Tämä toimi tällä kertaa 16: Tai en oo enää sun ystävä

Keskustelut EIstä ja rajoista tuntuu välillä vaikeilta ihan näin perheenkin kesken. Sitten kun palapeliin tulee vielä kaverit ja kaverien (ja kaverien kasvuympäristön) vuorovaikutuksen tapa, niin tuntuu melkoiselta luovimiselta sanoa asioita riittävän suoraan ja kaunistelematta ja samalla kaikkien osapuolten tunteita ja tarpeita kunnioittaen.

”…Tai en oo enää sun ystävä.”

Hain lapset eilen hoidosta, ja eskarilainen ilmoitti, että meidän pitää mennä tekemään asia X. Kun kysyin miksi, hän kertoi luvanneensa kaverille. Kun vielä kyselin, että miten sinä niin lupasit, niin kuulemma kaveri oli sanonut, että ”sun pitää [tehdä X] tai mä en oo enää sun ystävä”.

Hmmmmm. Interesting.

Tämä oli ensimmäinen kerta, kun tällaista ”tee X tai en ole enää sinun ystäväsi” -teemaa näkyy meille kotiin asti, eikä se todennäköisesti jää viimeiseksi. Sen takia halusin (tarkemmat yksityiskohdat sensuroiden) jakaa oman puoleni tästä keskustelusta.

Hetken kun kuuntelin eskarilaista, niin kävi ilmeiseksi, että lapselle on tärkeää olla tämän kyseisen kaverin ystävä. Sen peilasin hänelle ääneenkin – ”onks sulle tosi tärkeää, että [kaverinnimi] on sun ystävä?” Kuulemma juuri sen takia hän ei ollut halunnut sanoa kaverille ei.

Minä: ”Ajatteletko, että ystävät ei sano toisilleen ei?”
Lapsi: ”Joo.”

M: ”Arvaatko, kuinka monta kertaa äiti ja [esikoisen kummi] ollaan sanottu toisillemme ei?”
L: ”No varmaan aika monta.”
M: ”Entä arvaatko kuinka monta kertaa äiti ja [mun lapsuudenystävä] ollaan sanottu toisillemme ei?”
L: ”No ihan tosi monta.”

M: ”Niinpä. Ja just sen takia me ollaan niin läheisiä ystäviä keskenämme, kun me voidaan sanoa toisillemme joo tai ei ja luottaa siihen, että se toinen on silloinkin vielä ystävä.”

Luottamus, rehellisyys, läheisyys

”Tiedätkö, miten mä sen ajattelen? Mitä rakkaampi ja läheisempi joku ihminen on, niin sitä tärkeämpää sille on sanoa EI heti kun joku asia tuntuu epäreilulta tai kurjalta. Tiedätkö miksi?”
L: ”No miksi?”

M: ”Koska se, että heti pienestäkin asiasta sanoo rehellisesti EI, osoittaa että luottaa toiseen ja kunnioittaa sitä, että hän haluaa olla mun ystävä vaikka en aina tekisi niinkuin hän haluaa. Ja sitten se ystävyys pysyy avoimempana ja reilumpana. Muistatko kun sanoit, että siitä [kaveri]lle lupaamisesta tuli sulle vähän sellainen ristiriitainen ja kurja olo? Jos sellaisia kurjia ja ristiriitaisia tunteita kertyy paljon, niin lopulta sen ystävän kanssa ei ookaan enää niin kiva olla. Kun sanoo heti ja rehellisesti, niin niitä kurjia tunteita ei kerry.”

Tähän eskarilainen kommentoi, että hän ei ollutkaan tullut ajatelleeksi sitä noin.

Ja välillä on niinkuin Frozenissa

Minä (hetken pohdittuani): ”Ja sitten jotkut ihmiset saattaa sanoa olevansa jonkun ystävä ja tykkäävänsä vain siksi, että ne saisi jotain kivaa. Muistatko niinkuin Frozenissa [en spoilaa leffaa lukijoilta, mutta jos olet nähnyt niin tiedät, kenen nimen mainitsin]?”

”Joskus voi käydä niin, että kun sellaiselle ihmiselle sanoo EI, niin hän ei sitten enää haluakaan olla sun kaveri. Silloin se ihminen ei kuitenkaan alunperin tykännyt susta, vaan enemmän siitä ajatuksesta, että hän saisi jotain kivaa.”

Tämä sama keskustelu jatkui eri muodoissaan pitkin iltaa, kun lapsi pohdiskeli, että mitenkäs sen lupauksen kanssa sitten. Onko lupauksen rikkomista muuttaa mieltään, jos se lupaus on annettu ristiriitaisissa tunnelmissa? Onko lupauksen rikkomista sanoa, ettei sittenkään halua tehdä jotain asiaa?

Vaikeita kysymyksiä nämä ovat aikuisellekin. Ehkä siksi on ihan hyvä, että niitä keskusteluja käydään jo nyt, niin sitten koulussa ja teini-iässä niihin löytyy ehkä helpommin selkeyttä.

Mitä kohti 2017 –arvontakyselyyn voi osallistua vielä 1.2.2017 asti! Ja Mitä kohti 2017 –webinaariinkin on vielä paikkoja – tule mukaan selkeyttämään tavoitteita ja strategioita uuteen, ihanaan vuoteen!

Haluaisitko enemmän kärsivällisyyttä aamuihisi?
Ilmaiseen Kärsivällisempi aamu -minikurssiin kuuluu 18-sivuinen työkirja ja viikon verran sähköposteja, joiden myötä harjoittelet tekemään aamuistasi lempeämpiä, kärsivällisempiä ja mukavampia. Samalla liityt yli tuhannen vanhemmuuden supersankarin seuraan Lupa olla minä -kirjeen tilaajaksi ja saat viikoittain sähköpostiisi inspiraatiota ja vinkkejä itsestä huolehtimiseen, kärsivällisyyteen ja riittävän hyvään vanhemmuuteen. Tervetuloa mukaan. <3

Tämä toimi tällä kertaa 15: Minä rakastan sinua aina

Tilanne

Kello on neljä ja risat aamuyöllä. Kuopus, neljä vuotta, herättää kiipeämällä kainaloon möyrimään. Kuiskuttelee siinä samalla juttuja Pokémoneista ja päivähoidosta ja muista tärkeistä asioista. Minä vastailen sanomalla, että jutellaan tästä aamulla, nyt minä haluan nukkua. Sitten lapsi kuiskaa:

Lapsi: Tykätäänhän me aina toisistamme?
Minä: Minä rakastan sinua aina.
Lapsi: Silloinkin kun sä et halua olla mun kanssa?

Huokaisen. Mieleen nousee viikonlopulta tilanne, jossa lapsen käytös osui suoraan omiin vajaalla oleviin tarpeisiini: nähdyksi ja kuulluksi tuleminen, luottamus, kunnioitus, ennakoitavuus, helppous. (Siinä tilanteessa suutuin ihan kamalasti, huusin ja murisin että nyt mua ärsyttää ja suututtaa ihan kauheasti kun sanoin että X ja sitten sä teit Y. Oltiin aiemmin sovittu, että kylvetän lapset, ja suuttumisen jälkeen pyysin puolisoa kylvettämään kuopuksen koska pelkäsin että en kykene riittävästi rauhoittumaan jotta yhteinen kylpyhetki olisi mukava molemmille. Pyysin myöhemmin anteeksi huutamista.)

Minä: Jos mä en halua olla sun kanssa, niin se johtuu siitä, että mä tarvitsen tilaa ja rauhaa, ei siitä ettenkö rakastaisi. Minä rakastan sinua aina.
Lapsi: Niin, vaikka et aina tykkäisi musta niin rakastat mua.
Minä: Joskus mä en tykkää sun käytöksestä, silloin kun se haittaa mun tarpeita. Silloinkin mä tykkään sun ajatuksista, ja siitä mikä sulle on tärkeää.

Hetken mietin hiljaa. Harmitti, kun tuntui että olin lokeroinut lapsen osiin: noita osia rakastan, toisia en.

Minä (lasta hellästi rutistaen): Minä rakastan sua ihan just tollaisena kuin sä olet.
Lapsi: Ai öinä?
Minä: Joo, yöllä ja päivällä ja aamulla ja illalla ja ihan aina.
Lapsi: Niin sitten mä voin paremmin leikkiä ja touhuta renkaissa.
Minä: Ai kun mä rakastan sua niin sun on kivempi tehdä mukavia juttuja?
Lapsi: Niin.

Sitten vielä vähän kuiskuteltiin siitä, mitä lapsi huomiselta toivoo. Lopulta alkoi kainalosta kuulua tasainen tuhina. Itse valvoin vielä tovin.

Mitä mä siis tein?

1. Kuuntelin.

Noin periaatteessa olen sitä mieltä, että yöllä päällimmäinen tarve meillä kaikilla on uni, silloin tällöin myös läheisyys. Ja välillä tulee näitä tilanteita, joissa periaate ei pidäkään paikkaansa, koska lapsen päällimmäisenä tarpeena on vaikka yhteys tai luottamus tai vakuuttuminen siitä, että äiti kuitenkin rakastaa.

Tavallisesti meidän ”minä rakastan sinua” -keskustelut lasten kanssa menee nimittäin näin:
Aikuinen: Hei [nimi], mulla on sulle yks tärkeä juttu.
Lapsi: No mitä?
Aikuinen: Minä rakastan sinua.
Lapsi: Mä tiiän! Sä oot sanonut sen ainakin miljoona kertaa! *tuhahdus*

Tähän nähden lapsen kysymys oli niin iso poikkeus, että siihen en enää halunnut vastata ”jutellaan siitä huomenna, hyvää yötä”.

Jostain lapselle oli selvästi tullut kysymysmerkki tästä asiasta. Se saattoi jäädä viikonlopusta, vaikka se asia sitten käsiteltiinkin rauhoittumisen jälkeen. Se saattoi johtua päiväkodin ja päivähoitorytmin vaihtumisesta, tai kesäloman loppumisesta, tai jostain ihan muusta.

Eikä minun tehtäväni ollut (ensiksi, tai välttämättä ollenkaan) saada ensin omaa ymmärryksen tarvettani täyteen ja kysellä, että miksi nyt näin, miten niin muka, tai helpottaa omaa oloani sanomalla vaikka että höpö höpö totta kai äiti rakastaa. Lapselle oli tärkeää saada aito ja rehellinen vastaus.

2. Tein parhaani vaikkei mennytkään oppikirjan mukaan.

Siinä keskustelun jälkeen valvoessa pohdiskelin aika pitkään sitä, että miten olisin voinut hoitaa sen viikonlopun tilanteen paremmin, tai miten olisin voinut käydä tuon keskustelun paremmin.

Olisin viikonloppuna voinut selkeämmin kertoa, että nyt olisin niin kaivannut luottamusta ja kuulluksi tulemista. Olisin voinut siinä yöllä ensin arvata lapsen tunnetta ja tarvetta, niin että olisin osannut paremmin vastata hänen tarpeeseensa, ei pelkästään kysymykseen. Olisin voinut käyttää lapsen omaa sanaa (lapsi puhui tykkäämisestä, minä rakastamisesta, miksi se piti vaihtaa?) jotta lapsi olisi tuntenut tulleensa kuulluksi paremmin.

Ja samaan aikaan olin kiitollinen siitä, että osasin sen minkä osasin.

Viikonloppuna pidin huolta, että kun kiukkusin niin keskityin ensin omista tunteista ja omista havainnoista puhumiseen. Menin eri huoneeseen, niin ettei lapsen tarvinnut katsella huutavaa aikuista. Otin sitä tilaa ja rauhaa, pyysin puolisolta apua, ja sitten kun olin rauhoittunut niin halittelin lapsen kanssa ja pyysin anteeksi.

Siinä yöllisessä keskustelussa osasin kertoa lapselle, että mun käytös ja haluaminen liittyy mun tunteisiin ja tarpeisiin, ei häneen tai siihen, minkä verran häntä rakastan. Kun huomasin, että sanoin mielestäni hölmösti ja eri tavalla kuin halusin, niin palasin siihen keskusteluun. Ja sitten kun lapsi vielä halusi jutustella ja kertoa toisesta aiheesta, niin kuuntelin häntä, jotta hän varmasti tunsi tulleensa kuulluksi.

Vaikka asioita tietää, niin niitä ei välttämättä kaikkia osaa siinä itse tilanteessa toteuttaa tyylipuhtaasti. (Vaikka olisi miten Rakentavan Vuorovaikutuksen Ohjaaja.) Se ei haittaa.

Sekin on iso voitto ja onnistuminen, että jälkikäteen huomaa ajatuksen ”olisinpa toiminut tässä tilanteessa näin”. Siitä voi oppia, ja sen voi usein kertoa myös sille toiselle: ”Vitsi mua harmitti kun sanoin X, olisin halunnut osata sanoa Y”.

3. Olin rehellinen omista tarpeistani.

Lapsi huomaa, kun en ole iloinen hänen käytöksensä jälkeen. Minulta olisi ollut epärehellistä sanoa, että eikun aina haluan olla sun kanssa. Koska oikeasti en aina halua olla neljävuotiaan kanssa – joskus haluan olla yksin, joskus haluan olla töissä tai ystävien kanssa tai esikoisen kanssa tai puolison kanssa tai niin edespäin.

Ja toisaalta ei olisi ollut myöskään rehellistä sanoa, että joskus en tykkää sinusta mutta rakastan sinua. Mitä se edes tarkoittaa?

Jos se tarkoittaa, että tykkääminen on sitä kun minulla on hyvä fiilis sinun läsnäollessasi, niin joo, ehkä. Ja silloinkaan se ei tarkoita, että tykkään tai en tykkää siitä koko lapsesta (tai ihmisestä).

Voi käydä niin, että tykkään tuosta ihmisestä edelleen 80-prosenttisesti, ja sitten 20% havainnostani osuu johonkin mun tarpeeseen ja sitten kiehahtaa tai itkettää tai muuta. Eikä se 80% mene mihinkään, ja sitten on ristiriitainen olo, ja sitten tuntuu pahalta ja kivuliaalta ja puristavalta. Sen takia onkin niin kivuliasta, kun omat rakkaat ihmiset toimii tavalla, joka tökkii mun tarpeiden täyttymistä vastaan.

Paljon rehellisempää ja totuudenmukaisempaa on mielestäni kertoa, mikä sen tunteen herättää. Se ei ole toisen ihmisen käytös. Se ei ole toisen ihmisen olemisen tapa. Minun tunteeni taustalla on joku minun tarpeeni, ja se tarve on vain ja ainoastaan minun vastuullani ja minun hulavanteessani.

Jos lapsi ajattelee, että joskus en tykkää hänestä – hänen olemuksestaan, hänen ainutlaatuisuudestaan – niin hän voi ottaa sen viestinä siitä, että hän on vääränlainen. Ja lapsen ei pidä joutua muuttamaan itseään (tai edes ajattelemaan, että se olisi ratkaisu) jotta minä olisin iloinen ja tyytyväinen hänen läsnäollessaan (eli ”tykkäisin hänestä”) koko ajan.

Niin mitä enemmän ja aidommin ja rehellisemmin puhun siitä, että minun tunteeni taustalla on minun tarpeeni, niin sitä helpompi lapsen on erottaa toisistaan oma toimintansa ja minun reaktioni siihen. Jos se on välillä aikuisellekin vaikeaa, niin lapsi varsinkin tarvitsee siinä tukea ja toistoja ja vakuuttumista. Ja ehkä sitten kun kuopus on minun ikäiseni, niin hänelle on vähän luontevampaa ajatella, että häntä rakastetaan silloinkin, kun kaikki ympärillä eivät ole jatkuvasti iloisia.

**Tunteista, tarpeista ja lapsen kohtaamisesta puhun myös ilmaisessa Eikun minä itse! -webinaarissa, jonka seuraava uusintakierros on 15.9.2016 klo 17-18. Lue lisää webinaarista ja ilmoittaudu mukaan!**

Tämä toimi tällä kertaa 14: Väärinkäsityksiä

Tapahtumapaikka: iltapalapöytä viikonloppuiltana. Periaatteessa ollaan aikataulussa mutta käytännössä kaikki perheenjäsenet ovat tuhannen väsyneitä.

Kolmevee *sellaisella merirosvon käsiliikkeellä*: Yarrrrr!
Isi *huolissaan, että merirosvon käsiliike vie kohta täyden maitomukin pöydältä lattialle*: Hei ruokapöytä ei ole leikkimisen paikka!
Kolmevee *samalla käsiliikkeellä*: Yarrrrr!

Ei muuten ollut ensimmäinen kerta samana päivänä, kun aikuinen turhautuu siihen, että lapsi tekee just täsmälleen saman asian mistä aikuinen on kolme sekuntia sitten kommentoinut.

Missä tuli väärinkäsitys?

Tämä tilanne sitten selvitettiin siinä iltapalapöydässä (kun ensin aikuinen oli päässyt irti turhautumisestaan ja lapsi siitä tunteesta, että häntä on ihan aiheetta nyt toruttu), ja löytyi tämänkin väärinkäsityksen ydin.

Isi viittasi lapsen käytökseen sanalla ”leikkiminen”. Lapsi ei ajatellut, että se käsiliike on leikkimistä.

Isin mielessä hänen sanomansa lause tarkoitti suunnilleen ”ruokapöydässä istutaan paikallaan ja ollaan huitomatta”.

Lapsen korvissa lause tarkoitti ”ruokapöydässä ei leikitä” – mikä oikeastaan ei edes meidän huushollissa pidä paikkaansa. (Lapset saavat ihan rauhassa leikkiä haarukkani-on-lentokone-ja-suu-on-lentokenttä -leikkiä ja muuta, kunhan se leikki auttaa ruokaa pääsemään lautaselta vatsaan asti.)

Lapsi ei siis yhdistänyt, että aikuisen sanoma lause liittyisi jotenkin kiinteästi hänen käytökseensä, tai olisi esimerkiksi pyyntö lopettaa se käytös. Ei ihme, että se käytös ei muuttunut.

Kun me aikuiset osasimme sanoa lapselle, että voisitko istua paikallasi huitomatta, meitä pelottaa että muki putoaa, niin lapsi istui lopun iltapalaa rauhallisesti ja joi mukin tyhjäksi.

Toinen väärinkäsitys

Saman kolmeveen kanssa käytiin kuluneella viikolla ravintolan leikkipaikan yhteydessä seuraava keskustelu.

Lapsi *ajelee leluautolla leikkipaikan vieressä kulkureitillä*
Minä: Hei muruseni, älä kiitos ajele siinä reitillä, siitä kulkee tarjoilijoita ja asiakkaita joilla voi olla ruokaa käsissä ja voi tulla törmäyksiä. Se ei ole turvallinen paikka tuohon hommaan.
Lapsi: Okei! *Siirtyy ajelemaan leikkipaikan puolelle*
Kaksi minuuttia myöhemmin:
Lapsi *rakentaa palikoista jotain junarataa täsmälleen samassa paikassa kulkureitillä*
Minä: Hei kuule, näidenkin paikka on siellä leikkipaikan puolella. Älä rakenna tähän keskelle, kun siinä on se kulkureitti ja se ei ole turvallista, joku voi kompastua. Tässä matolla ja tämän viivan tällä puolen voit hyvin rakentaa ja leikkiä.
Lapsi: Okei! *Siirtyy rakentamaan matolle*
Vähän myöhemmin, kun on syöty ruoka loppuun:
Lapsi *leikkii leikkipaikan puolella, alkuperäinen leluauto on itsekseen leikkipaikan vieressä kulkureitillä*
Minä: Hei muruseni älä kiitos jätä näitä leluja tähän, kun tässä on tämä kulkureitti, ei ole turvallista, joku voi kompastua näihin leluihin.
Lapsi: Se auto halusi mennä sinne olemaan pois matolta.
Minä: Huomaatko tässä leikkipaikan reunassa on sellaista lattiaa, jossa ei ole mattoa. Lelut kuuluvat tämän viivan tälle puolen, leikkipaikan puolelle.
Lapsi: Okei!

Lopun ravintolareissun ajan kulkureitti pysyi vapaana leluista.

Enkö mä just sanonut?

Tekikö lapsi jatkuvasti juuri sitä, mistä häntä oli kielletty?

Ei mun mielestäni. Hän ei sen ensimmäisen sanomisen jälkeen ajellut autolla siinä kohtaa. Hän vain rakensi siihen rataa, ja se oli hänen mielestään eri asia. Toisen sanomisen jälkeen hän leikki täsmälleen siellä missä olin pyytänyt, mutta siirsi vain sen lelun muualle. Sekin oli hänen mielestään eri asia kuin mistä oli jo sanottu.

Meidän aikuisten on hirveän helppo olettaa, että lapsi osaa yleistää. Ja että hän osaa yleistää juuri siihen suuntaan kuin meidän ajatuksemme kulkevat. Että jos sanotaan, ettei *tässä* saa ajella, niin silloin *tässä* ei saa leikkiä myöskään mitään muutakaan eikä laittaa leluja. Koska turvallisuus, koska blaablaa, koska kompastuminen.

Yleistämisen taito kehittyy kuitenkin vasta lähempänä kouluikää, ja varsinkin kolmevuotiaalla yksittäiset ohjeet ovat vielä yksittäisiä ohjeita. Kolmevee voi hyvin ymmärtää, että se ajeleminen liittyy jotenkin kompastumiseen – mutta entä jos istun tässä ihan paikallani ja kasaan näitä palikoita, kyllähän silloin toiset pääsevät ohi?

Kolmevuotiaalla ei ole vielä sellaista kykyä, jonka avulla hän ymmärtäisi, että toiset asiakkaat ja tarjoilijat eivät ole välttämättä tottuneet tarkistamaan, onko kulkureitillä leluja tai lapsia, tai että lautasta kantava aikuinen ei välttämättä näe paikallaan istuvaa lasta ollenkaan.

Toisin sanoen vastuu lapsen käytöksen ohjaamisesta on silloin minulla. Ja silloin kun operoidaan alle kouluikäisten kanssa, niin minun tehtäväni vanhempana on myös olla aika herkällä korvalla sen suhteen, mitä lapsi minun ohjeistani milloinkin ymmärtää.

Mistä päästään takaisin sinne ensimmäiseen merirosvon käsiliike -tarinaan. Nimittäin vaikka kuinka on fiksu ja Toimivan Perheen käynyt aikuinen, niin väsyneenä se lapsen käytöksen ohjaaminen on vaikeampaa, kun ei vain aivo riitä. Toisinaan tulee annettua tosi typeriä ohjeita ja turhauduttua siihen, kun lapsi ei osannutkaan lukea ajatuksiani. (Tällä kertaa se aikuinen sattui olemaan isi, mutta vain sattumalta. Ihan yhtä lailla itse teen samaa.)

Niissä hetkissä onkin kullanarvoista muistaa, että hei, todennäköisesti tämä on väärinkäsitys. Jos lapsi tekee jotain ihan älytöntä, ja minä olen siitä jo sanonut, niin jossain kohtaa meillä meni viestiminen pieleen. Minä en osannut sanoa, tai lapsi ei kuullut kaikkea, tai lapsi ymmärsi eri tavalla. Vain hyvin harvoin tilanne on se, että lapsi tahallaan tekee jotain sellaista, mistä aikuiselle tulee paha mieli – ja silloinkin syy on enemmän siinä, että lapsella keittää yli ja lapsen tunteidenkäsittelykyky ei riitä senhetkisen kuohun suitsimiseen.

Mitä mä siis tein?

Tällä kertaa selvittiin sillä, että aikuinen myönsi, että olisi voinut sanoa asian selkeämmin. Tällä kertaa tilanteessa oli kaksi aikuista, joilla yhteensä riitti jaksaminen siihen, että löydettiin väärinkäsityksen ydin.

Väsyneinä hetkinä kuitenkin jo sekin ajatus voi auttaa, että todennäköisesti tässä on kyseessä väärinkäsitys. Vaikka en tietäisi, mitä lapsi ymmärsi eri tavalla kuin halusin. Vaikka olisin itse kiukkuinen ja turhautunut, kun lapsi käyttäytyy kuin, no, keskenkasvuinen. Tai vaikka tajuaisin vasta seuraavana päivänä, että voi ryönä, enpäs muuten sanonutkaan sitä mitä luulin sanoneeni.

Väärinkäsityksiä tulee jatkuvasti. Niitä saa vähemmäksi harjoittelemalla selkeää viestintää, mutta kokonaan eroon niistä ei ehkä pääse. Ainakaan minä en ole vielä päässyt.

Kiitollista niissä on se, että juuri väärinkäsityksiä setvimällä pääsee opettelemaan ihan ruohonjuuritasolla, että miten asioita kannattaisi sille omalle lapselle sanoa, jotta tämä ymmärtää mahdollisimman selkeästi. Ja kun lapsi ymmärtää selkeästi, mitä aikuinen toivoo hänen tekevän, niin todennäköisyydet molempia miellyttävään yhteistyöhön kasvavat ratkaisevasti.

Tämä toimi tällä kertaa 13: Sinä halusit tehdä hyvää mieltä.

Meidän kolmevuotias on nyt päässyt siihen vaiheeseen, että kaikenlaisten konfliktien kohdalla aletaan naureskella, juosta karkuun, irvistellä, ja ylipäänsä käyttäytyä, no, eri tavalla kuin mitä aikuinen odottaa.

Me aikuiset olemme usein tottuneet siihen, että jos on joku konflikti, kurja mieli tai selvitettävä ikävä asia, niin kaikki suhtautuvat siihen asiaankuuluvalla vakavuudella. Ei vaihdeta puheenaihetta, ei irvistellä tai naureskella, ei vitsailla silloin kun toisella on kurja mieli.

Usein se johtaa sitten siihen, että kun se pari-kolmevuotias alkaa irvistellä, lällätellä, naureskella tai muuten ”pelleillä” kesken ”vakavan” tilanteen, niin aikuista alkaa ärsyttää. Kiusallaan käyttäytyy epäkunnioittavasti, ei mitään empatiakykyä, huonotapainen, miten mä olen onnistunut tollaisen kiusankappaleen kasvattamaan, ja niin edespäin.

No, tähän aiheeseen liittyen olemme käyneet aika monta keskustelua sen kolmevuotiaan kanssa tässä viime viikkoina – ja erittäin hedelmällisesti sittenkin. Mä nimittäin joskus luin jostain foorumikeskustelusta oivalluksen, joka on tullut juurikin tässä vaiheessa käyttöön tosi usein.

Tilanne

Ollaan pukemassa, kun lähdetään johonkin, tai lapsi on juuri hääräämisellään hajottanut jotain, tai muuten aikuisella on hyvin vakava meininki.

Tai ihan viimeisin esimerkki: 5v esikoiselta oli hajonnut hänelle tärkeä lelu, ja mä lohdutin häntä. Kolmevuotias tulee viereen lauleskelemaan kovaan ääneen lastenohjelman laulua ja tökkimään esikoista ja minua.

Minä: Hei nyt mä lohdutan [esikoista], odotatko vähän?
Kolmevee: *jatkaa*
Minä: *lamppu syttyy päässä* Muruseni, harmittaako sua, että [esikoisella] ja mulla on kurja mieli? Ja sä halusit tehdä parempaa mieltä?
Kolmevee: Joo!
Minä: Hurjan ihanasti ajateltu. Sinä huomasit, että [esikoinen] tykkää siitä laulusta ja teillä oli aikaisemmin kiva kutitusleikki, ja sinä niillä ajattelit saada [esikoisen] iloiseksi?
Kolmevee: Joo.
Minä: Tiedätkö mä luulen, että ne ei nyt auta. Jos sä haluat tehdä parempaa mieltä, niin me voidaan kysyä [esikoiselta], että mikä auttaisi. Auttaisko halaus? *esikoinen nyökkää*
Kolmevee: *halaa isompaa*

Mitä mä siis tein?

Usein ne ”pelleily”jutut, joihin meillä aikuisilla menee vakavissa tilanteissa hermot, on täsmälleen samoja juttuja, joille on tunti sitten tai aamulla tai edellisenä päivänä yhdessä naurettu. Joku hassuttelu tai muu, johon aikuinen on rauhallisessa tilanteessa reagoinut naurulla, hymyllä tai muulla ilolla.

Kolmevuotias ei näe meidän kiirettämme, ei suruamme, ei kiukkuamme tai turhautumistamme. Hän näkee ilmeestämme, että meitä ei tosiaankaan naurata. Sitten tulee oivallus: hei se yksi juttu sai tuon toisen ihmisen iloiselle tuulelle aiemmin. Entäs jos minä tekisin sen, niin sitten hänelle varmaan tulisi taas iloinen mieli?

Ihan loogista. Aikuisetkin tekevät samaa, sekä lasten että aikuisten kanssa.

Samasta hyvästä aikomuksesta nimittäin usein kumpuaa se (omasta mielestäni pökerryttävän raivostuttava) tapa, jolla jotkut aikuiset suhtautuvat lasten itkuun: kun lapsi itkee, niin tärkein tehtävä on saada itku loppumaan. Jos lapsi on aikaisemmin ilahtunut jostain leikistä, niin se leikki on varmaankin hyvä tapa saada lapsi taas iloiselle tuulelle. Kukkuluuruu, eihän me nyt itketä kun täällä on tällainen hieno lelu, ai mutta mikäs tämä oli, katsopas tänne?

Hyvästä aikomuksesta huolimatta sellainen harhauttaminen ei ole empatiaa, vaan toisen tunteen ohittamista. On silti ihan keskeisen tärkeää, että se hyvä aikomus tuodaan näkyviin – sekä itselle että sille toiselle – jotta voi tarjota empaattisempia suhtautumisen tapoja.

Kun meidän kolmevuotias kokee, että minä näen hänen hyvän tarkoituksensa, niin hänen on helpompi kuunnella, kun mä ehdotan, että millä tavalla voisi oikeasti auttaa, kun toisella näyttää olevan kurja mieli.

Ja kun minä näen ja sanon ääneen hänen hyvän tarkoituksensa, niin mun on äärimmäisen paljon helpompi kertoa ne eri ehdotukset kärsivällisesti ja rakentavasti.

Yhtäkkiä me ei olla enää vastakkaisilla puolilla, vaan samalla puolella. Meillä on yhteinen tavoite: saada mulle (tai esikoiselle, tai isovanhemmalle) rauhallisempi ja iloisempi fiilis.

Mun on helpompi muistaa, että kolmevuotias ei ole vastuussa mun tunteistani, eikä isosisaruksen tunteista, eikä isovanhempien tai muiden aikuisten tunteista. Samaan aikaan mä huomaan, että lapsella on aito tarve auttaa, hoivata ja ilahduttaa, joten mä voin ehdottaa hänelle ikätasoisia tapoja itse vastata siihen omaan auttamisen, hoivaamisen ja ilahduttamisen tarpeeseensa.

Jos kokeilet tätä kotona, tai jos sinulla on samankaltaisia kokemuksia, niin kuulisin niistä mielelläni kommenteissa!

Tämä toimi tällä kertaa 12: Harkitsemisen liikennevalot

Viime viikolla kävi parikin kertaa niin, että huomasin esikoisen jääneen jumiin johonkin (periaatteessa) yksinkertaiseen tehtävään. Sukkahousujen laittoon, tai mandariinin kuorimiseen, tai johonkin. Kun kysyin, että miksi mitään ei tapahdu, vastauksena oli, että en osannut, joten en tehnyt mitään.

Hmmmm.

Keskusteltiin aiheesta sen sukkahousuepisodin jälkeen. Tuli puhetta, että joissain jutuissa onkin hyvä pysähtyä ja miettiä tarkkaan, että meniköhän se nyt näin. Jos menee pieleen, niin jotakuta saattaa sattua tai jotain saattaa hajota. Esimerkkinä tuli mieleen vaikkapa autolla ajaminen, terävällä veitsellä leikkaaminen, ja uunin kanssa toimiminen. Puhuttiin myös, että näistä mikään ei ole sellainen lasten puuha.

Toisaalta on myös sellaisia juttuja, joissa ei haittaa mitään, jos kokeilee ja menee pieleen. Vaikka nyt se sukkahousujen laittaminen: jos ne sattuvat menemään väärinpäin jalkaan, niin oho hups, sen saa hyvin vielä korjattua. Sellaisissa hommissa ei ole vaarallista tehdä virheitä.

Ja koska lapsi oli juuri äsken leikkinyt piippurasseilla – punaisella, keltaisella ja vihreällä – niin keksittiin, että hei, se onkin vähän niinkuin liikennevalot.

Punaiset puuhat on sellaisia, joissa pysähdytään ja harkitaan, ennen kuin tehdään mitään. Niissä on hyvä keskittyä tarkkaan, ja usein ne on juurikin aikuisten puuhia. Tosin esimerkiksi autotien ylittäminen on myös lapsille punaista puuhaa.

Keltaiset puuhat ovat sellaisia, joissa on hyvä huomioida toiset ihmiset ja ympäristö, mutta joissa virheistä selviää useimmiten anteeksipyynnöllä.

Tästä tuli hyvä esimerkki siinä keskustelun lomassa: lapsi taitteli piippurassista renkaan, ja kun hän laittoi sen mun päähäni, niin piippurassin terävä pää tuikkasi minua. Au! Sitten keskusteltiin, että toiset on hyvä ottaa huomioon, mutta välillä jotakuta vähän sattuu, jotain hajoaa, tai joku pahoittaa mielensä. Se tuntuu kurjalta, mutta niistä usein selvitään korjaamalla ja anteeksi pyytämällä.

Ja sitten on vihreät puuhat. Sellaiset, joissa saa tehdä ihan niin paljon virheitä kuin huvittaa, eikä tarvitse pyytää keneltäkään anteeksi tai harmitella. Leikki on vihreää puuhaa, samoin omien vaatteiden valitseminen ja pukeminen. Piirtäminen ja maalaaminen, ylipäänsä kaikki luovuutta vaativat hommat tai opettelutilanteet.

Nämä värit on tulleet meidän kielenkäyttöön samantien: ”Nyt on hei ihan vihreää puuhaa, kokeile vaan että miten se toimisi.” Tai: ”Ollaan sillai keltaisella meiningillä jooko, ettei ketään satu.” Tai: ”Kohta avaan uunin, keittiössä on nyt sellainen punainen hetki että pysykää kiitos olohuoneessa.”

Mitä mä siis tein?

Useimmiten, kun lasten kanssa käytetään liikennevaloja ”kasvatusvälineenä”, niin kyseessä on aikuisen arvio lapsen käytöksestä: nyt meni hyvin, nyt ei mennyt hyvin. Ikään kuin virheitä ei saisi tulla, ikinä, eikä niille olisi koskaan hyväksyttävää selitystä.

Mä haluaisin kovasti auttaa lapsiani oppimaan, että virheitä saa tehdä. Viime viikolla hypättiin hoitomatkalla väärään bussiin ja mentiin väärästä risteyksestä. Kun pyysin anteeksi, niin esikoinen kommentoi, että ”ei se mitään äiti, kaikki tekee joskus virheitä, aikuisetkin”.

Mulle vanhana perfektionistina on aika vaikea niellä sitä, että en itse osaa kaikkea aina heti täydellisesti. Aivot tietävät, että virheet kuuluvat opetteluun, mutta se on edelleen aika vaikeaa hyväksyä käytännössä.

Ja toisaalta mä haluan myös auttaa lapsia oppimaan sen, että joissain tilanteissa oikeasti virsta väärää on parempi kuin vaaksa vaaraa. Että on tilanteita, joissa harkitaan, ja tilanteita, joissa ei tarvitse ihan niin kovasti jännittää. Enkä mä voi, tai haluakaan, olla aina siinä lapsen vieressä näyttämässä liikennevaloa, että nyt meni oikein, nyt meni pieleen. Mä paljon mielummin autan lasta opettelemaan, että millä perusteella jossain tilanteissa harkitaan.

Mä toivon, että tällainen liikennevaloajattelu auttaisi lasta itseään tekemään fiksuja valintoja tilanteen mukaan.

Varsinkin esikoisessa on paljon perfektionistisia piirteitä, mikä ei kahden perfektionistin lapselta ole ihan kauhean yllättävää. Se helpottaa arkea esimerkiksi parkkipaikan läpi kulkiessa tai suojatiellä – kun lapsi tietää, että kuljetaan aikuisen vierellä, niin hän ei siitä lähde yhtään mihinkään. Ja toisaalta se aiheuttaa juurikin alussa kuvatun kaltaista jumittamista: jos en tiedä, mitä teen, niin en sitten tee mitään, ei ainakaan mene pieleen.

Ja kun samalla kasvattaa sitten pienempää, joka on luonteeltaan enemmänkin kokeillaan ensin ja harkitaan sitten -tyyppi, niin mä en halua myöskään ottaa mantrakseni mitään ”kokeilet vaan, ei se oo vaarallista” -hokemaa, koska välillä se kokeilu on vaarallista. Tai ainakin se on harmillista, jos lapsi esimerkiksi kokeilee kirjaston kirjan kanssa, että mitä tapahtuu jos kansia kääntää vastakkaisiin suuntiin. Tai kiipeää kiikkerälle lastenhuoneen pöydälle kurottamaan (aika täynnä olevalta) ylähyllyltä jotain kiinnostavan näköistä. Saatte ehkä kiinni, miksi olisi kauhean ihanaa, ettei toiselle tarvitsisi sanoa ”olisi hyvä miettiä, ennenkuin tekee” ja toiselle ”ei aina tarvitse miettiä, ennenkuin tekee”.

Toivon, että tämä pysähdy – huomioi – kokeile -liikennevaloajatus auttaisi molempia muksuja hahmottamaan selkeämmin, milloin tarvitaan harkintaa ja milloin kokeilunhalua. Ja ehkä siinä sivussa itsekin oppisi ajattelemaan, että kaikki tekevät joskus virheitä, minäkin. Tai ainakin hyväksymään sen vähän luontevammin.

Jos kokeilet tätä oman pesueesi kanssa, niin kuulisin mielelläni kommentteja! Ja tietysti kaikkia muitakin ajatuksia, joita tästä herää. Jos olet itse perfektionisti, tai jos lapsesi on, niin kuulisin erityisen mielelläni ajatuksia, myös vertaistukimielessä. 🙂

Tämä toimi tällä kertaa 11: Mitäs jos se olisikin? Joo!

Kuopuksella on Vaihe. Tällä kertaa se vaihe on ”en halua” – aamulla ”en halua hoitoon”, iltapäivällä ”en halua kotiin”, pukiessa ”en halua rukkasia”. En halua potalle, en halua ruokapöytään, en halua en halua.

Tähän on kokeiltu monia erilaisia lähestymistapoja. Tänään toimi tällainen:

Muksuilla on pari päivää ollut leikki, jossa kuopus on kissa, joka sanoo ainoastaan ”mau”. Tänään aamulla pyydettiin laittamaan ulkohaalari päälle, ja lapsi seisoo haalarin vieressä ja sanoo mau. En halua haalaria.

Sitten löytyi oikea kysymys: ”Mitäs jos se olisikin kissan turkki?”

Sen jälkeen sai auttaa haalarin päälle. Muut ulkovaatteetkin saatiin suunnilleen sutjakkaasti, mutta sitten – dön dön döö – ne rukkaset. En halua rukkasia. Ennn halua.

”Sä et halua rukkasia, okei. Mitä jos ne olisikin kissan tassut?”
”Joo!” Lapsi ilahtui, ojensi käden, ja rukkaset saatiin käteen ilman suurempia angsteja.

Mitä mä siis tein?

Suurin vaikutus taisi olla sillä, että mä olin just edellisenä iltana lukenut taas Sedona-kirjaa ja kohtaa, jossa puhuttiin vastustamisesta. Siitä, miten paljon energiaa meillä menee siihen, että pistämme hanttiin olosuhteille ja sille, mitä maailma eteen tarjoaa. Olin myös tajunnut mennä yllättävän aikaisin nukkumaan.

No, aamulla sitten mä tietoisesti otin sellaisen ”Ai sulla on näin? Okei.” -asenteen lasten kanssa, enkä vastustanut yhtään mitään. Ai sä et halua mennä potalle? Okei. Ai sä hait lehden ja menit itse potalle? Okei.

Näin jälkikäteen se muistutti mua teatteri-improssa tarvittavasta asenteesta.

Impron iloja

Improvisaatiossa puhutaan tarjouksista, hyväksymisestä ja tyrmäämisestä. Kun kaksi improvisoijaa on lavalla, niin mitään ei oikeastaan tiedetä etukäteen. Hyvä ja kiinnostava improvisaatio tulee siitä, että improvisoijat suhtautuvat toistensa sanoihin, eleisiin ja ilmeisiin tarjouksina, hyväksyvät ne ja jatkavat siitä tarinaa eteenpäin. Tyrmääminen on sitä, että toinen ehdottaa jotain ja toinen ei hyväksy sitä mukaan tarinaan.

Jos lavalla on vaikka kaksi näyttelijää, joista toinen aivastaa ja sanoo ”Huhhuh, kauhea heinänuha”, niin vastanäyttelijä voi hyväksyä tai tyrmätä tämän tarjouksen.

Hyväksymistä on vaikka ruveta haromaan kuin kulkisi heinäpellossa, tai ruveta puhumaan heinänuhaepidemioista, tai jotenkin muuten ottaa se heinänuha mukaan tarinaan. Tyrmäämistä on vaikkapa sanoa ”Nythän on talvi”, tai jotenkin muuten osoittaa yleisölle ja kanssanäyttelijälle, että tuo äskeinen ei muuten ollut totta.

Tyrmääminen kumpuaa siitä, että yksi tai kaikki lavalla olijat haluavat kontrolloida sitä, mihin suuntaan tarina menee.

Kun hyväksyy toisen tarjouksen, niin samalla suostuu siihen, että tämä menikin nyt eri tavalla kuin mitä minä halusin.

Se on joskus helpompaa ja joskus vaikeampaa, mutta aika moni joutuu totuttelemaan siihen.

Lasten kanssa toimii tosi usein samanlainen hyväksymisen ja tyrmäämisen huomaaminen. Noin ylipäänsä siinä kohtaa, kun jokin asia menee eri tavalla kuin halusin, tietysti. Ja myös silloin, kun kyseessä on tällainen nimenomaan rooliin tai leikkiin liittyvä tarjous.

Leikki on improvisointia

Jos lapsella on joku leikki käynnissä, niin on usein paljon vaivattomampaa hyväksyä sen leikin tarjous ja jatkaa samalla niitä arkisia puuhia, jos se vain lapsen puolesta leikkiin sopii.

”Mau” oli kuopukselta tarjous kissaleikistä, ja jatkamalla sitä kissateemaa mä osoitin hyväksyväni sen tarjouksen.

Isompikin tykkää siitä, jos otetaan arkeen mukaan joku leikki tai rooli. ”Voidaanko leikkiä Turtlesia?” hän pyytää iltapalan jälkeen. ”Joo, voidaan. Voisitko Leonardo laittaa yökkärin päälle, niin minä tulen pesemään sinun ja Michelangelon hampaat.”

Toisinaan tällainen leikki toimii myös niinpäin, että mä itse ehdotan sitä. ”Leikittäiskö niin, että me oltais siivousrobotteja ja meidän tehtävä olisi siivota lelut olohuoneesta?” Silloin kiinnostus saattaa olla lyhytkestoisempi kuin lapsen itse ehdottamassa leikissä, mutta pitempi kuin pelkästään sanomalla ”hei kerätäänpä lelut”.

Kaikkein parhaiten näissäkin pitää-saada-tehtyä-jokin-homma-leikin-kautta -tilanteissa kuitenkin toimii se, että mä kysyn lapselta, mikä hän haluaisi olla. Tai jos illan viimeinen leikki on ollut supersankarileikki, niin mä voin kysyä, että voisivatko nämä supersankarit nyt vielä viimeisenä tehtävänä pelastaa kaupungin kaikki lelut paikalleen.

Silloin lapsen ei tarvitse vaihtaa aivojaan pois sieltä supersankarileikin raiteelta, vaan vain kohdistaa se toiminta eri tavalla.

Taas päästään hyväksymiseen. Mä hyväksyn sen, että lapsella on nyt mielessä tällainen leikki, tilanne tai rooli, ja hänellä on tarve toimia sen kautta. Mä hyväksyn myös sen, että mulla on tarve saada lapsi puettua ja vietyä hoitoon, tai saada siivottua lelut lattialta, tai saada muksut iltarutiinissa eteenpäin. Usein niiden tarpeiden yhtymäkohta löytyy sieltä leikin maailmasta.

Jos lapsi tyrmää minun tarjoukseni (”en halua”)

Tietyllä tavalla mä siinä leikin improvisaatiossa yritän kontrolloida sitä, että miten tämä tarina etenee. Jos käy niin, että lapsi ei halua siinä leikissäkään kerätä leluja, tai laittaa niitä rukkasia, niin silloin hän tietyllä tavalla tyrmää mun tarjoukseni. Joskus lapsella on tosi selkeä kuva mielessään siitä, miten tämä leikki oikeasti leikitään, eikä siihen leikkiin kuulu lelujen kerääminen tai rukkaset.

Silloin mun on hyvä pystyä taas hyväksymään se, että nyt tämä meni näin, ja miettiä, mikä mulle on tässä tilanteessa tärkeää.

Onko olennaista, että lapsi kerää lelut itse? Onko olennaista, että lelut tulevat kerätyiksi? Onko olennaista, että se lelujen kerääminen tapahtuu nyt, eikä kymmenen minuutin päästä? Onko olennaista, että ne rukkaset menevät käteen? Onko olennaista, että päästään lähtemään viiden minuutin kuluessa?

Tilanteesta riippuen vastaus voi olla mihin tahansa kysymykseen kyllä tai ei. Jos esimerkiksi tuossa alussa kerrotussa mau-tilanteessa lapsi olisi kieltäytynyt edelleen rukkasista, niin mä olisin voinut kertoa, että mulle on tärkeää, että hänellä on rukkaset, koska muuten sormet paleltuvat ulkona. Sitten olisin saattanut kysyä, että ”jos sinä olet kissa maumau, niin mitä nämä rukkaset voisivat olla, niin että ne pääsisivät käteen?”

Sillä tavalla mä taas annan lapselle kontrollia ja päätäntävaltaa siitä tilanteesta.

Erityisesti sellaisessa Vaiheessa, jossa lapsi Ei Halua Yhtään Mitään (terveisiä vaan täältä Vaiheen keskeltä), mikä tahansa tilanne, jossa mä voin suostua ja hyväksyä siihen lapsen haluamiseen ja päätökseen, auttaa lasta säästämään kapasiteettiaan, jotta hän pystyy myöhemmin tekemään yhteistyötä.

Onko sulla omia kokemuksia siitä, miten lapsen leikkiin tai muuhun tarjoukseen suostuminen on vienyt tilannetta eteenpäin? Tervetuloa jakamaan kokemuksia kommenteissa!

Tämä toimi tällä kertaa 10: Eikun niillä on häät

Neljävuotias leikki viikonloppuaamuna keittiön lattialla magneettisilla pelinappuloilla: toiset olivat prinsessoja, toiset sammakkoja.

Keräili niitä jääkaapin oveen (siksi leikki nimenomaan keittiön lattialla), sitten napsutteli ne pareittain (yksi sammakko, yksi prinsessa). Mä join aamukahvia siinä vieressä.

Minä: Ai, tuliko niistä ystäviä?
Lapsi: Eikun niillä on häät.
Minä: Ahaa, minkäs takia niillä on häät?
Lapsi: Kun toinen on kaunis ja toinen on komea, niin sitten ne menevät naimisiin.
Minä: Ai vähän niinkuin Arielissa? (Olivat viikolla lukeneet Arielin eli pienen merenneidon tarinaa hoidossa.)
Lapsi: Ei kun nämä häät on sellaiset, missä on paljon kakkua.
Minä: Oliks Arielin häissä vähän kakkua?
Lapsi: Joo.

Minä: Ahaa, minkäs takia niillä on häät?
Lapsi: Kun toinen on kaunis ja toinen on komea, niin sitten ne menevät naimisiin.

Minä: Haluatko tietää, miksi oikeasti järjestetään häät? Miksi mennään naimisiin?
Lapsi: No? No? No? (Vastasin samalla jotain puolisolle, joten lapsi ehti kysyä monta kertaa. Häntä selvästi kiinnosti.)
Minä: Silloin kun kaksi ihmistä rakastaa toisiaan…
Lapsi (pelinappuloitaan liikutellen): …nämä rakastavat toisiaan…
Minä: …ja kun niillä on hyvä olla yhdessä ja ne haluavat olla koko loppuelämänsä yhdessä…
Lapsi: …näillä on hyvä olla yhdessä…
Minä: …niin silloin mennään naimisiin. Voi olla niin, että on kaunis ja komea, eikä tarvitse olla kaunis tai komea. Tai voi olla kaksi kaunista ja kaksi komeaa. Silloin mennään naimisiin ja järjestetään häät. Mitäs ihanaa ne vois sanoa toisilleen, niin niille tulis hyvä mieli?
Lapsi (lelulta toiselle): Minä rakastan sinua.

Voi olla niin, että on kaunis ja komea, eikä tarvitse olla kaunis tai komea. Tai voi olla kaksi kaunista ja kaksi komeaa. Silloin mennään naimisiin ja järjestetään häät.

Lapsi jatkoi leikkejään, ja mä vielä jossain kohtaa mainitsin, että on eri asia ”osallistua häihin” kuin ”mennä naimisiin”, kun lapsi käytti ensimmäistä ilmausta näistä omista hääpareistaan.

Kun seuraavan kerran vilkaisin hänen leikkiään, parirakenne oli muuttunut. Siellä oli edelleen yksi pari, jossa oli sammakko ja prinsessa. Sitten oli kaksi sammakkoparia ja kaksi prinsessaparia.

Minä: Sulla on yksi prinsessa-sammakkopari, kaksi sammakko-sammakkoparia ja kaksi prinsessa-prinsessaparia.
Lapsi: Joo, ne rakastuivat toisiinsa.

Eikä siinä sen ihmeempää. Lapsi jatkoi leikkiään, sammakot ja prinsessat jatkoivat elämäänsä, ja mä jatkoin kahvinjuomista.

Mitä mä siis tein?

Ensinnäkin mä huomasin, että lapsi leikkii jotakin pariutumisleikkiä niillä nappuloilla, ja kysyin ihan puhtaasta kiinnostuksesta, että mikä sen leikin kehys on. Kun lapsi sanoi, että kyseessä on häät, niin mä edelleen kysyin kiinnostuksesta, että mitä lapsi ymmärtää sillä sanalla. Hän sai itse kertoa, että mistä se ajatus tuli ja mitä se hänelle tarkoitti.

Hän sai itse kertoa, että mistä se ajatus tuli ja mitä se hänelle tarkoitti.

Vasta sitten mä kysyin, että haluaako lapsi tietää, miten sen leikin ilmiö oikeassa maailmassa menee. Mä yksinkertaistin vastaustani – toki ihmiset menee muistakin syistä naimisiin. Kerroin lapselle ne asiat, joiden takia minä olen mennyt naimisiin, ja joiden vuoksi toivon, että lapseni joskus halutessaan menee naimisiin.

Lisäksi mä käytin lapsen omia sanoja. Lapsi puhui kauniista ja komeista, niin mäkin puhuin kauniista ja komeista. (Kiitti vaan, prinsessasadut, tästä kahtiajaottelusta.) En miehistä ja naisista, koska se olisi mennyt lapsen leikistä ihan ohi.

Mä halusin myös tietoisesti korostaa, että saa olla kaunis tai komea, mutta ei tarvitse olla – mitä se nyt sitten kenellekään tarkoittaa.

Ja mä uskon ja toivon, että sitten kun mun lapseni on tarpeeksi vanha ymmärtämään avioliiton ja parisuhteen rekisteröinnin välisen eron, niin sitä erottelua ei enää tarvitsisi tehdä. Vaan että kaksi ihmistä (kauneudesta, komeudesta tai tavallisuudesta riippumatta) saisi ihan vaan mennä naimisiin.

Käytin lapsen omia sanoja. Lapsi puhui kauniista ja komeista, niin mäkin puhuin kauniista ja komeista.

Sitten vinkkasin, että rakastuneet sanovat toisilleen ihania asioita, minkä lapsi nappasi heti leikkiinsä (koska olisi hyvin voinut myös sanoa ”ei ne sano mitään” ja jatkaa leikkiä toiseen suuntaan).

Sitten annoin lapsen jatkaa sitä leikkiä niinkuin leikkii.

Mä pistin merkille ääneen, että jotain oli muuttunut, mutta mä olin tosi huolellinen, etten mä arvottanut sitä asiaa mitenkään (”hyvä hyvä, noin kuuluukin olla” vs. ”hei nyt meni ihan pieleen, noi parit on väärinpäin”). Mä vaan huomasin ja kuvailin ääneen, mitä huomasin.

Aikuinen, lapsi ja leikki

Mä uskon draamakasvattajana, että leikki on lapselle (ja isommallekin) loistava tapa työstää omia ajatuksia maailmasta. Lapsi rakentaa leikin mutkattomasti, sen mukaan, mitä hän on maailmasta ymmärtänyt ja mikä on tällä hetkellä päällimmäisenä mielessä.

Leikki on huikea tapa aikuiselle saada tietoa siitä, miten lapsi maailmaa ymmärtää. Se vaatii vain sitä, että lähestyy sitä leikkiä avoimena, kysyen, niin että lapsi päättää, mitkä asiat ovat leikin maailmassa totta.

Leikki on huikea tapa aikuiselle saada tietoa siitä, miten lapsi maailmaa ymmärtää.

Mä en voi (tai siis kykenisin mutta en halua) mennä lapsen leikkiin niin, että ”kuulepas oikeasti mennään naimisiin näistä syistä ja tällä tavalla, leikipäs nyt oikein”. Tai vaivihkaisemmin ”ai häät, no niin, kukas siellä on pappina ja minkäslainen mekko morsiamella on”, jos lapsi ei ole itse leikissään maininnut pappia tai morsianta tai mekkoa.

Meidän nelivuotiaalle häiden avainsanat olivat ’kaunis’, ’komea’ ja ’kakku’. Niistä lähdettiin siihen keskusteluun.

Leikki on myös loistava tapa lapselle oppia asioita. Sen oppimisen aloitteen pitää kuitenkin tulla lapselta – lapsen pitää voida sanoa kyllä tai ei sille oppimishetkelle.

Sen oppimisen aloitteen pitää kuitenkin tulla lapselta – lapsen pitää voida sanoa kyllä tai ei sille oppimishetkelle.

Tietyllä tavalla mä tossa tilanteessa keskeytin sen lapsen leikin, jotta voisin kertoa lapselle lisää kontekstia naimisiinmenosta. Sen takia mä kysyin lapselta erikseen, että haluaako hän tietää. Sen takia mä annoin lapsen jutustella niitä juttuja leikkinsä kautta samalla kun puhuin (vrt. ”hei kuuntele nyt äläkä leiki siinä samalla”), vaikka tavallisesti mulle on tosi vaikeaa se, että toinen puuhaa jotain samalla kun mä puhun.

Ja kun mä oon sen asiani lapselle kertonut, niin mun pitää antaa lapsen käyttää sitä juttua leikissään niinkuin haluaa.

Jos lapsi olisi jatkanut näitä porukkahäitään puhtaasti sammakko/prinsessa-pariutumisilla, tai jos hän olisi päättänyt, että ei nämä tykkääkään toisistaan, häät on peruttu, niin sitten se leikki olisi mennyt niin. Mä en päätä lapsen leikistä, jos hän ei mua kutsu siihen mukaan päättämään.

Mä en päätä lapsen leikistä, jos hän ei mua kutsu siihen mukaan päättämään.

Mä haluan jollain tavalla välittää omat arvoni lapselle. Tietysti, koska ne arvot on mun mielestä hyviä.

Samaan aikaan mä en halua, että ne mun arvot on ainoat, joita lapsi kohtaa tai pitää mahdollisina tai hyväksyttävinä. Mä en halua, että prinsessakirjojen ”kaunis ja komea, häät ja kakkua, onnellisena elämänsä loppuun asti” -maailma tulee hänelle vastenmieliseksi tai tuomittavaksi, koska se on tosi tärkeä osa lapsuusiän haaveiluvaihetta.

Ja voi käydä niinkin, että hän on aikuisena osana hääparia, jossa puoliskoina ovat joku kaunis ja joku komea, ja häissä on paljon kakkua. Ei siinä ole mitään pahaa, sillä tavalla mekin puolisoni kanssa menimme naimisiin.

Sen takia mä haluan erityisesti tällaisten asioiden äärellä korostaa sitä, että näinkin voi olla, ja noinkin voi olla. Voi olla prinsessatarina, ja voi olla toisenlainen tarina – ja toisaalta mun mielestä jo lapsen on hyvä nähdä siellä taustalla myös ne syvemmät syyt. Ettei pelkästään etsisi sitä kaunista tai komeaa ja kaikkein hienointa kakkua.

* * *

Kohti hyvää vanhemmuutta -kurssilla 18.10. pohditaan itsestä huolehtimista ja onnistumisista oppimista, jotka on mun mielestä kaksi hyvän vanhemmuuden peruspilaria. Mietitään joku ylläolevan kaltainen onnistunut tilanne, ja kysytään: mitä mä siis tein? Mikä siinä oli tärkeää? Lue lisää ja ilmoittaudu mukaan!

Tämä toimi tällä kertaa 9: Minustakin on joskus tuntunut tuolta

Esikoinen rikkoi kaapinoven. Tavalla, josta hänelle oli sanottu monta kertaa: älä roiku siinä, se hajoaa. Ja sitten se hajosi. Juteltiin aiheesta lapsen kanssa samalla kun isi korjasi ovea.

Tilanne

Minä: Sua harmittaa, kun se meni rikki.
Lapsi: Mun ei ollut tarkoitus rikkoa sitä.
Minä: Mä ymmärrän, että sun ei ollut tarkoitus rikkoa sitä. Samaan aikaan sä roikuit siinä, vaikka oli monta kertaa sanottu, että ei saa roikkua, se voi hajota. Huomaatko nyt, että miksi me sanottiin, ettei siinä saa roikkua?
Lapsi: Koska se voi hajota.

Minä: Susta tuntuu tosi kurjalta, että sä teit sellaista mitä ei pitänyt tehdä ja jotain hajosi. Tiedätkö mitä? Mulla on ollut joskus ihan just samanlainen tunne.
Lapsi: Ootko säkin rikkonut joskus jotain?
Minä: Joo, mä oon joskus tehnyt jotain sellaista, mitä ei olisi pitänyt, ja sitten tavaroita on hajonnut.
Lapsi: Ai mitä sä oot rikkonut?

Sitten mentiin sohvalle istumaan kainalokkain ja mä kerroin siitä kerrasta, kun 18-vuotiaana ajoin isäni (eli lasten ukin) auton parkkipaikalla betoniseinään. Mun kengänpohjaan oli jäänyt lunta, ja jalka lipesi polkimelta tiukkaa mutkaa ryömittäessä ja hyppäsi mäiskis metrin eteenpäin betoniin.

Esikoinen kuunteli ihan haltioissaan, kun me kerrottiin, että miltä meistä tuntui silloin, ja mitä me niistä kerroista opittiin.

Lapsi: Harmittiko sua?
Minä: Mua harmitti ihan kamalasti. Mä tajusin heti, että mun olisi pitänyt pyyhkiä kengänpohjat huolellisemmin. No, sitten mä kerroin ukille ja pyysin anteeksi, ja sain anteeksi. Ukki kävi korjauttamassa auton, ja mä sain kyllä ajaa sillä vielä sen jälkeenkin. Ja mä muistin sen jälkeen aina olla tosi huolellinen talvella, kun istuin ratin taakse, että kengänpohjassa ei ole yhtään liukasta lunta.

Sitten isi kertoi oman ”silloin hajoitin jotain vaikka olisi pitänyt tietää paremmin” -tarinansa. Ja sitten toisen. Ja sitten mä kerroin vielä yhden. Ja esikoinen kuunteli ihan haltioissaan, kun me kerrottiin, että miltä meistä tuntui silloin, ja mitä me niistä kerroista opittiin.

Vähän myöhemmin mä kysyin lapselta:

Minä: Onko jo parempi mieli?
Lapsi: Joo!
Minä: Auttoiko sua, kun äiti ja isi kertoi, miten meistäkin on tuntunut samanlaiselta joskus?
Lapsi: Auttoi.

Mitä mä siis tein?

Tosi usein puhutaan syyllisyyden ja häpeän eroista. Syyllisyys on sitä, että kokee tehneensä väärin, kun häpeä on sitä, että kokee olevansa vääränlainen. Noin kärjistäen. Terve syyllisyydentunto auttaa ihmistä korjaamaan käytöstään. Häpeä taas haittaa kaikenlaista itsensä kehittämistä – jos mä kuitenkin olen lähtökohtaisesti huono ja epäkelpo, niin miksi mä edes yrittäisin olla mitään muuta?

Välillä on tosi vaikea keksiä, että millä tavalla mä autan lasta tajuamaan, että jokin teko on kurja ja vääränlainen ja samaan aikaan lapsi on hyvä ja arvokas ja tärkeä juuri sellaisena.

Mulle itselleni on ihan supertärkeää, että lapseni oppivat tuntemaan syyllisyyttä, eivät häpeää. Välillä on tosi vaikea keksiä, että millä tavalla mä autan lasta tajuamaan, että jokin teko on kurja ja vääränlainen ja samaan aikaan lapsi on hyvä ja arvokas ja tärkeä juuri sellaisena. Että on tosi tärkeää pyrkiä auttamaan ja kuuntelemaan ohjeita ja tekemään yhteistyötä, ja samaan aikaan saa tehdä virheitä ja opetella ja olla epätäydellinen ilman että on kelvoton.

Yksi parhaista vastalääkkeistä häpeään on empatia ja yhteys toisiin ihmisiin.

Potentiaalisen häpeätilanteen kourissa on tosi helpottavaa kuulla, että ei ole maailman ainoa ihminen, jolla on sama ongelma. Ja pienelle lapselle on erityisen tärkeää kuulla, että hänen elämänsä tärkeät ihmiset – vanhemmat, isovanhemmat, kummit, opettajat, päivähoidon tai kerhon ohjaajat – ovat joskus olleet ihan samassa tilanteessa ja tunteneet samalla tavalla.

Potentiaalisen häpeätilanteen kourissa on tosi helpottavaa kuulla, että ei ole maailman ainoa ihminen, jolla on sama ongelma.

Tässä tilanteessa mä aloitin sanoittamalla sen tunteen ja varmistamalla, että se oli nimenomaan sukua häpeälle ja syyllisyydelle. Mä halusin varmistaa, että lapsi kokee tulleensa ensin kuulluksi tunteensa kanssa sellaisenaan, sen sijaan että olisin lähtenyt sellaiseen ”mä tiedän hei miltä susta tuntuu, kerran kun mulla oli…” -rönsyilyyn.

Mä en sivumennen sanoen myöskään sanonut, että tiedän miltä lapsesta tuntuu. Sellainen ei ole empatiaa eikä kuuntelemista. Sen sijaan mä ensin kuuntelin ja sanoitin lapsen tunteen, ja sitten sanoitin omaa tunnettani niissä tarinoissa samoilla sanoilla.

Tärkeä piirre niissä tarinoissa, sekä mun että puolison kertomissa, oli avoimesti omista virheistä kertominen. Nyt kerrottiin nimenomaan ne jutut, joissa ihan hyvin tiedettiin, että miten olisi pitänyt tehdä, ja silti tehtiin toisin. Ja että sen jälkeen harmitti ja hävetti, ja että sen jälkeen kerrottiin rehellisesti mitä tapahtui, ja pyydettiin ja saatiin anteeksi. Sanomattakin on selvää, että niiden tarinoiden ja tunteiden piti olla aitoja ja rehellisiä.

Nyt kerrottiin nimenomaan ne jutut, joissa ihan hyvin tiedettiin, että miten olisi pitänyt tehdä, ja silti tehtiin toisin.

Niitä tarinoita löytyi kuitenkin ihan etsimättä useampiakin. Arvelen, että kaikilla meillä aikuisilla on sama tilanne. Jokaiselta löytyy tarinoita, jotka on jo itselle käsiteltyjä ja joista voi puhua rehellisesti ilman akuuttia häpeää, jolloin ne auttavat sitä kuulijaa. (Ne akuutin häpeän tarinat puolestaan kuuluvat keskusteluun jonkun itselle luotettavan aikuisen kanssa. Niihin auttaa tämän saman prosessin toisena osapuolena oleminen.)

Muitakin voi hävettää

Koska vaikka me aikuiset usein (vaikka ei läheskään aina) tiedetään, että toisiakin välillä hävettää, niin lapsille se ei ole millään muotoa itsestäänselvää.

On tosi helppo kuvitella, että toiset ihmiset ovat virheettömiä, harkitsevia ja täydellisiä. Varsinkin ne toiset ihmiset, jotka meitä useimmiten neuvovat, ohjaavat, tai muuten kertovat, miten tässä maailmassa olisi hyvä elää. Sitä helposti ajattelee, että ne toiset ihmiset ovat jotenkin osmoosin tai hengitysilman tai muun valaistumisen kautta imeneet ympäristöstä itseensä kaiken sen ymmärryksen ja tiedon, eivätkä he voi ymmärtää, miltä tuntuu kun mokailee ja häpeää ja kompastelee kirveleviin epäonnistumisiin yksi toisensa jälkeen.

On tosi helppo kuvitella, että toiset ihmiset ovat virheettömiä, harkitsevia ja täydellisiä. Varsinkin ne toiset ihmiset, jotka meitä useimmiten neuvovat, ohjaavat, tai muuten kertovat, miten tässä maailmassa olisi hyvä elää.

Kun sellainen ihminen kertoo, että itse asiassa juuri niiden kirvelevien epäonnistumisten kautta he ovat itse oppineet elämään niinkuin elävät…

No, sellaista ihmistä kuuntelee paljon mielummin. Kokee tulevansa ymmärretyksi ihan eri tavalla. Luottaa siihen toiseen ihmiseen, koska tuo toinenkin on seissyt ihan tässä samassa p… suossa ja selvinnyt siitä. Tietää, että toiselle voi kertoa niistä omista virheistään jatkossakin, koska se toinen pystyy hyväksymään omatkin virheensä, niin ehkä hän hyväksyy minunkin epätäydellisyyteni.

Niitä asioita mä toivon, että mun lapseni kokee mun kanssani. Sen takia mä yritän muistaa, että vaikka omien virheiden kertominen ja haavoittuvuuden näyttäminen on välillä vaikeaa, niin se on moninkertaisesti sen arvoista.

Onko sulla vastaavanlaisia kokemuksia? Kokeilitko vinkkiä, toimiko vai ei? Tuliko ajatus tai fiilis, jonka haluaisit kertoa? Tervetuloa jatkamaan pohdintaa kommentteihin!

Tämä toimi tällä kertaa 8: Huomatkaa-olo

Yksi meidän huushollin toimivista sanoittamisista on ”huomatkaa-olo”. Se toimii näin.

Huomatkaa-olo käytännössä

Aikuinen: *keskittyy tietokoneeseen tai lukemiseen tai johonkin muuhun kuin lapseen*
Lapsi: *riek riek touhu touhu närp närp tekee juuri niitä juttuja, joista on monta kertaa puhuttu, että näin ei tehdä*
Aikuinen: Hei ääää, miksi pitää tehdä just kaikki ne kielletyt jutut? Onko sulla sellainen huomatkaa-olo?
Lapsi: On.
Aikuinen: Hei muistatko, että mitä silloin voi tehdä? Ei ruveta höntsäämään, vaan voi sanoa, että ”huomatkaa”.

Lapsi: Huomatkaa!
Aikuinen: *ottaa lapseen katsekontaktin sekä kosketuskontaktin* Nyt mä huomaan sut. Mitä sä haluaisit, että tehtäis?
Lapsi: Tule tänne, mennään rakentamaan legoilla!
Aikuinen: *seuraa lasta ja touhuaa yhdessä*

Ja niin edespäin.

Mitä mä siis tein?

Tämä perustuu siihen ajatukseen, että nähdyksi ja huomatuksi tuleminen on yhtä validi tarve ihmisessä kuin vaikka unen, ruoan ja vessa-asioiden hoitamisen tarve. Kun härväävästä tai tuiskahtelevasta lapsesta sanotaan vähättelevästi, että ”se vain kerjää huomiota”, niin se on mun mielestäni vähän verrattavissa siihen, jos lapsen väsymys tai nälkä ohitettaisiin sanomalla, että ”se vain kerjää ruokaa/se vain haluaa päikkäreille”. (Tätä samaa tarvetta käsittelee Janna Rantalan loistava artikkeli Meidän Perhe-palstalla.)

Useimmille meistä (ainakaan tämän blogin lukijoista) ei varmaankaan tulisi mieleenkään sanoa noita kahta viimeistä. Uskoisin, että teoriassa sen huomiontarpeenkin tärkeyden moni meistä tietää. Ja silti se on toisinaan tosi vaikea pukea käytäntöön: tällä lapsella on välillä tällainen tarve – miten mä itse noteeraan sen ja miten mä autan lastani noteeraamaan sen itse?

Tällä lapsella on välillä tällainen tarve – miten mä itse noteeraan sen ja miten mä autan lastani noteeraamaan sen itse?

Usein me vanhempina huomataan lapsesta, kun se on tosi nälkäinen, väsynyt, tai on kova pissahätä. Ainakin meidän huushollissa (sekä lapsista että aikuisista) tämän huomaa siitä, että itsesäätelykyky on aika vähissä. Käytös on itsekkäämpää kuin tavallisesti, koska on vaikeampi suunnata huomio siihen, mitä muut voisivat tarvita. Käytös on myös holtittomampaa ja harkitsemattomampaa, sovitut säännöt unohtuvat ja jopa koordinaation taso laskee.

Nämä kaikki merkit voivat viitata myös huomatkaa-oloon. Siinäkin lapsi (tai aikuinen) käyttää suhteettoman suuren osan itsesäätelykapasiteetistaan sen täyttymättömän tarpeen sietämiseen, joten jäljelle jää vain vähän kykyä esimerkiksi huomioida toisia ja muistaa, mitkä olivatkaan sovitut säännöt.

Useimmiten silloin, kun mä huomaan lapsen höntsäävän jotain, mikä ei minusta tunnu mukavalta tai turvalliselta, mä käyn mielessäni läpi useammankin näitä vaihtoehtoja. Paljonko kello on, kuinka kauan on kulunut edellisestä ruoasta/levosta/vessareissusta/ulkoilusta? Olenko mä huomioinut lapsia, ollaanko menty rutiinin mukaan vai onko siinä ollut muutoksia? Yleensä ainakin joku näistä on sellainen, mistä voi sitten kysyä lapselta.

Joskus tarvitaan ihan oma sana

Ja tässä kohtaa tulee sen Huomatkaa-olon hienous. Tai siis sen käsitteen. Kun meillä on perheen kesken olemassa käsite, että jollakulla voi olla Huomatkaa-olo, niin mun on helpompi muistaa sisällyttää se omaan listaani. Kun mä kysyn lapselta, että onko sulla Huomatkaa-olo, niin lapsi oppii tunnistamaan, millainen olo tarkoittaa sitä, että kaipaa huomiota.

Ja ehkä kaikkein tärkein: kun lapsi kertoo, että hänellä on Huomatkaa-olo, niin se on siinä tilanteessa Jokin Olemassa Oleva Asia, joka Tulee Ottaa Vakavasti. Lapsi oppii, että Huomatkaa-oloon auttaa se, että aikuinen tekee hänen kanssaan jotain täydellä läsnäololla. Ja mä aikuisena opin, että lapsen Huomatkaa-oloon todella auttaa se läsnäolo.

Kun lapsi kertoo, että hänellä on Huomatkaa-olo, niin se on siinä tilanteessa Jokin Olemassa Oleva Asia, joka Tulee Ottaa Vakavasti.

Meidän huushollissa sen nimi on Huomatkaa-olo, mutta sillä itse nimellä ei ole mitään väliä. Kunhan se nimi on jatkuvasti käytössä siihen tarpeeseen liittyen, niin koko perhe oppii yhdistämään olon, tarpeen ja tilannetta auttavat toimenpiteet.

Mä arvelen, että jos lapsi saa itse keksiä sen nimen, vaikkapa jotain ”huomatkaa mut nyt” -tilannetta käsitellessä, niin se voi auttaa lasta saamaan sellaista kokemusta, että juuri hänen tarpeillaan ja fiiliksillään on merkitystä. Niinkuin niillä onkin.

Miten teidän perheessä sanoitetaan ja huomioidaan lasten, tai aikuisten, huomion tarvetta? Kerro omat vinkkisi kommenteissa!

Tämä toimi tällä kertaa 7: Harmitukselle huone

Löysin taas naftaliinista yhden tekniikan, jota ollaan käytetty nyt viimeisen parin viikon aikana sen verran tiheään, että ajattelin jakaa sen täällä.

Aivan tavallinen päivä meidän huushollissa

Lapsi 4v: Byäääääääh! *maailman pohjattomin huutoharmitusraivari kun joku teki jotain väärin tai hän pahoitti mielensä*
Minä: Sua harmittaa. Tuu syliin.
Lapsi: *tulee syliin* Byäääääh!
Minä: Sua kiukuttaa ja surettaa kun *mitä tapahtui* ja sä olisit halunnut, että *mun arvaus, että mitä lapsi olisi halunnut*, niinkö?
Lapsi: JOOOOO! Byääääh!

Istutaan sylikkäin hetki, ja lapsi saa ulvoa ulvomisensa.

Minä: Mikä siihen auttais?
Lapsi: En tiedä.
Minä: Rakennettaisko me sille sun harmitukselle huone, jossa sillä olis hyvä olla?
Lapsi: …Joo?

Sitten jatkettiin niin pitkään, kunnes harmituksella on huoneessa kaikki tarpeellinen.

Minä: Okei, minkä muotoinen huone se olisi?
Lapsi: Vaikka kolmion muotoinen!
Minä: *piirrän kolmion muodon ilmaan käsillä*

Minä: Ja mitä se harmitus tarvitsisi sinne huoneeseen, niin että sen olisi hyvä olla?
Lapsi: No vaikka ison pandan.
Minä: *otan käsien väliin ison palan ilmaa jostain sivusta ja näytän lapselle* Ai näin ison?
Lapsi: Joo.
Minä: *nostan sen ”pandan” sinne kolmiohuoneeseen ”seinien” yli* Noin, nyt se meni sinne.

Minä: Mitäs muuta se tarvitsisi?
Lapsi: *innostuu* No vaikka pienen sammakon!
Minä: *näytän käsillä pientä muotoa* Ai tämänkokoisen?
Lapsi: *näyttää omilla käsillänsä* Eikun tällaisen!
Minä: No laita se vaan sinne huoneeseen! Mitäs muuta se voisi sinne tarvita?

Sitten jatkettiin niin pitkään, kunnes harmituksella on huoneessa kaikki tarpeellinen. Ihan mitä lapsi sinne vain haluaa laittaa, niin voidaan miimisesti sinne rakentaa tai ”löytää” ikäänkuin näkymättömältä hyllyltä siitä ihan vierestä.

Yleensä me nostetaan se huone sitten johonkin korkean hyllyn päälle pois tieltä, niin että sitä ei tarvitse väistellä. Tämän jälkeen yleensä lapsella on ihan hyvä fiilis, ja sitten voidaan puuhata jotain muuta. Tosin eräänä iltana lapsi innostui tästä niin kovasti, että kun oltiin ensin yksi tehty, niin parinkymmenen minuutin päästä tuli ensin yksi sellainen ”Tylsää! Ärsyttää!” -murjotuskohtaus – ja kun sille oli tehty huone, niin heti perään lapsi keksi jonkun uuden asian, joka oli ”tylsää!” ja pyysi, että voidaanko tehdä sillekin tylsikselle huone.

Mitä mä siis tein?

Tämä tekniikka yhdistelee erästä Havi Brooksilta löytämääni tekniikkaa, How to Talk -kirjan ajatuksia sekä draamakasvatuksen ja improvisaation periaatteita.

Havi Brooksilta on peräisin ajatus siitä, että tunteille, peloille ja omille menneisyyden itseille voi tehdä turvahuoneita, joissa niillä on hyvä olla. Siinä huomio on erityisesti siinä, mitä tämä osa minusta juuri nyt tarvitsee (tai tarvitsisi, jos olisi tässä). Sekä aikuiselle että lapselle on välillä helpompi suhtautua niihin omiin tunteisiin, jos ne ajattelee itsestä erillisinä hahmoina. Sillä tavalla helpommin myös muistaa, että se tunne itseasiassa on itsestä erillinen ilmiö, jonka voi päästää vaikka sinne huoneeseen puuhailemaan.

”Niinpä, olisipa ihanaa jos ei koskaan tarvitsisi mennä mihinkään ja sä voisit jäädä tähän vain leikkimään Legoilla koko illaksi ja yöksi ja aamuksikin! Että ei ikinä tarvitsisi korjata leluja ja ruveta iltapuuhiin!”

How to Talk -kirjasta puolestaan tulee ajatus siitä, että jos lapsi haluaa jotain, niin sen voi antaa hänelle mielikuvituksessa tai haaveissa. Että ”Niinpä, olisipa ihanaa jos ei koskaan tarvitsisi mennä mihinkään ja sä voisit jäädä tähän vain leikkimään Legoilla koko illaksi ja yöksi ja aamuksikin! Että ei ikinä tarvitsisi korjata leluja ja ruveta iltapuuhiin!” Ja sitten vähän aikaa fiilistellään sitä, ja sitten voi kysyä lapselta, että onnistuisiko jos yhdessä siivottaisiin nämä lelut pois.

Improvisaatiosta tulee puolestaan ajatus siitä, että asiat voi luoda miimisesti, ja sitten niitä voi liikutella ympäriinsä. Tollaisen nelivuotiaan on helpompi hahmottaa, että jos se harmituksen huone on *tässä* kuin miettiä, että jos se olisi leikisti jossain niin mitä siellä ehkä olisi. Kun niitä asioita tuo miimisesti (eli tyhjästä ilmasta käsillä näyttäen) sinne huoneeseen, niin se on paljon konkreettisempaa kuin esimerkiksi pelkkä visualisoiminen tai kuvittelu. Ja miten ihanaa, kun se lapsi voi itse päättää, että laitetaanpa sinne vaikkapa uima-allas, ja heti omilla käsillään poimia sen mielikuvitusaltaan ja laittaa sinne harmituksen huoneeseen.

Tällainen improvisaatioleikki voi olla yllättäen vanhemmalle vaikeampaa kuin lapselle. Tärkeää siinä on se, että kun lapsi sanoo tarvitsevansa jotain (tai siis anteeksi, kertoo miten harmitus tarvitsee jotain), niin vanhempi hyväksyy sen täysin, ja kyselee korkeintaan yksityiskohtia muttei kyseenalaista, että oikeastiko, sellainenko, miten se nyt sellaisen sinne tarvitsee. Improvisaation termein lapsi tarjoaa jotain ja vanhempi hyväksyy, sanoo joo, ja suostuu kaikkeen, mitä lapsi keksii. Se tekee noin muutenkin hyvää lapsen ja vanhemman suhteelle, erityisesti jos yleensä vanhempi ei suostu kaikkeen, mitä lapsi keksii.

Improvisaation termein lapsi tarjoaa jotain ja vanhempi hyväksyy, sanoo joo, ja suostuu kaikkeen, mitä lapsi keksii.

Se konkreettinen (edelleen miiminen) sivuun nostaminen voi lapsesta riippuen myös olla tärkeää, erityisesti jos se huone on rakennettu keskelle kulkuväylää (jossa meillä ainakin tapahtuvat ne suurimmat huutohajoamiset noin muutenkin). Kun jotain tehdään miimisesti, niin yhteisesti sovitaan, että tässä leikissä nämä asiat ovat oikeasti olemassa. Jos sitten hetken päästä vaikkapa aikuinen muitta mutkitta astuu sen huoneen päälle, niin ainakin meidän lapsi huomaa sen heti.

Sen takia mä itse varmistan, että mä en tallo sitä lapselle tärkeää harmistusta ja sen huonetta, vaan nostan sen – vaikkapa ihan viitteellisellä käsiliikkeellä – johonkin sopivaan paikkaan pois tieltä. Ja henkisesti varaudun siihen, että seuraavalla kerralla, kun lapselle tulee megahuutoharmitus, hän osoittaa just sinne paikkaan ja pyytää, että voitaisko tehdä tällekin harmitukselle huone ja laittaa se tuonne. Toiset lapset eivät välttämättä samalla tavalla kiinnity yksityiskohtiin, joten se siirtäminen ei ole ihan niin kriittistä. Kokeilemalla selviää, mikä oman lapsen kanssa toimii.

Tämä tekniikka vaatii aikuiselta joustavuutta ja kärsivällisyyttä, sekä sitä hyväksymistä: jos lapsi haluaa keksiä sinne viisikymmentä eriväristä duplopalikkaa putkeen, niin sitten niitä poimitaan sinne viisikymmentä, jos se näyttää auttavan siihen harmitukseen.

Voi olla, että kaikki lapset eivät innostu kaikista jutuista. Toisille esimerkiksi se huoneen muoto voi olla yhdentekevää, toiset haluavat keksiä sinne ihan tolkuttomasti juttuja ja toisille ei ollenkaan kolahda koko huoneen rakentaminen. Tämä tekniikka vaatii aikuiselta joustavuutta ja kärsivällisyyttä, sekä sitä hyväksymistä: jos lapsi haluaa keksiä sinne viisikymmentä eriväristä duplopalikkaa putkeen, niin sitten niitä poimitaan sinne viisikymmentä, jos se näyttää auttavan siihen harmitukseen. Tai jos lapsi haluaa laittaa joka ikiselle harmitukselle samat kapistukset joka ikisellä kerralla, niin miksei, jos se kerran auttaa. Kokeilemalla selviää, toimiiko tämä omalla lapsella.

Jos kokeilet tätä tekniikkaa, niin kerro vaikka kommenteissa, mitä tapahtui!