Miksi itse-empatia on niin vaikeaa – ja miten sitä voi opetella

Itse-empatia on yksi keskeisistä kärsivällisyystaidoista. Aitoon kärsivällisyyteen pääsee (minun mielestäni) vasta sitten, kun osaa olla empaattinen sekä itseään että toista kohtaan silloinkin, kun asiat eivät mene niinkuin suunnittelin. Ainakin itselleni itse-empatia on kuitenkin ollut valtavan opettelutyön takia. Miksi se on niin vaikeaa?

Empatian vastaanottaminen on taito

Empatian vastaanottaminen itsessään on taito. Se, että kun toinen on läsnä ja myötäelää minun tunteissani, niin annan sen myötäelämisen ja läsnäolon koskettaa minua. Miksi se on vaikeaa? Mitä haavoittuvampi paikka minussa on hereillä, mitä vajaammalla ne tarpeet itsessäni ovat, sitä hauraammalta tuntuu päästää ketään siihen lähelle. Empatian vastaanottaminen edellyttää luottamusta siihen, että toinen haluaa minulle hyvää.

No miksi itse-empatia sitten on niin vaikeaa? Tokihan sitä ihminen itseensä luottaa ja haluaa itselleen hyvää?

Pelkkä hyvä tahto ei kuitenkaan riitä empatiaan, vaan tarvitaan myös aitoa läsnäoloa, hyväksymistä, näkemistä ja kuulemista. Vaikka kuinka toinen haluaisi olla minulle empaattinen, niin hyvästä tahdosta huolimatta myötäeläminen voi kompastua esimerkiksi ihan puhtaasti siihen, ettei tiedä miten empatiaa voisi ilmaista sanoilla.

Ja tässä on ainakin yksi niistä suurista syistä, minkä takia itselleni itse-empatia on ollut niin ison opettelun takana. Jos oma sisäinen puhe ei ole kovin empaattista, niin olen ehkä tottunut reagoimaan virheisiini ja pettymyksiini ja epämiellyttäviin tunteisiini enimmäkseen vähättelemällä tai tuomitsemalla.

”Joojoo, on kurjaa, mutta mieti miten kurjaa on ihmisillä X, Y, ja Z, kun heillä on vielä tätäkin kauheampi tilanne.”

Tai:

”No niin, tokihan tämä ärsyttää ja turhauttaa, mutta ei kai sille nyt voi mitään, turha harmitella, eteenpäin vaan.”

Tai:

”Miten sä taas nyt tolla tavalla mokasit, just tyypillistä, ei sustakaan ikinä oo mihinkään.”

Ja niin edespäin.

Ja sitten kun on muutaman vuosikymmenen kuunnellut tätä päänsä sisällä (ja pahimmassa tapauksessa myös muiden suusta), niin voi olla todella vaikeaa olla edes itsellensä läsnä ja haavoittuvainen.

Miten minä opettelin itse-empatiaa

Mun piti ensin opetella ottamaan empatiaa vastaan toisilta ihmisiltä. Ensin ihan muutamilta, sellaisilta joiden kohdalla arvelin, että he osaavat olla nimenomaan empaattisesti läsnä, ilman vähättelyä tai tuomitsemista tai neuvomista. Sitten yhä useamman ihmisen kanssa. Edelleenkin niitä ihmisiä on hyvin vähän, joiden seurassa pystyn olemaan täysin avoin ja haavoittuvainen, mutta heitä kuitenkin on.

Opettelin myös ottamaan empatiaa vastaan itseltäni ensin kirjoittamalla. Ensin päästin ääneen sen osan minusta, joka oli hädissään, tuskissaan, tunnekuohun vallassa. Samalla tulin kirjoittaneeksi sekaan paljon tuota yllä kuvaamaani vähättelyä ja tuomitsemista, jotta sekin tuli näkyviin. Sekin nimittäin kertoo jostain tunteesta ja tarpeesta, jotka ovat ehkä nekin jääneet vaille myötätuntoa.

Kun olin kirjoittanut yhden puuskan, luin tekstini uudelleen läpi ja kirjoitin, mitä tunteita ja tarpeita huomasin. Toisin sanoen annoin itse sille hätääntyneelle itselleni empatiaa kuulemalla ja näkemällä hänen tunteensa, tarpeensa ja haavoittuvuutensa hyväksyvällä ja rakastavalla tavalla.

”Mua surettaa ja kiukuttaa tämä mun oma tilanne, ja samalla mua hävettää kun keskityn omiin tarpeisiini kun toisillakin ihmisillä on kärsimystä. Mä varmaan kaipaisin itselleni turvaa ja vakautta, ja samalla mulle olis tosi tärkeää että voisin auttaa toisiakin. Mulla on kauhean haavoittuvainen ja riittämätön olo siitä, että haluaisin auttaa kaikkia maailman ihmisiä ja samalla tuntuu haavoittuvalta se, että saanko mä itsekin tarvita asioita.”

Tai:

”Mä olen pettynyt itseeni kun se meni eri tavalla kuin halusin, ja sitten mua pelottaa että entä jos se ei ikinä mene niinkuin mä toivoisin, ja oon aika väsynyt siihen että muistan niin monta kertaa kun oon tehnyt parhaani ja se ei oo riittänyt siihen mitä mä toivoin saavani aikaan. Mä kaipaisin helppoutta ja onnistumisia ja arvostusta ja nähdyksi tulemista. Tuntuu haavoittuvalta se, että haluaisin kauheasti osata ja on vaikea nähdä niitä asioita, joita osaa kun arjessa kohtaa paljon niitäkin asioita, joissa ei vielä osaa.”

Sitten jossain vaiheessa ajatus itse-empatiasta ehti mukaan jo sellaisiin tilanteisiin, joissa oli minun lisäkseni joku toinen ihminenkin. Kun huomasin (ennemmin tai myöhemmin) olevani tunnekuohun vallassa, niin pysähdyin, suuntasin huomion omiin tunteisiini ja tarpeisiini, ja nimesin niitä itselleni siitä tilanteessa.

Alkuvaiheessa opettelua sellainen ex-tempore itse-empatia oli tosi mekaanista. ”Huomaan, että mua suututtaa, ja mä varmaan tarvitsisin kunnioitusta ja arvostusta.” ”Nyt mua pelottaa, niin kaipaisinkohan mä vaikka turvaa?” Tiesin, että tunne kertoo aina jostain tarpeesta, joten arvasin jonkun sellaisen tunteen ja tarpeen, jotka menivät suunnilleen sinnepäin.

Ja sekin auttoi.

Ihan vain se, että suuntasin hetkeksi huomioni sisäänpäin ja olin aidon, uteliaan, hyväksyvän kiinnostunut omasta kokemuksestani, helpotti monia tilanteita.

Pystyin toisinaan kertomaan esimerkiksi lapsille, että nyt mua surettaa ja mä kaipaisin yhteistyötä ja kuulluksi tulemista, voisitteko auttaa mua? Tai saatoin löytää jonkun strategian, jolla saisin sen vajaalla olevan tarpeeni vähän paremmin tyydytettyä. Silloinkin, kun ei ollut mitään ratkaisua tai helpotusta näköpiirissä, niin pystyin nimeämään senkin itselleni: ”Mua ahdistaa ja tarvitsisin vapautta ja rauhaa, ja mua surettaa kun nyt en keksi mitään keinoa niiden täyttämiseen.”

Miten itse-empatiaa sitten kannattaa harjoitella?

Vaikka ottamalla päivittäin jonkun hetken, jolloin nimeää itselleen sellaisia tunteita ja tarpeita, joita siitä hetkestä tai koko päivästä itsessään tunnistaa. Vaikkapa illalla hampaidenpesun tai iltavenyttelyn tai muun tutun rutiinin yhteydessä voi kysyä itseltään: ”Miltä musta tuntui tänään? Mitä tarvitsin tänään?” (Tarpeita voi tutkia esimerkiksi tarvelistasta.)

Tai voit laittaa itsellesi jääkaapin oveen muistilappuun, tai puhelimen tai tabletin taustakuvaksi, tekstin ”Miltä sinusta nyt tuntuu? Voitko antaa itsellesi myötätuntoa?” Aina kun näet tekstin, pysähdy ja kuulostele. Avoimesti, uteliaan hyväksyvästi. Mitä minulle nyt kuuluu?

Mitä enemmän itse-empatiaa harjoittelee pienissä, helpoissa tilanteissa, sitä nopeammin se on käytettävissä silloin kun sitä oikeasti tarvitsee. Sitä syvemmäksi tulee myös aito myötätunto toisia kohtaan, ja sitä helpompaa on kohdata esimerkiksi ne omat lapset myötätuntoisesti silloinkin, kun he tekevät asioita eri tavalla kuin sinä haluaisit.

Ja toki loistava tapa auttaa omia lapsia oppimaan itse-empatiaa on sekä kohdata heidän tunteensa empaattisesti että mallittaa itse-empatiaa heille ääneen itse.

Ensimmäinen auttaa lapsia oppimaan empatian vastaanottamista, jälkimmäinen auttaa heitä näkemään, että aikuiset ihmiset kohtaavat itsensä empaattisesti silloinkin kun kaikki ei tunnukaan kivalta. Silloin heidän ei ehkä tarvitse opetella itse-empatiaa vuosikymmenien päästä samalla tavalla kuin sinä opettelet sitä nyt. <3

Kärsivällisempi aamu -minikurssilla opetellaan keinoja tuoda aamulähtöihin lisää kärsivällisyyden siemeniä. Keskeinen osa minikurssia on myötätunto kaikkia niitä tunteita kohtaan, jotka prosessin eri vaiheissa heräävät. Saat tilattua Kärsivällisempi aamu -minikurssin ja työkirjan ilmaiseksi osoitteesta http://lupaollamina.fi/aamu . Käy tilaamassa ja kerro kaverille. <3

Kärsivällisyyden kolme kompastuskiveä – ja mikä niihin auttaa

Ensi viikolla julkistan e-oppaan ”Kärsivällisempi aamu”, jonka saat ilmaiseksi tilaamalla Lupa olla minä -uutiskirjeen. Voit tilata uutiskirjeen jo nyt, niin saat tiedon oppaan ilmestymisestä heti sähköpostiisi. Oppaassa on viisi vaihetta kärsivällisempiin aamuihin, tarkistuslistat ja tilaa omille pohdinnoille.

Kirjoitin tiistain Lupa olla minä -kirjeessä, että kärsivällisyys on nippu taitoja sekä mielentila, jossa niitä taitoja pystyy hyödyntämään. Ja välillä on niin, että vaikka olisi taitoja, niin jotkut asiat helposti kaatavat kärsivällisen mielentilan.

Oma kärsivällisyyteni kaatuu, silloin kun se kaatuu, yleensä näihin asioihin.

1. Väsymys ja nälkä

Kehon tarpeet ovat selkeästi useimmin kärsivällisyysbugien taustalla. Huonot yöunet, tai liian vähän introverttiaikaa, tai intensiivinen päivä alla, ja empatia lasten, krhm luovuutta kohtaan, on yllättäen valtavan työn takana.

Tai jos aamupala venyy, tai lounaaksi tulee vedettyä jotain puolivillaista. Yleensä jopa tajuan, että ruoka on ensiarvoisen tärkeää enkä yleensä skippaa ruokailuja – ja silti joskus ennakointi pettää ruokien suhteen.

Kehon tarpeisiin liittyy myös se, että kun on kipeänä tai esimerkiksi PMS jyllää, niin keho kuluttaa verensokeria enemmän kuin tavallisesti. Ja verensokeri liittyy myös esimerkiksi päätöksentekokapasiteettiin ja impulssinhallintaan – eli myös kärsivällisyyteen. Kun keho on syystä tai toisesta kovilla, myös pinna on kireällä.

Tämä ei liene uutinen kenellekään, joka on joskus yrittänyt tsempata kärsivällisyyden kanssa päänsärystä, flunssasta tai PMS:stä huolimatta. Se on kuitenkin tärkeä asia huomata ja hyväksyä. Jos nimittäin odotan itseltäni 100% huikeaa suoriutumista vaikka keho on heikoissa kantimissa, niin se itsessään lisää stressiä ja riittämättömyyden tunnetta, joka puolestaan kuluttaa kärsivällisyyttä.

2. Stressi ja riittämättömyyden tunne

Pelkkä stressi ei välttämättä hajota kärsivällisyyttä. Kun on riittävä tekemisen imu, deadlinet tulossa ja vire korkealla, niin se saattaa auttaa keskittymään siihen, että miten tilanteista pääsee fiksusti ja tehokkaasti eteenpäin. Ja koska useimmiten fiksuin ja tehokkain keino saada esimerkiksi lapset tekemään yhteistyötä on selkeä ja rakentava vuorovaikutus, kunnioitus, empatia ja läsnäolo, niin tietty määrä stressiä voi auttaa meitä palaamaan siihen.

Sellaisella ajatuksella että okei, lapsi tarvitsee nyt selkeästi syliä ja nähdyksi tulemista, syvä huokaus, nyt olen läsnä lapselle ja sitten lapsen on helpompi kuunnella minua. Tai että nyt lapsi tarvitsee jotain, voitaisko vaikka tyhjentää yhdessä tiskikone tai voisinko pyytää lasta auttamaan jossain hommassa niin, että saamme samalla sekä yhteistä aikaa että pätevyyden ja tehokkuuden tarvetta täyteen.

Vaan sitten kun stressiin liittyy riittämättömyyden tunne, niin yhtäkkiä kapasiteettia meneekin valtavasti sen sietämiseen ja käsittelyyn.

Mitä enemmän tuntuu, että pää ei pysy pinnalla (ulkoisten tai sisäisten) vaatimusten kanssa, sitä vaikeampaa on löytää empatiaa lapselle.

Ja tietysti se menee niin. Jos lapsi tarvitsee jotain yllättävää, ja minusta tuntuu etten pysty tekemään kaikkia muitakaan asioita riittävän hyvin, niin tunnekuohuhan siitä tulee.

Ja koska ainakin itselläni riittämättömyyden tunne on ollut niin luihin ja ytimiin menevä, epämiellyttävä tunne, että on pitänyt erikseen opetella tunnistamaan se ja pysähtymään sen äärelle. Koska joo, riittämättömyyden tunteen voi myös puskea sivuun, purra hammasta ja tehdä silti (nimim. ”Kuvailit juuri mun ikävuodet 22-28”), ja silläkin saa jotain aikaiseksi. Siinä tulee kuitenkin taas kuluttaneeksi sitä omaa impulssihallinnan ja muun kapasiteettia – ja samalla sabotoineeksi kärsivällisyyttään.

Sitävastoin jos opin tunnistamaan ja huomaamaan sen, että nyt ahdistaa ja hävettää ja tuntuu että minusta ei ole tähän ja aaaaagh; jos opin pysähtymään sen äärelle ja hengittämään syvään ja käsittelemään sen tunnekuohun, ennenkuin se lietsoo päälleen kärsimättömyyttä ja kiukkua ja turhautumista; niin tapahtuu ainakin kaksi asiaa.

Ensinnäkin kun sen tunnekuohun käsittelemiseen käyttää tovin aikaa (ja jos kärsivällisyys horjuu vaikkapa kiireessä aamurutiinin aikana, niin sen äärelle voi myös palata kun on rauhallisempi hetki), niin saattaa löytyäkin yllättävä empatia sekä itseä että lasta kohtaan. Kun kuitenkin minä teen parhaani, ja tuo lapsikin tekee parhaansa.

Toisekseen, kun niitä tunnekuohuja käsittelee pitkin päivää ja viikkoa, niin ne tuppaavat tulemaan takaisin vähän pienemmällä intensiteetillä. Tai jos tulevatkin isommalla intensiteetillä, niin oma tunteen tunnistamisen ja hyväksymisen taito on treenautunut sellaiseksi, että ne eivät tunnu niin maatakaatavilta.

Itselläni nykyään tulee joka päivä riittämättömyyden tunteita, välillä sellaisiakin jotka vetävät kehon lukkoon ja salpaavat hengityksen jumiin ja nostavat kyyneleet silmiin. Ja kun niihin osaa suhtautua osana elämää, niin että välillä tuntuu tältä ja sitten sekin menee ohi, niin sitä tunnetta ei tule lukinneeksi niin pahasti kehoon.

3. Ennakoimattomuus

Ennakoimattomuus liittyy sekä riittämättömyyden tunteeseen että omiin tarpeisiin. Mitä paremmin omat tarpeeni ovat täynnä, sitä enemmän minulla on puskuria sen varalta, että suunnitelmat muuttuvat. Ja mitä enemmän olen itseäni venyttänyt, sitä vaikeampi on sietää sitä, että kaikki ei menekään niinkuin minä olin ajatellut.

Eikä lasten kanssa ikinä kaikki mene niinkuin minä olin ajatellut.

Ulkovaatteita pukiessa lapsen hanskat on jääneet päiväkotiin, joten laitan lapselle sormikkaat. Jotka lapsi sitten ottaa samantien pois, koska ei halua, että toiset näkevät hänellä nämä sormikkaat. Tai pyydän lasta keräämään lehdet lattialta, ja hän alkaa kerätä niitä ja ryhtyykin lukemaan ja jähmettyy niille sijoilleen. Tai lapsi vetää eeppiset kriisihuutoräkäulvonnat siitä, että hän ei ollutkaan ensimmäinen / hän ei saanutkaan päättää / joku kiva leikki tai vitsi menikin eri tavalla kuin hän olisi halunnut.

Tai jotain muuta vastaavaa. Minulla oli loistava suunnitelma, jonka puitteissa kaikki tapahtuu ajoissa ja hyvässä järjestyksessä. Lapsi vain ei ollut lainkaan kiinnostunut tästä suunnitelmasta, ja tekee ihan just niinkuin häntä itseään huvittaa. Puuuuuh, ja sieltähän se verenpaine alkaa sitten nousta.

Ja oikeastaan tähän olen soveltanut usein sellaista neuvoa, jonka alunperin opin synnytykseen liittyen:

Kaikkea ei voi ennakoida, mutta kannattaa valmistautua siihen mihin voi – myös siihen, että saattaa tulla jotain ennakoimatonta.

Voi olla, että kaikki menee tosi ihanasti ja juuri niinkuin toivoinkin. Jos niin on, niin ihanaa. Ja sitten jos jokin asia menee eri tavalla, niin on älyttömän hyvä, jos on miettinyt etukäteen, että mikä tässä nyt on aidosti minulle tärkeää. Millä perusteella haluan tehdä päätöksiä? Voinko vaikuttaa yhtään mihinkään? Voinko ennakolta huolehtia, että tarpeeni ovat mahdollisimman täynnä, jotta pystyn tekemään päätöksiä hektisessä tilanteessa omista arvoistani käsin?

Ennakoimattomuuteen valmistautuminen ei nimittäin ole myöskään pessimismiä. Se ei ole sitä, että päätän jo etukäteen, että no niin, aamu tulee menemään taas ihan katastrofaalisesti, valmistaudun siihen. Eikä se ole myöskään sitä, että etukäteen suunnittelen (eli siis yritän ennakoida) erilaisia tilanteita ja miettiä, että miten niihin sitten siinä tilanteessa reagoin. Ennakoimattomuuden pointti on juuri se, että aina voi tapahtua jotain ihanaa ja yllättävää, ja etukäteen päättämäni lauseet ja reaktiot saattavat siinä itse tilanteessa olla ihan eri kuin mitä minä tai lapsi tarvitsemme.

Ennakoimattomuuden sietäminen vaatii sitä, että suostumme olemaan epävarmuudessa ja silti toiveikkaita. En tiedä, miten tämä menee, katsotaan, olen valmis iloisiinkin yllätyksiin. Se jos mikä on haavoittuvaa – ja haavoittuvuus on sukua riittämättömyyden tunteelle siinä, että ne molemmat menevät meissä ihan luihin ja ytimiin.

Haavoittuvuuden kanssa olemista on hyvä opetella, koska mitä enemmän siedän omaa haavoittuvuuttani – mitä enemmän pystyn jopa olemaan rauhassa ja iloita omasta haavoittuvuudestani – sitä enemmän olen myös läsnä tilanteissa itselleni ja lapsilleni. Sitä paremmin huomaan, mitä tarvitsen. Haavoittuvuudesta käsin löydän aidon empatian ja aidon kärsivällisyyden lastani kohtaan todennäköisemmin kuin patoamalla tai teeskentelemällä.

Mikä sitten tukee kärsivällisyyttä?

Jos näihin asioihin mun kärsivällisyyteni kaatuu, niin mitä sitten voi tehdä tukeakseen kärsivällisyyttä? No esimerkiksi:

Voi opetella olemaan läsnä tunteidensa ja tarpeidensa kanssa, jotta tulee tutuksi haavoittuvuuden kanssa ja oppii kohtaamaan tunnekuohut lempeästi.

Voi huolehtia konkreettisesti siitä, että saa nukuttua ja syötyä, liikuttua ja juotua vettä. Voi huolehtia siitä, että kokee merkityksellisiä asioita ja tulee kuulluksi ja nähdyksi.

Voi opetella sanomaan EI siinä vaiheessa, kun oma kapasiteetti on noin 60% käytössä, niin että resursseja on jäljellä ennakoimattomiin tilanteisiin.

Voi muistuttaa itselleen, että minä teen parhaani, ja lapset tekevät parhaansa, ja nyt on näin.

Mihin sinun kärsivällisyytesi yleensä kaatuu? Mitä tarvitsisit, jotta se pysyisi paremmissa kantimissa päivästä toiseen?

Ensi viikolla julkistan e-oppaan ”Kärsivällisempi aamu”, jonka saat ilmaiseksi tilaamalla Lupa olla minä -uutiskirjeen. Voit tilata uutiskirjeen jo nyt vaikka tuosta alta, niin saat tiedon oppaan ilmestymisestä heti sähköpostiisi. Oppaassa on viisi vaihetta kärsivällisempiin aamuihin, tarkistuslistat ja tilaa omille pohdinnoille. Pysy kuulolla. ❤️ Myös Lupa olla minän Facebook -sivulle tulee tieto oppaan ilmestymisestä, eli muista käydä tsekkaamassa siellä ensi viikolla.

Kuinka tunnekuohu rauhoitetaan (eli kärsivällisyyden ensimmäinen askel)

Silloin, kun meillä on tunnekuohu (kärsimättömyys, turhautuminen, kiukku, suru, pelko) päällä, niin me ei pystytä ajattelemaan asioita yhtä rationaalisesti kuin rauhallisina hetkinä. (Se liittyy sellaisiin ilmiöihin kuin tunnekaappaus ja mantelitumake ja informaation reitit aivoissa.) Toisin sanoen kaikki se, mitä me ollaan opittu rauhallisissa hetkissä lastenkasvatuksesta, oli se sitten blogeissa tai verkkokursseilla, koulutuksissa tai valmennuksissa, tai vaikka ystävän kanssa puhuessa, on kuin palo-ovien takana. Me ei päästä käsiksi siihen kaikkeen viisauteen, ennenkuin me rauhoitutaan.

Tämä sama pätee sivumennen sanoen myös lapsiin ja lasten tunnekuohuihin. On ihan turha yrittää jutella järkevästi lapselle, jolla on tunnekuohu päällä, koska hän ei välttämättä kuule meitä, ja jos kuuleekin, niin häntä ei kiinnosta. Kaikki se keskustelu menee ihan ohi, ja se on taas omiaan turhauttamaan aikuista.

Miten rauhoittuminen sitten tapahtuu?

Ensin kerron, miten se ei tapahdu. 😀 Rauhoittumiseen ei auta se, että tunnekuohun keskellä sanon itselleni, tai joku sanoo minulle, että ”rauhoitu”. Jos olen tajunnut, että täytyy rauhoittua, niin tekisin sen kyllä jos osaisin. Jos en osaa, niin pelkkä ”rauhoitu” ei auta pätkän vertaa.

Rauhoittumista ei myöskään auta se, että moitin itseäni tunnekuohusta tai mitätöin sitä. ”Eihän tämä nyt ole mikään sellainen asia, josta kannattaa suuttua”, ”ai kauhea kun olen huono äiti kun tällä tavalla suutun” ja niin edespäin. Päinvastoin, se lisää jo olemassaolevan tunnekuohun päälle ja sekaan vielä kerroksen häpeää, ja se lukitsee vuorovaikutusta ja yhteistyötä vielä pahempaan jumiin.

Vähän kuin yrittäisit korjata rikkimenneen kellon laittamalla koneistoon purkkaa – jos äsken olikin vielä mahdollisuus, että homma toimii, niin nyt ainakin tilanne on jumissa ja vaatii purkamista ja putsaamista.

No mikä siihen tunnekuohuun sitten auttaa? Ei ole aikaa meditoida tuntia, lapsi täytyy saada haalariin ja ovesta ulos nyt, mitä teen?

Hengittäminen

Usein neuvotaan, että ”hengitä syvään” auttaa rauhoittumisessa. Osaltaan se onkin totta, koska hengitys liittyy läheisesti siihen, onko meillä kehossa käynnissä rauhallinen tila vai stressitila. Ja koska hengitystä voi itse hallita, niin se on nopea tapa rauhoittaa kehoa ja siten myös mieltä.

Itse käytän rauhoittumiseen (ja esim. yöllä herätessäni myös nukahtamiseen) 4-7-8 -hengitystä, jonka idea on seuraava:

1) Hengitä sisään laskien 1-2-3-4
2) Pidätä hengitystä laskien 1-2-3-4-5-6-7
3) Puhalla ilma ulos laskien 1-2-3-4-5-6-7-8
4) Toista kunnes fiilis on rauhallisempi

Silloin, kun uloshengitys on pitempi kuin sisäänhengitys, keho tulkitsee, että vaaratilanne on ohi. Lisäksi kun pidätät hengitystä sisään- ja uloshengitysten välillä, keuhkot saavat sisäänhengitysilmassa olevan hapen paremmin hyödynnettyä. Ja kun keskityt laskemaan hengityksiä, niin mielessä on vähemmän tilaa stressaaville ajatuksille siitä, miten taas tuo lapsi ja taas minä ja eikö tämä nyt ikinä ja onko pakko.

Havainto – Tunne – Tarve – Pyyntö (HTTP)

Rakentavan vuorovaikutuksen havainto-tunne-tarve-pyyntö -rimpsu (eli tuttavallisemmin HTTP) auttaa myös rauhoittumisessa, koska se tuo meidät itse-empatian ja omien tarpeiden äärelle ja pois stressaavista ajatuksista. Tämän voi tehdä vaikka niin, että ottaa jokaiselle askeleelle yhden syvän sisään-ulos -hengityksen.

1) Havainto

Mitä huomaan kehossa? (Niskaa kiristää, puhisen, ohimoissa tykyttää, otsa painuu kurttuun.) Mitä huomaan ympäristössä? (Lapsi istuu lattialla ja katsoo minua, mikroaaltouunin kellon numerot ovat punaiset, minulla on toinen kenkä jalassa.) Mitä huomaan ajatuksissa? (Ajatus: Meidän pitäisi olla jo menossa. Ajatus: Ihan helvetin ärsyttävää kun tämä taas menee näin. Ajatus: Aaagh mun olis pitänyt laittaa se sähköposti ennenkuin menin illalla nukkumaan.)

Asioiden nimeäminen, samoin kuin edellisen kohdan numeroiden laskeminen, auttaa tuomaan keskittymistä läsnäoloon ja tähän hetkeen ja viemään sitä pois niistä stressaavista ajatuksista. Tai jos on esimerkiksi kokemusta meditaatiosta, niin niitä stressaavia ajatuksiakin voi siinä tilanteessa havainnoida, kun muistaa, että ne eivät itse asiassa olekaan koko totuus tästä elämästä.
Jos on tosi vaikea palata tähän hetkeen sieltä tunnekuohun ja stressaavien ajatusten seasta, niin voi kokeilla myös koskettaa jotain ympäristössä olevaa konkreettista asiaa (seinä, pöytä, oma iho) ja nimetä sen. ”Tässä on pöytä, se on valkoinen.” ”Tässä on mun iho, se on lämmin.”

2) Tunne

Mikä tunne minulla on nyt? (Kärsimätön, turhautunut, ärsyttää, ottaa päähän, vituttaa, ahdistaa?) Voisinko antaa sen olla tässä hetkessä näin?

Tunnekuohussa ollessa sen tunnekuohun huomaaminen, tunnistaminen ja hyväksyminen on tärkeä osa rauhoittumista. Hyväksyminen ei tarkoita sitä, että saan tunnekuohun vallassa tehdä mitä huvittaa. Se ei välttämättä tarkoita, että viihdyn siinä tunteessa.

Se tarkoittaa, että tunnistan, että nyt on näin, minulla on tällainen tunne. Tai: nyt on näinkin, että en haluaisi että minulla on tämä tunne. Saa suututtaa, saa pelottaa, saa vastustaa sitä tunnetta, saa hävettää että vastustaa sitä tunnetta. Mikä ikinä se tunnekokemus onkin, niin sille päällimmäiselle kerrokselle kun löydän ”nyt on näin, okei sitten” -hyväksynnän, niin se auttaa.

Miten niin päällimmäiselle kerrokselle? Usein tunteet etenevät kuin sipulit, eli kun kuorii yhden kerroksen pois niin lisää kuorittavaa löytyy alta. Ärtymyksen alla saattaa olla loukkaantuminen tai suru, häpeän alla saattaa olla kiukku tai pelko. Pelon ja surun alla saattaakin olla haavoittuvuutta tai rakkautta.

Tunteiden nimeäminen on valtavan hyvä taito, koska se auttaa meitä paitsi itse-empatiassa myös omien tunteidemme kertomisessa toisille. Itse-empatiaa voi kuitenkin harjoittaa myös pelkkiä kehon reaktioita hyväksymällä: rintaa puristaa ja niskaa kiristää, voinko antaa niiden olla tässä hetkessä näin? Itkettää ja hartioita kihelmöi, voinko antaa niiden olla tässä hetkessä näin? Itse-empatiaa ei kannata heittää hukkaan vain siksi, että ei keksi nimeä tunteelle – ja niitä tunnesanoja voi hyvin opetella ja miettiä vaikka jälkikäteen.

3) Tarve

Mitä tarvitsen? Mistä tarpeesta tämä tunne kertoo?

Rakentavassa vuorovaikutuksessa ajatellaan, että tunne ei johdu olosuhteista vaan tarpeista. Jos minulla on kärsimätön, loukkaantunut, kiukkuinen tunnekuohu käynnissä, niin se kertoo siitä, että joku tarve (tai nippu tarpeita) on minulla tällä hetkellä vajaalla. Mitä voimakkaampi tunnekuohu, sitä useampi tarve on tyydyttymättä.

Senkin takia itse-empatia on niin tärkeää. Usein nimittäin erityisesti kiukun, ärtymyksen, loukkaantumisen ja sen tyyppisten tunteiden taustalla on sellaisia tyydyttymättömiä tarpeita kuin kuulluksi ja nähdyksi tuleminen, empatia, kunnioitus, yhteys, reiluus jne. Jos pystymme itse-empatian kautta täyttämään itsellemme näitä tarpeita, niin se jo helpottaa tilannetta.

Lisäksi oman tarpeen miettiminen auttaa meitä suhtautumaan itseemme ja lapseen armollisesti. ”Tarvitsisin lepoa, koska nukuin viime yön niin huonosti. Ei ihme, että ottaa päähän.” Tai: ”Kaipaisin niin kuulluksi tulemista, kun en ole ehtinyt nähdä ystäviä pitkään aikaan, ja kun lapsi ei vastaa kun puhun hänelle niin se ärsyttää ja loukkaa. Mutta ehkä ei ole lapsen tehtävä tai velvollisuus olla minulle ainoa kuulluksi tulemisen keino?”

Listan erilaisista ihmisen tarpeista löydät esimerkiksi tältä sivulta, ja voit vaikka tulostaa sen itsellesi ja tutkailla aina tilanteen jälkeen, mikä tarve siinä mahtoikaan olla vajaalla. Silloin ne muistaa helpommin myös tilanteessa.

4) Pyyntö

Mitä voisin pyytää itseltäni tai toisilta, jotta tarpeeni täyttyisivät paremmin? Mikä minua nyt auttaisi? Mikä yleensä tässä kohtaa auttaa? Jos en ehdi tehdä asialle mitään nyt, niin voinko huolehtia että tarpeeni täyttyvät myöhemmin?

Tässä kohtaa otan vastuun omista tarpeistani: minun tarpeeni ovat minun vastuullani, ja jos haluan että tarpeeni täyttyvät, niin minun tehtäväni on joko tehdä asialle jotain tai pyytää apua toisilta.

Mitä enemmän konkreettisia tarpeiden kohtaamisen tapoja sinulla on, sitä paremmin voit. Mitä paremmin huolehdit tarpeistasi etukäteen, sitä pitempi pinna sinulla on. Ja vaikka en tässä hetkessä saisikaan jotain tarvetta täyteen, niin jo suunnitelman tekeminen voi helpottaa. Kaipaan kuulluksi tulemista ja yhteyttä, niin laitan ystävälle viestin heti kun olen saanut lapsen päivähoitoon. Kaipaan helppoutta, joten kerron sen lapselle ja pyydän, että hän auttaisi minua miettimään miten tämä asia menisi helpommin. Kaipaan reiluutta, joten mainitsen pomolle, että haluaisin keskustella tämänhetkisen projektin työnjaosta.

Usein me ei rauhallisilla aivoilla edes ajatella, että lapsen tehtävä olisi vastata meidän kaikkiin tarpeisiin. Ja sitten kun tulee arjen solmutilanne, niin ne omat vajaalla olevat tarpeet eivät varsinaisesti välitä siitä, että lapsi on syytön meidän tarpeiden vajaukseen. Meidän tehtävä vanhempina on myös huolehtia siitä, että otamme vastuun omista tarpeistamme riittävästi ennakkoon – sekä itse tarpeistamme huolehtimalla että toisilta aikuisilta apua pyytämällä. (Toki lapseltakin voi pyytää apua – ja pyyntöön kuuluu olennaisena osana se, että myös EI on hyväksyttävä vastaus. Jos olen niin loppu, etten siedä lapselta yhtään EI:tä, niin silloin minun täytyy pyytää apua joltakulta muulta, jotta lapsi ei joudu kantamaan minun tarpeitani.)

Nämä kaksi keinoa ovat itselläni jatkuvassa käytössä silloin, kun kärsimättömyys pukkaa tunnekuohuksi ja haluan saada itseni rauhoitettua. Ensimmäinen on nopeampi ja yksinkertaisempi, toinen auttaa samalla rauhoittumaan ja löytämään reitin konkreettiseen itsestä huolehtimiseen. HTTP voi tuntua äskeisen kuvauksen jälkeen pitkältä prosessilta – ja se voi olla sitäkin. Siitä on kuitenkin hyötyä myös 30 sekunnin vähän sinnepäin tehtynä pikaversiona. (Perfektionismi on nimittäin myös sellainen asia, joka ei auta rauhoittumaan.)

Ja kun olen saanut itseni rauhoittumaan, niin HTTP:tä voi käyttää myös lapsen tunnekuohun kuuntelemiseen ja rauhoittamiseen. Siihen syvennytään esimerkiksi Kärsivällisyyttä kullannupun kanssa –verkkokurssilla ja workshopeissa.

Helpompi ajattelu, helpompi arki

Arjessa voi olla periaatteessa useammalla tavalla vaikeita asioita.

Toiset on ihan oikeasti vaikeita, niinkuin vaikka kompleksi ongelmanratkaisu aikataulujen suhteen (neljän hengen perheestä kolmen pitäisi olla eri osoitteissa samaan aikaan, miten ratkotaan?) Jotkut asiat on helppoja, mutta kun tahdonvoima on vähissä, ne ovat vaivalloisia (vaikkapa tapojen oppiminen menee tähän kategoriaan).

Ja sitten on niitä juttuja, jotka periaatteessa ovat helppoja, mutta jostain syystä tunteet tai ajatukset blokkaavat meitä niin voimakkaasti, että se itse helppo asia tuntuu ylitsepääsemättömältä. Tällä viikolla tämä kolmas kategoria on ollut aika ajankohtainen, niin halusin kirjoittaa siitä. 😃

Oikeasti ei ole vaikeaa kerätä puolison vaatteita tai lasten tavaroita lattialta. Vaikeaa on päästä mielentilasta ”nyt #?%!!!tana lentää kohta jokaikinen lego ikkunasta hankeen” sen verran rauhalliseen tilaan, että pystyy pyytämään kunnioittavasti apua tai kertomaan rauhallisesti, että ei ole tyytyväinen työnjakoon (niinkuin vuorovaikutusohjaaja Elina Kauppila neuvoo tässä loistavassa Sujuvampi Arki -blogin tekstissään).

Oikeasti ei ole vaikeaa tehdä ruokalistaa ja kauppalistaa valmiiksi viikonloppuna. Vaikeaa on ryhtyä siihen hommaan, jos on sellainen ajatus, että joka päivä pitäisi olla jotenkin erityisen mielikuvituksekasta ruokaa, tai jos ärsyttää jo valmiiksi, että kukaan ei kuitenkaan syö niitä ruokia jotka minä olen laittanut niin miksi edes vaivaudun keksimään mitään, keitetään hemmetti kaurapuuroa joka päivä jos kerran ei kelpaa.

Voisin keksiä esimerkkejä meidän huushollista lisääkin, mutta saat ehkä kiinni, mistä ilmiöstä puhun. 🙂

Niin ajattelin jakaa teidän kanssa neljä sellaista tekniikan, joilla itse olen purkanut (PMS:n tällä viikolla vielä pahemmaksi lietsomaa) temperamenttiani tasaisemmaksi, niin että stressaavat tunteet ja ajatukset eivät ihan niin pahasti pääse sabotoimaan niitä periaatteessa helppoja juttuja.

Sedona-metodi

Olen joskus aiemmin kirjoittanut Sedona-metodista, ja se onkin itselleni ollut vuosikausia helpoin ja nopein tapa päästää irti kaikenlaisista jumeista. Sen idea on yksinkertainen:

  • Huomaa joku asia, joka hiertää tai jonka haluaisit muuttaa
  • Anna tulla mieleen ja tietoisuuteen kaikki siihen liittyvät ajatukset, tunteet, uskomukset, tuntemukset, kaikki mahdollinen mikä mieleen juolahtaa. Huomaa ja hyväksy tämä kaikki, ei tarvitse tehdä niille mitään.
  • Kysy itseltäsi: Voisinko päästää tästä kaikesta irti? Haluaisinko päästää irti? Milloin tekisin sen? Vastaus voi olla ”kyllä” tai ”ei”, ja jos en halua päästää irti juuri nyt, niin ei tarvitse.
  • Kuulostele, onko olo kevyempi. Voit toistaa prosessin niin monta kertaa kuin ehdit tai tarve vaatii.

Viimeisen viikon ajan olen tehnyt Sedonan Triple Welcoming -prosessia, joka menee näin:

  • Huomaa joku asia, joka hiertää tai jonka haluaisit muuttaa
  • Anna tulla mieleen ja tietoisuuteen kaikki siihen liittyvät ajatukset, tunteet, uskomukset, tuntemukset, kaikki mahdollinen mikä mieleen juolahtaa. Huomaa ja hyväksy tämä kaikki, ei tarvitse tehdä niille mitään.
  • Anna tulla mieleen ja tietoisuuteen kaikki se, miten haluaisit että tämä asia olisi jotenkin toisin: jos vaikka haluat muuttaa, korjata, ymmärtää, ehkäistä, vahvistaa, poistaa tämän asian kokonaan. Anna kaiken senkin nousta lempeästi mieleen ja tietoisuuteen.
  • Anna tulla mieleen ja tietoisuuteen kaikki sellaiset ajatukset, että tämä on sinun ongelmasi, tämä kertoo sinusta jotain, tällainen sinä nyt vain olet jne.
  • Huomaa se kaikki tila, joka on tämän vyyhdin ulkopuolella, johon tämä vyyhti ei vaikuta. Anna senkin tulla tietoisuuteen.
  • Päästä irti.

Minulla irtipäästäminen tapahtuu hyvin fyysisesti. Kun annan näiden kaikkien asioiden nousta mieleen, niin huomaan, että keho kiristyy joistain kohdista. Irti päästäessä keho rentoutuu ja hengitys vapautuu. Irtipäästämisen prosessia on vaikea selittää tai kuvailla, ja siitä syystä en varmaan olekaan sitä kauheasti blogissa avannut, mutta tätä teen harva se päivä.

Mistä voi päästää irti?

No ihan mistä tahansa. Stressaavista ajatuksista, tunteista, uskomuksista, kehon tuntemuksista; myönteisistäkin tunteista ja ajatuksista voi päästää irti, ja silloin fiilis itse asiassa paranee ja kevenee entisestään; pienistä jutuista, isoista jutuista, hetkessä (”voisinko vain päästää irti nyt tästä nimeämättömästä fiiliksestä tuossa kohtaa kehoa”) tai isommin. Itse teen usein sitä että kun tulee iso ärsytys tai turhautuminen, niin kirjoitan kaikki ne sisäiset kriitikkoäänet näkyviin, kaikki itsesoimaukset ja uskomukset ja ”ei ikinä” ja ”taas” jne, ja sitten luen sen läpi ikäänkuin tuon Triple Welcomingin ensimmäisenä askelena. Sitten siihen perään ”kaikki se, miten haluaisin että tämä olisi toisin” ja ”kaikki, miten tämä liittyy minuun tai on minun ongelmani”.

Sedonasta löytyy pieni maistiaisprosessi esimerkiksi täältä.

The Work

Byron Katien The Workista olen kirjoittanut blogissa useamminkin (esimerkiksi joulukalenterissa), koska se on hyvin tekstiksi kääntyvä prosessi. Siinä keskitytään ajatuksiin siitä, miten asioiden pitäisi olla eri tavalla, itselle ja toisille annettuihin leimoihin, sekä omiin tulkintoihin ja uskomuksiin maailmasta.

The Workissa on neljä kysymystä, jotka kysytään siihen omaan ajatukseen tai uskomukseen liittyen:

  1. Onko se totta?
  2. Voinko satavarmasti tietää, että se on totta?
  3. Miten toimin, ajattelen, olen, kohtelen muita silloin kun uskon tätä ajatusta?
    (Lisäkysymys: Näenkö kolmoskysymyksen vastausten perusteella yhtään syytä pudottaa tämä ajatus pois? Näenkö yhtään stressitöntä syytä pitää ajatuksesta kiinni?)
  4. Mitä tai kuka olisin ilman tätä ajatusta?

Sitten tehdään turnaround eli etsitään vastakohta ja mietitään, onko se yhtä totta tai enemmän totta kuin alkuperäinen lause.

Jos ajatukseni oli ”lasten pitäisi kerätä Legot lattialta”, niin prosessi voisi mennä vaikka näin:

1) Onko se totta? No, mun mielestäni lasten pitäisi kerätä ne, mutta selvästi lasten mielestä ei. Ja kun kerran niin ei tapahdu, niin ei se mikään luonnonlaki ole, vaan mun ajatukseni.

2) Voinko satavarmasti tietää, että se on totta? (Tähän tarvitsee vastata jos ekan kohdan vastaus oli ”ei”): Enhän mä voi tietää, että onko mun lapsilleni parhaaksi että he keräävät Legot lattialta. Ehkä he eivät ole vielä valmiita siihen, että heillä on tuollainen määrä Legoja, ehkä mun odotukseni siitä keräämisestä on epärealistinen. En voi tietää.

3) Miten toimin kun uskon tätä ajatusta? No hermostun siitä, että lapset eivät toimi mun odotusteni mukaan; en jaksa jäsentää legojen keräämistä pienempiin vaiheisiin koska ”kyllähän niiden pitäisi jo osata”; en halua että he leikkivät Legoilla ollenkaan kun kerran se siivoaminen on aina niin tuskaa. (Näenkö syitä pudottaa tämä ajatus pois? Kyllä, todellakin.)

4) Mitä olisin ilman sitä ajatusta? Hmm. No todennäköisesti olisin henkisesti valmiimpi siihen, että kun lapsilla on Legot esillä, niin silloin aikuiset auttavat keräämisessä. Pitäisin kolmen minuutin keräysspurtteja ajastimen kanssa pitkin päivää tai iltaa, niin että se lattialla oleva Legojen määrä ei menisi överiksi. Tai sitten jätettäisiin vaan Legot lastenhuoneen lattialle yöksi ja mietittäisiin joku toinen tapa päästä turvallisesti ja jalat ehjänä vessaan keskellä yötä.

Vastakohta

1: ”Lasten ei pitäisi kerätä Legoja lattialta”. Hmm. No jos se ei ole lapsille tärkeää niin sitten ehkä lasten ei tarvitse. Siinähän samalla oppivat, että kun pikkuinen palanen menee kirjahyllyn alle niin sitten sitä ei saa sieltä pois – eikä se selvästikään jää mieleen kun aikuinen sen sanoo, vaan se pitää kokea itse.

2) ”Minun pitäisi kerätä Legot lattialta.” Hmm. Tavallaan se pitää paikkansa siinä mielessä, että jos ne mua häiritsee niin sitten se olisi mun tehtäväni tehdä. Ja toisaalta mulla olisi itselläni parantamisen varaa siinä, että kerään omat ”Legoni” eli kaikenlaiset harrastustarvikkeeni eri puolilta kämppää ja näyttäisin sillä esimerkkiä lapsille. Että jos ensin vaikka tekisi itse sen mistä toisia neuvoo ja sitten vasta valittaisi muille.

The Work toimii parhaiten tilanteiden jälkeen (tai siis välissä – todennäköisesti ei ole sellaista kertaa kuin ”viimeinen legojenkeräyskriisi”), kun ehtii istua alas ja jäsennellä ajatuksia ja tunteita. Joskus käytän hetkessä purkaessa ensimmäistä ja neljättä kysymystä (”Onko tämä ajatus totta? Mitä olisin ilman tätä ajatusta?”), mutta Byron Katie itse suosittelee kirjassaan, että ainakin alkuvaiheessa tätä prosessia on hyvä tehdä joko paperille tai sitten fasilitoijan kanssa, koska muuten ajatukset helposti karkaavat selittelyyn ja mutkutteluun. 🙂

Rakentava vuorovaikutus ja itse-empatia eli tunteet ja tarpeet

Joskus en saa kiinni siitä, että mikä ajatus hiertää, vaan on vain Iso Tunne. Silloin auttaa mm. Rakentavan vuorovaikutuksen ajatus siitä, että tunteet kertovat tarpeista, ja stressaavat tunteet kertovat tyydyttymättömistä tarpeista.

Silloin mantraksi tulee tämä: ”Miltä musta tuntuu? Mitä mä tarvitsen? Miltä musta tuntuu? Mitä mä tarvitsen?”

Voi olla, että ensin löytyy vain v-alkuinen tunnesana (joka ei välttämättä ole ”väsyttää” mutta saattaa liittyä siihenkin). Kun hengitän ja keskityn siihen tunteeseen, annan sen olla, niin se saattaa alkaa elää ja muotoutua joksikin muuksi. Verenkiertoa haittaavan vitutuksen alta löytyy ehkä pettymystä, turhautumista, ärsytystä, häpeää (yleensä ainakin häpeää); sieltä alta saattaa löytyä pelkoa, epävarmuutta, haavoittuvuutta, surua, loukkaantumista; ja niin edespäin.

Jos on hetki aikaa, niin sitä tunteiden tarkkailua ja tunteille avautumista voi harrastaa siihen asti että alkaa itkettää. Silloin tietää, että nyt löytyi joku ydintunne tästä vyyhdistä. Tosin mä itken jatkuvasti ja kaikelle, että välttämättä ei tarvitse odottaa sinne asti. Siinä vaiheessa kun se tunne tuntuu selkiytyvän ja pysähtyvän johonkin yhteen fiilikseen, niin voi alkaa kuulostella tarvetta siellä alla.

Kaipaanko kunnioitusta? Yhteistyötä? Vastavuoroisuutta? Selkeyttä? Helppoutta? Rakkautta? Luottamusta? Lepoa? (Tarvelistan löydät esimerkiksi täältä: tarvelista.)

Pitkällä tähtäimellä tilanteet voi pyrkiä ratkomaan ja ennakoimaan niin, että ne omat tarpeet täyttyvät mahdollisimman hyvin. Lyhyellä tähtäimellä ja hetkessä voi pysähtyä taas hengittämään ja fiilistelemään ihan vaikka sitä tarvesanaa ja kuulostelemaan, että miltä sen tarpeen täyttyminen tuntuu itsessä sisällä. Kunnioitus, miltä se tuntuu? Missä tilanteessa viimeksi tuntui siltä, että minua kunnioitetaan, ja miltä se tuntui? (Jos jonkun tarpeen tankki on tosi tyhjillään, niin viimeistään siinä ”milloin viimeksi” -mielikuvassa hengaileminen ja sen visualisoiminen saattaa avata kyynelhanat. Se on ihan tosi ookoo, ja se kertoo jotain siitä surusta, että tämä tarve on ollut tyhjillään. ❤️)

Ho’oponopono

Tästäkin olen joskus kirjoittanut, ja tämä on tekniikka, jossa on käytännössä neljä englanninkielistä lausetta, jotka olen itse tiivistänyt kolmeen.

Englanninkieliset lauseet ovat ”Thank you. I’m sorry. Please forgive me. I love you.” Suomeksi käytän mantraa ”Kiitos. Anteeksi. Rakastan sinua.”

Näitä siis vain toistetaan, ja sen tekniikan taustastoori on, että se jollakin tavalla puhdistaa meitä jollain tasolla. En tiedä. Itse ajattelen, että tuo mantra on hyvä tapa keskeyttää oma kaavamainen toiminta ja ajattelu, niin että tulee tilaa muullekin. Sitäpaitsi kiitollisuus, anteeksipyytäminen ja -antaminen sekä rakkaus ovat kaikki sellaisia tunne-ajattelukaavoja, joiden vahvistaminen tekee hyvää itse kenellekin.

Kenelle nämä sanotaan? Voi sanoa joko itselle, tai sille jumifiilikselle, jonka itsessään (kehossa tai ajatuksissa) huomaa, tai jos on tosi hardcore niin sille lapselle tai puolisolle, jolle on juuri äsken kärttyillyt.

Tosi simppeli tekniikka. Ehkä siksi tästä ei ole oikein sellaista kirjaa tai resurssia, jota osaisin suositella (kaikki lukemani ovat olleet aika täynnä ns. filler-tekstiä), koska tässäkin harjoittaminen on tärkeämpää kuin tekniikan ymmärtäminen.

* * *

Kaikki nämä neljä tekniikkaa ovat sellaisia, että niitä voi käyttää joko kriisin iskiessä, tai sitten ennakoiden. Jos valitsee näistä vaikka yhden, ja tekee joka päivä vähän, niin se keventää arkea nopeasti aika paljon. Itse huomaan, että vaikka käsittelisi asiaa X näiden kautta (esim ihmissuhteisiin tai töihin liittyen) niin muutkin jutut alkavat helpottua tai keventyä (liikkuminen ärsyttää vähemmän, kotitöihin tarttuu helpommin, lauluäänen skaala kasvaa).

Mitä näistä sinä voisit kokeilla tänään?

Viisi asiaa, jotka helpottaa meidän perheen arkea

Ruuhkavuosien keskellä kaikki mahdolliset arkea helpottavat asiat on kullanarvoisia. Ohessa muutama juttu, jotka helpottaa mun omaa arkea.

Rutiinit.

Niistä mä olen jo kirjoittanutkin. Mitä useampi asia toimii autopilotilla, niin sitä enemmän energiaa säästyy. Lapsilla on rutiinit aamua ja iltaa varten (ja meidän aikuisten tehtävä on auttaa heitä niiden seuraamisessa), mulla on rutiini aamuun, iltaan, vaikeiden työjuttujen tekemiseen ja muutamaan muuhun asiaan.

Useimmilla meillä on joku rutiini olemassa sellaisiin hommiin, jotka toistuvat päivästä toiseen. Jos se rutiini on tiedostamaton, niin aamurutiiniin saattaa kuulua esim 20 minuuttia sosiaalisen median selaamista, turhautunutta pyörimistä ympäri kämppää kun ei tiedä mitä laittaisi päälle, kellon vilkuilua ja hermostunutta ”ettekö te vieläkään” -hokemista. (Puhun mm. omasta henkkoht kokemuksesta. 😉 )

Mitä tietoisemmin rutiinin rakentaa, sitä enemmän se tukee arjen helppoutta. Siitä olemassaolevasta rutiinista voi poimia ne asiat, jotka toimivat (”herään, pesen hampaat, laitan vaatteet päälle, vien lapset”) ja miettiä, millä tavalla sitä rutiinia voisi muokata tai täydentää.

Esimerkiksi: 1) Herätys ja hampaiden pesu, 2) juo lasi vettä ja ota vitamiinit, 3) laita eilisiltana valitut vaatteet päälle (eli iltarutiiniin voisi laittaa kohdan ’valitse huomisen vaatteet’), 4) sulje silmät ja hengitä minuutin verran syvään sisään ja ulos jne.

Olemassaolevaa rutiinia on nimittäin valtavan paljon helpompi viilata kuin yrittää opetella kokonaan uutta rutiinia. Joka tapauksessa rutiinin opettelu on hidasta puuhaa, myös silloin kun rutiini on kirjoitettu johonkin muistiin (koska silloin sitä pitää opetella katsomaan joka välissä), mutta pitkällä tähtäimellä hyvä rutiini säästää aikaa ja hermoja.

Ennakointi

Joojoo, ennakointi on valtavan tärkeää, olisi tosi kiva jos vaikka etukäteen tietäisi kaiken mahdollisen, ei tässä arjen seassa ehdi mitään ennakoida. Mulla ennakoiminen menee vaiheittain, ja tuo edeltävä lause kertoo yleensä sellaisesta vaiheesta, jolloin en ole minkäänlaista ennakointia saanut mukaan arkeen.

Ennakointia voi olla esimerkiksi se, että valitsee päivän vaatteet edellisenä iltana (tai jopa iltapäivällä, kun vaihtaa työmoodista kotimoodiin). Tai se, että miettii etukäteen viikon ruokalistan, tai tekee viikonloppuna muutaman ison satsin ruokaa, joista sitten syödään viikon mittaan. Tai ylipäänsä tietää viikonloppuna, missä kukakin perheenjäsen viikon mittaan milloinkin on.

Me ollaan pidetty puolison kanssa nyt vuoden alusta lähtien viikonloppuisin aina pieni kalenteripalaveri, yleensä siinä vaiheessa kun olen saanut Bullet Journaliini ( joka voisi olla oma kohtansa koska se auttaa sekä rutiineissa että ennakoinnissa että monessa muussa ❤️ ) viikkoaukeaman tehtyä. Katsotaan seuraavan viikon kalenterimerkinnät läpi, sovitaan kumpi minäkin päivänä vie ja hakee lapset hoidosta, tsekataan iltamenojen suhteen mahdolliset päällekkäisyydet, katsotaan mahdollisesti seuraavan viikon ruokalistaa, sovitaan että minä päivänä tehdään jotain kivaa perheen kanssa (mulla on Bullet Journalissa ”Fun with Family” -lista josta katsotaan inspiraatiota) ja niin edespäin.

Siinä pohdinnassa menee ehkä puoli tuntia, koska meillä on yhteinen Google-kalenteri käytössä, joten jonkin verran ennakointia tapaamisten jne suhteen tulee jo asioita sopiessa. Jos mietitään ruokalistat ja kaupassakäynnit samalla, niin ehkä tunti. Viikon varrelta se säästää useamman tunnin, kun ei tarvitse kaiken härdellin keskellä päättää, kuka nyt hakikaan lapset ja mitähän me tänään syötäisiin.

Tokikaan kaikkea ei voi ennakoida, ja sitten muokataan suunnitelmia jos jotain sellaista tapahtuu. Mutta on ihanaa, kun on joku pohjasuunnitelma, jonka mukaan voidaan mennä, jos mitään yllättävää ei tule. Erityisesti silloin, kun aikaa ja/tai rahaa on vähän, ennakoiminen on valtavan hyödyllistä – jos tiedän jo tiistaina, että torstaina tarttee keksiä ruokaa jääkaapin ja kuivakaapin antimista, niin ehdin miettiä ja etsiä reseptejä ja mahdollisesti preppailla esimerkiksi keskiviikkona. Ja niin edespäin.

Yksinkertaistaminen


Tässä on aika kattava läpileikkaus mun lempparivaatteista. Muutama lempivaate on pesussa, joten ne ei päässeet kuvaan, mutta suunnilleen noista mä valitsen yleensä itselleni päällepantavaa. Mustaa, valkoista, harmaata ja yhdet farkut. Mulla on yksittäisiä värillisiäkin vaatteita, mutta aika harvoin ne päätyy päälle, tai ainakin niillä on joku ton kuvan vaate kaverina. Tämä on ollut tietoinen valinta, ja karsimisprosessi (ja sopivanväristen vaatteiden hankkiminen) on kestänyt aika pitkään, koska sen prosessin aikana ei ole ollut sellaista ”pistänpä useampia satoja euroja vaatekaapin uusimiseen” -budjettia.

Olen yksinkertaistanut sitä, miten ostan vaatteita (värin lisäksi nirsoilen niin, että jos vaate ei sovi ainakin kolmen olemassaolevan vaatekappaleen kaveriksi, niin no can do – ennakointia tavallaan sekin), ja se on puolestaan yksinkertaistanut sekä pukeutumista että pyykkirumbaa.

Lasten vaatteista karsittiin joulun välipäivinä pois kaikki sellaiset, joita lapset ei halunneet pitää. Kuopuksen kanssa aamuisin kitkaa aiheutti se, että hän ei ikinä löytänyt kivoja sukkia tai sukkiksia, joten kun laatikossa on vain mieleisiä, niin valinta on helpompi. (Lisäksi kun hän valitsee ne nykyään edellisenä iltana, niin sekin helpottaa aamuja. Ennakointi ja rutiini. ❤️ )

Mulla on Bullet Journalissa kirjoitettu lista erilaisista ruokalajeista, joita koko perhe syö. Niitä ei ole viittäkymmentä, mutta ehkä pari tusinaa kuitenkin. Jos tulee inspiraatio keksiä jotain listan ulkopuolelta, niin se on täysin mahdollista – ja jos joku viikko syödään joka toinen ilta bataattikeittoa ja joka toinen ilta härkisbolognesea ja spagettia/riisiä/kvinoaa niin ainakin on joka illaksi jotain ruokaa.

Bullet journaliakin voisi hifistellä. Itse käytän lyijykynää, paitsi jos inspiroi.

Asioiden kirjoittaminen muistiin

Kun pystyn delegoimaan asioita muistikirjan tai älypuhelimen kautta Tulevaisuuden Minälle, niin on helpompaa keskittyä yhteen asiaan kerrallaan. Kalenterin käyttö on taito, itselle sopivan todo-listan formaatti voi olla etsimisen ja löytämisen takana, päivän fiilisten reflektointikin on tapa joka täytyy opetella.

Ja vaikka kaikki tämä vie sinänsä aikaa ja energiaa, niin on ihan sanoinkuvaamattoman ihanaa, kun tietää, että voin vain dumpata tämän aivoissa kiertävän jutun paperille/sovellukseen ja sitten se on siellä tallessa, eikä minun nyt tarvitse ajatella sitä.

Olen itse ollut muistikirjojen suurkuluttaja siitä asti kun aloitin päiväkirjan alakouluikäisenä. Vähän päälle parikymppisenä rupesin käyttämään muistikirjaa paitsi päiväkirjana myös kaiken mahdollisen muun kirjaamiseen, ja tuo Bullet Journal on kuin kotiinsa olisi tullut, kun samoissa kansissa on kaikki mahdolliset muistilaput, listat, päivän ja viikon menot, rahankäyttö ja kiitollisuuden aiheet.

Jotkut hommat on nopeammin tehty kuin kirjattu muistiin, ja niiden kohdalla kirjaaminen ei välttämättä ole kauhean hyödyllistä. Useimmat hommat on kuitenkin sellaisia, että fokuksen vaihtamisen tehtävästä toiseen ei kannata, tai ei ole mahdollista ruveta tekemään asialle X jotain kun asia Y on kesken tai olen väärässä paikassa. Silloin on ihan mahtavaa, jos on joku paikka, johon a) pystyn pistämään sen ajatuksen muistiin, ja b) voin palata luotettavasti kun on sen aika.

Meidän muksuilla on synttärit tässä keväällä kuuden viikon välein. Ennakoin, ja rupesin miettimään kuopuksen synttäreitä jo useamman viikon etukäteen (tekemällä Bullet Journaliin aukeaman kuopuksen synttäreille). Siinä kysellessä ja keskustellessa esikoinen ilmoitti, että hän haluaa sitten synttäreilleen tällaiset ja tällaiset asiat. No, tein samalla sitten esikoisen synttäreistä aukeaman samoilla kysymyksillä, vaikka niiden suunnittelu on oikeasti vielä aika teoreettista.

Nyt lapset ovat muutaman viikon ajan tulleet harva se päivä kertomaan, että ”äiti sitten niistä mun synttäreistä, voitko kirjoittaa sinne että haluaisin X, ja toivoisin lahjaksi Y, ja voidaanko sitten tarjota Z?”. Ja minähän kirjoitan muistiin sinne samaan jemmaan. Nyt on se viikko kun kuopuksen kutsut täytyy viedä päiväkotiin, ja tiedän minä päivänä ja mihin kellonaikaan kutsutaan lapsivieraat ja milloin sukulaiset. Koska juteltiin puolison kanssa siitä sellaisella hetkellä, kun ajeltiin paikasta A paikkaan B ja molemmilla oli aikaa käydä se keskustelu, ja kirjoitin päätökset muistiin. Tällä viikolla ei tarvinnut päättää kuin kutsuttavat vieraat ja kutsukortin kansikuva.

Inspiraatio ja armollisuus

Arkea helpottaa myös hyvin konkreettisesti se, että olen opetellut tuomaan sekä inspiraatiota että armollisuutta arkeen.

Inspiraatiota tulee esimerkiksi siitä, että asetan itselleni selkeät tavoitteet viikon varrelle, ja sitten keskitän tsemppaamiseni niihin. (Tämän päivän tavoitteena oli blogitekstin kirjoittaminen, muun muassa.) Ennakoin, että mitkä jutut voisivat viedä minua paremmin kohti tavoitteitani, tai mitkä asiat olisi ihana olla viikon päätteeksi tehtynä.

Ja samaan aikaan muistan, että inspiraatiosta ja tavoittelusta ja eteenpäin pyrkimisestä olen ihminen, lihaa ja verta ja hormoneita ja tarpeita. Kaikkea ei voi ennakoida, ja välillä kaikesta ennakoimisesta huolimatta joku asia lipeää ja tulee säätöä. Niissä hetkissä arkea helpottaa huomattavasti se, että en sen säädön lisäksi rupea moittimaan ja soimaamaan itseäni, kun olisihan tämäkin nyt pitänyt. Tai jos asetin tavoitteeni sellaisiksi, että tällä viikolla en päässytkään niihin, niin okei, tein parhaani, syvä hengitys, olen tärkeä ja arvokas silloinkin kun en kykene kaikkeen mihin haluaisin.

Ilman inspiraatiota todennäköisesti arki olisi hankalampaa, koska tavoitteellisen tekemisen sijaan reagoisin vastaan tuleviin asioihin, en huolehtisi kaikista tarpeistani, en tulisi nähneeksi vaivaa itselleni tärkeiden asioiden ja ihmissuhteiden eteen, ja niin edespäin. Ilman armollisuutta arki olisi todennäköisesti aikamoista helvettiä, koska vetäisin itseni nopeasti piippuun ja sitten soimaisin itseäni siitä, että kehtaatkin tarvita asioita, kyllä on ihmisiä jotka pärjäävät neljän tunnin yöunilla ja kahdella proteiinipatukalla viikon.

Rutiinit, ennakointi, yksinkertaistaminen, asioiden kirjoittaminen muistiin, inspiraatio ja armollisuus. Meidän arki on helpompaa näiden asioiden ansiosta. Ehkä niistä saattaisi löytyä jotain kokeilemisen arvoista sinunkin arkeesi? <3

Tavoitteet, haavoittuvuus ja häpeä

Pidin eilen webinaarin aiheesta Mitä kohti 2017 – tavoitteita ja strategioita uuteen vuoteen, ja siinä puhuimme muun muassa siitä, saako asioita haluta. (Kyllä saa.)

Asioiden haluaminen itsessään on haavoittuvaa.

Ja kun puhutaan haavoittuvuudesta, puhutaan usein samalla häpeästä.

Meillä useimmilla on koko joukko sisäisiä ääniä (NVC:ssä niitä kutsutaan sakaaleiksi), jotka ilmoittavat kovaan ääneen, jos teemme jotain kiellettyä. Häpeään liittyy kaksi keskeistä sakaalia: ”Et ole riittävän hyvä” ja ”Kuka oikein kuvittelet olevasi”.

Haluat tulla parempaan kuntoon? Et ole tarpeeksi sinnikäs, päättäväinen, vahva, oikeanlainen edes haluamaan sellaista. Ei siitä kuitenkaan tule mitään, kun et ole ikinä ennenkään onnistunut, ei sinusta ole siihen. Tai: Kuka sinä oikein kuvittelet olevasi, kun ei kukaan muukaan (ystävistä / perheestä / läheisistä / jne) tuollaisia yritä, häh? Kuvitteletko olevasi jotain erityistä?

Haluat läheisemmän suhteen lastesi kanssa? Et kuitenkaan osaa sanoa oikeita asioita, tai olla riittävän kärsivällinen, et vietä riittävästi aikaa lasten kanssa, et silloinkaan vienyt heitä muskariin etkä vauvauintiin etkä kantanut liinassa etkä harjoitellut vauvaviittomia, niin ihan turhaa nytkään yrittää. Tai: Vai sitä halutaan olla joku täydellinen vanhempi vai, mitä eikö tämä tällainen tavallinen elämä riitä, kuvitteletko olevasi jotenkin parempi kuin (ystävät / lapsuudenperhe / sisarukset / puoliso) kun pitää ruveta tuolla tavalla hienostelemaan?

Ja niin edespäin.

Entä jos muutun ja toiset eivät pidä siitä?

Jokaisesta tavoitteesta, joka meille on tärkeä ja arvokas, löytyy todennäköisesti joku häpeä-ääni taustalta.

Miksi? Koska häpeä liittyy nähdyksi tulemiseen.

Jostain syystä olemme oppineet, että meidät hyväksytään vain silloin, kun tulemme nähdyksi ei-liian-taitavana, tai ei-liian-kunnianhimoisena, tai muuten riittävän keskinkertaisena. Jos haluankin jotain sellaista, joka muuttaa minua (ulkoisesti tai sisäisesti, itseni tai toisten silmissä), niin pelkään että en ole enää tärkeä, arvokas ja osa ryhmää.

Ja toki voi olla niin, että jos pääsen tavoitteeseeni ja samalla kasvan ihmisenä erilaiseksi, niin joidenkin ihmisten on sitä vaikea niellä.

Voi olla vaikea löytää puhuttavaa sellaisten ihmisten kanssa, joiden on vaikea kuulla, että itse asiassa elämä onkin nyt ihan kivaa kun pääsin tavoitteeseeni. Voi olla vaikeaa löytää yhteys sellaisen ihmisen kanssa, joka on hapan siitä, että minulla on elämässäni enemmän hyviä asioita kuin ennen.

Sellaisten ystävyys- tai ihmissuhteiden takia ei kuitenkaan kannata itseään pienentää tai suitsia. Se ihminen ei nimittäin ole hapan minun tekemisteni tai tekemättä jättämisteni takia. Hänen tunteensa kertovat hänen tarpeistaan, ja happamat tunteet kertovat siitä, että hänen omat tarpeensa eivät ole täynnä. Jos minä jätän omat tarpeeni huomiotta sen takia, että hänen elämänsä olisi helpompaa, niin lopulta meidän kenenkään tarpeet eivät täyty.

On nimittäin ihan yhtä todennäköistä, että siitä omasta lähipiiristä löytyykin joku sellainen ihminen, jota minun tavoitteeni ja sitä kohti kulkemiseni inspiroi valtavasti. Voi olla, että hän näkee, miten minä näen vaivaa asioiden eteen, ja saa siitä itselleenkin luvan tavoitella asioita ja nähdä niiden eteen vaivaa.

Tai sitten sellainen ihminen, jonka kohdalla kaikkein eniten pienensin itseäni häpeän takia, onkin ensimmäisenä hurraamassa minulle, kun onnistun. Ehkä hän haluaa jopa auttaa minua tavoitteessani. Ehkä hän ei ole koskaan tullut ajatelleeksi, että minä olen pienentänyt itseäni jotta hänellä olisi parempi olla.

Mikä tarve on sakaalin taustalla?

Kaiken tämän jälkeenkin ne sakaalit todennäköisesti huutelevat vielä.

Jos ei siitä samasta tavoitteesta, niin jostain uudesta. Se kuuluu asiaan.

Niille sakaaleille on tärkeää, että tulet nähdyksi niin, että ihmiset rakastavat sinua – niitä ohjaavat esimerkiksi nähdyksi tulemisen tarve, rakkauden tarve, hyväksynnän tarve. Välillä niiden on ehkä vaikea muistaa, että kun ihminen rakastaa sinua aidosti, hän haluaa sinulle hyvää.

Ihminen, joka rakastaa sinua, haluaa että tarpeesi täyttyvät, vaikka se tarkoittaisi sitä, että muutut ja kasvat. Ketkä elämässäsi ovat niitä ihmisiä?

Asioita saa haluta ja tavoitella. Ja mitä näkyvämmin sen tekee, niin sitä todennäköisemmin löydät lähipiiristäsi lisää sellaisia ihmisiä, joiden kanssa se tavoittelu on innostavaa myös jakaa. <3

Uusi vuosi, uudet strategiat?

Osallistuitko jo Mitä kohti 2017 -arvontaan vastaamalla tähän kyselyyn? Palkintoina yksi Mitä kohti 2017 -valmennus sekä yksi My Shining Year -työkirja. Tule myös mukaan ilmaiseen Mitä kohti 2017 -webinaariin, jossa mietimme, miten löytää inspiroivia tavoitteita ja lempeitä strategioita tähän alkaneeseen vuoteen. ❤️

Vuodenvaihde on ristiriitaista aikaa. Toisaalta on ihanaa aloittaa uudet kalenterit ja vuosiluvut, koska niissä on tuoreiden mahdollisuuksien lupausta. Tästä tulee se vuosi, jolloin minä…! Tänä vuonna aloitan viimeinkin…! Tänä vuonna minusta tulee…!

Toisaalta voi olla ahdistavaa, kun monesta suunnasta tulee viestiä siitä, että vuodenvaihteessa täytyy ruveta jotenkin erilaiseksi. Että kun viime vuonna et saanut aikaiseksi ruveta tähän, niin yritä edes uuden vuoden takia. Tai että ethän sinä voi olla elämääsi ja olemiseesi tyytyväinen, kun kerran vuosikin vaihtui, lupaa nyt muuttaa jotain!!

Itse olen vahvasti sen koulukunnan edustaja, että hyvä elämä löytyy inspiraation ja armollisuuden risteyksestä.

Saamme olla inspiroituneita, tavoitella asioita, innostua, aloittaa, ryhtyä. Samalla saamme olla armollisia itsellemme: muutos ei tapahdu välttämättä heti, koko elämää ei tarvitse eikä kannatakaan myllätä kerralla, ja jo saavutettuja merkkipaaluja on tärkeä huomioida ja juhlistaa.

Rakentava vuorovaikutus myös ohjaa miettimään kasvua ja muutosta tarpeiden näkökulmasta: mitä tarvetta tämä uudenvuodenlupaus, ryhtiliike, tai elämänmuutos palvelee? Minkä tarpeiden täyttyminen minun pitää tämän muutoksen myötä miettiä uudelleen? Mitkä tarpeet olen ehkä laiminlyönyt aikaisemmin, kun olen yrittänyt samanlaista muutosta?

Tässä tekstissä halusin pohtia kolmea eri lähestymistapaa uusien tavoitteiden, tapojen ja strategioiden miettimiseen. Ne voivat liittyä ihmissuhteisiin ja vuorovaikutukseen, tai itsestä huolehtimiseen, tai esimerkiksi jonkun tietyn haaveen toteuttamiseen.

1. Tarpeet edellä.

Jos tiedän, mitä tarvitsen, on helpompi miettiä, millä strategialla sen tarpeen saisin tehokkaimmin täyteen. Tai kääntäen: jos en tiedä, mitä tarvitsen, niin strategioidenkin miettiminen on pääasiassa sokkona arvailemista. (Yksi Rakentavan vuorovaikutuksen tarvekäsityksen kanssa linjassa oleva tarvelista löytyy täältä: tarvelista.)

Esimerkki: Haluaisin jonkinlaisen liikuntaharrastuksen. Mitä kaipaisin siltä? Ehkä helppoutta, inspiraatiota, ennakoitavuutta, hauskuutta? Tai yhteyttä, rauhaa, aitoutta, kasvua? Kun mietin, millä tavoilla tällaisia asioita voisi kohdata, mielikuvitus alkaa ehkä jo hyrrätä. Entä jos laittaisin viestin sille yhdelle ystävälle, jonka kanssa on ollut puhe tanssitunneille menemisestä? Tai ehkä pistän hakukoneen hakusanaksi ”kahvakuula” ja katson, että mitä omalta paikkakunnalta löytyisi?

Esimerkki: Haluaisin viettää enemmän yhteistä aikaa lasten kanssa. Mitä kaipaisin siltä yhdessäololta? Yhteyttä, huumoria, luovuutta, läheisyyttä, luottamusta? Seikkailua, liikkumista, nähdyksi tulemista, spontaaniutta? Vuorikiipeilemään! No ehkä ei lasten kanssa vielä, koska turvallisuuden ja helppouden tarve ei ihan vuorikiipeilystä itsellä täyty – mutta tuossa lähistöllä on kiipeilypuisto! Voisikin katsoa kalenterista jonkun päivän ja mennä sinne koko porukalla. Ja niin edespäin.

Tätä voi käyttää toki myös laajemmin, ilman että rajaa edes elämänaluetta.

Mitä kaipaisin elämääni lisää? Aitoutta, kuulluksi ja nähdyksi tulemista, harmoniaa, unta? Aikaansaamista, inspiraatiota, itseilmaisua, arvostusta, empatiaa? Vaikka ei edes keksisi vielä strategioita näihin asioihin, niin jo sen tarpeen huomaaminen saattaa keventää ja avata oloa. Ahhh, inspiraatio ja itseilmaisu. ❤️ Muutama syvä hengitys ihan vain niitä tarpeita ajatellen voi muuttaa omaa fiilistä ja energiaa. Ehkä mieleen juolahtaa joku tapa täyttää niitä tarpeita tässä hetkessä. Ja joka tapauksessa muistan sen jälkeen piirun verran paremmin, että sellaisetkin tarpeet ovat minulla olemassa.

2. Onnistumiset edellä

Kun pidin syksyllä 2015 Vanhemmuuden onnistumisia -keskusteluita ympäri pääkaupunkiseudun leikkipuistoja, määrittelin onnistumisen näin:

Vanhemmuuden onnistuminen: hetki, jolloin sekä omat että lapset tarpeet täyttyivät niin, että kaikilla oli ihana olla.

Laajemmin onnistuminen voisi ylipäänsä olla sellainen strategia, joka vastasi niihin tarpeisiin, joihin sen oli tarkoituskin vastata – ja ehkä vielä muihinkin. Mitä useampi tarve jollain strategialla täyttyy, sen isommalta onnistumiselta se tuntuu, ja sitä ihanampi fiilis siitä onnistumisesta jää muistoksi.

Silloin yksi loistava tapa miettiä tavoitteita ja strategioita vuodelle 2017 on palata aiempiin onnistumisiin. Mikä toimi, ilahdutti, oli ihanaa vuonna 2016? Tai 2015? Miten saisin lisättyä ja vahvistettua niitä asioita arjessani?

Tai jos haluan erityisesti pohtia jotain tarvetta (vaikka sitä liikkumista, joka on usein uudenvuodenlupausten ytimessä), niin silloinkin on hyvä miettiä onnistumisia. Milloin minusta on ollut kiva liikkua? Mitähän muita tarpeita siinä mahtoi täyttyä, kun se oli niin mukavaa? Ja miten saisin sitä onnistunutta strategiaa osaksi tätä vuotta?

Joskus onnistumisen voi myös ulottaa elämänalueelta toiselle.

Liikkuminen tuntuu hankalalta, mutta päiväkirjan kirjoittaminen tulee luonnostaan. Tai kodin järjestyksessä pitäminen on vaivalloista, siinä missä työasioiden järjestyksessä pitäminen onnistuu yrittämättä. Hmm, tutkitaan. Mikä siinä onnistuneessa elämänalueessa tukee onnistumisia? Miten suhtaudun työasioihin ja kodin järjestykseen eri tavalla? Mitä tarpeita päiväkirjan kirjoittaminen kohtaa, mutta tähän asti kokeilemani liikkumisen strategiat eivät? Ja miten saisin siirrettyä niitä onnistumista tukevia elementtejä sinne toistaiseksi heikommalle puolelle?

Onnistumisten tutkiminen saattaa johtaa myös siihen, että löydän jonkun muinoin toimineen strategian, joka pienellä päivityksellä istahtaa tähän päivään. Aamurutiini hukassa? Milloin viimeksi muistan, että minulla oli toimiva ja tarpeistani huolehtiva aamurutiini, ja mitä siihen kuului? Pystynkö ottamaan saman rutiinin käyttöön vaikka huomisaamusta alkaen, vai pitäisikö sitä päivittää tai muokata jotenkin?

Usein jos joku asia on aiemmin ollut tapa, niin siihen samaan tapaan solahtaminen on vaivattomampaa kuin kokonaan uuden rutiinin aloittaminen. (Samasta syystä hyvinvoinnille haitallisemmat rutiinit, kuten tupakointi tai liiallinen sosiaalisessa mediassa roikkuminen, palaavat helposti rytinällä takaisin tauonkin jälkeen jos ei pysy niiden suhteen tietoisena.) Samoin olemassaolevaan rutiiniin tai tapaan on helpompi lisätä palikoita kuin aloittaa kokonaan uusi.

Jos joka tapauksessa istumme perheenä saman pöydän ääreen iltaruoalle joka ilta, niin iltaruoan yhteyteen voi aloittaa vaikkapa ”mistä olit kiitollinen tänään” -keskustelun, jos kaipaisin lisää merkityksellisyyttä ja inspiraatiota ja yhteyttä. Tuttuun, onnistuneeseen strategiaan tukeutuminen vastaa usein myös helppouden tarpeeseen, ja helppoutta meillä tuskin on kenelläkään elämässä liikaa.

3. Tunteet edellä

Danielle LaPorten Desire Map -systeemin idea on yksinkertainen: Miltä haluan, että elämäni tuntuu? Ja koska tunteet kertovat tarpeiden täyttymisestä tai täyttymättä jäämisestä, niin kun pyrin kohti hyvältä tuntuvia tunteita, pyrin samalla kohti täyttyneitä tarpeita.

Vaikka ei Desire Mapia käyttäisikään (toki tällä linkatulla sivulla on ilmainen maistiainen), niin omien tunteiden tiedostaminen ja tavoitteellisuus niiden kanssa on kullanarvoista. Haluaisin, että minulla olisi lasten kanssa rauhallinen ja lämmin fiilis, ja tällä hetkellä tunnen lähinnä kärsimättömyyttä ja hermostumista? Hmm, jokin ei selkeästikään tässä yhtälössä toimi.

Tai oikeastaan haluaisin, että parisuhteessa olisi avoin ja kunnioittava ja läheinen tunnelma, ja tällä hetkellä lähinnä siedän tätä toistemme ohi puhumista ja läpsystä vaihto -arkea? Jotain ehkä tarvitsisi tehdä.

Meillä on usein sellainen illuusio, että tunteet ovat jotenkin ylimääräisiä, tai epärelevantteja, varsinkin kun mietitään ”tärkeitä” asioita ja tehdään päätöksiä. Pitäisi muka olla rationaalinen ja pitää tunteet kurissa – ihan sama, onko liikkuminen kivaa tai työ inspiroivaa, tämä nyt täytyy tehdä näin.

Kun oikeasti käytämme tunteita nimenomaan päätöksentekoon. Ja mitä tärkeämpi joku asia on – mitä useampi tarve siihen liittyy – sitä kovempaan ääneen tunteemmekin huutavat. Niin miksi sitten niitä ei käyttäisi hyödyksi?

Itse pelkäsin jossain vaiheessa, että jos menen vahvasti tunteiden perusteella eteenpäin, niin tulen valinneeksi joko helppoja ja epäkiinnostavia asioita, tai sitten järjettömiä katastrofeja. Todellisuus on osoittanut toista. Esimerkiksi viime vuonna tuli monta kertaa vastaan sellainen tilanne, jossa järki olisi sanonut yhtä, ja ”miltä haluan elämäni tuntuvan” -tunteet sanoivat jotain muuta. Jälkeenpäin osoittautui usein, että se ”järki” olikin yhtä kuin pelko, epävarmuus, ennakkoluulo – eli tunteita sielläkin.

Järki nimittäin pystyy perustelemaan hyvin monenlaiset asiat ihan miten päin tahansa. Löydät todennäköisesti aika monessa eri päätöksessä järkisyitä sekä puolesta että vastaan. Jos puolestaan minulla on selkeä kuva tunteista, joita haluan kokea, on aika helppoa tehdä päätös: tuoko tämä ratkaisu näitä tunteita? Ja jos olen valinnut vuoden tunteeksi ”rentoutunut”, niin saatan tehdä hyvin erilaisia ratkaisuja kuin jos vuoden tunteeni on ”sähäkkä”. Toki voin haluta tuntea molempia – sekään ei ole mahdoton yhtälö.

Omat tämän vuoden tunteeni ovat rehellinen, empaattinen, läsnäoleva, haavoittuva ja huikea. Aika monessa kohtaa voin kysyä itseltäni, tuleeko tästä päätöksestä minulle rehellinen, läsnäoleva, haavoittuva olo vai ei – ja tiedän vastauksen samantien. Jos valitsen näin, niin tunnenko oloni huikeaksi vai en? Tunteet toimivat tavoitteen löytämisessä paitsi onnistumisten ja tarpeiden kanssa linjassa, myös päätöksenteon hetkessä intuition kaverina.

Jos haluat tulla pohtimaan tavoitteita ja strategioita vuodelle 2017, niin Mitä kohti 2017 -webinaarissa on vielä paikkoja. Käy myös vastaamassa Mitä kohti 2017 -kyselyyn ja voit voittaa Mitä kohti 2017 -valmennuksen tai My Shining Year -työkirjan!

Pysähtyminen 146: Mitä kautta pääsisi kiinni rutiiniin?

Mistä tulen?

Olipahan taas viikko. Käytännön tasolla monet asiat edelleen samaa ruuhkavuosiarkea kuin ennenkin – töitä, lasten kuskaamista harrastuksiin, omia iltamenoja jne. Ja samaan aikaan tapahtuu vanhojen asioiden päättymistä ja liikehdintää uusiin suuntiin. Hyviin ja jännittäviin, kyllä. Selkeyttä ja inspiraatiota ja tarpeiden täyttymistä. Vaan silti muutosta, ja muutos on jännittävää ja ennakoimatonta. Tai siis muutoksen voi pistää käyntiin mutta sen jälkeen se on usein hallitsemattomissa. Siihen nähden, miten paljon on uutta ilmassa, olen yllättävän vähän hajalla. Tämä on kiva huomata. 😃

Tässä muutaman viikon olen kovasti kaipaillut myös rutiinia takaisin arkeen, ja selvästi nyt ei ole vielä se hetki, jolloin rutiini sillai luontevasti löytyisi. Tai sitten vain ohitan ne rutiinit, joita jo arjessa on. Lasten hoitokuviot, harrastukset, omat työt ja harrastukset (vaikka ne eivät mitenkään rutiininomaisesti kalenteriin aina sijoitukaan), ympärillä junan lailla puksuttava arki. On sekin rutiinia, että laittaa joka ilta kellon herättämään samaan aikaan. Ehkä taas vertaan itseäni esim. itseeni ennen lapsia, opiskeluaikana, kun arjessa oli ns. muutama muuttuja vähemmän, ja rutiini pysyi paljon pienemmällä tsemppaamisella.

Selvästi kuitenkin jotain rytmiä tai selkeyttä kaipaisin lisää, koska tämänhetkinen rutiini tuntuu jollain tavalla riittämättömältä, tai siltä että en saa vastattua kaikkiin tarpeisiini sen puitteissa. Mihin kaipaan rutiinia? Kotihommiin ja liikuntaan, pääasiassa. Fyysisen maailman asioista huolehtimiseen. Siihen, että tavarat menisivät paikalleen. Se tosin vaatii päätöksentekoa, ja tavallaan se tuntuu myös turhauttavalta koska lapset sitten kuitenkin mylläävät omat tavaransa joka paikkaan. Tai sitten mä vain asetan sellaisen esimerkin, että täällä meillä ei tarvitse laittaa tavaroita paikoilleen. Hmmm. Tätä sietää taas vaihteeksi pohtia.

Missä olen?

Keho on PMS:stä huolimatta ihan suht hyvissä kantimissa, kiitos fiksun aamiaisrutiinin (hei, taas yksi rutiini!) eli tee-se-itse -myslin. Untakin on tullut suurinpiirtein riittävästi. Pää tuntuu tahmaiselta, kun olen tuijottanut tarpeettoman paljon ruutuja (koska konkreettiseen tekemiseen tarttuminen tuntuu liian hankalalta ja päätösintensiiviseltä). Tai ehkä on niin, että PMS-aivoilla, tai tämän muutoksen myllerryksessä, kykenen juuri ja juuri siihen, että tunteet ja oleminen pysyvät tasapainossa. Kämpän siisteys sitten ottaa osumaa.

Tunteet… iloa, inspiraatiota, rakkautta, epävarmuutta, haavoittuvuutta. Akuuttia häpeää siitä, että kun kuskasin kuopuksen harrastukseen (kirjoitan tätä harrastuspaikalla odotellessa) niin hän oli taas myöhässä – vähän helpottaa se, ettei hän ollut ainoa, mutta kyllä se silti kirpaisee. Odotusta ja jännitystä siitä, mitä ensi viikko tuo tullessaan. Rauhaa ja tyytyväisyyttä siitä, että yksi mylläkkä on rauhoittumassa ja selkenemässä.

Ajatukset… Kalenteripalapelissä. Viime viikon kohtaamisissa. Muutamissa kiinnostavissa teoreettisissa käsitteissä, joita haluaisin purkaa ja jäsentää itselleni syvemmin. Niissä rutiineissa, sillai uteliaasti että mitähän niihin oikeastaan liittyy kun ne tuntuu niin vaikealta luoda.

Mitä kohti?

Jos mä haluaisin itselleni jonkun rutiinin, esimerkiksi huushollin suhteen (liikkumiseen on jo periaatteessa ihan hyvä rutiini sen kahvakuulan kanssa kunhan vain pitäisin siitä kiinni), niin mikä sitä tukisi? Mitä siinä rutiinissa täytyisi olla, mihin tarpeisiin sen pitäisi vastata, jotta se onnistuisi todennäköisemmin?

– Helppous ja selkeys. Ei liikaa aivotyötä, kunhan vaan ”jos näin, niin tee näin” -tyyppisiä tapoja.

– Merkityksellisyys. Jos musta tuntuu, että sillä ei ole mitään väliä, siivoanko vai en, koska muut sotkee kuitenkin, niin silloin se merkitys tarttee tulla jostain muualta kuin siitä siisteystasosta. Esimerkiksi sen tavan opettelusta itsestään. Aikaisemmin listasin itselleni, kuinka monta tavaranraivaussessiota olin pitänyt per päivä, ja sitä oli ihan kiinnostavaa seurata.

Tai sitten voin ottaa sen esimerkiksi intuitiontreenaamisharjoituksena (kyllä, terveisiä woowoo-osastolta, täällä voidaan ihan hyvin) ja kuulostella siivotessa tai tavaroita laittaessa tosi kiinteästi sitä, mikä kapistus seuraavaksi olisi valmis menemään paikalleen. Tämä ei ole ristiriidassa helppouden ja selkeyden kanssa, koska se ei ole niinkään aivotyötä vaan tapahtuu eri tasolla.

– Nähdyksi tuleminen. Jos se nähdyksi tuleminen ei tapahdu siisteystason kautta, ainakaan heti, niin ehkä se siivoussessioiden laskeminen (27 tavaraa paikalleen tai roskiin = yksi sessio) ja muistiin merkkaaminen voisi vastata siihen tarpeeseen. Tämä toimi aikaisemmin, jostain syystä se putosi pois, ehkä voisin vaan luottaa taas siihen että se oli ainakin silloin toimiva tekniikka joten siitä voisi aloittaa kokeilemisen.

– Juhliminen ja kiitollisuus. Jos otan itsestäänselvyytenä sen, että tottakai siivosin – varsinkin tässä opetteluvaiheessa – niin se merkityksellisyys ei tartu. Eikä se kokemus tallennu mieleen yhtä voimakkaana kuin jos pysähtyisin vaikka puoleksi minuutiksi fiilistelemään että hurraa, tsemppasin. Toisin sanoen tarvitsen riemua ja iloa ja onnistumisen ylpeyttä ihan niistä pienistäkin jutuista, koska jos rima on liian korkealla niin sitten tulee lannistuminen enkä jaksa kohta enää treenata sitä rutiinia.

Näitä tulevaan viikkoon, erityisesti siivoamiseen, mutta ihan hyviä fokuksia noi on arkeen muutenkin. 😃 Miltä sun pysähtyminen näyttäisi?

Empatiaharjoitus: Tasa-arvokeskustelu

No eilen oli sitten tämä koulujen tasa-arvo-ohjelmasta noussut kohu. Tai siitä uutisoitiin, ja sitten sitä otsikoitiin, ja sitten siitä kohistiin. Itse pysyttelin aika tiiviisti poissa sosiaalisesta mediasta, koska arvelin, että kommentointia lukemalla saan vain maksimoitua ahdistuksen. En halunnut jakaa tai kirjoittaa asiasta yhtään mitään, koska kaikki maailman argumentit puoleen ja toiseen oli jo sanottu, eikä kukaan niitä kuullut kuitenkaan.

Ja sitten tässä päivän ja yön asiaa sulateltuani ajattelin, että ehkä se juuri onkin ongelma. Että keskustelua käydään parhaimmillaankin väittelynä ja kamalimmillaan huutomatsina, jossa tarkoitus on todistaa toiselle ja itselle, että on oikeassa. Puhtaan loogisissa keskusteluissa sellainen toisinaan toimii, jos keskustelijat pystyvät pitämään väittelyn viihdearvoisena ja kunnioittavat toisiaan. Selvästikään koulujen tasa-arvo-ohjelma ei ole sellainen keskustelu – sukupuolen kokemus ja sen sosiaalinen konteksti menevät niin syvälle ihmisen olemukseen, että tunteiden heräämiseltä ei voi välttyä.

Eikä tunteita tarvitsekaan välttää, edes keskustelussa. Ne kertovat meille aina jotain tärkeää siitä, mitä meidän tarpeillemme kuuluu. Mitä voimakkaampi tunne, sen kovempaa tarpeet huutavat taustalla. Ja tasa-arvokeskustelussa näyttäisi noin äkkipäätä olevan kaikilla puolilla ihan valtava määrä erilaisia tarpeita, joilla on todella kova hätä tulla kuulluiksi.

Niin ajattelin argumentaation ja väittelyn sijaan ottaa askelen kohti dialogia ja kuulemista (Otto Scharmerin kuuntelun tasojen hengessä) ja kirjoittaa ihan puhtaan empatiaharjoituksen siitä, mitähän tunteita ja tarpeita tasa-arvokeskustelussa on yleensä läsnä. Sanon ”yleensä”, koska tämä kohu (tai se, mitä siitä näin ennenkuin suljin sosiaalisen median) on läheistä sukua aika monelle muulle käymälleni ja näkemälleni keskustelulle sukupuolten välisestä tasa-arvosta, sukupuolineutraaliudesta ja -tietoisuudesta, sukupuolesta ylipäänsä.

Usein näissä keskusteluissa on kaksi päänäkökulmaa: toinen on se, että sukupuolitietoisuus ja -neutraalius ja -tasa-arvo ovat hyviä, kannatettavia ja tervetulleita ilmiöitä, ja toinen on se, että sellainen on tarpeetonta tai haitallista tai vääriin asioihin keskittymistä. Jos pyrkisin argumentaatioon, näitä väitteitä tarvitsisi täsmentää valtavasti, koska nyt käsillä on käytännössä kaksi olkiukkoa. (Tai siis olkihenkilöä.) Empatiaharjoituksessa sitävastoin tarkat argumentit eivät omasta mielestäni ole ihan niin tärkeitä.

Todennäköisesti arvaan joitakin tunteita ja tarpeita joidenkin ihmisten kohdalta väärin. Se on tarkoituskin.

Jo se, että asetun toisen ihmisen asemaan ja mietin, mitähän hän tässä tilanteessa tuntee ja tarvitsee, avaa omaa ajatteluani ja tunnemaailmaani vastakkainasettelusta kohti dialogia. Ja se, että toinen ihminen huomaa omat tarpeensa – vaikka sitten sen kautta, että en minä niinkään ennakoitavuutta kaipaa vaan kuulluksi tulemista – antaa puolestaan hänelle, ja meille kuuntelijoille, arvokasta tietoa siitä, mistä tässä nyt oikeasti on kyse.

Ja koska empatiaa voi antaa vasta sitten kun sitä on itse saanut, niin aloitan omasta näkökulmastani.

Itse-empatia: mitä minä tarvitsen?

Kenellekään ei varmaan tule yllätyksenä se, miten itse asiasta ajattelen. Itse olen iloinen ja helpottunut siitä, että kouluissa pyritään vähentämään ulkopuolelta tulevaa sukupuolittamista ja tarjoamaan tietoa sukupuolen moninaisuudesta. Osaltaan se liittyy omiin kokemuksiin – itse olen mm. meinannut 11-vuotiaana saada bussissa turpaan väärän kiekkojengin kannattamisesta, koska sen toisen joukkueen kannattajat (lapsia siis itsekin) luulivat minua pojaksi. Molempia omia lapsiani on sukupuolitettu väärin, ja se on ollut molemmille todella epämiellyttävää ja aiheuttanut surua.

Päällimmäisenä tarpeena itselläni tämän ilon ja helpotuksen taustalla on kunnioituksen, hyväksynnän ja nähdyksi tulemisen tarve. Että jokaista ihmistä kunnioitettaisiin sellaisena kuin hän on, ja hänet nähtäisiin ja hyväksyttäisiin sellaisena kuin hän on, ilman ulkopuolelta (erityisesti auktoriteeteilta) tulevaa lokeroimista tai painetta. (Tämäkään tulee tuskin yllätyksenä kenellekään, joka on lukenut blogiani kahta tekstiä enempää.)

Lisäksi tietysti kaipaan ymmärrystä, harmoniaa ja sopusointua. Yleensä aiemmin mainitut väärinsukupuolittamiset, sekä omalla että lasten kohdalla, ovat liittyneet ihmisten väärinkäsityksiin siitä, mikä on sukupuoli ja mikä sen määrittää. Jos toinen näyttää pojalta, niin häntä helposti kohdellaan poikana, riippumatta siitä mikä lapsen todellinen sukupuoli on. Toivoisin kovasti, että tasa-arvo-ohjelman myötä kouluikäisten lasten (ja toivottavasti sitä myötä myös lasten vanhempien) ymmärrys ja hyväksyminen sukupuolen ja sen ilmaisemisen moninaisuutta kohtaan lisääntyy, ja sitä myötä myös harmonia ja sopusointu kouluissa, kun lasten on helpompi hyväksyä taas vähän useammanlaiset koulukaverit.

Kaipaan kovasti myös todellisuuksien kohtaamista: on ihmisiä, jotka ihan oikeasti kärsivät siitä, että heitä jatkuvasti, päivästä ja viikosta ja vuodesta toiseen, kohdataan ja kohdellaan jonkun tietyn ominaisuutensa perusteella eri tavalla kuin mitä he itse toivoisivat ja tarvitsisivat. Transihmiset kokevat jatkuvasti syrjintää, väkivaltaa, häirintää – ja ainakin itselle on päivänselvää (turhauttaa ja kiukuttaa => kunnioituksen ja turvan tarve oikein huutaa!!) että jatkuva tyttöihin ja poikiin sukupuolittaminen ja sukupuolen korostaminen vaikuttaa siihen, että ihmisten on vaikea hyväksyä muuta kuin stereotyyppien mukaista sukupuoli-ilmaisua.

Ja niinkuin tästä tekstistä huomaa, kuulemisen ja kuulluksi tulemisen tarve on myös itselläni valtavan voimakas, niin paljon että turhauttaa. Olisi ihanaa ja tärkeää tulla kuulluksi siitä, miten tämäkin avoimuuden ja hyväksymisen suuntaan otettu askel mielestäni auttaa kaikkia, myös niitä joiden sukupuolikokemus on mutkaton ja kenenkään kyseenalaistamaton. Avoimuus ja hyväksyminen ei ole koskaan keneltäkään pois, päinvastoin ne antavat kaikille meille lisää tilaa olla empaattisia itseämme ja toisiamme kohtaan, ja se puolestaan lisää aitoa kohtaamista ja kuulluksi tulemista ihan kaikille. Edelleen myös niille, joille tämä teema ei ole henkilökohtaisesti ongelmallinen.

Sen lisäksi kaipaan ymmärtämistä siitä näkökulmasta, että haluaisin niin kovasti ymmärtää myös niiden ihmisten tarpeet, jotka eivät ole kanssani samaa mieltä. Sen takia arvailen seuraavaksi niitä.

Empatia: mitä toinen ehkä tarvitsee?

No mitä sitten tuntevat ja tarvitsevat ne ihmiset, joiden mielestä tämä tasa-arvo-ohjelma (ainakin uutisoinnin perusteella) on tarpeeton tai haitallinen tai vääriin asioihin keskittyvä? Minähän en sitä tiedä. Vaan nyt otan sen riskin että olen väärässä, koska se on oikeastaan ainoa tapa löytää avoimempaa dialogia poteroitumisen sijaan.

(Varsinaisessa keskustelussa on todennäköisesti hyödyllistä aloittaa antamalla empatiaa toiselle ihmiselle, sen jälkeen kun on ensin itse hiljaa huomannut ja antanut empatiaa niille omille tarpeille. Harva pystyy kuulemaan toisen tarpeet jos omat tarpeet ovat vajaalla, ja jos keskustelun haluaa viedä väittelystä kohti dialogia, jommankumman täytyy ensin huolehtia itse-empatiasta ja sitten keskittyä vain empaattiseen kuuntelemiseen.)

Ensimmäinen tunne, joka joistain verkkokommenteista (kyllä, uskaltauduin lukemaan niitäkin) iskee vastaan, on turhautuminen ja epäusko. Että eikö enää saa olla tyttöjä ja poikia ollenkaan? Minun korvaani kuulostaa, että siellä saattaisi olla taustalla reiluuden ja nähdyksi tulemisen tarvetta: jos kerran on lapsia, jotka identifioituvat tytöiksi tai pojiksi, niin ollaanko sitä heidän omaa tärkeää identiteettiään nyt häivyttämässä? Ja onko reilua, että muutamien erilaisten, siis oikeastaan vähemmistön, takia aletaan romuttamaan kokonaista sukupuolijärjestelmää, joka on (ainakin minulle) toiminut tähän asti ihan ilman mitään ongelmia?

Kuulen pelkoa siitä, että ne ”tavalliset”, eli tyttö/poika -sukupuolijärjestelmään helposti sujahtavat (eli cis-)lapset eivät saakaan enää olla sitä mitä ovat. Taustalla oleva tarve voisi olla suojeleminen, aitous, ehkä kunnioituskin?

Lisäksi arvelen, että joillekin ihmisille on vaikea ajatus, että sukupuoli ei olisikaan kaksinapainen ilmiö. Useimmat meistä ovat kasvaneet siihen ajatteluun, että on tyttöjä jotka kasvavat naisiksi ja heillä on tietynlainen keho, ja on poikia jotka kasvavat miehiksi ja heillä on tietynlainen keho. Ja että tytöt ja naiset ovat jotenkin ratkaisevasti, laadullisesti erilaisia kuin pojat ja miehet, siinä missä vaikkapa pitkät ihmiset ja lyhyet ihmiset, tai sinisilmäiset ja ruskeasilmäiset ja vihreäsilmäiset, ovat periaatteessa kuitenkin samaa laatua tämän ominaisuuden eroista huolimatta.

Sitten kun kyseenalaistetaan tämä ajatus ja sanotaan, että oikeastaan sukupuoli on yksi ominaisuus muiden joukossa ja siinäkin on sävyjä ja vaihtelua, niin se voi tuntua vähän samalta kuin liikenteestä poistettaisiin kaikki liikennesäännöt. Että eikös tässä nyt tule aikamoinen kaaos maailmaan? Taustalla oleva tarve saattaa olla ennakoitavuus, selkeys, järjestys, helppous. Ehkä myös yhteistyö ja kunnioitus – eikö nyt sen verran voi ihmiset tehdä yhteistyötä minun kanssani ja kunnioittaa minua, että pelattaisiin kaikki yhteisten sääntöjen mukaan?

Ja sitten tietysti on tämä ”eikö meillä maailmassa ole tärkeämpiäkin asioita mietittäväksi” -näkökulma. Sielläkin kuulen turhautumista ja huolta siitä, että keskitytään asioihin, joista ehkä itsellä ei ole minkäänlaista omaa kokemusta. Ja jos itselle ei tule mieleen yhtäkään tapausta, jossa tällainen sukupuolitietoisuus tai sukupuolen korostamatta jättäminen olisi millään tavalla ollut tarpeen, niin silloin helposti ajattelee, että sitä ilmiötä ei ole olemassa. Ei ihme, jos turhauttaa, kun näyttää että valtakunnan tasolla laaditaan ohjelmia olemattomien ongelmien ratkomiseen. Siellä taustalla arvaisin olevan merkityksellisyyden ja tehokkuuden tarvetta – toivetta siitä, että käytettäisiin yhteiskunnan resursseja sellaisiin asioihin, joilla on oikeasti merkitystä ja vaikutusta useampien ihmisten hyvinvointiin.

Tietysti kaikessa tässä on myös kuulluksi, nähdyksi ja hyväksytyksi tulemisen tarve jokaikisellä kommentoijalla. Tarve osallistua, tulla huomioiduksi ja kuulluksi keskustelussa, tulla otetuksi vakavasti silloinkin, kun toinen on eri mieltä argumenteista.

Tässä tekstissä nyt ei ihan kauheasti ole mitään argumentaatiota, mutta toivon, että tämä auttaa hahmottamaan, miten itse-empatia ja keskustelukumppanille annettava empatia voisivat purkaa poteroitumista ja vastakkainasettelua. Itse uskon, että kun molemmat tuntevat tulevansa kuulluksi, niin aito dialogi ja ymmärrys alkaa olla mahdollista, vaikka argumentit olisivatkin kaukana toisistaan.

*Tämän tekstin kommentointi on suljettu. Jos haluat kommentoida minulle, voit tehdä sen Lupa olla minän Facebook-sivulla. Kaikkein mieluiten näkisin, että argumentoinnin sijaan antaisit itselle ja toisille empatiaa, joko sosiaalisessa mediassa tai IRL. Otatko haasteen vastaan? 😉 *

Omat rajat ja toisten hyvinvointi (video)

Hulavannevideo sai jatkoa! (Edelleenkään en pyöritä siinä konkreettista hulavannetta, vaan vain vertauskuvallista. Toivottavasti tämä ei tule isona pettymyksenä. 🙂 )

Tosi usein itselle käy niin, että omista rajoista tulee tingittyä kun ajattelee, että se on toisille parhaaksi. Että omista rajoista kiinni pitäminen on itsekästä tai ilkeää, ja omista rajoista joustaminen puolestaan auttaa kaikkia muita.

Tällaisesta ajatuksesta opettelen kovasti pois, ja siksi mulle on ollut tärkeää miettiä syitä, miten omista rajoista huolehtiminen on itse asiassa myös toisten hyvinvoinnin edistämistä. Tässä videossa kerron viisi sellaista syytä. Enjoy!