ole keksittyjä.)

Niin jos sitä vaikka paastoais sellaisesta homehtumisesta.

Tämä ei siis tarkoita sitä, että mä paastoaisin lepäämisestä tai foorumien lukemisesta tai edes Facebookista.

Se tarkoittaa sitä, että mä yritän opetella olemaan tietoinen ruutuajastani. Mä yritän huomata ne kohdat, joissa mulla tekis ihan kauheasti mieli kadota tietokoneen tai puhelimen syövereihin. Mä yritän kuulostella niissä kohdissa, että mitä mä oikeasti tarvitsen: vesilasin, lepoa, meditaatiota, musiikkia ja tanssia?

Yksi syy siihen, miksi se ruutu houkuttaa niin kovasti, on se, että se sulkee mut vuorovaikutukselta. Mä saan hetken ajan olla ihan täysin yksin, ainakin leikisti. Kotona lasten kanssa oleminen on nimittäin aivan todella intensiivistä, jatkuvaa, kokoaikaista vuorovaikutusta. Jos joku ei ole iholla, niin ainakin se on samassa tilassa ja pitää ääntä ja mahdollisesti tekee jotain sellaista, mistä se pitää olla viidentoista sekunnin välein hakemassa pois. Yksin oleminen on harvinaista herkkua, ja vain yhteen ajatukseen kerrallaan keskittyminen – vaikka nyt blogitekstin tai sähköpostin lukeminen – on suoranaista luksusta.

Ongelmaksi se ruudun syövereihin sulkeutuminen tulee siinä kohtaa, kun muksut on hereillä ja hakee multa kontaktia. Ja sitten kun mä en ole oikeasti läsnä, niin ne hakee kahta kovemmin sitä kontaktia. Onneksi ne vielä ajattelee, että äiti kyllä haluaa olla meidän kanssa mutta me ei nyt vaan onnistuttu herättämään sen huomiota. Se on sellainen asia, jota mä en missään nimessä halua vaarantaa, mutta tällä menolla suunta ei ole ainakaan rohkaiseva.

Vähemmän puolitietoista homehtumista ja enemmän… niin mitä?

Jotta mä pystyn paastoamaan homehtumisesta, niin mun tarttee miettiä itselleni vaihtoehtoisia toimintatapoja.

Kun mä huomaan, että mä haluaisin ihan vaan nopeasti tsekata Facebookin, niin mä voin kuulostella, että miltä musta tuntuu.

Kun mä huomaan, että mä haluaisin rojahtaa sohvalle ja etsiä mitä tahansa luettavaa mistä tahansa blogista, niin mä voin sen sijaan istua hetken ihan vaan paikallani, tuijottaa seinää ja kuunnella omia ajatuksiani.

Kun mä muistan jonkun ihan vaan yhden asian, joka pitäis ehdottomasti tehdä, niin mä voin lisätä sen mun todo-listalle ja tehdä siinä vaiheessa, kun mulla on erikseen päätetty tietokoneaika.

Kun mä kirjoitan, niin mä pidän vain kirjoitusikkunan auki, enkä surffaile muualla.

Kun mä tulen tietoisesti siihen tulokseen, että kyllä mä nyt haluan käyttää X minuuttia somen parissa, niin mä laitan ajastimen soimaan sen X minuutin päästä. Ja kun ajastin soi, niin mä lopetan.

Jos mulla on kirja kesken Kindlellä ja mä haluan tietoisesti lukea sitä, niin mä voin silloinkin laittaa ajastimen soimaan.

Mä voin kirjoittaa muistikirjaani huomioita siitä, milloin ja miten mä huomaan jotain itsestäni tähän liittyen.

Ja kun (ei jos) mä havahdun siihen, että kappas, nyt meni sitten kuitenkin homehtumisen puolelle, niin mä annan itseni anteeksi ja yritän ottaa sen oppimisen kannalta.

Meinasitko sä paastota ja jos niin mistä?

Kommenteista:
Saa kommentoida! Omia paastokokemuksia, suunnitelmia tai muuten ajatuksia aiheeseen liittyen saa käydä jakamassa. Saa kysellä tai ihmetellä, saa kertoa omia tuntemuksia puolitietoiseen homehtumiseen liittyen. On lupa kommentoida itseään ja toisiaan kunnioittaen!

Projektina itseni kuuntelu

Mulla on ollut viimeisen muutaman viikon ajan yhtenä projektina itseni kuuntelu.

Projekti käynnistyi yhden siirtymän vuosipäivästä, jonka mä puolitietoisesti ohitin lataamalla itselleni koko päivän täyteen ohjelmaa. Seuraavana päivänä mä ihmettelin, että mites nyt kun oon näin kärttyinen ja väsynyt. Kunnes tajusin että joo, jännä homma, olisko ehkä mennyt aika paljon tahdonvoimaa kun oon koko päivän sekä puuhannut jotain että vältellyt sen siirtymän ajattelemista.

Niin mä sitten otin siihen kohtaan sellaisen ”nyt on lupa hajota, jos hajottaa” -päivän (onneksi mies oli siinä vaiheessa kotona isäkuukaudella, eli sain istua sohvalla ja tuijottaa seinää ihan rauhassa). Lupasin myös itselleni että yritän ihan oikeasti jatkossa kuulostella itseäni ja ottaa työstöaikaa ennenkuin ajan itseni piippuun.

Ja kyllä, nyt useamman viikon oon onnistunut siinä, että joka päivä merkkaan muistiin, mitä tein itseni kuuntelun eteen. Se muistiin merkkaaminen on auttanut mua pitämään tän ajatuksen mielessä, niin että kun kohdalle sattuu se harvinainen molemmat-muksut-nukkuu-samaan-aikaan -hetki, niin mä otan sitä kuunteluaikaa.

Otan kerrankin itseni vakavasti.

Tää on ollut monessa mielessä tosi hyödyllistä. Ensinnäkin puhtaasti sen takia, että kun mä otan ensin aikaa itselleni, niin mä saan purettua pois sellaisia jumeja, jotka estää mua tekemästä niitä ”oikeasti hyödyllisiä” juttuja.

Esimerkiksi nyt vaikka juuri tuo edellämainittu – ensimmäisen viikon suunnilleen joka päivä työstin sitä ajatusta, että ”täällä sä vaan istut ja pohdit ja kirjoitat ja ”kuuntelet itseäsi”, vaikka kämppä on AAAARGH ja työhommat on AAAAARGH ja kaikki on AAAAARGH!!”.

Ja sitten kun mä oon oikeasti ottanut sen äänen viestin vakavasti ja kuunnellut sitä (yleensä kirjoittamalla samantyyppisen dialogin kuin täällä), niin mä oon päässyt perille siitä että mitä se oikeasti haluaa.

Yleensä ne on jotain pelkoja, jotka yrittää huolehtia etten mä pilaa elämääni, ja tekee sen vaan vähän takaperoisesti.

Niinkuin vaikka nyt liikuntaan liittyen:

(Lainaus mun muistikirjasta: )

Kuitenkin Rikon Itseni: Joo, kun sulla on niin paljon muuta vastuullasi, että liikunta on yksinkertaisesti liian vaarallista ja riskialtista.

Sari: Sä pelkäät, että mä en pysty huolehtimaan muista, jos mä ryhdyn liikkumaan.

KRI: No niin just. Lisäksi se on ihan nurinkurista, että sä otat itsellesi aikaa ja muut joutuu vahtimaan lapsia, kun oikeasti sen kuuluu mennä niin, että sä vahdit lapsia ja teet sitten muita hommia kun ne nukkuu.

S: Sä ajattelet, että mä saan pitää huolta itsestäni, kunhan se tapahtuu kaiken muun velvollisuuden jälkeen.

KRI: Eikä se oo mitään huolehtimista, kun sua sattuu jos sä rupeat urheilemaan!

S: Sä et halua, että mä satutan itseäni.

KRI: En tietenkään. Mutta nytkin sua sattuu, kun [eilinen liikunta]. Ja satutit itsesi [kesällä]. Ja siitä [liikunnasta] tuli migreeni, ja sä oot telonut itsesi niin monta kertaa liikkumalla.

S: Voi että. Tottakai sä haluat suojella mua. Jos sulla on sellainen ajatus, että mä aina satutan itseni kun mä liikun, niin ei ihme, että sä et halua mun liikkuvan.

KRI: No niinkö.

Ja niin edelleen…

Sitten kun mä oon lopulta saanut joko näkyville jonkun takaperoisen uskomuksen (vaikka nyt sen, että liikkuminen on VAARALLISTA! ja sitäpaitsi ITSEKÄSTÄ!), niin mä yritän selvittää, että kertooko se uskomus jotain todellista maailmasta, vai keksinkö mä jotain vastaesimerkkejä.

Ja yritän kokeilla, keksinkö mä (yhteistyössä sen pään äänen kanssa) jotkut sellaiset olosuhteet, joissa esimerkiksi voisin liikkua niin, ettei se olisi VAARALLISTA! ja sitäpaitsi ITSEKÄSTÄ! vaan se ehkä jopa auttais mua jaksamaan paremmin.

Niin sitten seuraavan kerran kun tulee mieleen, että vois vaikka tehdä jotain fyysisen kunnon eteen, niin mä en joudu käymään sellaista painimatsia pääni sisällä, että kun PITÄIS liikkua mutta se on VAARALLISTA! mutkun PITÄISI! mutta ITSEKÄSTÄ! Vaan sen sijaan mä muistan, että ai niin, on tärkeää liikkua että jaksan, ja on tärkeää aloittaa sillai hissukseen ja turvallisesti, niin että mä en oo seuraavaa kolmea päivää kuin jyrän alle jäänyt. Jää energiaa muuhunkin kuin siihen henkiseen painimiseen.

Kun tämän saman periaatteen ja samantyyppisen työstämisen laajentaa koskemaan kotitöitä, yrityskuvioita, lastenhoidon järjestämistä, raha-asioita ja parisuhdetta noin esimerkiksi, niin yhtäkkiä ei tarvii käydä niin usein niitä sisäisiä painimatseja päivän aikana.

Sana ”työkalupakki” on jotenkin niin jotenkin, mutta vähän sellaista tää on.

Toinen hyötynäkökulma tästä tietoisesta itseni kuuntelusta on se, että mä oon tullut harjoitelleeksi erilaisia keinoja.

Hetkiä lapsiperhearjesta: Aikataulu painaa päälle, esikoinen on ”byää eikun ihan ite! byää en osaa!” -vaiheessa, kuopus on oppinut tyylipuhtaan ”meritähtenä maahan ja huutoa” -raivarin ja koko revohka olisi hyvä saada ulkovaatteisiin ja ovesta ulos. Ei yksinkertaisesti ole mahdollisuutta istua alas ja kirjoittaa ajatuksia jäsentyneesti.

Miten pystyn kuuntelemaan itseäni tässäkin kohtaa?

Kun mulla on tää itseni kuuntelu tietoisesti mielessä, niin mä muistan siinä kaaoksessa kysyä tätä itseltäni ja sitten kokeilla erilaisia juttuja.

Mun henkilökohtainen suosikki tällä hetkellä on lupa vastustaa -ajatus.

Siinä määrin kun pystyn, niin annan itselleni luvan senhetkiseen tunteeseen, mielessä ja kehossa. Annan sen vaan hyökyä yli.

Ja sitten annan itselleni luvan vastustaa sitä tunnetta ja tuntemusta sen verran kuin vastustan. Ei tarvitse pakottaa mitään mihinkään suuntaan, mutta jos mitään ei lähde aukeamaan tai vapautumaan niin sitten ei lähde.

Ja sitten taas lupa siihen tunteeseen. Ja tätä kun vuorottelee, niin se sisällä oleva kiristyspuristus alkaa hiljalleen hellittää. Tai jos ei ala, niin ainakin sille on antanut tietoisesti luvan.

Koska mä ajattelen kirjoittamalla, niin mulla on muistikirja aika täynnä kaikenlaisia tekniikoita, joita mä oon kirjoitellut itselleni ylös. Jotkut on Fluent Selfin helmiä, jotkut perustuu Sedona-metodiin tai bodywork- tekniikoihin tai mun draamakasvatusopintoihin, ja jotkut mä oon sattunut keksimään ihan itse.

Niin sitten jos mä oon ihan jumissa ja mulla on hetki omaa aikaa, niin mä voin selata sieltä muistikirjasta, että ai niin, mikäs on auttanut aiemmin?

Ja välillä mä oon muistanut merkitä siirtymät sinne kirjaan, eli aloittaa sillä että mitä mä nyt tarvitsen (yleensä ”teetä; tummaa suklaata; hiljaisuutta” ja välillä ”viltti; villasukat”) ja lopettaa kokemuksellisen oppimisen hengessä reflektoimalla, että mikä toimi ja mitä voisi kokeilla seuraavalla kerralla. Se tarkoittaa, että mä pystyn jälkikäteen katsomaan myös, että oliko näistä sivuista oikeasti apua vai ei.

Se on se ”oma happinaamari ensin” -juttu

Hämmentävintä tässä koko proggiksessa on kuitenkin se, miten kaikki tämä näennäinen oman navan kaivelu on auttanut mua olemaan enemmän läsnä muille ihmisille.

Mä oon uskaltanut tehdä ihan eri tavalla asioita oman yritystoiminnan käynnistämisen eteen, kun mä oon ensin kohdannut ne asiat, jotka mua siinä pelottaa tai jännittää tai surettaa tai muuten kiristää.

Mä oon lapsille paljon enemmän läsnä, kun mä oon opetellut hyväksymään tunteitani ja olojani siinä itse tilanteessa. Puhumattakaan siitä, että mä en enää pyytele anteeksi omia tunnetilojani (sen lopetin siinä kohtaa, kun esikoinen tuli sanomaan ”anteeksi äiti, kun olen kiukkuinen”) vaan annan myös muksuille mallia siitä, että miten niiden tunteiden kanssa eletään rakentavasti.

Mulla riittää enemmän empatiaa puolisolle, kun mä pysyn kärryillä siitä, että milloin mä pystyn olemaan empaattinen ja milloin oikeastaan tarvitsisin kuuntelijaa. Mä osaan sanoa ääneen, että nyt hei mä toivoisin että sä huomioisit mua, sen sijaan että murjotan sohvalla kun puoliso ei lue mun ajatuksia. (Kaikki ylläolevat tilanteet tämän vuoden puolelta meidän huushollista.)

Tää on toisaalta tällainen hehkutusteksti siitä, että vitsi miten on hienoa, että tää mun projekti on edistynyt. Valmiiksi tää ei varmaan tule koskaan, mutta eteneminenkin on jo aikamoinen saavutus

Ja toisaalta mä toivon, että tästä olisi jollekulle sillai inspiraatiota, että alkaisi itsekin kuunnella itseään tietoisemmin. Ja ihan aidosti empaattisesti kuunnella, ei tuomita eikä mollata eikä hävetä sitä, mitä kuulee. Kokeilla, että mitkä keinot toimii itselle, ja harjoitella niitä.

Se vaatii treeniä ja harjoitusta, mutta toisaalta niin monet muutkin hyvät asiat tässä maailmassa.

Kommenteista:
Saa mielellään kommentoida! Omia ajatuksia ja kokemuksia itsensä kuuntelemisesta – mikä toimi, mitä ehkä kannattaisi kokeilla ensi kerralla toisin? Saa käydä huikkaamassa hurraata ja riemuita mun kanssa. Tai saa kysellä, jos noista ylläolevista jutuista jokin herätti kysymyksen. Ja niinkuin aina, täällä on lupa kommentoida itseä ja toisia kunnioittaen. 🙂

Siirtymät

Mä rupesin pohtimaan siirtymiä. Tällä elämänkokemuksella, opettajana ja äitinä ja puolisona ja tyttärenä ja työntekijänä ja kansalaisena – mitä mä tiedän siirtymistä?

Siirtymiä on erilaisia ja eri kokoisia. 

”Hyvää ruokahalua” on siirtymä, ja ”Kiitos ruoasta” on siirtymä.

Herääminen on siirtymä, nukahtaminen on siirtymä.

Raskaus on siirtymä, syntymä on siirtymä, ja kuolema, oma tai läheisen, on siirtymä. Muutto on siirtymä. Rakastuminen on siirtymä.

Rutiinin muutos on siirtymä. Matkustaminen on siirtymä, ja kotiinpaluu on siirtymä.

”Sitten ottakaa esiin tehtäväkirjat” on siirtymä, ja kellonsoitto on siirtymä.

Sairastuminen on siirtymä, ja parantuminen on siirtymä.

Roolista toiseen vaihtaminen on siirtymä. Lavalle meneminen on siirtymä, ja lavalta pois tuleminen on siirtymä.

Jotkut siirtymät näyttävät hitailta ja jotkut nopeilta. Siirtymä vaatii silti aina mieleltä ja joskus keholtakin aikaa sopeutua.

Joskus siirtymään voi varautua etukäteen. Toisinaan siirtymä osuu kohdalle yllättäen. Molemmat vaihtoehdot ovat omalla tavallaan työläitä.

Joskus siirrytään tutusta asiasta tuttuun asiaan. Usein siirrytään tutusta tuntemattomaan. Tai joku toinen tietää, mihin olen siirtymässä, mutta itse en vielä tiedä.

Vaikka tietäisi, että siirtyy tutusta tuttuun, niin siirtymän huomaaminen on tärkeää. Erityisen tärkeää se huomaaminen on silloin, kun tietää siirtyvänsä tutusta tuntemattomaan.

Huonoja tapoja varautua ja suhtautua siirtymään 

(Suoraan Lupa olla minä -testilaboratoriosta) 

Oleta, että kun tähänkin asti on pärjätty näillä resursseilla niin pitäähän sitä siirtymän jälkeenkin.

Älä pyydä apua, tai kerro kenellekään että sinulla on siirtymävaihe päällä.

Moiti itseäsi, kun et yhtäkkiä jostain syystä pärjääkään.

Syytä muita ihmisiä, kun et yhtäkkiä tulekaan heidän kanssaan toimeen.

Keksi projekteja, jottei sinun tarvitsisi ajatella siirtymää.

Ohita siirtymän pintaan nostamat tunteet stressinä, väsymyksenä tai alhaisena verensokerina.

Pinnistä, tsemppaa, purista itsestäsi kaikki mehut.

Rajoita siirtymän aika ulkoisten määreiden mukaan – työn menetystä saa surra kuukauden, läheisen kuolemaa kaksi.

Toimivampia tapoja suhtautua siirtymään

Huomaa siirtymä.

Kysy itseltäsi, mikä voisi helpottaa siirtymää.

Anna itsellesi lupa vastustaa siirtymää.

Varaa aikaa siirtymän käsittelylle, vaikka ei tuntuisikaan etukäteen siltä, että sitä aikaa tarvitsee.

Anna lupa kaikille tunteille, jotka siirtymän aikana nousevat pintaan.

Suostu siihen, ettet tiedä, kuinka kauan siirtymä tuntemattomaan tulee kestämään. Se loppuu, kun uudesta on hiljalleen tullut tuttua ja edellinen elämänvaihe herättää korkeintaan lempeää nostalgiaa.

Jos siirryt tutusta tuntemattomaan, etsi joku, joka on kokenut samanlaisen siirtymän ja päässyt toiselle puolelle. Kysy häneltä, saatko kysellä häneltä neuvoja ja kertoa kokemuksistasi.

Kuuntele neuvoja ja apua sellaisilta ihmisiltä, jotka ymmärtävät siirtymääsi.

Pistä merkille, jos tunnet huonoa omatuntoa siitä, että joku toinen ei ymmärrä siirtymääsi ja yrittää auttaa väärin. Kerro hänelle, millainen apu olisi tervetullutta. Jos hän ei syystä tai toisesta pysty olemaan aidosti avuksi, ota etäisyyttä siirtymän ajaksi.

Karsi kaikki siirtymään liittymättömät velvollisuudet minimiin. Tämä koskee myös yllämainitun kaltaisia ihmisiä – sellaisia, joiden kohtaaminen on sinulle pikemminkin kuluttavaa kuin vahvistavaa. Jos joku kysyy syytä, voit sanoa, että kapasiteetti ei nyt riitä tai että haluat keskittyä tilanteeseen X. Molemmat näistä syistä ovat aitoja syitä, eivät selittelyä.

Joskus kesken jääneen siirtymän muisteleminen nostaa siirtymäprosessin pintaan. Sille saa tehdä tilaa.

(Kun lukee sanan ”siirtymä” monta kertaa peräkkäin, se alkaa näyttää hassulta.)

Ahaa, siirtymä.

Jos siirryt tutusta tuttuun, siirtymä voi päättää edellisen toiminnan tai valmistaa seuraavaan. Tai molempia.

Mitä useammin teet saman siirtymän, sitä joustavampi ja luontevampi siitä tulee. Se on kuitenkin edelleen siirtymä.

Samaan aikaan voi olla käynnissä monta erilaista ja eri luonteista siirtymää. Silloin on erityisen tärkeää pitää itsestään huolta. Tai ainakin huomata ne siirtymät ja pistää merkille, jos ei pysty antamaan niille tarvittavaa aikaa.

Tietoinen siirtyminen vaikuttaa työläämmältä vaihtoehdolta, ja lopulta se on usein paljon lempeämpi vaihtoehto. Siirtymän tiedostaminen toimii puskurina eri vaiheiden välillä, niin että mieli ehtii mukaan.

Jos huomaat, että joku toinen on siirtymävaiheessa, paras lahja hänelle on antaa aikaa ja ymmärrystä, niin ettei ota henkilökohtaisesti yhtään mitään mitä hän sanoo. (Nimim. Maailman ehkä empaattisin äiti, paitsi ennen aamiaista.)

Toiseksi paras lahja on kysyä, miten häntä voisi parhaiten auttaa, ja sitten tehdä täsmälleen niinkuin hän pyytää. (Nimim. ”Tottakai me tullaan sitten laitokselle katsomaan sua ja vauvaa! Miten niin mielummin kylään sitten myöhemmin? Höpö höpö, kyllä me nyt eikun ihan pikaisesti vaan.” Anyone?)

Siirtymiä tulee jatkuvasti, vaikka kuinka eläisi rutiininomaista elämää. Kun ne tiedostaa, voi muokata olosuhteita sellaiseen suuntaan, että oma pää ei hajoa ihan niin pahasti.

Siirtymä on ihan todella pätevä syy olla terveellä tavalla itsekäs ja kuunnella omia tarpeitaan. Tai opetella kuuntelemaan omia tarpeitaan, niin että se olisi luontevampaa myös ihan tavallisessa arjessa.

Siirtymä on myös usein loistava muistutus siitä, että nyt on hyvä hetki kuunnella omia tarpeita.

Heräsin – mitä tarvitsen, että pääsen oikealla jalalla liikkeelle? 

Flunssa tai burnout iski – mitä tarvitsen parantuakseni, ja mitä tarvitsen niin etten ehkä sairastuisi heti uudestaan?

Kaikki ylläoleva ei välttämättä päde kaikkiin maailman siirtymiin. Tai jotkut asiat pätevät minun kohdallani, mutta eivät sinun kohdallasi. Poikkeusten huomaaminen on lähes yhtä tärkeää kuin yleispätevän säännön löytäminen, koska se kertoo, että on ajatellut asiaa.

Kommenteista:
Saa kommentoida! Ajatuksia siirtymistä, omia oivalluksia tai poikkeuksia noihin ylläoleviin. Omia kokemuksia siitä, miten olet itse onnistunut helpottamaan siirtymiä tai miten olisi ehkä kannattanut. Täällä kommentoidaan empaattisesti ja toisia kunnioittaen. <3

Lupa olla minä -podcast 1: Kupla

Mä ajattelen kirjoittamalla. Sen lisäksi mä usein ajattelen puhumalla. Tämän tietää henkilökohtaisesti jokainen, joka on sattunut matkustamaan mun kanssa autolla vähänkään pitempiä matkoja. 🙂

Tänään mä sitten päätin ajatella ääneen noin niinkuin nauhalle (paitsi että eihän mitään nykyään laiteta nauhalle, vaan tallennetaan kovalevylle, mutta you know, kuvaannollisesti) ja voilá! Lupa Olla Minä on nyt myös podcast.

Ensimmäisen podcastin aihe on kupla. Mä elän kuplassa, sä elät kuplassa, samoin kuin me kaikki – mutta ehkä vähän eri tavalla kuin miten kuplassa eläminen perinteisesti ajatellaan. Noin vartin mittaisessa podcastissa mä pohdin ja avaan muun muassa sitä, miten kuplassa eläminen määrittää miten kukin meistä hahmottaa maailman, ja miksi sen kuplan tiedostaminen on erityisesti vanhemmuudessa tosi tärkeää.

Ensimmäinen Lupa olla minä -podcast löytyy täältä. Äänenlaadussa voi olla muutama naksahdus, joten skarppaan ensi kerraksi ja yritän olla huitomatta mikrofonia. 😉

Kommenteista:
Saa kommentoida! Mä kuulen mielelläni ajatuksia ja kommentteja, joita podcastin kuunteleminen herättää. Kuulen myös mielelläni palautetta sen suhteen, että kumpi formaatti toimii sinulle itsellesi, blogitekstit vai podcast. Tai saa käydä vaikka ehdottamassa aiheita tuleviin podcasteihin! 🙂

Vastustan, hittovie

Sarjassamme Tilanteita Lapsiperhearjen Keskeltä.

Vauvalla on kolmatta päivää kuume. Sitä on kuulemma liikkeellä, sanoivat Terveyspuhelimesta, tarkkailkaa ja antakaa kipulääkettä jos vaikuttaa siltä.

Vauva on oikeastaan ihan tyytyväinen, silloin kun se on sylissä tai liinassa, ja mieluiten tissillä eli mun sylissä. Muuten se huutaa, noin niinkuin varmuuden vuoksi. Yötä päivää. Eli mä olen käytännössä ollut tässä torstain ja perjantain välisestä aamuyöstä lähtien jatkuvassa ihokontaktissa vauvan kanssa, poislukien mun vessareissut ja vauvan vaipanvaihdot. Joiden aikana hän huutaa. (Nyt hän on isin kanssa vaipanvaihdolla, joten mä yritän kirjoittaa tosi nopeasti.)

Jonkin verran sanotaanko että hajottaa. Mutta mä onneksi tossa aiemmin viikolla löysin sellaisen ajatuksen, jota mä oon pitänyt mantranani tässä kohtaa, ja se on auttanut. Mä ajattelin tarjota sen myös teille, ihan siltä varalta että jotakuta joskus muulloinkin hajottaa kun vauva huutaa tai mitään ei pysty tekemään tai muuten vaan kaikki on päin helvettiä.

”Mä saan vastustaa tätä.”

Vastustamisesta on ollut aikaisemmin puhetta. Se on sitä, kun sisällä kiristää ja turhauttaa ja suututtaa ja vituttaa kun asiat Ei Mee Niinkuin Mä Olen Päättänyt. Asiat ei mee niinkuin mä haluaisin. Suututtaa se, että asiat on niinkuin ne nyt on, koska mä haluaisin, että ne olisi jotenkin toisin.

Ja siinä tilanteessa, kun se vastustus on pahimmillaan, niin on ihan äärimmäisen vaikeaa mennä siihen toiseen laitaan. Siihen, että ommm, palaan nykyhetkeen, asiat on näin niinkuin ne on, olen zen ja itse valaistuminen.

Mutta jo se auttaa, että antaa itselleen luvan siihen vastustamiseen.

Että totta hemmetissä mä vihaan sitä,  että vauva huutaa jatkuvasti, ja mulla on lupa vihata sitä, että tilanne on nyt se mikä se on.

Tottakai mua turhauttaa, että vauva suostuu nukkumaan vain silloin kun mä oon siinä vieressä, niin etten mä voi tehdä mitään, ja mua saakin turhauttaa, että tilanne on se mikä se on.

Tottakai mulla on äitinä ihan voimaton ja avuton olo, kun pienellä on paha olla, ja samaan aikaan mua ottaa päähän se, että mä olen niin kiinni siinä, vaikka haluaisin tehdä kaikkea muuta.

Tämä kaikki on sitä vastustusta, koska en mä oo tällaista halunnut tai pyytänyt tai tietoisesti aiheuttanut. Samoin kuin se kaikki nimetön, sanoittamaton jännitys eri puolilla kehoa – se, joka tuntuu vääntyvän aina kierroksen tiukemmalle, kun ei ole nukkunut tai päässyt ulkoilemaan tai syönyt kunnolla tai joku huutaa jatkuvasti korvan juuressa tai esikoinen kiljaisee ”Pyyhkimään” juuri sillä hetkellä, kun vauva on viimein lopettanut huutamisen ja simahtanut.

Kaikkeen siihen vastustukseenkin on lupa. Se on lupa huomata, se on lupa hyväksyä, ja jos se osoittautuukin hyödylliseksi, niin sen voi antaa olla rauhassa. Jos taas se ei tunnukaan hyvältä, niin sen voi päästää matkoihinsa sillä huomaamisella.

Miten ihmeessä vastustuksen salliminen voi auttaa?

Yksi syy on se, että silloin ei enää tarvitse kasata siihen päälle lisää ahdistusta.

Tiedättehän?

Auugh, mua raivostuttaa kun toi lapsi nyt ei vaan VOI olla hiljaa! Mutta apua, karmea syyllisyys kun eihän se sitä tahallaan tee, en mä sais olla sille vihainen! Aagh, hävettää, olen huono äiti kun edes ajattelen tällaisia, mun pitäisi skarpata ja tuntea ainoastaan rakkautta noita mun ihania lapsia kohtaan. Perhana, ei onnistunut rakkauden tunteiden säteileminen tässä univajeessa ja lähtökohtaisessa ketutuksessa, olen täysi nolla ja kaikki menee pieleen.

Kun jos jo alussa huomaa, mistä on kyse – nyt muuten raivostuttaa ja täysillä, kun toi lapsi ei osaa olla hiljaa, ai niin, mua saakin raivostuttaa ja mä saan vastustaa tätä – se ketjureaktio katkeaa heti alkuunsa. Energiaa jää enemmän sen tilanteen korjaamiseen, sen sijaan että oma pää jäisi jurnuttamaan niitä ahdistuksen tunteita.

Ja itseasiassa, paradoksaalisesti, silloin kun antaa luvan sille vastustukselle, niin palaakin siihen, mitä tässä hetkessä todella on olemassa. Koska ne tunteet, kiristykset, jännitykset, vastustukset on myös tässä hetkessä.

Se tiedostaminen ja nykyhetkeen palaaminen puolestaan auttaa paitsi katkaisemaan sitä kierrettä, niin myös treenaamaan omien tunteiden havainnointia. Ja se auttaa seuraavalla kerralla huomaamaan sen oman ketjureaktion vähän aikaisemmin. Olemaan tietoisempi niistä omista ketjureaktioistaan ja niiden käynnistäjistä, oli niillä sitten nimet tai ei.

Että sellaista tiedostavaa vanhemmuutta täältä lapsiperhearjen keskeltä. 🙂 Vauvakin simahti tätä kirjoittaessa isille liinaan, eli saattaa olla, että tän viikonlopun aikana mä pääsen jopa suihkuun ilman, että kukaan huutaa oven toisella puolella. 😉

Kommenteista:

Saa kommentoida! Erityisen mielelläni kuulen kokemuksia, jos joku tulee kokeilleeksi tuota ”mä saan vastustaa tätä” -ajatusta. Tai muita vastaavia arjen tyyneyden pelastajia. Täällä kommentoivat vain ihanat ja sydämelliset ihmiset, eli sellaiset, jotka tietoisesti harjoittelevat ottamaan omat ja muiden tunteet ja tarpeet huomioon. Ja kaikilla on lupa harjoitella.