Treenii treenii, jaksaa jaksaa

Luin eräänä iltana kirjaa, jossa oli paljon läsnäolo-, myötätunto- ja muita henkisiä harjoituksia. Tein niitä lukiessani, ja keskityin käytännössä koko illan visualisoimaan arkisiin tilanteisiin erilaisia näkökulmia. (Joo, tätä mä harrastan. Toiset neuloo ja toiset pelaa videopelejä, mä visualisoin. 😉 ) Seuraavana aamuna huomasin olevani aivan sippi, poikki ja lopussa. Kohtuulliset yöunetkaan ei olleet saaneet täydennettyä edellisillan aiheuttamaa egovajausta.

Uusien asioiden opettelu vie aikaa ja energiaa. Sen lisäksi ainakin mulla tulee aina sellainen kevyt pettymys, kun huomaa että sitä uutta opittua asiaa ei jaksakaan toteuttaa samalla intensiteetillä montaa päivää putkeen. Varsinkin, jos kyse on jostain tällaisesta näin-olet-parempi-ihminen-ja-kiltimpi-muita-kohtaan -hommasta: se uuden opettelu itsessään aiheuttaa egovajausta, ja egovajauksen takia on sitten pinna tavallistakin kireämmällä.

Toisin sanoen kun edellisiltana olen onnistunut suhtautumaan koko perheeseen tosi kärsivällisesti ja rakastavasti kaikenlaisesta sirkuksesta huolimatta, niin aamulla saattaa tulla sellaista ei-yhtään-kärsivällistä tekstiä ihan vain siitä, että ne perheenjäsenet on olemassa. Noin hypoteettisesti, esimerkiksi. Ja on tosi vaikea antaa itselleen lupa siihen ”taantumiseen”, kun ihan hyvinhän se eilenkin meni.

Kunnes mä muistin Steve Pavlinan Personal Development for Smart People -kirjasta lukemani metaforan siitä, miten henkisten taitojen – kärsivällisyyden, rohkeuden, kiitollisuuden ja niin päin pois – kehittäminen on samankaltaista kuin fyysinen lihastreeni. Että jos aloittelijana menen salille, otan isoimman puntin minkä jaksan yhdellä kädellä nostaa ja teen sillä vaikka viisi toistoa, niin voi olla että seuraavana päivänä ei jaksa nostaa edes kynää. Eikä siinä kohtaa oo kyse siitä, että olis jotenkin absoluuttisen epäonnistunut tai ylipäänsä huono ihminen. Tulipa vain innostuttua liikaa ja haukattua alkuun vähän liian iso pala.

Mä oon ehkä joskus maininnut, että oon innostuja. Just sellainen, että kun keksin jonkun uuden jutun, niin käytän siihen ensimmäisten parin viikon aikana ihan tolkuttomasti energiaa. Jos esimerkiksi fyysinen kunto toimisi niin, että vain tuntimäärällä olisi väliä riippumatta siitä, tekeekö kahdeksan tuntia putkeen kerran kahdessa viikossa vai tunnin joka toinen päivä kahden viikon ajan, niin mä olisin ihan superhyvässä kunnossa. Mä voisin ottaa sellaisia superpäiviä, että keskitän kaiken voimani yhteen asiaan, ja sit surffaisin sillä aallonharjalla seuraavat pari viikkoa tekemättä mitään. Valitettavasti se ei ihan mene niin, vaan jotain pitäis muistaa tehdä joka päivä tai joka toinen päivä, oli innostusta tai ei.

Sama toimii henkisellä puolella. Jos oon henkisesti ihan jumissa ja hajalla ja jostain luen, että kiitollisuus auttaa, niin sellainen ”mun pitäisi nyt olla kiitollinen tästä ja tuosta ja apua” -meininki vetää vaan pahemmin jumiin. Aivoilla tietää, että pitäisi olla kiitollinen lapsista (kun kaikilla ei niitä ole) tai rakastavasta puolisosta (kun kaikilla ei sellaista ole) tai terveydestä (kun kaikilla ei… you know) tai kodista tai läsnäolevista sukulaisista tai mistä tahansa jutusta, jonka olemassaoloon on tottunut. Sitä kiitollisuutta ei kuitenkaan voi pakottaa, samalla tavalla kuin en voi pakottaa itseäni nostamaan itseni painoista levytankoa suorille käsille jos viiden kilon käsipaino tuottaa vaikeuksia. Siinä vaan teloo itsensä ja tulee paha mieli.

Jos isot kiitollisuuden kohteet tuntuvat lähinnä ällöttävän olemassaolollaan, niin voi miettiä, että onko maailmassa mitään sellaista, mikä ei ole ihan pielessä. (Tämä idea on suoraan Havilta: The 77 things that don’t completely suck eli 77 asiaa jotka eivät ole täysin hanurista.) Tyyliin, mietin kolme asiaa tällä hetkellä jotka ei aiheuta v-käyrän nousua.
1. Ulkona sataa, ja mun ei tarvitse olle siellä.
2. Tällä hetkellä kukaan ei huuda.
3. Pääsin käymään tänä aamuna suihkussa.
Se riittää. Seuraavalla kerralla kun kaikki ottaa päähän, niin jos mieleen tulisi vaikka neljä asiaa jotka ei ole täysin hanurista. Ja niin edespäin. Ihan vähän kerrallaan.

Tai se kärsivällisyys. Jos yritän pakottaa itseni olemaan kärsivällinen, kun kaksivuotias koheltaa vaikka pitäisi pukea tai syödä, niin ei tule mitään. Mä en itse ole huutavaa tai räjähtelevää tyyppiä (kun olen viimeiset X vuotta treenannut sitä kärsivällisyyslihasta mm. asiakaspalvelutöissä ja teinien kanssa rippileireillä), mutta aina silloin tällöin huomaan sanovani tarpeettomankin tiukasti vaikka nyt vauvalle, että älä huuda mulle. (Ikäänkuin se vauva huutaisi suoraan mulle, ikäänkuin se edes hahmottaisi että joku muu olento saattaa nyt ottaa tän sun hädän ilmauksen henkilökohtaisesti.) Tai kaksivuotiaalle, että nyt lopetat sen pelleilyn.

Niissä tilanteissa mä yritän huomata, kun mun pinna alkaa kiristyä ja se kärsivällisyyslihas alkaa väsyä. Suunnilleen sillä hetkellä, kun sanoisin aika tiukasti (eli kun päästään lähelle sitä jaksamisen rajaa), niin sanon lapselle, että nyt äitiä hermostuttaa kun sä huudat/meuhaat/vetkuilet etkä pue, ja isomman lapsen kohdalla ilmoitan, että äiti sanoo vielä kerran ja sit äiti tulee hakemaan. Sillä mä toisaalta sanoitan sen tilanteen itselleni ja lapselle, ja toisaalta tavallaan ostan itselleni muutaman sekunnin lisää sitä kärsivällisyyttä. Ja ihan ihan ihan vähäsen treenaan kärsivällisyyttäni. En paljoa, vain muutaman sekunnin. Sen verran, etten käytä koko päivän energiavarastoani siihen treenaamiseen. Mutta vähäsen. Ja sit seuraavalla kerralla mun pinna kestää ehkä sekunnin pitempään kuin aiemmin, ennen kuin aivoissa alkaa varoitusvalo vilkkua.

Ja jos on sellainen päivä, että oon vaikka koko päivän ja illan yksin muksujen kanssa, kun mies on saanut harvinaisen vapaaillan, niin en mä silloin edes yritä venyttää pinnaa. Maratonillakaan ei vissiin kuulu vetää ensimmäistä viittä kilometriä täysillä. 🙂

Se, mikä tässä treenimetaforassa on ehkä kaikkein tärkeintä mulle itselleni, on se lepopäivien tärkeys. Jos ei treenipäivien välissä lepää, niin lihakset ylirasittuu. Jos ei henkisesti rankkojen päivien (tai useamman päivän putkien) jälkeen pääse yhtään rentoutumaan, niin aivot rasittuu. Tosin meidän tämänhetkisen perhe-elämän puolesta ei oo täysin mahdollista, että äiti pääsisi esimerkiksi kahdeksi vuorokaudeksi yksin hotellihuoneeseen tuijottamaan seinää ja tilaamaan ruokaa huonepalvelusta, mutta parinkin tunnin nollaus auttaa.

Tekee vaikka muutaman irtipäästämisharjoituksen. Nukkuu päikkärit. Shiva Natailee ja meditoi. Joogaa. Kirjoittaa. Lukee inspiroivaa kirjaa. Tuijottaa sitä seinää ihan kotioloissa. Vähän sellaista aikaa, että ne rasittuneet henkiset voimavarat on hetken levossa, joku muu on vastuussa lapsista eikä tarvitse edes ajatella mitään velvollisuuksia. On sellainen tuokio, että on aidosti lupa olla sitä mitä on, olla läsnä vain itselleen ja huomata, mitä itselle kuuluu.

Sen jälkeen ne henkiset lihakset on taas vähän vahvempia kestämään sitä arjen rakentamista.

Kommenteista:
Saa kommentoida! Pohdinnat omista henkisen treenin kokemuksista ja muista aihetta liippaavista mietteistä on tervetulleita. Ja kuten aina, kommentoidessa on suotavaa myös harjoittaa erityisesti jokainen-on-vastuussa-omista-tunteistaan -lihasta!

Japanilaiset vessapoletit eli valikoivasta lukemisesta

Mies luki tuossa taannoin sellaista kirjaa, jonka mäkin olin jo lukenut. Pariin kertaan se kommentoi mulle, että täällä toistuu silloin tällöin tällainen yksi teema, joka nostaa karvat pystyyn tosi pahasti. Kysyi, että onko tää loppuun astikin tätä samaa, että kannattaako hänen lukea ollenkaan. Että jos tätä teemaa koko ajan käytetään perusteluna sille, miksi näitä sinänsä fiksuja neuvoja tulee noudattaa, niin alkaa kyseenalaistaa koko kirjan sopivuuden itselle.

Mä rupesin miettimään asiaa. Oon siis itse lukenut tässä viime aikoina aika paljon (kiitos, kolmenkympin kriisi ja e-kirjat älypuhelimessa), ja toisinaan tulee just tollaisia kirjoja itsellekin vastaan. Ihan tosi hyvää asiaa, paljon sellaista mikä käy järkeen, paljon sellaista mitä mielellään ottaa osaksi omaa henkistä työkalupakkiaan. Ja samaan aikaan sieltä tippuu sellaisia sanoja, perusteluja ja uskomuksia, joita ei ole ihan yhtä valmis omaksumaan. Ihmisestä riippuen niitä asioita ja teemoja voi olla vaikka chakrat, sielunvaellus, Jeesus, vetovoiman laki, subjektiivinen todellisuus, ihmiskunnan yhteinen alitajunta, mitä näitä nyt on. Toiset uskoo, toiset ei.

Sitten mä keksin mielestäni niin hyvän vertauksen tälle asialle, että mun piti ihan jakaa se tänne blogiinkin, kun uskon että se on ainakin mulle jatkossa käyttökelpoinen käsite.

Kuvittele, että joku antaa sulle ison purkillisen kolikoita. Ole hyvä, nämä on sulle. Koska sulla on sopivasti aikaa ja vähän rahantarvettakin, niin alat käydä sitä purkkia läpi kolikko kerrallaan. Siellä on euron kolikoita, eri suuruisia senttikolikoita, mutta myös brittipuntia, Ruotsin kruunuja, Yhdysvaltain dollarisenttejä, kaikenlaista.

Eurokolikot todennäköisesti tulisi poimittua alkuun, ainakin ne isoimmat. Jos rahantarve on tosi merkittävä, niin yhden ja kahden sentin kolikoitakin voisi kertyä siihen omaan pinoon. Ulkomaan rahoja saattaisit poimia, tai sitten et. Riippuu vähän siitä, oletko menossa lähiaikoina kyseiseen maahan, tai kertyykö niitä niin paljon että kannattaa lähteä vaihtamaan euroiksi.

Ja sitten purkista tulee vastaan japanilainen vessapoletti. Tunnistat sen, koska joku Japanissa käynyt on sulle joskus sellaisen näyttänyt, kun sattui jäämään lompakon pohjalle. Sä puolestaan et itse oo suunnitellut koskaan käyväsi Japanissa, sua ei kiinnosta kyseinen maa tai sinne matkustaminen pätkääkään, ja sua ehkä myös vähän ällöttää, että siellä rahojen seassa on vessapoletteja.

Miten suhtaudut? Kippaatko jo löytämäsi kolikot takaisin purkkiin ja annat sen takaisin, koska vastenmielisyys niitä vessapoletteja kohtaan on niin ylitsepääsemätöntä? Alatko kerätä eurojen lisäksi itsellesi myös vessapoletteja; onko niiden löytyminen merkki siitä että nyt olisi syytä ehkä matkustaa kuitenkin sinne Japaniin? Teetkö vessapoleteista pinon purkin viereen ja kippaat vain ne lopuksi takaisin, siltä varalta että purkissa olisi vielä eurojakin etsittäväksi?

Mä itse yritän lukea niin, että mä pistän merkille ne japanilaiset vessapoletit kun ne tulee kirjassa vastaan. Huomaan, että aha, tossa käytetään taas perusteluna tuota ilmiötä, selvä. Ja mietin samalla, että onko se loppu kirja mun tämänhetkisillä uskomuksilla käyttökelpoista ja hyödyllistä asiaa. Vaikka mä en esimerkiksi uskoisikaan, että ongelmista irti päästämällä universumi alkaa tehdä mun kanssa salaista yhteistyötä, niin siitä irti päästämisestä on mun oman pään sisällä niin paljon hyötyä, että se jo riittää. Jos sitten universumi sattuukin suostumaan yhteistyöhön, niin sehän on vain bonusta. Tai jos luen jotain buddhalaisuuteen perustuvaa tekstiä, jossa puhutaan karmasta ja hyväntahtoisuudesta kaikkea elollista kohtaan, niin mä voin olla samaa mieltä niistä elämän kunnioittamisista ja hyvään pyrkimisistä, vaikka en pelkäisikään syntyväni uudelleen kalana. Ja niin edelleen.

Niistä japanilaisista vessapoleteista on sekin hyöty, että niiden huomaaminen avartaa omaa ymmärrystä siitä, mihin kaikkeen ihmiset voi uskoa. Että on olemassa fiksuja ihmisiä, jotka on saaneet jäsenneltyä omat ajatuksensa jostain asiasta ihan kirjaksi asti, ja ne uskoo tällaisiin asioihin. Tosin jos sattuu olemaan niin allerginen uskolle ja hengellisyydelle, että mikä tahansa uskoon viittaaminen tekstissä nollaa välittömästi kaiken älyllisyyden odotuksen, niin silloin on ehkä vaikea ajatella asiaa tästä näkökulmasta.

Mulle itselleni tällainen ”aha, tosta kohtaa oon eri mieltä ja tästä kohtaa samaa mieltä” -lukeminen ja yleensä asioihin suhtautuminen on melko uusi ilmiö ja vielä treenin alla noin niinkuin ihmisten suhteen. Vielä ihan pari vuotta sitten mulle tuli tosi vaikea olo, jos kävi ilmi, että joku yhdessä aiheessa samanhenkinen ihminen onkin toisessa aiheessa ihan eri mieltä kuin minä. Ikäänkuin molempien olisi sitten pitänyt ruveta vakuuttamaan toista oman näkökulmansa oikeellisuudesta ja sen kamppailun lopuksi toisen olisi pitänyt muuttaa mielipidettään.

Mä edelleen harjoittelen kovasti sitä, että jos joku on eri mieltä mun kanssani, niin se ei ole haaste tai syytös mua kohtaan vaan pelkästään mielenkiintoista. Mä yritän muistaa, että jokaisella on oman elämänhistoriansa perusteella ihan varmasti hyvät syyt ajatella asioista niinkuin ajattelee, ja ainoa mitä mä voin tehdä asialle on kertoa rehellisesti omat perusteluni mun näkökulmalle. Ja että jos jollakulla on mörköjä tai traumoja tai harvinaisen voimakkaita ääniä päässä jonkin asian tiimoilta, niin sitä ei yhtään auta se, että mä alan juntata omaa mielipidettäni väkivalloin siihen päälle.

Siitä puheenollen, myös tätä mun blogia saa mielellään lukea sillai vessapolettihenkisesti. Jos jokin juttu kolahtaa ja tuntuu toimivan itselle, niin hienoa. Jos toinen juttu on yhdentekevä, niin ohi vaan. Esimerkiksi mun nää vanhemmuus- ja äitiyspohdinnat on varmaan aika monelle japanilaisia vessapoletteja, jos itsellä ei ole lapsia eikä aikomusta sellaisia maailmaan tuodakaan. Tai mun itseapuharrastuksen ympärillä pyörivät tekstit.

Ja sitten taas toisaalta, niiden polettien huomaamisesta on sekin ilo, että joskus saattaa löytää itsensä Japanista ja tajuta, että ai niin, mä tiedänkin mistä mä löydän niitä poletteja. Tai joku kaveri on menossa Japaniin, ja pääset vinkkaamaan sille, että kuule siinä ja siinä kirjassa on sulle varmaan jotain hyödyllistä. Koskaan ei tiedä, milloin jotain tietoa tai näkökulmaa tarvitsee.

Kommenteista:
Saa kommentoida! Saa pohtia omia vertauskuvallisia vessapoletteja, omaa suhdetta eri mieltä olemiseen, kolmenkympin kriisiä tai muuta. Saa myös kertoa, jos on sattunut törmäämään ihka aitoon japanilaiseen vessapolettiin (ei siis vertauskuvalliseen). Tai muuten vaan ilmiantaa itsensä ja moikata! Hyvässä hengessä ja omista fiiliksistä vastuun ottaen, totta kai. 🙂

Vapaaksi

Mä kirjoitin aiemmin, että mulla on kaksi oman tietoisen läsnäolon ja asioiden käsittelyn suosikkitekniikkaa, jotka on nykyään käytössä lähes päivittäin: Shiva Nata ja Sedona-metodi tai yleisemmin releasing. Shiva Natasta kirjoitin jo aikaisemmin, ja nyt yritän saada releasingia taipumaan suomeksi jotenkin järkevästi.

Sedona-metodi perustuu releasing-ajatteluun, eli siihen, että ihminen voi tietoisesti valita, pitääkö asioista (tunteista, ajatuksista, uskomuksista) kiinni vai päästääkö ne menemään. Se on samaan aikaan henkinen ja fyysinen prosessi, mutta toisin kuin Shiva Nata, se ei vaadi mitään ulkoisia toimenpiteitä tai liikkeitä.

Terminologiasta: Ilmaus ’to release; releasing’ tarkoittaa vapauttamista tai jonkin irti päästämistä, ja Sedonassa käytetään myös ilmausta ’to let go; letting go’ (antaa mennä, päästää menemään, irroittaa ote, luopua). Suomen kielessä ei ole oikein hyvää sanaa tälle ilmiölle, mutta käytän tässä yhteydessä yllämainittuja suomennoksia tai vaihtoehtoisesti jotain muuta, jos inspiraatio iskee. 😉 Toinen keskeinen termi on ’to welcome; welcoming’, joka kirjaimellisesti tarkoittaa ”toivottaa tervetulleeksi”, mutta tässä yhteydessä liittyy siihen, että ajatusten ja tunteiden annetaan vapaasti nousta tietoisuuteen, huomataan ne muttei yritetä kontrolloida tai arvottaa niitä suuntaan tai toiseen.

Sedona-metodissa asioista irti päästäminen alkaa siitä, että keskitytään johonkin mieltä vaivaavaan asiaan. Annetaan sen nousta mieleen, samoin kuin kaikkien siihen liittyvien ajatusten ja tunteiden. Ikäänkuin suostutaan katsomaan asiaa silmästä silmään: näin minä tästä asiasta ajattelen, tunnen, uskon. Nyt on näin. Huomataan, mitä tähän asiaan nyt liittyy, ilman että niille tunteille tai itse asialle tehdään vielä mitään. Annetaan niille tunteille ja ajatuksille lupa olla.

Joskus jo tämä auttaa. Itse käytän usein triple welcoming -tekniikkaa, jonka seuraava askel on huomata ja antaa lupa kaikenlaiselle kontrolloinnin, järkeilyn, piilottelunhalun, tilanteen tai tunteiden muuttamisen halulle. Sen jälkeen annetaan vielä lupa ajatuksille siitä, että tämä johtuu minusta, liittyy minuun, on minun syytäni, on minun ominaisuuteni. Tässä kohtaa mulla itselläni tuntuu usein jossain kohtaa rintalastaa ihan kuin sellainen valtava, painava möykky, kun nämä kaikki esiin kutsutut tunteet painavat ja kiristävät.

Sen jälkeen seuraava askel on huomata, mitä niiden kaikkien tunteiden ulkopuolella on. Jos se painava möykky tuntuu vaikka rintalastassa, niin huomataan, miltä muualla tuntuu. Ja sitten päästetään irti. Se vaatii vähän harjoittelua, mutta irtipäästämisen tunne on hyvin samanlainen kuin vaikka jännittävää leffaa katsoessa se hetki, kun huomaa jännittäneensä hartioita pelottavan kohtauksen aikana ja sitten tietoisesti päästääkin ne rennoiksi.

Mä oon oikeastaan vasta releasing-tekniikoita opittuani tajunnut, miten jännittäminen on sekä fyysistä että henkistä, ja miten ne eri puolet vaikuttaa toisiinsa niin kiinteästi. Että jos jokin tilanne on jännittävä, niin se kirjaimellisesti saa ihmisen jännittämään varmuuden vuoksi sellaisiakin lihaksia, joita siinä tilanteessa ei oikeastaan tarvitse käyttää. Ja sitten jos niitä lihaksia ei huomaa rentouttaa, niin ne jää jännittämään, ja kroppa viestittää mielelle, että nyt on edelleen vaaratilanne ja kriisi päällä ja hälytystila. Ja sitten vuosia vuosia sen alkuperäisen jännittävän tilanteen jälkeen ihminen edelleen reagoi samankaltaisiin olosuhteisiin sen alkuperäisen kriisitilanteen pohjalta, koska alitajunta viestittää kropalle, että nyt on taas vaara.

Mä oon itse käyttänyt tätä nyt ehkä nelisen, viitisen vuotta, sen jälkeen kun löysin tän tekniikan jostain blogista, mutta vasta siinä vaiheessa kun luin kirjan niin tää todella kolahti. Mä siis istuin sohvalla, luin kirjaa, suljin välillä silmät ja tein harjoituksia mielessäni, ja selästä kuului *naps, naps, naps* kun vuosikausien jännitykset laukesi yksi kerrallaan.

Eikä niiden välttämättä tarvitse olla vaaratilanteita, joista ne jännitykset syntyy.

Tarina parin viikon takaa.

Esikoisella on ollut tapana laittaa sormia suuhun välillä, kuten nukkumaan mennessä tai jännittävissä tilanteissa. Jätti siis tutin pois alle puoli vuotta sitten, joten on ihan ymmärrettävää, että lapsi välillä hakee turvaa laittamalla asioita suuhun. Ja mua ärsytti ihan kohtuuttomasti aina, kun se teki niin. Sanon kohtuuttomasti, koska ei siinä itse sormien syömisessä oo mitään pahaa, vaan se on vaan taas joku vaihe,  joka menee ohi kun siihen ei sen enempää kiinnitä huomiota. Ja silti sanoin jatkuvasti lapselle, että sormet pois suusta, kun mua ärsytti vaan niin paljon.

No, yks ilta olin nukuttamassa lasta, eli istuin sen sängyn vieressä kunnes se malttoi lopettaa kiemurtelun ja rauhoittua unille. Siinä samalla kiemurrellessaan laittoi tietysti sormia suuhun, ja mä päätin etten sano mitään, vaan yritän kerrankin käsitellä tän asian. Joka kerta, kun ne sormet meni suuhun ja mua ärsytti, niin mä keskityin ajattelemaan ”kiitos” (tää liittyy taas toiseen tekniikkaan nimeltä Ho’oponopono, josta yritän kans kirjoittaa jossain vaiheessa) ja annoin kaikille ajatuksille ja tunteille luvan vaan nousta mieleen omaan tahtiin.

Ensin vaan ärsytti se lapsen touhuaminen, ja mietitytti että miksi ihmeessä mä reagoin tähän niin voimakkaasti. Sitten mieleen nousi tosi selkeästi ajatus: ”Sormet suussa on rumaa ja likaista.” Ja sitten muistin yhtäkkiä tilanteen jostain vuosien takaa, ehkä kouluiästä tai teini-iästä, joka jollain lailla liittyi siihen sormien suuhun laittamiseen. Se tilanne itsessään oli sellainen, jossa muistin ajatelleeni, että teen nyt jotain sellaista mitä mun ei kuuluisi tehdä – eikä se liittynyt varsinaisesti niihin sormiin mitenkään. Se koko tilanne oli multa unohtunut aikoja sitten, mutta siihen liittynyt kognitiivinen dissonanssi, tunne siitä että tekee jotain väärää, oli jäänyt jännitteeksi johonkin päin mun kroppaa ja assosioitui siihen, että on sormet suussa.

Siinä kohtaa kun toi koko vyyhti nousi mun mieleen, niin tuli taas sellainen fyysinen painon tunne tohon rintalastan kieppeille. Tein triple welcomingin, päästin irti, ja huomasin samantien ettei mua enää ärsyttänyt lapsen käytös. Oon nyt sen jälkeenkin yrittänyt tarkkailla itseäni jos huomaan, että lapsen sormet on suussa, eikä se häiritse mua yhtään niin paljoa.

Tolla welcomingilla on jonkin verran yhteisiä piirteitä pään ääni -keskustelujen kanssa. Toisessa ne ajatukset päästetään tietoisuuteen ihan muuten vaan, ja toisessa niille ajatuksille annetaan tavallaan puhuja, jota voi kuunnella. Jos tuntuu, että on vaikea antaa itselleen lupa olla vaikka vihainen tai surullinen, ja on tottunut tyrmäämään omia ajatuksia tiedostamatta, niin on ehkä helpompi päästää ne ajatukset tietoisuuteen pään äänien tyyppisellä tekniikalla, kun ne ikäänkuin ei ole omia ajatuksia. Toisaalta taas voi ajatella, että mikä tahansa ajatus, joka on minulle tai jollekulle muulle vahingollinen, ei ole minun oma ajatukseni vaan ne on tarttuneet matkaan jostain muualta, kuin takiaiset koiran turkkiin tai purkka kengänpohjaan. Ne vaan pitää huomata ja siivota pois, niin että ne omat oikeat ajatukset pääsee taas esiin.

Milloin mä sitten käytän tätä? Päivittäin, monta kertaa päivässä. Oon opetellut siihen, että heti kun mulla alkaa pinna kiristyä ja verenpaine nousta, mä teen jonkinlaisen releasing-tekniikan. Se voi olla vaikka se, että antaa itselle luvan niihin tunteisiin, tai sitten päästää irti halusta kontrolloida muiden tekemisiä, tai päästää irti jonkin asian vastustamisesta, tai päästää irti siitä että haluais jonkin asian menevän tietyllä tavalla. Pitemmällä tähtäimellä ja rauhallisempina hetkinä oon työstänyt tällä omaa hyväksynnän tarvettani, suhdettani rahaan ja työntekoon, suhdettani omaan kroppaani, valmistautunut luomusynnytykseen, ja käsitellyt suunnilleen jokaista ihmissuhdetta, joka mulla on ollut viimeisen viiden vuoden aikana, mukaanlukien suhdetta omiin lapsiin. Mulle tää toimii.

Toimiiko tää kaikille? En tiedä. Mä luulen, että jonkinlaisesta releasing -lähestymistavasta tai -ajattelusta on varmasti hyötyä ihan kaikille, niin että saa siivottua omasta mielestä ja kropasta pois tarpeettomia painolasteja ja elettyä enemmän tässä hetkessä. Sedona-metodi toimii toisille, ja toisille toimii joku muu, niinkuin vaikka se Ho’oponopono. Tai sitten jotkut muut mindfulness- ja tietoisuusjutut, jooga, meditaatio, mitä näitä on. Mä suosittelen ainakin kokeilemaan muutamaan eri lähestymistapaa ennenkuin päättää, mitä mieltä niistä on – monet tekniikat näyttää kirjoitettuina ihan itsestäänselviltä tai jopa älyttömiltä, mutta sitten kun niitä kokeilee niin saattaa huomata, että ne toimiikin itsellä. Tai sitten ei, mutta päältäpäin sitä ei näe kuitenkaan etukäteen.

Kommenteista:
Saa kommentoida! Saa kysellä, saa kertoa omia releasing -kokemuksia tai ilmaista mielenkiintoa aihetta kohtaan, ihmetellä tai vaan ilmaista lukeneensa. Ei kiitos tässäkään kohtaa mitään ”onpas ihan tyhmää tehdä jotain tollaista” -kommentteja. Ei myöskään neuvoja, ellei joku sellaisia erikseen pyydä. Kiitos!

Nettikeskustelu ja blogikommentointi

Mulle on viimeisten muutaman viikon aikana useampi muualta tuttu ihminen tullut sanomaan, että lukee mun blogia, mutta ei oo uskaltanut kommentoida. Että ajatuksia kyllä herää, mutta kynnys kommentointiin on aika korkea. Mä ymmärrän sen kynnyksen hyvin – noin keskimäärin nettikeskustelu voi olla aikamoista viidakon lakien mukaan menemistä, ja nää mun blogin aiheet on sellaisia, että kukaan ei mielellään kerro omista heikkouksistaan vain saadakseen kuraa niskaan. En minäkään.

Ja toisaalta, mä toivoisin kovasti että täällä, blogissa ja kommenteissa, voisi herätä asiallista ja kunnioittavaa keskustelua näistä aiheista. Ihan samasta syystä kuin vaikka koulussa tunneilla kysellään ja keskustellaan: jokaista ääneen ihmettelevää oppilasta kohden on viisi tai kymmenen muuta, jotka miettivät ihan samaa asiaa, mutteivät viitsineet sanoa mitään ääneen. Niin jos täällä uskaltaudut kommentoimaan, niin voi olla, että joku muukin ajattelee tai tuntee samoin ja on iloinen siitä, ettei ole kokemuksensa kanssa yksin. Puhumattakaan siitä, että jos mä oon itse kirjoittanut jostain aiheesta, niin on äärimmäisen kiva tietää, jos muut tunnistaa saman ilmiön itsessään.

Mä oon yrittänyt laittaa nyt viime aikoina blogitekstien perään ohjeistuksen kommenteista, mutta halusin kirjoittaa vielä auki sen, mitä mä tarkoitan asiallisella ja kunnioittavalla keskustelulla ja miten sellaista käydään.

Ensinnäkin, tän blogin aiheet – ihmisenä kasvu ja vanhemmuus – on sellaisia, joista ei ole olemassa kauhean monia universaaleja totuuksia. Perusolettamuksena voidaan pitää, että kaikki tätä blogia lukevat ja tänne kommentoivat vanhemmat haluavat lapsilleen hyvää. Toisena perusolettamuksena voidaan pitää, että kukaan tätä lukeva (tai kirjoittava 😉 ) vanhempi ei ajattele olevansa täydellinen tai tietävänsä vastauksia kaikkiin asioihin.

Koska blogin nimi on ”Lupa olla minä”, mun mielestä on tärkeää, että myös jokaisella kommentoijalla on lupa olla oma itsensä. Kenenkään kokemus näistä aiheista ei ole yhtään sen arvokkaampi tai vähempiarvoinen kuin toisen. Jos oma kokemus on se, että joku juttu on vaikea tai hämmentävä tai ärsyttävä tai pelottava, niin siihen on lupa. Kaikista asioista ei tarvitse olla samaa mieltä tai ajatella samalla tavalla.

Ja samaan aikaan on todella tärkeää, että jokainen kommentoija ymmärtää puhuvansa vain ja ainoastaan oman kokemuksensa pohjalta. Joku on lukenut enemmän, joku on törmännyt ilmiöön useammin, ja niistä on ihan mielenkiintoista kuulla. Kukaan ei kuitenkaan voi sanoa toisen ihmisen tunteista tai kokemuksista, että ne olisivat vääränlaisia tai arvottomia.

Ihmisen tausta, eletty elämä, omat kipeät paikat ja käynnissä olevat kasvun prosessit värittävät automaattisesti sitä, millaisia mielleyhtymiä sanoista tai ilmiöistä tulee ja millaisia tunteita tai ajatuksia ne herättää. Kasvua tapahtuu silloin, kun ne omat tunteet ja ajatukset tiedostaa, ja miettii ennen kommentin kirjoittamista, että mitä tämä kaikki kertoo minusta itsestäni. Mikä kohta, mikä kokemus minussa saa aikaan sen, että raivostun tai ärsyynnyn tai hermostun tai tulen tosi surulliseksi, kun puhutaan tästä asiasta? Mikä kohta, mikä kokemus minussa värittää maailmaa niin, että tuon toisen, minusta erillisen ihmisen mielipide, ajatus tai toiminta tuntuu hyökkäykseltä minua kohtaan?

Tämän blogin kommenteissa on luvallista ja toivottavaa pohtia myös niitä asioita ääneen. Nimenomaan niin, että lähtökohtana on se oma kokemus, oma ajatus, oma törmäys ympäröivään maailmaan. Jos mun teksti aiheuttaa itsessä jonkin reaktion, niin sen reaktion voi kertoa ja sanoittaa. Voi pohtia, että mitä se kertoo itsestä, että tällainen reaktio heräsi. Voi pohtia, että mihin oma mielipide asiasta perustuu, millaisiin omiin kokemuksiin, millaisiin uskomuksiin. Voi miettiä, että onko oma mielipide aiheesta muuttunut joskus vai onko se ollut aina samansuuntainen.

Jos puolestaan jonkun muun kommentoijan kommentti aiheuttaa itsessä reaktion, niin näitä samoja asioita on hyvä pohtia. Sen lisäksi on syytä miettiä, voiko oma reaktio aiheutua siitä, että tulkitsee kommenttiin jotain sellaista, mitä siinä ei itseasiassa lue ollenkaan. Mulla on itselläni blogin kirjoittajana se luksus, että mä voin pyöritellä ja pohdiskella tätä asiaa monelta eri kantilta, ja mulla on yleensä aikaa kirjoittaa ajatukseni ainakin jossain määrin valmiiksi ennenkuin pistän tekstin linjoille. Kommentointi sen sijaan tapahtuu usein nopeammalla tahdilla, liittyy ehkä vain yhteen tai kahteen aiheen yksityiskohtaan, eikä ole tarkoitettukaan valottamaan kaikkea, mitä kommentoija aiheesta tietää, tuntee tai ajattelee. Lisäksi on syytä muistaa tän blogin kommenttien perusperiaatteet: kaikki haluavat lapsilleen hyvää, kukaan ei kuvittele olevansa täydellinen tai tietävänsä vastauksia kaikkiin kysymyksiin.

Asiallisuus, by the way, ei tarkoita sitä, että pitäisi olla tylsä. Huumoria saa olla, kunhan se huumorikin on toisia kunnioittavaa.

Kun mä itse luen muiden blogeja, niin mun suurin kynnys kommentoimiseen on joko toi uskallusjuttu tai sitten ajatus siitä, että osaanko mä nyt sanoa mitään niin tärkeää, että kannattaisi kommentoida. Että onpa ihan tylsää kirjoittaa vaan että kävin lukemassa, kiva teksti. Tai jos mulla on joku ajatuskin siitä tekstistä, niin osaanko mä nyt pukea sen hienosti sanoiksi ja näyttääkö se sitten ihan tyhmältä siinä.

Tältä puolelta blogia voin sanoa itselleni: osaat sanoa. Ei ole mitenkään tylsää vain sanoa lukeneensa – bloggarina on hieno fiilis lukea niitä kommentteja ja huomata, että oma teksti on aiheuttanut lukijassa halun ilmaista olemassaolonsa. Ja jos se teksti on vielä aiheuttanut jotain ajatuksia tai jonkin reaktion, niin vielä parempi.

Mä kirjoitan blogia osittain itselleni, mutta se on julkinen juuri siksi, että muutkin voisivat lukea sitä ja ehkä pohtia suhdettaan niihin samoihin ilmiöihin. Jos saan lukijan pohtimaan sitä ilmiötä ja jopa kommentoimaan mulle, että pohdinta on käynnissä, niin se on kuin saisi lahjan. Niitä ajatuksia ei tarvitse välttämättä ilmaista, jos ne ei ole vielä löytäneet muotoaan, sekin on jo hienoa kuulla, että prosessi on lähtenyt käyntiin.

Kiitos kaikille teille, jotka olette jo uskaltaneet mulle kommentoida, blogissa tai Facebookissa tai muuta kautta. Jos tuntuu siltä, että olisi siistiä jos internetissä olisi turvallinen paikka keskustella tällaisista teemoista, niin tervetuloa jutustelemaan kommenttiketjuihin jatkossakin. Mä luotan siihen, että kaikki osaa käyttäytyä, ja moderoin kyllä sellaiset kommentit, jotka eivät istu tähän kommentointiohjeistukseen.

Kommenteista:
Kyllä, tähänkin tekstiin saa kommentoida. 🙂 Ja jos kommentointi ei tunnu luontevalta, niin ei ole pakko.

Kysymyksiä ja vastauksia Shiva Natasta

Mulla on ihan hirveä tarve kirjoittaa Shiva Nata -aiheinen teksti, kun oon saanut pitkästä aikaa monena päivänä tehtyä Shiva Nataa (eli shiva natailtua), mutta mun on vaikea keksiä, mistä aloittaisin. Niin mä nyt kasaan tähän erinäisiä kysymyksiä ja vastauksia niihin. Kommenteissa saa kysellä lisää.

Mitä Shiva Nata on?

Se on koko kehon keskittymisharjoitus. Se on ei-kemiallinen tapa saada aivot turbovaihteelle. Se on niin vaikeaa, että tasoa 7 tekee noin kaksi ihmistä maailmassa ja taso 8 on puhtaasti teoreettinen. Tämä on hyvä asia, koska Shiva Nataa tehdessä kuuluu mokailla, hukata jutun punainen lanka, tehdä virheitä.

Shiva Nata on myös loistava tapa opetella tai syventää meditaatiota, koska oikeaoppisen (lue: tarpeeksi vaikeaa, tarpeeksi virheitä) Shiva Nata -session jälkeen aivot ovat niin soseena, ettei päässä liiku yhtään mitään. Hetken meditaation jälkeen ajatus alkaa kuitenkin luistaa, ja siinä vaiheessa alkaa löytyä oivalluksia. Yhteyksiä. Hoksaa asioita, jotka on aivoilla tiennyt vaikka kuinka kauan. Tai näkee jonkin asian, ongelman tai tilanteen ihan uudelta kantilta ja yhtäkkiä huomaa sen sisäisen logiikan.

Miten Shiva Nata toimii?

Mä ajattelen, että Shiva Nata perustuu yhteyksiin. (Sen voi ajatella perustuvan myös aaltoliikkeeseen ja taajuuksiin jne. mutta mun itseni on helpointa hahmottaa se näin.) Kuvittele, että edessäsi on neliö. Tai vielä parempaa, mä piirrän sulle sen neliön.

Tohon neliöön on merkattu yhteydet 1-2-3-4, 1-3 ja 2-4. Yhdestä pisteestä on siis yhteys kaikkiin muihin neliön pisteisiin.

Shiva Natassa se neliö on väännetty mutkalle spiraaliksi, jota seurataan kädellä joko eteenpäin (1-2-3-4-1) tai taaksepäin. Tai sitten voi mennä neliön poikki, 1-3, 2-4.

Molemmilla käsillä on oma spiraalinsa, ja ykköstasolla aloitetaan siitä, että tehdään molemmilla käsillä spiraali eteenpäin, 1:1-2:2-3:3-4:4-1:1. Sitten taaksepäin, 1:1-4:4-3:3-2:2-1:1. Sitten ensimmäinen käsi eteenpäin ja toinen käsi taaksepäin, 1:1-2:4-3:3-4:2-1:1. Tässä kohtaa yleensä tulee ensimmäinen aivojen nyrjähdys. Sitten vielä ensimmäinen käsi eteenpäin ja toinen taaksepäin. Sitten tehdään peilikuvana.

Sitten eka käsi aloittaa kakkospisteestä, toinen ykkösestä, ja mennään molemmilla käsillä eteenpäin, 2:1-3:2-4:3-1:4-2:1. Ja niin edespäin, kaikki mahdolliset eri käsien aloitusasennot, ja samat peilikuvana.

Paitsi että niitä neliöitä on kaksi, ja pisteitä yhteensä 8. Kakkostasolla toinen käsi menee spiraalia 1-4, ja toinen käsi spiraalia 5-8. Ja kolmostasolla ei enää mennä suoraan spiraalia eteenpäin tai taaksepäin, vaan tehdään välillä peilikuvasiirtymiä ja mennään neliön poikki. Tasoja on siis yhteensä 8.

Kuten sanottua, tämä monimutkaisuus on siinä mielessä hyvä asia, että tarkoitus on tehdä virheitä. Shiva Natassa opetellaan joka tasolla tekemään tietty sarja siirtymiä pisteiden välillä, ja seuraavalla tasolla opetellaan astetta monimutkaisempi sarja, joka käyttää vähän eri yhteyksiä mutta samojen pisteiden välillä.

Aargh, miksi tää on näin vaikeaa?!?! Miksi ja mitä ja apua?!

Niin. Shiva Nata pistää ihmisen nokakkain totuttujen käyttäytymismalliensa kanssa kahdella tavalla. Toisaalta itse laji on niin mahdoton – ei ole olemassa mitään mustaa vyötä, on vain eri tapoja joutua nöyrtymään lajin edessä – että se saa ihmisen reagoimaan suoraan luista ja ytimistä samalla tavalla kuin aina kaikkeen muuhunkin. Kun ylemmät ajattelutoiminnot on saatu solmuun, virheen kohdalla esiin nousee tosi selkeästi sellaista, minkä normaalisti kykenee suitsimaan. Niinkuin vaikka että hermostuuko, suuttuuko, tuleeko sellainen olo ettei oikein osaa koskaan mitään, riemastuuko, hävettääkö, tsemppaako hampaat irvessä, lyökö koko jutun läskiksi…

Toinen tapa, millä Shiva Nata saa tiedostamaan totutut käyttäytymismallit, liittyy siihen, miten rutiinit syntyvät. Aivoissa on potentiaalia huikean paljon useampiin neuronikytköksiin kuin mitä ihminen keskimäärin käyttää. Kun oppii jonkin uuden asian, aivoihin syntyy uusi kytkös, ja kun toistaa sitä asiaa, kytkös vahvistuu. Jos tekee asiat aina samalla tavalla, yksi kytkös vahvistuu ja toiset heikentyvät. Shiva Natassa tietoisesti koko ajan opetellaan uutta, ja kun työn alla oleva taso alkaa sujua ilman virheitä, on aika vääntää tasoa vaikeammalle. Toisin sanoen luodaan koko ajan uusia kytköksiä ja vahvistetaan niitä tasapuolisesti ilman, että yksi kytkös saa epäsuhtaisen paljon toistoja. Se tuo tietyllä tavalla etäisyyttä niin, että ne omat tiedostamatta toistuvat käytösmallit on helpompi huomata, tiedostaa ja tarvittaessa tehdä niille jotain.

Hindulaisessa jumaluusopissa Shiva on luomisen ja tuhoamisen jumala, ja se onkin ainoa tapa, jolla Shiva Nata liittyy mitenkään mihinkään uskontoon tai uskomuksiin. Tai siis se Shiva Natan piirre, että koko ajan luodaan uusia kytköksiä, opetellaan uusia yhteyksiä eri pisteiden välillä, ja samalla ikäänkuin tuhotaan edellisiä tasoja, kun niitä ei enää vahvistetakaan. Paitsi että jos on päässyt vaikka tasolle 4, niin voi ihan hyvin vielä tehdä tasoja 1, 2 ja 3, kunhan tekee niitä tarpeeksi vaikeina. Kuten esimerkiksi musiikin tahtiin, tai tosi nopeasti, tai ottaa jalat mukaan, tai korvaa numerot sanoilla, tai jotain.

Mitä hyötyä Shiva Natasta sitten on?

Kuten sanottua, Shiva Nata on loistava tapa virittää keskittymistä. Siinä yhdistyy keholla tekeminen, numerosarjan muistaminen ja käsien reitin hahmottaminen tilassa, joten se on todellista aivojumppaa. Mä en itse yleensä tee Shiva Nataa illalla, koska oon muuten liian virittyneessä tilassa kun pitäisi mennä nukkumaan. Sen sijaan yleensä kun alan kirjoittaa, shiva natailen hetken, jotta saan aivot oikeaan vireeseen.

Itseasiassa mun gradukin on aika paljon velkaa Shiva Natalle. Sekä asiasisältöjen ja teoriaosan yhtenäisyyden puolesta – mulla oli kolmen eri humanistisen tai kasvatuksellisen tieteensuunnan teoriaa, jota yhdistelin gradussani – että työtehon puolesta. Kuten mainitsin aiemmin, mä tein gradua lähinnä silloin kun lapsi nukkui päikkäreitä. Siinä vaiheessa kun lapsi viimein simahti, niin ei ollut kamalasti varaa valikoida, haluaako tehdä gradua vai ei. Hetki Shiva Nataa samalla kun kahvi tai tee kiehui, ja graduvire oli lähes varma. Olen myös erinäiset kerrat käynyt yliopiston oppimiskeskuksen invavessassa tekemässä muutaman kierroksen Shiva Nataa, jos esseetä kirjoittaessa on alkanut vire roikkua.

Lisäksi mä huomaan, että oon alkanut tiedostaa omia ja toisten rutiineja ja käyttäytymismalleja silloinkin, kun en oo äskettäin shiva nataillut. Jos mua risoo tai mietin omaa tai toisten käytöstä jossain konfliktitilanteessa, niin mulle on luontevampaa miettiä asiaa siltä kannalta, että missä muussa tämä sama ilmiö toteutuu? Onko mulla tai tolla toisella jossain muissakin asioissa suhtautua juuri näin? Ja onko mun oma käyttäytymismalli paras mahdollinen, vai olisiko siinä varaa parantaa?

Ja mä oon paljon vähemmän perfektionisti. Kun harrastaa virheiden tekemistä, sietää epätäydellisyyttä ehkä vähän paremmin. Tai ainakin on hyvä tilaisuus opetella sietämään jotain sellaista, mihin törmää päivittäin.

Kannattaako mun kokeilla Shiva Nataa?

Aina kannattaa kokeilla, jos tilaisuus tulee. Mä luulen, että tästä vois olla hyötyä monille esimerkiksi luovilla aloilla työskenteleville, kun pitää keksiä jotain muutakin kuin sitä vanhaa tuttua. Toisaalta Shiva Nata on juurikin sellainen laji, jossa omat jumit tulee sen verran vauhdilla vastaan että on ihan ymmärrettävää ettei ehkä huvita jatkaa. Ja toisaalta, jos on kiinnostunut omasta henkisestä kasvusta ja omien mörköjen ja jumien työstämisestä joko siviilissä tai työelämässä, niin tässä hommassa niihin pääsee ihan varmasti käsiksi ja niille voi ruveta tekemään jotain.

Mä en tiedä, harrastaako Suomessa kukaan muu tätä lajia. Muutamalle ihmiselle oon joskus perusteita opettanut, eli jos satutte lukemaan ja ootte jatkaneet harjoituksia niin kertokaa ihmeessä. Mulla on haaveena jonain päivänä ruveta opettamaan Shiva Nataa Suomessa, mutta jos joku haluaa oppia jo ennen sitä niin täältä löytyy DVD.

Mistä ihmeestä sä oot tällaisen lajin bongannut?

Havi Brooks, joka on mun idoli niin monessa asiassa, on omien sanojensa mukaan maailman toiseksi kovin shivanautti. Havin opettaja ja tän lajin kehittäjä, Andrey Lappa, joka esiintyy myös tossa DVD:llä, on joogaopettaja, joka asuu Himalajalla. Alla vielä Havin video kakkostasosta.

Maailman siisteintä, eikö? Youtubesta löytyy näköjään myös lisää videoita, joten jos alkoi kutkutella niin siitä vaan opettelemaan. 😉

Kommenteista:
Kommentit, kysymykset, ihmettelyt jne. ovat tervetulleita. Mä en oikein tiedä, että onko tää maailman siisteintä ikinä pelkästään mun mielestä, mutta jos tää kuulostaa jostain muustakin innostavalta niin ilmiantakaa itsenne ihmeessä!